Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Monet naiset ovat lukeneet Michael Cunninghamin kirjan Tunnit. Vielä useammat ovat otaksuttavasti nähneet siitä tehdyn samannimisen elokuvan, jota tähdittivät upeat Nicole Kidman, Meryl Streep sekä Julianne Moore. Mutta kuka muistaa, ketä esitti Nicole Kidman? Ja mihin kirjaan perustui Cunninghamin teos?

Filmi alkaa rankasti, sillä kirjailija Virginia Woolfia esittävä Nicole K. kävelee kivipainot taskussaan heti alussa hyiseen veteen tehden itsemurhan kuten Woolfkin teki oikeassa elämässä. Mutta ennen kuolemaansa Woolf ehti uudistaa kirjoittamisen rakennetta ja kirjoittaa mm. Mrs. Dallowayn, johon elokuva Tunnit perustuu.

Mrs. Dallowayn (SEVEN 2003, suomennos Kyllikki Hämäläinen) olen kirjaimellisesti lukenut 'hiirenkorville', sillä Virginia ei jätä minua rauhaan. Woolfin kieli on erikoisen kaunista ja vivahderikasta heijastaen poiskiitävää hetkeä, käsin koskemattomissa olevaa tunnelmaa. Woolf oli modernisti ja kokeellisen kirjallisuuden uranuurtaja, jonka kotona kokoontui ennen ensimmäistä maailmansotaa Bloomsburyn ryhmäksi kutsuttu joukko kirjoittamisen tyylin uudistavia kirjailijoita. Yksi Woolfin tunnetuimmista teoksista on juuri Mrs. Dalloway. Itse asiassa Mrs. Dalloway loi Woolfin maineen perustan.


Mrs. Dallowayssa päähenkilön, seurapiirirouva Clarissa Dallowayn elämää tarkastellaan yhden ainoan päivän ajan. Tuohon yhteen päivään, jona rouva on syventynyt juhlien järjestelyyn, on kuitenkin saatu mahtumaan kokonainen elämä ja runsaasti pinnanalaista, näkymätöntä tapahtumaa. Rivien välit tihkuvat Woolfin tajunnanvirtatekniikalla hänen omaa taisteluaan masennusta vastaan. Luodessaan mielisairaan Septimus Warren Smithin hahmon, Woolf yrittää ottaa niskalenkin omasta pelostaan, halusta kuolla. Mutta kun Septimus kuolee, kirjan kutsut jatkuvat ja Woolfin taianomainen kieli jatkaa virtaamistaan...

"Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat. Lucylla oli muutenkin ylin kyllin työtä sinä päivänä, Rumpelmayerin miehet tulisivat ottamaan ovet saranoiltaan. Ja sitä paitsi, Clarissa Dalloway ajatteli, mikä aamu - raikas kuin rannalla leikkiviä lapsia varten luotu."

Irma Rantavaara kertoo Mrs. Dallowayn johdannossa:

Hän oli yliherkkä, mutta samalla kova, kuningatarmainen, käskevä aristokraatti, joka piti yllä välimatkaa toisiin ihmisiin. Hänessä oli jatkuva itse-erittelyn tarve ja sisäinen levottomuus, josta hän yritti paeta jonkinlaisen mystiikan avulla:


Kaikki täyttää omaa tarkoitustaan ja saa sillä tavoin salaperäistä symbolista merkittävyyttä. Varsinkin Mrs. Dalloway-romaanissa tämä ajatus on keskeinen.


Tiedämme, että kirjailijattaren hermot olivat jo Mrs. Dallowayn kirjoittamiseen mennessä pettäneet kolme kertaa johtaen itsemurhayrityksiin. Neljäs ja viimeinen hermoluhistumisen pelko ajoi hänet lopulta hukuttautumaan v. 1941.

Vaan yhä Virginia Woolfin kieli luomoaa yhä uusia ja taas uusia lukijoita...ja he ihmettelevät: Mitä tämä on? Musiikkia? Mystiikkaa? Salaisuutta? Jotain uutta?

Virginia Woolf ei kuole koskaan!

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kaisa Reetta Maisku/Täysien sivujen nautinto  Aletheia ja Laura/Lukuisa

LUONTOPIHA

Ykköstulianen kesäkylään, ykköshemmottelu itselle!

 Vaikka olinkin äskettäin puutarhaohjelmassa, silti julistan hieman perinteisistä puutarhakäsityksistä eriäviä oppeja. Olen aina sanonut, että puutarhani on luonnonmukainen, mutta ei luonnonvarainen, sillä niin paljon tunteja saan pihatöissä kulumaan, että laiskuudesta tai hoitamattomuudesta ei ole kyse. Rakastan myös lausetta: Hallittua hoitamattomuutta puutarhassa. Ja kaiken huipuksi sain pienen taulun, jossa digitaliksen kukkia ja teksti: Villin Naisen Villi Puutarha. Olen aina halunnut että perhoset ja yökiitäjät löytävät pihani, olen lumoutunut lumikosta, joka asuu kalliomme kolossa, saan iloita oravien leikeistä lehmuksissamme ja pöntöissämme pesii nyt puutarhani terveyspoliiseja eli pikkulintuja, jotka ovat tehokkaita hävittämään tuhohyönteisiä.


Tunnen itse suorastaan syyntakeettomaksi, kun melkein jo julistan vuoden 2010 puutarhakirjaa, sillä saatuani lukuun Riku Cajanderin teoksen Luontopiha – Ympäristöystävällinen piha ja puutarha (Minerva 2010) tunsin tulleeni kotiin! Nyt ei puhuta ollenkaan siitä, kuinka hienoja ja upeita kasveja voimme pihallemme istuttaa ja miten saada ne säilymään hengissä, vaan käsittelyssä on, miten saisimme niin monimuotoisen ja ympäristöystävällisen pihan, että siellä viihtyisivät myös linnut, oravat, päivä- ja yöperhoset, erilaiset liskot ja jopa ketut.


Kukaan ei voi tajuta, mikä hurmio on istua hämärissä pihalla ja odottaa lepakkoja. Ja sitten ne tulevat: Suih! Suih!Suih! Meillä on mieheni kanssa oikein Lepakkojen Öitä. Ne alkavat heinäkuun hämärinä iltoina. Ja ketun jäljet pihalla. Kärsivällinen sielu näkisi itse ketun, sillä kettu ei kaihda edes pihavaloja. Ja entäs sitten yökiitäjät!

Riku Cajanderin kirjassa kerrotaan mitä kasveja pitää pihalle istuttaa ja millaisiin ryhmiin, että saamme myös eläimet viihtymään pihallamme. Mitä kasveja pitää olla, että perhoset viihtyvät. On laskettu, että yksi harsokorennon toukka voi syödä kasvukauden aikana ainakin 5000 lehtikirvaa. Ja kun puutarhaan on saatu hyönteisiä, niitä seuraavat linnut, puutarhan parhaat terveyspoliisit. Olen huomannut, että kirjosieppo on yksi ahkerimmista tuholaishyönteisten syöjistä. Pensaita esimerkiksi ei kannata istuttaa sinne tänne, vaan ryhmiin, jolloin eläimillä on parempi suoja.

Cajanderin Luontopiha on tietokirja. Kiinnostava sellainen! Ja hyvin ajankohtainen, sillä vuosi 2010 on nimetty luonnon moninaisuuden eli biodiversiteetin vuodeksi sekä maailmalla että Suomessa. Minä aion tästä hetkestä istuttaa hitaasti mutta varmasti kasveja, puita ja pensaita tämän kirjan mukaan. Osin olen jo vaistomaisesti osunut oikeaan paitsi en ole tiennyt mitään perhosten houkuttelijakukista. Epäilen kuitenkin että lehtooni istuttama ja siellä hyvin leviävä lehtosinilatva on tässä asiassa yksi parhaimmasta päästä. Se on kasvi, jota kansan suussa nimitetään hunajakukaksi sen hunajaisen tuoksun takia.

Luontopihan runsas ja houkutteleva kuvitus on Riku Cajanderin, Olavi Niemen, Antti Kolin, Pentti Alangon sekä Benjamin Pönttisen ansiota. Valokuvista oppii paljon sekä kasveista että hyönteisistä. Ja pidän siitä että kuvia on paljon ja teksti kuin tiedettä, mutta lähestyen aihetta lämmöllä ja suojellen ja todeten, että puutarhat, joita Suomessakin on arviolta ainakin puoli miljoonaa, jo sinänsä rikastuttavat luontoamme. Kirja tuo kuitenkin tehokkaasti esiin, miten kasvivalinnoilla voimme entisestään parantaa luontopihaamme niin että kauniit koristekasvit, pensaat ja hoidetut puut elävät sovussa hallitun hoitamattomuuden kanssa samalla turvaten eläinten kuin kasvienkin edut.

Hyvältä luontopihalta pitää löytyä neljä asiaa: ruokaa, lisääntymis- ja suojapaikkoja, vettä ja lajitovereita. Tässä kohtaa aivan kehräsin, sillä suuri kalliomme toimii koloineen hyvänä vedenkeruupaikkana ja kalliomme kolot tarjoavat suojaa jo ties mille eläimille. Pihalla on hyvä olla myös hieman hoitamatonta osaa, joka toimii etenkin siilien suojapaikkana.

Riku Cajanderin Luontopiha luettelee kiinnostavasti, ei luetteloiden, vaan lukuina, ne kasvit, jotka pitäisi luontolähtöiseltä pihalta löytyä. Ja tässä kirjassa ei villikaneja laiteta pataan, vaan todetaan, että niin metsäjänisten kuin kanienkin kanssa voi tulla toimeen. Ja minä todistan tämän, sillä lehdossamme pesi muutaman suven iso rusakko, jota kovasti toivon takaisin! Cajanderkin mainitsee luontopihan olevan lapselle erinomainen elämys:

Oman lisämausteensa eläinten tarkkailuun antavat pimeänä vuorokaudenaikana tehdyt havainnot. Yökkösten saapuminen yöllä perhosvalon lakanalle, kerääntyminen joukoittain perhosbaariin tai surisevien kiitäjäperhosten vierailut illakon kukilla ovat elämyksellisiä, jopa hieman jännittäviä tapahtumia.

Tähän minä lisään, että luontopiha päihittää mennen tullen kaiken maailman puuhamaat. Meidän Meri sai kasvaa luontopihalla ja sen seurauksena hän tiesi tarkkaan jo hyvin pienenä selittää, miten muurahaiset lypsävät kirvoja, liian pienenä söi kastemadon ja kehui lihaa hyväksi (sic!) ja paras ystävänsä Tuuli kuvattiin kerran pikkusammakko nenän päällä. Likat myös kiipeilivät puissa ja rakensivat majoja ja syöttivät siilejä sekä oravia.

Ja kiitos Cajanderin luontopihan minä vihdoinkin istutan tänä vuonna varjoliljaa, joka on kummitellut mielessäni jo kauan ja ihan vain sen tähden, että puutarhassamme on runsaasti siimeksiä. Nyt tiedän enemmän!: Varjolilja on yöperhosten unelmaa!

Suosittelen Luontopiha –kirjaa vuoden ykköstuliaiseksi niin koteihin kuin mökeille kaiken maailman lasiastioiden sijasta. Hyödyllinen kirja myös lapselle ja nuorelle, mutta kiintoisa kaiken ikäisille. Julistetaan suviyötkin seikkailuiksi ja kuhkitaan puutarhassa nauttimassa yökiitäjien tarjoamia nektareita!

NYT KUN...

Nyt kun linnut syöttävät poikasiaan, voikukka kasvaa hulluna ja akileija vasta suunnittelee aukeamistaan, on niin villi kiire, että aion lisätä pökköä pesään ja pestä matot, leipoa kakun, ottaa vieraan vastaan, tarjota lounaan, siivota työpöytäni, sillä en näe kunnolla enää näyttöä kirja- ja muistiinpanokasoilta, viihdyttää koiruuksia puutarhassa sekä tilata kirjastosta ensimmäiset kirjat, jotka aion suvella lukea suosituksesta. Ja sitten, uskokaa tai älkää, syksy on jo alkanut;-), sillä ensimmäiset syksyn uutuudet ovat saapuneet, mutta en aloita ihan vielä...

Kenelle tulee Hesari, niin katsokaa sivulta A5, se lyhyt gallup, missä Keskustan puheenjohtajaehdokkaat vastaavat muutamaan kysymykseen. Katsokaa, miten Mari Kiviniemi erottuu äijistä, kun kysytään 'Pitäisikö Suomen susikantaa harventaa?' tai kun kysytään 'Pitäisikö homopareille antaa samanlaiset adoptio-oikeudet kuin muillakin on?' Minä EN ole Keskustan äänestäjä, mutta tulipa vain mieleen, että ellei Kiviniemeä valita, Suomestakin katoaa vihdoin läsimaalaisittain oudon suuri agraaripuolue ja se saavuttaa ajan henkeen paremmin sopivan pienuutensa. Vain Mari Kiviniemen valinta auttaa Keskustan pois fossiilikaudesta.

Nyt kun kullerot kukkivat ja kuunliljojen lehdet jo ovat suuret, minä aloitan torstain toivoa täynnä ja toivotan teille samaa!

kuva linnuista Pekka Mäkinen

AINA

En ole sinusta
mustasukkainen.

Tule tänne
mies kannoillasi,
sata miestä hiuksissasi,
tuhat miestä vartaloosi takertuneena,
tule kuin joki
siihen hukkuvine ruumiineen
kohtaamaan
ikuisesti vaahtoavan meren raivo!

Tuo ne kaikki tullessasi,
odotan sinua täällä:
meitä on kuitenkin
vain kaksi maan päällä,
sinä ja minä,
saattamassa alkuun elämää.

- Pablo Neruda -
Kapteenin laulut (WSOY 2008)
suomennos Jyrki Lappi-Seppälä
Always

KAPTEENIN LAULUT

Olen vailla kykyä sanoa mitään omaperäistä Pablo Nerudasta, sillä on vaikea puhua omaperäistä hänestä, joka on liian liki. Sen sijaan minä osaan puhua nerudan kieltä. Sitä puhuessa ymmärtää voi vain toinen ’nerudalainen’.

Pablo Neruda on herkkä juttu meille, jotka hengitimme hänen Andien maininkiensa (1972) vaahdossa. Nyt on kuitenkin kustannettu hänen aikaisemmin suomentamaton teoksensa Kapteenin laulut (Los versos del Capitán, WSOY 2008) ja olen kykenemätön olemaan tuomatta tätä teosta esille, vaikkakin majakat vilkuttavat hätämerkkejään ja valkoinen kimalainen surisee sielussani. Ensimmäisen kerran käytän kirjan liepeitä ja kääntäjä Jyrki Lappi-Seppälää, joka on uskomattomalla tunteella tavoittanut Nerudan hengen. Kiitos Jyrki!

Chileläisen Pablo Nerudan (1904-1973) yli neljäkymmentä teosta käsittävä tuotanto muistelmateoksineen sekä poliittisine, rakkausaiheisine ja surrealistisine runoineen on monille 1900 –luvun kirjallisuudesta ehkä eniten muistoja kantavaa, sillä omaksuihan hänen tuotantonsa uusi nuoriso, joka kuohui aivan ennen kokomattomalla tavalla: Oli Vietnamin sodan vastustus, vapaa rakkaus ja me kukkaislpaset, jotka kannoimme puseromme rinnuksessa pinssiä, jossa luki 'Make love, not war'.  Ja paljon, paljon muuta, minkä puolesta tai vastaan nousta barrikadeille. Nerudan runot soivat tuon ajan nuottiviivastolla kuin sitä varten luotuina.

Laajimmin hänet muistetaan silti yhteiskunnallisena toimijana: kirjailijana, Salvador Allenden tukijana ja kommunistipuolueen poliitikkona. Nobelin kirjallisuuspalkinnon Neruda sai vuonna 1971.

Jyrki Lappi Seppälä:” Vuonna 1952 Napolissa ilmestyi tunnetun kustantajan Paolo Ricciin julkaisemana anonyymi espanjankielinen runokokoelma. Esipuheen mukaan sen oli kirjoittanut muuan keskiamerikkalainen pakolainen, joka oli osallistunut Espanjan sisällissotaan ja kuului kommunistipuolueeseen. Hänen peitenimensä oli Kapteeni. Siitä runokokoelman nimi.


Alkuaikojen anonyymiyden virallisena syynä oli se, että Neruda oli kirjoittanut runot rakastajattarelleen Matilde Urrutialle, jonka kanssa hän oleskeli maanpakolaisena Caprilla 1950-luvun alkupuolella. Nerudan mukaan hän julkaisi kokoelman nimettömänä, koska ei halunnut loukata silloista puolisoaan Delia del Carrilia. Vuonna 1955 pariskunta erosi virallisesti, ja Neruda avioitui Matildensa kanssa.”

Kaikin puolin arka tilanne, niin poliittisesti kuin avioliiton kanalta, synnytti sarjan hienoimpia koskaan kirjoitettuja rakkausrunoja. Anonyymiys antoi Nerudalle tilaa kirjoittaa tämän teoksen voimakkaat säkeet, kauniit mutta peittelemättömät kuvat rakkauden tuskasta ja hellyydestä. Jyrki Lappi-Seppälän suomennos tavoittaa Nerudan tunteen hehkun. Lukija syttyy tuleen!

Poissa


Tuskin olen sinut jättänyt,
kun olet taas sisässäni
kirkkaana tai värisevänä,
rauhattomana, sanojen satuttamana,
taikka täynnä rakkautta kuten silloin
kun suljet silmäsi tajutessasi
millaista elämänlahjaa
kannan sinulle lakkaamatta.


Rakkaani,
kohtasimme janoisina,
imimme kaiken
veden ja veren toisistamme,
kohtasimme nälkäisinä,
ahmimme toisiamme
tulenlieskojen lailla
kunnes kumpikin jäi nuolemaan haavojaan.


Mutta odota minua,
säilytä minua varten suloisuutesi.
Jonakin päivänä tuon sinulle
ruusun.

KOLMASTOISTA KERTOMUS

Uupumuksen verho kutitti ja ärsytti silmiäni. Mieli oli paperinohut. Olin tehnyt työtä koko päivän ja puoli yötä, ja nyt minua pelotti vaipua uneen.

Tekivätkö aivoni minulle tepposet? Olin kuulevinani katkelman jostakin laulusta. Tai ehkä sitä ei voinut sanoa lauluksi. Vain viisi harhailevaa säveltä. Avasin ikkunan varmistuakseni asiasta. Kyllä. Puutarhasta todellakin kuului ääntä.

Ja samanaikaisesti kun Margaret Lea kuuntelee harhailevaa säveltä Diane Setterfieldin teoksessa Kolmastoista kertomus (The Thirteenth Tale, Tammi 2007, suomennos Salme Moksunen), minä kuuntelen menneisyyden ääniä ja kuulen Kotiopettajattaren romaanin, Humisevan harjun, Syrjästäkatsojan tarinan ja Valkopukuisen naisen, sillä Kolmastoista kertomus kantaa kaikkien näiden ikiklassikkojen tunnuksia itsessään.

Kolmastoista kertomus kuuluu Suurten Tarinoiden Armoitettuun Klubiin, jonne päästäkseen on kirjoitettava kertomus, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Sen lisäksi on oltava riittävän polveileva tarina, joka pitää lukijan otteessaan, mutta sehän on ollut Setterfieldille selviö, sillä hän on esikuviensa manttelinperijä. Tarina kaksosista, jotka kadottavat toisen puoliskonsa traagisesti kulkee monikerroksisena ja kietoutuneena nummien usvaan, vanhan talon kummituksiin, sumuisiin muistumiin ja syviin menetyksen tunteisiin.


Olipa kerran talo nimeltä Angelfield.
Olipa kerran kaksoset.

Ja koska kaksoset olivat menettäneet puoliskonsa, heistä oli jäänyt jäljelle vain rujot puolisielut. Puolisielut elivät siinä kapealla, pimeällä rajalla, joka jää elämän ja kuoleman väliin. Jälkeen jäänyt kaksonen aina likempänä rajaa kuin muut ihmiset. Se on usvaelämää, jossa menetyksen tunne kaikin ajoin päihittää elämän muut maut.

Diane Setterfieldin kirjassa Margaret Lea saa kirjeen kirjailija Vida Winteriltä, joka pyytää Lean luokseen kirjoittamaan hänestä elämänkerran. Lea elää lukeakseen ja kirjoittaa myös elämänkertoja. Pienen empimisen jälkeen Lea ottaa tehtävän vastaan ja matkustaa Angelfieldiin kantaen mukanaan paitsi matkatavaroitaan myös omaa salattua tuskaansa ja arpeaan. Diane saattaa Lean Vidan luo todellisuudessa etsimään kadonneet kaksoset ja vähän muutakin. Hopeisessa puutarhassa ja kummittelevassa talossa Lea löytää monia vastauksia

Tiesin kuka hyökkäsi viulu kädessään rouva Maudsleyn kimppuun.
Tiesin kuka tappoi John-the-Digin.
Tiesin ketä Emmeline etsi mullan alta.
Tiesin kuka poika puutarhassa oli.
Ratkaisin usvassa piileskelleen tytön salaisuuden.
Olipa kerran kaksi tyttövauvaa…ja oli talon salaisuus…

Tässä on houkutteleva tarina, jota suosittelen heille, joilla yllä mainitut klassikot ovat olleet elämää suurempia teoksia ja myös heille, jotka ovat pitäneet Maevy Binchyn kirjoista, etenkin hänen varhemmasta tuotannostaan, kuten vaikkapa Ystävyyden piiri, jossa pudottiin myös ihmismielen pimeisiin syövereihin. Kolmastoista kertomus on myös viihdyttävä kirja ja siinä on onnellinen ja luminen loppu. Pidin Aureliuksesta seisomassa käsivarret levällään, kasvot kohti taivasta ja lumihiutaleita... Näin tämän teoksen filminä. Ja siinä filmissä lumihiutaleet leijuvat maailman onnellisimman miehen päälle.

***

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni myös Booksy Liisa, Morre  Sara  Zephyr. ja Elegia

PÄIVÄ VIILENEE ILLAN TULLEN...

Päivä viilenee illan tullen.
Juo minun käteni lämpö,
kädessäni on kevään veri.
Ota käteni, valkoinen käsivarteni,
ota kapeitten olkapäitteni kaipaus.
Olisi kummallista tuntea,
yhtenä ainoana yönä, tällaisena yönä
povellani raskas pääsi.

- Edith Södergran -
Runoja (WSOY 1969)

KIRJALLINEN PIIRI PERUNANKUORIPAISTOKSEN YSTÄVILLE

Joskus kirja löytää lukijansa ja niin minulle kävi nyt. Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society, Otava 2010, suomennos Jaana Kapari-Jatta) on elämäni etiäinen, sillä olematta Juliet löysin aivan liikaa yhtymiä omaan elämääni... Kirjassa ollaan Kanaalisaarilla eli tarkemmin ottaen Guernseyn saarella. Päähenkilö Juliet on suosittu kolumnisti, joka nyt pyrkii kovasti kirjailijaksi. Hän on kranttu miesten suhteen ja siksi naimaton – vielä. Julietin idea on tuoda esille lukemisen autuutta ja sitä miten se vaikuttaa ihmiseen. Merkillisen sattuman kautta Juliet alkaa kirjeenvaihtoon Guernseyn asukkaiden kanssa. Lopulta saarelaiset ja koko saari vievät hänet täysin. Julietilla on selkärangassaan taju, että ihmisen autuus on lukea ja asua saarella! (Samaa mieltä ja siksi asun saarella!)

Saksalaiset valtasivat Guernseyn saaren 30.6.1940 ja tästä alkoi saarelaisten kujanjuoksu. Suurin osa lapsista evakuoitiin Englantiin, osaa ei. Nälkä, syyhy, täit, epävarmuus, mielivalta saivat saarelaiset, myös ne, jotka eivät olleet aiemmin lukeneet yhtään mitään, takertumaan kirjoihin ja näin syntyi kirjallinen piiri, johon myös Juliet myöhemmin mantereelta siirtyi. Tapahtui paljon asioita, joihin liittyi salainen porsaspaisti-illallinen, vakava romanssi saksalaisen sotilaan ja saarelaisen Elizabethin välillä, sekä kaikki se mitä siitä sitten seurasi, mutta yhtäkaikki, tapahtumat kirjautuivat uskomattomaan kirjeenvaihtoon, jossa tunneskaalat heittelivät syvästä epätoivosta täysin hulvattomaan menoon, jossa usein mukana neiti Isola Pribby. Mutta kaikki alkoi kuitenkin Will Thisbeestä:

On Will Thisbeen ansiota, että piirimme nimeen tuli perunankuoripaistos. Olipa saksalaisia tai ei, hän ei tosiaankaan suostu lähtemään kokoukseen, jossa ei ole mitään purtavaa! Syömisestä tuli siis osa ohjelmaamme. Koska Guernseyllä oli tuolloin niukasti voita, vielä vähemmän jauhoja eikä lainkaan sokeria, Will kehitti perunankuoripaistoksen: perunasosetta täytteeksi, siivilän läpi puristettua juurikasta makeuttajaksi ja perunankuoria taikinakuoren sijaan. Willin reseptit ovat yleensä epäilyttäviä, mutta tästä tuli suosikki.

Kuvitelkaa tuota aikaa ja peribrittiläisyyttä sekä saarta, joka on niittyjä, notkelmia, merta, kartanoita, kivikautisia hautoja, noitien loukkoja, normannien kivimökkejä, hurjia kalliojyrkänteitä ja pikkuruista kirkkoa, jonka jokainen tuuma on rikottua posliinia ja murskattua keramiikkaa. Kuvitelkaa sinne kirjallinen Juliet, jolla on aivan liian omahyväinen ja aivan liian innokas kosija Mark. Ehkä Juliet pakeni saarelle?

Heittäydyn pitkäkseni ja katselen taivasta, joka hohtaa tänään kuin helmi, ja hengitän ruohon lämmintä tuoksua ja leikin ettei Markham V. Reynoldsia ole olemassakaan.

Tulin juuri takaisin sisään. On kulunut useampi tunti – laskeva aurinko on reunustanut pilvet loimuavalla kullalla ja meri voihkii jyrkänteen juurella. Mark Reynolds? Kuka hän on?

Tässä on nyt kirja, josta voi sanoa kevytlukuinen, mutta ei tyhjänpäiväinen, viehkeä, mutta ei imelä. Tämä loistava Mary Ann Shafferin kertojan lahja kulkee brittiläisillä ja irlantilaisilla geeneissä. Se on uniikkia ja sitä ei voi jäljitellä, mutta koska kirjailija sairastui vakavasti juuri ennen kirjan valmistumista, kirjailijan sisarentytär, lastenkirjailija Annie Barrows oli juuri oikea henkilö saattamaan romaanin julkaisukuntoon. Kirja kantaa sitä kertojaääntä, jota saarilla on kuultu vuosituhansia takkojen ääressä, kun ulkona on riehunut syysmyrsky tai mereltä on noussut sankkaa usvaa, se ääni soi tässä kirjassa täydellisen puhtaana, välillä andantino ja yhtäkkiä taas lento, sillä mytologia ja noidat haluavat tehdä vakuuttavan sisääntulon. Molli ja duuri sekoittuvat, sillä samaan aikaan kun saaren kaduilla marssivat jäykin polvin sotilaat hiilisankohattuineen ja tyhjine katseineen kranaatit saappaanvarsissa neiti Isola Pribby sekaantuu yhä enenevässä määrin yliluonnollisiin kiemuroihin. Hänelle eivät enää riitä omatekoiset tinktuurat, joita kaikki pelkäävät, vaan hän löytää frenologian, jossa pään muhkuroita koettelemalla löydetään ihmisen todellinen sisin. Tämän jälkeen kenenkään saarelaisen pää ei ole enää turvassa Isolan kiihkeiltä sormilta ja öljyä lieskoihin heittää Julietin kustantaja Sidney, joka lähettää Isolalle 1800 –luvulla julkaistun opuksen nimeltään Frenologian Ja Psykiatrian Uusi Kuvitettu Itseopiskelukirja Sisältäen Koko- Ja Muototaulukot Ja Yli Sata Piirustusta.

Ja nyt en paljasta juonta, mutta pakko sanoa, että eräs herra A:a taitaa omata Isolan kykyjä, sillä kirjassa tulevat myös esille eräs Rilken nahkakantinen runoteos, elokuva Tuulen viemää ja Oscar Wilde! Oscar Wildestä blogini alkoi… ja kirja päättyy huimaan yllätykseen, jonka aiheuttaa allekirjoitus O.F.O´F.W.W. eli Oscar Fingal O´Flahertie Wills Wilde, jonka nimen Speranza aikanaan pojalleen antoi. Rainer Maria Rilke taas on kovasti mullistanut elämääni, kuten myös elokuva Tuulen viemää…Tuntuu kuin juuri nyt olisin itse mukana jossain kelttiläisessä tarinassa…


Tässä huumaava kirja, joka maistuu paremmalta kuin Will Thisbeen flambeeratut kirsikat. Itse asiassa tämä teos maistuu kirjoilta, perunakuoripaistokselta, ystävyydeltä, huumorilta, mereltä, rohkeudelta ja outoa kyllä myös porsaspaistilta, mutta jälkimaku hivelee kitalakea ja sielua, sillä se on laadukas kuin upein Chablis, joka nautitaan rakkaudelle.

*****

Tämän kirja ovat lukeneet monet, mutta ainakin Krista ja

MARY ANN SHAFFER 1934 - 2008

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on Mary Ann Shafferin esikoisromaani, jonka viimeisteli tätinsä puolesta lastenkirjailija Annie Barrows. Shaffer ehti kuulla unelmansa toteutuvan, mutta ei valitettavasti ehtinyt nauttia romaaninsa menestyksesä. Kirjaa on myyty 1,5 miljoonaa kappaletta ja sen oikeudet on myyty 30 maahan.

Mary Ann Shaffer:

"Jos eivät muuta, niin toivottavasti kirjan henkilöt je heidän tarinansa ainakin valaisevat kanaalisaarelaisten kärsimyksiä ja vahvuutta saksalaisten miehityksen aikana. Toivon myös että kirjani välittää sen näkemykseni, että rakkaus taiteeseen - olipa se runoutta, tarinankerrontaa, maalausta, kuvanveistoa tai musiikkia - auttaa nousemaan minkä tahansa ihmisen kehittämän esteen ylitse."

KIRJAN KANSISSA ON MONIA...

Kirjan kansissa on monia kauniita kuvioita.
En avaa kirjaa, vaikka tiedän sen sisältävän minun elämäni.
- Miksi en avannut?, kysyy moni.

- Runotalo -
kuva Jael

HALUATKO TÄMÄN JAKKARAN?

Jos haluat tämän jakkaran, osallistu Sateenkaarentaa Ilonan arvontaan täällä. Se on sinun, jos onnetar suosii. Ilonan sisustusliike on myös kotimaan matkavinkeissäni. Suosittelen!

VIIMEINEN HENGENVETO

Antisankaritar, toimittaja Paddy Meehan valloittaa meitä jo kolmannen kerran Denise Minan Viimeinen hengenveto (The Last Breath, LIKE 2010, suomennos Juha Ahokas) dekkarissa. Minä en kuitenkaan elämyskoe Minan Meehan sarjaa enää ainoastaan dekkarina, vaan kertomuksena nuoresta naisesta, jonka vertaista ei ole aiemmin tavattu. Mitä voin sille, että vaikka Paddy olisi jälleen kerran sekaantunut hänelle kuulumattomaan rikostutkintaan ja vajonnut sinne päälleen pudoten ja kuolemaa oikein kutsuen, minua ihailuttaa, itkettää ja naurattaa tämä skottiraivotar, valloittava Paddy Meehan.

Niille, jotka eivät ole lukeneet toimittaja Meehanista aikaisemmissa kirjoissa Veripelto ja Suden hetki, valotan sen verran ja lyhyesti, että Paddy on yksi glasgowlaisen, katolisen monilapsisen perheen lapsista. Uskonto näyttelee perheessä valtaisaa osaa äidin, Trishan, kautta ja äidin kivenkova tarkoitus on kasvattaa lapset katoliseen henkeen, jossa auktoriteetteja ei kyseenalaisteta, synnit käydään tunnustamassa, esiaviollista seksiä ei ole olemassakaan ja lapsia ei saa hemmotella. Jotain menee kuitenkin pahasti pieleen, sillä Paddy kapinoitsee ja kyseenalaistaa kaiken jo pikkulapsesta. Muuttaa kotoa, asuu jonkun miehen kanssa, saa lapsen toiselle, löytää toimittajan työn aloittaen lähettinä ja sekaantuu kerta kerralta verisempiin rikoksiin tutkintapuolella täysin itsesuojeluvaistottomana. Trisha on kokonaisvaltaisen epätoivoinen ja perheen lempeän isän kuoleman myötä äiti Trisha saakin mafiosolesken piirteitä, jossa katoliset polvirukoukset vaihtuvat suunnitelmaan murhauttaa isä Andrew, joka on pannut paksuksi hänen ainoan elämäntoivonsa, nunnaksi ryhtyneen hurskaan Mary-Annin.

Viimeisessä hengenvedossa Paddyn entinen kollega ja poikaystävä Terry löytyy rumasti surmattuna. Teko on lavastettu kokaiinin liika-annostukseksi, mutta Paddy huomaa oitis lavastuksen eikä aikaakaan, kun hänen syyttävä mielensä kohdistuu ylikomisario Alec Knoxiin. Knox selvästi sekä vihaa että pelkää maanjäristys Meehania, kävelevää naispommia, mutta vaikka Paddy kuinka todistaisi, kukaan ei uskalla koskea ylikomisarioon, joten jutussa täytyy olla mukana jotain paljon pahempaa, suurempaa ja vaarallisempaa…


Pitelemätön Paddy Meehan on valmis taisteluun, kunnes hän itse tajuaa, mikä heikko kohta hänen elämäänsä on tullut: oma poika, Pete, viisi vuotta vanha. Näkymätön vihollinen ottaa maalitauluksi lapsen, koska ei osu maapähkinävoita kaksin käsin ryystävään ylipainoiseen Paddyyn. Ensimmäistä kertaa Paddy joutuu tekemään elämän ja kuoleman valinnan, mutta hän pystyy siihenkin kuin Maria Stuart aikanaan ja laskee kiltisti, mutta ylpeänä päänsä mestauspölkylle voimatta kuitenkaan mitään sille, että suusta tulee nasevia ja murhaajaa yllyttäviä tikareita…,mutta vain pelastaakseen poikansa.

Terry oli ennen kuolemaansa tekemässä kirjaa New Yorkissa asuvista skotlannin katolisista emigranteista ja kuvaajana hänellä oli Kevin, joka myös löytyy kotoaan henkitoreissa ja katoaa tuntemattomaan ambulanssiväen mukana. Vihdoinkin joku muukin kuin nopeaälyinen Paddy, alkaa tajuta, että nyt ollaan tekemisissä niin suuren pedon kanssa, että se on joko pyydystettävä ennen kuin peto saa sinut. Ja kukapa muu asettuu syötiksi kuin meidän antisankaritar Paddy.

Denise Minan niin Viimeinen hengenveto kuin kaksi aiempaa Paddy Meehan dekkaria sisältävät viisi elementtiä, joita ei aina välttämättä löydy muilta dekkaristeilta, eikä yhdeltäkään muulta kaikkia näitä: Ehdoton juonirakenne, joka pitää kiinni loppuun asti. Realistinen kuvaus, jossa ei olla kauniita, kohteliaita ja rikkaita, vaan rumia, rääväsuisia ja köyhiä. Uskonnollinen ristiriita: katolisuus contra muu ympäristö. Musta huumori, joka saa nauramaan, mutta ei vesitä kauhua. Kiinnostavin antisankari kautta aikojen: Paddy Meehan! Toki kuudenneksi voisi mainita skottilaisuuden, sillä se luo oman persoonallisen mausteensa tähän koko luomukseen, mutta ehkä se on jo mukana tuossa realistisuudessa – ainakin osittain.

Minan kirjojen kovia tekoja sopivasti pehmittää Trisha äidin hullu katolisuus, jolla on ihan oma koodikielensä ja se on äidin salakieli soppa, jota tarjoamalla hän voi viestittää aikuisille lapsilleen monenmoista. Vaikkapa, että Paddy on perheen musta enkeli, joka on pilannut koko katraan. Toki tämä polvirukoilija, joka on oudosti itse muuntumassa pappeja tappavaksi salaraivottareksi, Paddyn nasevan verbaalisuuden nujertamana onneksi kääntää mielensä säilyttäen näin sekä perheensä koossa, leskenarvonsa kuin myös välttyen itse joutumasta vankilaan. Sopan salakieli kuitenkin jatkuu. Ja kaiken keskellä ronski, raivoisa Paddy:

Veitsellä aseistautunut McBree oli käynyt Peten kimppuun. Kauhu muuttui yhtäkkiä raivoksi. Paddy tunsi itsensä hyvin rauhalliseksi, hengitys syveni ja jokainen lihas keräsi happea valmiina räjähtämään. Tuntui siltä että hän voisi tuijottaa suoraan aurinkoon silmää räpäyttämättä. Hän etsisi vittupään käsiinsä ja hirttäisi tämän munista.


Hän oli kuuluisa siitä, että saattoi menettää malttinsa ja laukoa sopimattomia totuuksia.


Paddy painoi kasvot käsiinsä. ”Luoja, mä kuolen nälkään. Miten kellään voi olla nälkä tällaisella hetkellä.

En mitenkään voi olla nyt painottaen sanomatta, että mikäli haluatte karmivaa jännitystä, todella suorasukaista ja töykeää skottilaista käytöstä, erittäin vähän makuhermoja kutkuttavaa glasgowlaista ruokaa, paskamaista ilmastoa, mustaa huumoria ja ehdottomasti jotain uniikkia, astukaa Paddy Meehanin maailmaan ja löytäkää Denise Minan dekkarit. Paddy Meehan, lihava Paddy liian pienessä minihameessaan, laittaa miehille jauhot suuhun, syöksyy suoraan tuleen, toimii ennen kuin ajattelee ja syö koko ajan, mutta arvatkaapa mitä: Hän on todella rakastettava ihminen, jolla on suuri ja hellä sydän!

SUDEN HETKI

Denise Mina on massasta poikkeava dekkarikirjailija. Varmaan persoonalliseen tyyliin on paitsi henkilökohtainen vaikute myös oma Skotlanti –lisänsä. Kostea Skotlanti, fish and chips, työttömyyden Glasgow, repivät ristiriidat katolisen köyhyyden ja muun väen välillä ja sitten juuri ’se jokin’.

Denise Minan kuudes suomennettu kirja on Suden hetki (The Dead Hour, LIKE 2009, suomennos Juha Ahokas). Dekkari on toinen osa nuoresta paikallislehden toimittajasta Paddy Meehanista kertovasta sarjasta. Paddy Meehanissa ei ole mitään tavallista. Hän on epärikostoimittaja, joka tekee vain yövuoroja päivystysautossa kierrellen yön pahimmat tunnit pitkin Glasgowta etsien elämänsä juttua. Hän ei milloinkaan tyydy vain kirjoittamaan juttua vaan hyppää täysillä mukaan mitä verisimpiin rikoksiin. Teot ovat vaistonvaraisia ja täydellisestä kaaoksesta kertovia.

Suden hetkessä Paddy menee tekemään kotiväkivaltajuttua Glasgown ökyalueelle. Kaunis, menestyvä asianajaja on saanut verisen kuhmun päähänsä. Oven avaa kuitenkin mies, joka lykkää Paddylle verisen 50 punnan setelin ja sulkee oven ennen kuin Paddy tajuaa ottaneensa lahjuksen. Paddy ehtii kuitenkin nähdä naisen ja viestittää silmillään kysymyksen, haluaako nainen lähteä talosta. Nainen puristaa kieltävästi päätään. Hetki on ohi.

Minan kieli on todella ’kroisia’. Sitä kieltä puhuu Paddy ja se väki, jonka kanssa Paddy on tekemisissä, mutta kovin suustaan on suuren sydämen omaava Paddy. Jopa osa poliiseista häviää ’Meehanin likalle’ sanavalmiudessa. Poliisien esimies Sullivankin valittaa: ”Oliko sun pakko ryhtyä toimittajaksi? Etkö voinut pyörittää pitopalvelua tai myydä kosmetiikkaa ovelta ovelle?”

Paddyn suhde poliiseihin, joita hän kuitenkin tarvitsee työnsä takia on hyvin kiintoisa. Nuorena naisena hän joutuu kuulemaan törkeitä ehdotuksia, mutta lataa semmoista tekstiä alle vyön, ettei moni uudesti uskalla. Paddy mielestään mieluummin palaa kuin nai, vaan kuinkas sitten sattuukaan…

Suden hetken kotipahoinpitelyn uhri löydetään kuolleena. Teko on ollut äärimmäisen julma. Ainoa todiste on Paddyn poliisille luovuttama 50 punnan seteli, josta löytyvät rahan ovelta ojentaneen miehen sormenjäljet. Yöpartiossa mukana oleva poliisipari vain on kumman vaitonainen, eikä tunnu havainnoineen partiokeikasta mitään. Paddy tajuaa syyn ja syöksyy vauhtia kiihdyttäen päin kuoleman vaaraa. Tämä nimenomaan on Paddya ja tämä:

”Paddy huomasi olevansa irrallaan muista, yksinäinen sydän maailmankaikkeudessa, aina vähän eri tahdissa kuin muut.”

”Paddy puolestaan oli kertonut, että inhosi ja piti itseään lihavana ja että hänen työtön perheensä oli harmissaan joutuessaan elämään hänen palkallaan, hänellä oli sen takia luonnoton yliote heistä.”


”Hän ei enää uskonut, että pystyisi syömään kurinalaisesti, joten hän päätyi soveltamaan ohjeita puolihuolimattomasti, täydensi aterioita uuniperunoilla tai kylmillä säilykepavuilla. Hän tunsi itsensä alituiseen väsyneeksi, tunsi syyllisyyttä ja luikki häpeissään sivummalle päästämään pahanhajuisia pieruja.”

Ja uusi päätoimittaja Ramage sanoi Paddylle suoraan: ”Kun pääset eteenpäin uralla, saat oppia että uskollisuus menneille sankareille on ajanhukkaa. Sure aikasi, unohda ja ryhdy nuolemaan uuden pomon persettä. Sellaisella alalla me ollaan.”

Glasgowilainen Denise Mina on kiintoisa kirjoittaja. Hän on opiskellut lakia ja kriminologiaa Glasgown yliopistossa, mutta hänen on täytynyt olla myös likellä elämää, josta kertoo, sillä näin todenmakuinen kerronta ei synny tyhjästä. Meehanin tytön maailma on kova, mutta ei epäempaattinen. Ystävistä ja perheestä välitetään, mutta selvästi Mina laittaa Paddyn kulkemaan kadun varjoisaa puolta, mutta hän antaa pääsankarittarensa pitää päänsä pystyssä, heittää herjaa ja selvitä kovien miesten maailmassa hengissä. Paddyn sallitaan myös pahimpien mokiensakin jälkeen säilyttää outo sisäinen ryhtinsä, johon katolisuudella ei ole mitään osuutta. Vaan shokkiyllätyksiä hän heittää tyttöparan tielle: Oih!, miten ikinä jaksan odottaa seuraavaa Minan kirjaa.

Taidan lukea odotellessa uudelleen Minan ensimmäisen Paddy Meehanista kertovan kirjan Veripelto /The Field of Blood, LIKE, 2008)…

VERIPELTO

 Aloitetaan nyt viikko vaikka Denise Minalla, johon olen ihan koukussa etenkin, jos hän kirjoittaa persoonallisesta Paddy Meehanista. Olen lukenut tämän kirjan, mutta jo ennen blogini aloittamista. En ehdi kovinkaan enää lukea muita kuin uusia kirjoja, joten nappaan tähän selostuksen nyt kirjan esittelystä. Tähdennän kuitenkin, että jos innostut tästä sarjasta, lue nämä kronologisessa järjestyksessä, silloin pysyt mukana siinä kehityksessä, josta kasvaa uusi ja itsevarmempi Paddy Meehan, joka 'rökittää' uskomattomalla sisullaan ja täysin ilman itsesuojeluvaistoa kenet vain. Sydämeltään Paddy on niin rakastettava persoona, että takuulla sinäkin pidät hänestä, kunhan annat hänelle mahdollisuuden.

Ja tässä kirjan selostus:

Pieni poika katoaa jäljettömiin kotipihaltaan Glasgow'ssa. Katoamisesta kiinnostuu Scottish Daily Newsin uusi lähetti Paddy Meehan, joka haaveilee katolisten vanhempiensa ja kihlattunsa harmiksi urasta tutkivana journalistina pikaisen naimisiinmenon ja kotiäitiyden sijaan.

Poliisin tutkimukset johtavat kahden nuoren pojan jäljille. Poikien uskotaan toimineen yksin, mutta onko ratkaisu niin helppo? Paddylle tulee kiire kun hän tajuaa, että toinen epäillyistä on hänen sulhasensa serkku. Perhe ei ymmärrä Paddyn kiinnostusta asiaan, ja pian hän saa huomata olevansa vaarallisen yksin.

Denise Minan Veripelto (The Feeld of Blood, LIKE 2008, suomennos Riitta Maaniemi) sijoittuu vuoden 1981 Glasgow'hun - ristiriitojen, nälkälakkojen ja työttömyyden repimään kaupunkiin. Kirja aloittaa viisiosaisen Paddy Meehan -sarjan, jossa seurataan Paddyn vaiheita lehtimaailmassa, omien tavoitteidensa ja muiden odotusten ristipaineessa.

VALKOISET MALJAKOT

Sinun yksinkertainen hellyytesi
on täyttänyt sydämeni
aamukasteisilla kukilla.

Väkevänä ja hyvänä
polvistut eteeni.
Oi, älä silmiäni katso!

Olet puhunut sanoja,
jotka ovat pysähtyneet seppeleeksi otsalleni.
On kuin huoneestani kaikkialta
loistaisivat ohuet valkoiset maljakot
auringonhohtoa täynnä.

Älä nosta rajua päätäsi nyt,
ettemme loukkaisi käsiämme
pienten maljakoiden sirpaleihin!

- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
kuva Anu

KAIPAATTEKO KUVIA BLOGIN KIRJOITTAJASTA?

Mian blogissa Chilen Peikkokukkulalla on menossa kiinnostava keskustelu Kaipaatteko kuvia blogin kirjoittajasta? Lähtekää Mialle!

On tutkittu, että mitä enemän on henkilökohtaisia kuvia, sen paremmin blogi 'myy'. Sen olen todennut, että jos postaan uudet lenkkitossuni, niin saan enemmän kommentteja kuin tehdessäni juttua vuoden parhaasta kirjasta;-)

Yllä en ole minä, vaan Savonlinnan oopperajuhlien epävirallinen mainos!

SYDÄNRASIAN SALAISUUS JA ARVONTATULOS!

Sydänrasia paljasti salaisuutensa eli blogini arvonnan liput, joita olikin huomattavasti edellistä arvontaa enemmän. Lupasin 100 000 kävijämäärän täytyttyä yllätystä ja se on tämä: Onnetar eli mieheni nosti kolme arpaa ja jokaiselle kolmelle lähtee KOLME KIRJAA! Ja voittajat ovat: Susanne, Leena R. ja Susa! Onnea teille ja kiitos kaikille innokkaasta osallistumisesta. Tiedän osoitteen vain Leena R.:ltä, joten Susanne ja Susa, ilmoitatteko sähköpostilleni yhteystietonne. Paketit lähtevät heti viikon alussa. Mukana on proosaa, puutarhakirjaa, keittokirjaa, jännitystä ja historiaa. Juhlakollaasista mukana on Nadeem Aslamin Elävältä haudatut.

Kiitos kaikille ja olette ihania♥

Leena Lumi
The Winner Takes It All

SYDÄNRASIAN SALAISUUS...

Mitähän kätkee sisälleen tämä läkkipeltinen sydänrasia...

KYLMÄN JA TUULISEN PÄIVÄN UNELMAA

Täällä on kylmää ja tuulista. Välillä sataa. Päivään tuli kummasti lämpöä, kun sain tämän tervehdyksen Unelmalta. Palloesikko on kuvattu hänen puutarhassaan. Kiitos Unelma! Nyt piristyin niin, että lähden istuttamaan jälleen yhtä kärhöä kiipeämään pitkin vanhaa luumupuuta. Istutan myös kymmenennen (sic!) kartiovalkokuusen. Onneksi Alfauros jakaa tämän harrastuksen kanssani...

GAUDEAMUS IGITUR, IUVENES DUM SUMUS.

Gaudeamus igitur, iuvenes dum sumus.
Post iucundam iuventutem,
post molestam senectutem
nos habetit humus.


kuva Iines

ÄLÄ LYÖ!

Oli helppoa lähteä luotasi kylläisenä ja ylpeänä,
mutta toista on lähetä oveas nälkäisenä ja pyytävänä.
Älä lyö!
Sinä rakkauden silmin etkö näe muuta
kuin narrin viitan ja hatun riekaleita,
sinä etkö näe: ne on ihoni riekaleita,
jotka tuulessa liehuvat, lepattavat.
Älä lyö!
Ole maa jossa kieriskelen ne irti,
ole virta jossa ne huuhdon pois,
ole varjo suojaava nahkattomuutta
ole hiljaisuus,
ole yö.

- Yrjö Kaijärvi -
Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956)
kuva Jeff Curto

YRJÖ KAIJÄRVEN KAUNEIMMAT RUNOT

Tein jokin aika sitten ’löydön’ omasta kirjahyllystäni. Löysin vihreän, nahkakantisen kirjan nimeltään Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956). En tiennyt, minkä helmen olin löytänyt, minkä intohimon runoilijan kohdannut! Minun piti ensin kulkea kaikki polut polvet ruvella ja outoja hedelmiä säkissäni, kunnes tajusin ja pääsin perille Runokotiini. Nyt on niin, että Lumikarpalo on se blogini, jonne vien kaiken, mikä erityisesti koskettaa minua runoissa, sitaateissa ja kuvissa. Sen on kuitenkin oltava Hiljaisuuden blogi vailla musiikkia, vailla kävijälaskuria, vailla mitään pakkoa. Hemmottelen siellä itseäni, mutta toivottavasti samalla teitä. Mutta miten voisinkaan jättää Leena Lumin lukijoita vaille runoja, se ei vetele, ei! Ja arvostelenhan myös runokirjoja. Tästä syystä ne lukijat, jotka lukevat molempia, saavat myös runonautinnot, samatkin, kokea monesti ja uudesti. Runo ja kuva soittaa minussa. Sille en voi mitään, Enkä tahdo voida – edes. Siis tämä mammani kirja... Kirjan alkusanoissa Rafael Koskimies kertoo:

Yrjö Kaijärvi on rakkauden runoilija, milteipä aina, kaikissa kokoelmissaan, alusta loppuun. Hän on nähnyt Eroksen ”kahdet kasvot”, ja niistä on kysymys sekä tämännimisessä kokoelmassa vuodelta 1940 ja myöhemmin lukuisissa runoissa, sikermissä, kirjoissa. Hänen rakkauslyriikkansa tavoittelee kuitenkin laajempia aloja kuin tuota suhteellisen selväpiirteistä kaksien kasvojen aihetta. Toisinaan, eikä harvoin, rakkauden tunne laajenee universaaliseksi, toisinaan mystiseksi kokemukseksi. Sillä on idealistinen ja aistillinen piirteensä. Se ilmenee sekä välittömänä purkauksena että pitkälle ajateltuna runollisena kuvakudoksena. Kaikessa tässä on tunnuksia, jotka muistuttavat Uuno Kailaan ja Kaarlo Sarkian hehkuvaa Eroksen-runoutta.”


Tätä kohtaa lukiessa tajusin, miksi koen Kaijärven niin voimakkaasti. Kaarlo Sarkia kuuluu suosikkirunoilijoideni kärkikaartiin ja Uuno Kailaalta olen löytänyt tajunnan räjäyttävän, kohtalokkaan runon Kumpi?


Ennen kuin sallin Koskimiehen lausua tärkeimmän Kaijärvestä, kerron ihmisestä runoilijan takana, sillä vain harva tuntuu tietävän Yrjö Kaijärvestä paljoakaan.

Yrjö Kaijärvi (1896-16.2.1971) oli runoilija, kirjailija, kääntäjä ja lehtimies. Hän valmistui ylioppilaaksi 1915, kävi Lepaan puutarhaopiston (runoilija ja puutarhuri!) ja valmistui kansakoulunopettajaksi 1924. Filosofian kandidaatin tutkinnon hän suoritti 1933.

Oman, runsaan kaunokirjallisen tuotannon ohella Kaijärveltä ilmestyi tietokirjallisuutta, suomennoksia, sanoituksia ja radiotekstejä, minkä lisäksi hän kirjoitti myös lehtiartikkeleita ja esiintyi erilaisissa antologioissa. Kaijärvi käänsi mm. Charles Baudelairea ja T.S.Eliotia. Yrjö Kaijärvi sai valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1937 ja hänet palkittiin Pro Finlandia-mitalilla vuonna 1967.

Tuotanto:


Multa laulaa (runoja nimellä Yrjö Teppo, Otava 1934), Maan viini (runoja, Otava 1937), Kahdet kasvot Runoja kärsivälle rakkaudelle Otava 1940), Ovi avautuu (runoja, Otava 1942), Sydänpäivä (runoja, Otava 1944), Heinäkuun hämärässä (romaani, Otava 1946), Heinäkuun hämärässä (kuunnelma, 1948, Olet enemmän (runoja, Otava 1948), Kotikylä (valikoima aikaisempaa ja uutta, Otava 1953), Lähtöjä (runoja, Otava 1953), Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1953), Valikoima (runoja, Otava 1956), Kaikki on toisin (runoja, Otava 1959), Tässä hetkessä (runoja, Otava 1962), Vuoret ovat (matkakertomus, Otava 1963) ja Anna minun vaeltaa (runoja, Otava 1966).

Ja nyt Rafael Koskimies kertoo ehkä juuri sen, miksi Yrjö Kaijärvi on kokemisen arvoinen runoilijaelämys:

Yrjö Kaijärven kaksikymmenvuotinen runoilijataival tarjoaa alusta alkaen itsenäisen ja omalaatuisen runoteknillisen taidon runsaita näytteitä. Hänen rytminkäsittelynsä poikkeaa selvästi muista. Hän on siinä kohden usein ollut rohkea, suorastaan uudistaja, eikä ole polkenut paikallaan. Taitajanakin hän on tuonut huomattavia lisiä viime kymmenlukujen suomalaiseen lyriikkaan. Hänen sanontansa noudattaa usein oikullista rataa ja poikkeaa ankarimmasta sidonnaisuudesta – onnekseen myös aina sovinnaisesta säkeen ja säkeistön rakentelusta.

Tähän minä lisään, että Yrjö Kaijärvi ei vain poikkea sovinnaisuuden poluilta, vaan hän ylittää ne tuhatkertaisesti ja vielä lisää. Häntä lukiessa henkeä salpaa, sydän hakkaa ja tunnet tuoksua ruusun, mullan, veren ja intohimon!

VIELÄ EHTII MUKAAN ARVONTAAN!

Vielä ehtii mukaan arvontaan! Aikaa on 6.6. puoleen päivään. Postaus, johon kommentoimalla on mukana on nimeltään Te teitte sen♥ja arvonta! Su iltapäivällä, kun olen saanut arvontaliput tehtyä, Alfauros toimii onnettarena ja ilmoitan sitten kuka on onnellinen kirjapaketin saaja. Mukana mm. eräs huippu, joka on myös uutuus...

ILONALLA ON ARVONTA!

Ilonalla on arvonta! Menkää katsomaan täältä, mitä on palkintona ja osallistukaa. Taidan kohta lähteä noutamaan tuota pinkkiä lyhtyä...Ilonan sisustuspuodista Äänekoskelta. 

Nadeem Aslam: Elävältä haudatut

Talon omistaa englantilainen Marcus Caldwell. Talo sijaitsee Afganistanissa, veren, kuoleman ja unikkojen maassa. Maassa, jossa talojen seiniin liimataan shabnameja, uhkakirjeitä. Uhkakirjeiden jäljillä kulkee hidas, kiduttava kuolema. Talo sijaitsee Ushassa. Usha tarkoittaa kyyneltä. Talo on lukijoiden talo, jossa on lävistetty kirjasto. Talo on tarinoiden talo, jossa Marcus kaipaa vaimoaan Qatarinaa, tytärtään Zamenia sekä tyttärenpoikaansa Bihzadia. Talo on tuulen ja hiljaisuuden talo, jonne lopulta kerääntyvät kaikki kantaen menetystensä ja kaipuunsa taakkaa. Tämä on talo, jota ympäröivät dukhit, mutta kun aamu-usvan käpälä kurottaa alaspäin vuorilta kaikki peittyy appelsiininkukkien huumaavaan tuoksuun ja yöperhoset laskeutuvat levolle.

Nadeem Aslamin Elävältä haudatut (Wasted Vigil, LIKE 2010, suomennos Vuokko Aitosalo) vaeltaa maassa, jonka neljännesvuosisatainen sota on kuorruttanut verellä, vihalla, kidutuksella ja Koraanilla. Melkein jokaisella Koraanin sivulla käsketään tarttua aseisiin ja teurastaa vääräuskoiset. Lukija vaeltaa Nadeemin mukana läpi vuorten, joiden onkalot kätkevät keskenään kilpailevat sotapäälliköt, talibanit, heimot, eri uskonsuunnat, al-Qaidan, Fedallan johtaman salaisen upseeriryhmittymän. Hämmentyneenä kohtaat venäläisiä naisia, jotka etsivät kadonneita poikiaan, miehiään, isiään. Kohtaat amerikkalaiset sotilaat, sekä heitä vastustavat että tukevat afganistanilaiset. Ja tietysti pahinta kaikesta, kohtaat jälleen naiset, jotka eivät saa näkyä, eivät kuulua, tai heidät kivitetään elävältä kuoliaiksi. Kuitenkin kohtaat myös sen mystiikan, jonka takia jäät tarinan lumoon. Vuorilta putoavat usvan hohtavat köynnökset ja puristavat sinut syliisi niin lempeästi laulaen, että tiedät tässä syleilyssä löytäväsi paitsi kyyneleesi, myös oudon lohdun: Ymmärrät Marcusta, joka ei palaa Englantiin, ymmärrät pahan aivopesemää Casaa, huumaannut tuoksuista ja yöperhosista…kuitenkin tiedät, että mikään syleily ei saa ikinä sinua unohtamaan, antamaan anteeksi…

"David, meillä on uudenlainen vihollinen. Heidän annetaan lukea Koraania Guantanámossa, se on heidän uskonnollinen oikeutensa ja ihmisoikeutensa. Oletko lukenut Koraania? Eivät he tarvitse jihadiin yllyttävää kirjallisuutta - heillä on Koraani. Melkein jokaisella sivulla käsketään tarttua aseisiin ja teurastaa vääräuskoisia."

Aloin lukea Aslamin kirjaa jo valmiilla asenteella ja ahdistuneena. Meni kirjan puoliväliin ennen kuin antauduin, vaikka Nadeemin teksti poltti minua heti. En edes tiedä, miksi otin tämän kirjan lukuun, sillä olen niin täynnä Afganistania, että lainatakseni Nadeemilta: ”On vaikea erottaa maan kauneutta, jos epäilee sen olemassaolon oikeutusta”. Miten lukea maasta, jossa maaperä on pelkoa, jossa hengitämme kuolemaa. Miten nähdä riikinkukkojen kauneus maassa, jossa kohtaavat kaksi tuulta ja niiden risteyksessä pahuus. Minä tein sen ja lumouduin! Veri muuttui runolauluksi, syleilyt tuhansien perhosten leikiksi ja Qatarinan elävältä kivitys sattui syvästi vain alleviivatakseen Nadeem Aslamin kirjaan taiotun salakielisen viestin: Tämä paha loppuu ja löytyy uusi Afganistan, runonlaulajien maa, jossa naisten korvarenkaat saavat soida ja pienet tytöt pääsevät kouluun ja Marcuksen taloon syystä tai toisesta eksyneet onnettomat löytävät rauhansa.

Nadeem Aslam on kirjoittaja vailla vertaa. Hänellä on lumottu kynä. On aivan sama kastaako hän kynänsä kidutetun vereen, vai hekuman kosteikkoon, teksti soi, sanat laulavat, tarina juoksee hopeapurona ja lumous, lumous…Älkää kaihtako tätä aihetta Afganistanin takia, vaan lukekaa se Afganistanin paremman huomisen puolesta. Minä olin kolmesataa valkoista kyyhkystä, jotka Gul Rasul syötti haukoilleen, mutta minusta tuli kirjan luettuani miljoona unikon kukkaa! Lupaan saman teille!

Tämä kirja on niin hellä ja niin kova, että lukunäytteiden valinta on melkein mahdotonta, koska niitä ei ole ottamatta mukaan koko kirjaa. Koko teksti on loppuun asti vietyä täydellisisyyttä. Olin valinnut niitä ja tajusin: Tässä on Elävältä haudatut. Tässä on Marcus ja hänen katkaistu kätensä, tässä on Lara etsimässä veljeään, tässä on Zaneem rikkomassa tuoksupulloaan antaakseen isälleen merkin, tässä olen minä, joka päätin nähtyäni talibanit tuhoamassa Bamiyanin Buddhan patsaita, että en ikinä, ikinä enää halua lukea mitään Afganistanista, tässä on valkoisten kyyhkysten parvi vapaassa lennossa…mutta muutaman lainaan ja tämä on sitaatti Julius Caesarilta:

Kelttien hallinnon heikkous oli druideille myönnetty suunnaton valta. Mikään valtio, jota papisto johtaa yliluonnollisin perustein, ei kykene todelliseen kehitykseen.

Minä en tiedä…tuntuu…en ole varma…Elävältä haudatut kukkii miljoonien unikkojen veripeltona…Onko tämä kirja nyt siirtyvä Elämäni Kymmeneen Parhaaseen Kirjaelämykseen?

Kynttiläntynkä sammuu sihisten. Tähtiä lukuunottamatta on täysin pimeää, sillä kuu ei ole vielä noussut. Jokainen tähti on kuin pisara läpikuultavaa nektaria, joka riittää täyttämään yöperhosten vatsan.

Matkalla kohti rakkainta elät kuollen joka askeleella.


Sen tiedän, että jos neito- ja lumikurjet voisivat itkeä, ne tekisivät sen juuri nyt!

*****

Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Peikkoneito  Susa   Minna Jaakkola  ja Katja/Lumiomena

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ

Ja tässä lemmikki lemmikeissä. Hänen ylhäisyytensä Olga alias Applehill's Thora. Punaturkki. Meripihkasilmä. Elämän Silkki ja Sametti. Uskollisista uskollisin. Unforgettable♥

TÖRÖTTÄJÄ

Tässä töröttää ponkkari päässä Merin koira Dina. Tämä onkin ollut aikamoinen viikko, sillä Vilkastus on ollut meillä ja lähtee omalle 'mamille' huomenna. Eilen oltiin rannalla ja Dina hyökkäili ensin aaltoja vasten ja juoksi sitten peloissaan niitä pakoon, mutta painui sitten ihan pokkana veteen kokonaan, vaikka Hänen Ylhäisyytensä Olga näytti mallia, ettei vielä uida, koska on liian kylmä. Sitten täristiin ison pyyhkeen sisällä 'mamin' sylissä ja oltiin niin Surkua....Vielä tänään, kun nautinnollisesti sukellan sänkyyn kirjan kanssa, Tirri liimautuu kylkeeni kiinni ja ollaan kuin...viimeistä iltaa.

Jos sinua joskus uhkaa alakulo, katso tätä kuvaa! Kun katsoo tuota pientä nuppia terävänä tarkkailemassa pihaa, ei voi muuta kuin alkaa hymyillä. Ja autossa hän haluaa istua niin, että näkee kaiken. Pää pyörii koko ajan nopeassa tahdissa 180 astetta ettei vain mitään jää näkemättä. Mikä elämän nälkä!

HÄIRITSEVÄN HYVÄÄ

Tänään ilmestyneessä Anna -lehdessä päätoimittaja Emma Koivula kirjoittaa jutussaan Lukuiloa kesäksi! arvioita monistakin kirjoista, mutta eniten minua kosketti/ilahdutti, että hän oli antanut Ian McEwanin Sementtipuutarhalle (Otava, suomennos Eva Siikarla) täydet viisi a:ta ja lukekaa, mitä hän kirjoittaa Ian McEwanista ja hänen kirjoistaan:

Häiritsevän hyvää

Ian McEwanin lahjakkuuden edessä hiljentyy. Kirjailijan synkeät ja väärinkäsitysten täyttämät maailmat (Sovitus, Rannalla...) koukuttavat lukijan ja jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Suorastaan häiritsevästi - niin kuin vain hyvä, mutta aiheeltaan rankka kirja voi tehdä. McEwanin esikoinen, hiljattain uudelleen julkaistu Sementtipuutarha, ei sekään petä. Pienoisromaani kertoo neljästä alaikäisestä sisaruksesta, jotka vanhempiensa kuoleman jälkeen ajautuvat asumaan keskenään. Lukijalle nousee pala kurkkuun, niin koskettavasti ja uhkaavasti McEwan tarinaa kuljettaa.

Tähän ei voi olla mitään lisättävää! Löydätte kirjan nimellä blogistani hakukoneen avulla Ian McEwanin Sovituksen, Semettipuutarhan, Rannalla ja Lauantain, jonka viime mainitun arvostelun olen omistanut miehelleni. Syystä!

Kaikkihan te jo tiedätte, mitä olen mieltä Ian McEwanista ja Sovituksesta tehty elokuva Atonement kuuluu elämäni leffakärkeen. Kuvassa alla Atonementin huikaiseva pääpari Keira Knightley ja James McAvoy.

IHANAT KÄRHÖT

Ihanat kärhöt Yi 100 klematis-lajia (Klematis – över 100 utvalda sorter, Minerva 2009, suomennos Minna Penttinen) on Andromeda Matzin ja Krister Cedergrenin humalluttava kirja kärhöistä. Ken on joutunut kärhökärpäsen pistämäksi lukee tätä kirjaa kuin jännittävää dekkaria. Humallus tulee kirjan aivan uskomattomista kuvista ja jännitys tulee kärhöjen salaisuuksien paljastumisista. Ja sitten tulee aivan kestämätön himo päästä istutuspuuhiin, sillä kirja paljastaa lajikkeita, joista en ole koskaan kuullutkaan. Mielikuvituksella ei myöskään ole mitään rajaa, kun kärhölle valitaan istutuspaikkaa.

Muutama fakta on kärhöihin ihastuneen kuitenkin syytä tietää ja niitä ovat esimerkiksi maaperän laatu, istutussyvyys, veden tarve ja ilmastollinen kestävyys. Monet miettivät, pitääkö kärhöjä leikata vai ei? Kärhöjen leikkaaminen ei ole välttämätöntä, sillä ne eivät lakkaa kasvamasta tai kukkimasta, vaikka niitä ei leikattaisi. Leikkaaminen voi kuitenkin olla hyödyksi, jos kasvi näyttää huonokuntoiselta tai on kasvanut vaikka liian suureksi.

Itse tein viime vuonna sellaisen ratkaisun, että istutin valkoisia ja sinisiä alppikärhöjä kiipeämään luumu- ja kirsikkapuita. Yksi luumupuista oli niin huonokuntoinen, puolikuiva, että mieheni oli sitä jo kaatamassa, mutta minä julistin kuolevan puunkin alppikärhöjen uudeksi ’kodiksi’. Istutin kärhöjä kiipeämään myös mongolianvaahteran oksia ja yksi ’Jackmanii’ viihtyy sitkeästi talomme seinän vieressä, vaikka olin varma, että Keski-Suomen pakkaset sen vievät. Minulle sopivin kärhö on kuitenkin Summer Snow, jonka sain ystävältäni lahjaksi. Siinä on vaatimattomat valkoiset kukat, mutta niitä voi olla paljon ja tämä kärhö kasvaa nopeasti ja se oli vihreä ja tuuhea vielä pakkasellakin! Ihanat kärhöt –kirja kertoo kärhöistä puita köynnöstämässä näin:

”Omenapuu, joka on täynnä punaisia omenoita, on kaunis jo sellaisenaan, mutta se voi tulla vieläkin koreammaksi, jos sen oksistossa kukkii suurikukkainen valkoinen tai tummanvioletti kärhö. Vai istuttaisitko punaisen tai valkoisen kärhön kiipeämään siniviolettien luumujen keskelle?


Puut, joiden juuristo on liian vahva kärhöille, ovat muun muassa koivu, saarni, vaahtera ja pyökki.


Kun kärhöjen halutaan kiipeävän puihin, ne saattavat tarvita apua yltääkseen alimmille oksille. Aseta bambukeppejä nojaamaan puunrunkoa vasten tai ripusta naruja/lankoja roikkumaan puun alimmista oksista ja kiinnitä ne puun juurelle.”

Kirja on täynnä mitä mielikuvituksellisimpia vinkkejä siitä, mihin kärhöjä voi istuttaa. Myös lajikerunsaus on niin kattava, että ainakin minun puutarhurini on keväällä ihmeessä tilausteni kanssa. Haluan säilyttää vanhat vänkyräiset puut, sillä ’puut ovat runoja, joita maa kirjoittaa taivaalle’, ja tässä asiassa kärhöt tulevat avuksi. Kirjasta sain myös uusia ideoita siihen, mihin uusiin paikkoihin kärhöjä voidaan laittaa kasvamaan saadakseni puutarhastani villimmän ja romanttisemman. Nyt minulta eivät lähde roskiin enää edes käyttökelvottomiksi kuluneet rottinkituolit. Tänä vuonna istutan violetin alppikärhön ja valkoisen lumikärhön kiipeilemään vanhaa, suurta rottinkituolia. Innoituksen sain kirjan kuvasta, jonka näette yllä.

Matzin, Cedergrenin ja Minervan yhteistyönä Ihanat kärhöt –kirjasta on tullut painoasultaan laadukas. Taitto on erinomainen taaten asiapuolen selkeyden, mutta säilyttäen upeiden kuvien lumouksen. Tästä kirjasta on sekä iloa, että hyötyä loputtomasti. Ainakin minun puutarhani aikoo kärhöjen kera saada ripauksen viidakkoa, siimestä, salaperäisyyttä, arvaamattomuutta, romanttisuutta…sitä henkeä, jota löytyy niistä puutarhoista, missä kaikkea ei ole voitu tai edes yritetty hallita. Monet taiteilijat sen jo tietävätkin: Luonto on paras puutarhuri ja tietää, missä kasvi on omimmalla paikallaan. Antakaa siis kärhöjen innostua ja innoittaa niin teitä kuin puutarhaanne!

Ihanat kärhöt -kirja on minun suosikkipuutarhakirjani♥

KUKKIEN VALKEAA PITSIÄ., JOKA KOHTA SATAA 'LUMENA'...

ROAD MAP

Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella, outoja hedelmiä
hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä et löydä perille.

- Tommy Tabermann -
Veren sokeri (Gummerus 2008)
kuva Pekka Mäkinen