SAVANNI HENGITTÄÄ

Olen intohimoisesti aina hokenut, että olen eurooppalainen ja loppuelämäni seikkailu on yrittää tavoittaa mahdollisimman monet rakkaan, vanhan mantereeni aarteista: Eurooppa on maailmani rajat. On kuitenkin poikkeus, joka vahvistaa tuntoni. Viisivuotiaana halusin aivan hirveästi omaa, oikeaa apinaa. Kymmenvuotiaana olin jo lähdössä valkoiseksi noitatohtoriksi Afrikkaan ja myöhemmin olenkin katsonut kaiken mahdollisen niin fiktion kuin faktan ja niiden sekoitukset Afrikasta. Afrikka aina sisälläni. Ja nyt minulla on kummityttö Ghanasta, verhot kuin Karen Blixenillä…ja iso unelma päästä tapaamaan sumuisten vuorten gorilloja.

Sipoolaisen biologin Mauri Leivon upea kuvateos Savanni hengittää (Minerva 2010) ei mitenkään helpota Afrikka-unia näkevän tuskaa, sillä yli vuoden yhtämittaisella kokemuksella oikeasta Afrikasta, joksi kirjassa lasketaan Saharan eteläpuolinen alue, Leivo kuvailee juuri kaikkea sitä, mitä unet ovat kertoneet. Nyt joku kysyy, miksi biologi ei katso esimerkiksi Egyptin olevan Afrikkaa ja vastaus on tässä:

Aion käsitellä tässä kirjassa ainoastaan Saharan eteläpuolisen Afrikan luontoa, toisin sanoen etiopialaista luonnonmaantieteellistä aluetta. Miksikö? koska Afrikan pohjoisosat ovat sekä luonnonoloiltaan, eläimistöltään ja kasvillisuudeltaan että kulttuuriltaan, kieleltään ja väestönpohjaltaan paljon lähempänä Eurooppaa kuin varsinaista mustaa Afrikkaa. Sahara on raja, jonka pohjoispuolella liikutaan Välimeren arabikulttuurin piirissä ja palearktisella eliömaantieteellisellä alueella. Vasta Saharan eteläpuolella saavutaan etiopialaiseen Afrikkaan, siihen mantereen osaan, joka yleisesti mielletään Afrikaksi ja josta Afrikkana puhutaan. Tervetuloa luontomatkalle Afrikkaan! Karibu sana Africa!

Ja tästä alkaakin sitten seikkailu, jossa saamme olla mukana. Pysähdymme maailman suurimmalle nurmikolle, savannille, jossa heti havaitsemme haaskalla valtavat korppikotkat, savannin puhdistustyöläiset. Ehkä meiltä jää havaitsematta kaikkein ansiokkain ahertaja, lantakuoriainen, jota ilman savanni hukkuisi paskaan. Miljoonat pillerinpyörittäjät, sittisontiaiset ja muut lantakuoriaiset syöksyvät salamana sontakasoihin heti kun ne läjähtävät maahan. Kun kohotamme katseemme uudelleen kohtaamme valtaisat gnulaumat, kylläisen leijonaperheen ja jossain soivat miljoonat linnut. Puusto ei ole yhden puulajin puupeltoa kuten Suomessa, vaan yhdellä sademetsähehtaarilla voi kasvaa yli 300 eri puulajia. Ja yksistään Kongon sademetsässä esiintyy yli 10 000 kasvilajia, joista puolta ei tavata missään muualla.

Kohtaamme rannikon albatrossit, viivähdämme pingviinirannalla, jolta siirrymme kosteikoille, joilla jättimäiset virtahevot jäävät toiseksi esihistoriallisia ja hyvin suuria haikaroita ihaillessa. Näin käy etenkin matkaoppaallemme, jonka ylin kiinnostuksen kohde ovat linnut. Hän hurmioituu marabujen hahmoista iltataivaalla, kun ne kauhovat kohden punaisia ja violetteja sävyjä ja siivet kohahtelevat kuin yömusiikki, jota säestää virtahepojen yltyvä hörähtely. Matkan jatkuessa biologimme hurmioituu taivaasta, joka muuttuu kokonaan pääskyiksi ja vaatii seuralaisiaan mukaan laskentaan, joka johtaa lukuun viisi miljoonaa törmäpääskyä!


Mauri Leivo on koonnut tähän kirjaansa monta matkaansa, joiden aikana hän on vieraillut yli viidessäkymmenessä afrikkalaisessa kansallispuistossa ja suojelualueella. Nyt kun puhutaan lentämisen yhteydessä hiilijalanjäljestä, niin Leivo tuo kuitenkin kantanaan esiin sen, että ainoa keino säilyttää Afrikan luonto elinvoimaisena ovat ehtymättömät matkailijavirrat. Jos suojelualueet eivät tuota rahaa, ne ovat mennyttä.


Matka jatkuu ja Mauri opastaa meitä osoittaen aavikon kauneuden, oranssin kukkameren, silmänkantamattomiin neidonsilmiä, Ursiniat. Näky on niin uskomaton, että nykyisin kevään kukintatilanteesta voi kysyä lisätietoja ’Kukkatiedotuksesta.’ Toiset ajoittavat matkansa neidonsilmien kukinnan mukaan. Savannilla kohtaamme sarvikuonoja, lehmäantilooppeja, savannikorppikotkia, urosnorsuja mittelemässä voimiaan, hyeenoja, puhveleita ja koko ajan lintuja, mielettömästi lintuja, joiden ääniä oppaamme innokkaana nauhoittaa. Hauskin linnun nimi on ehdottomasti bulbuli!

Tämä kirja on innoittava seikkailu ihmisen alkukotiin, mutta ehkä myös samalla matka omaan itseen, sillä nyt tapaamme ihmisapinat, ape, jotka ovat eri kuin marakatit ja muut tavalliset apinat, monkey. Ensin kohtaamme simpanssit, joista osa on tottunut ihmisiin. Laumojen luokse päästetään paikallisen oppaan johdolla vain hyvin pieni ryhmä kerrallaan, sillä hermostuessaan simpanssit voivat olla vaarallisia. Pian tapaammekin jo niitä rauhallisempia eli gorilloja ja muistamme Dian Fosseyn työtä Virungavuorilla Ruandassa. Ja nyt lintubongarimme liikuttuu, järkyttyy, kokee flown, sillä hän kohtaa katseen:

Kun sen silmät kääntyivät katsomaan suoraan silmiini, tunsin kylmät väreet selässäni. Tummien, verestävien silmien huolellinen, kiusaantumaton tuijotus teki oloni melkein tukalaksi, kun mieltä alkoi painaa synnintaakka ihmisen aiheuttamista harmeista gorilloille. Toisaalta oli hienoa kohdata katseiden välityksellä viidakon keskellä vertaisensa inhimillinen olento, kaukainen mutta samalla niin kovin läheinen sukulainen.

Nyt on niin, että gorillaturismi on yksi tärkeimpiä keinoja auttaa vuorigorilloja. Tälle turismille on laitettu kunnon hintalappu ja se on aivan oikein. Nyt asenteet gorillojen suojeluun ovat muuttuneet ja gorilloilta ei enää viedä niiden elintilaa. Gorilloja voi myös adoptoida. S:n blogia rollaamalla täällä löydätte kuvia hänen adoptiogorillastaan Amysta. Tässä S. esittää 'päivän asun'!

 S.:llä on adoptiotodistus ja hän saa kerran vuodessa kuvia ’lapsestaan’. S. on itse biologi ja tajuaa, miten tärkeä hänenkin antamansa tuki on näille sukulaisillemme. Ilman turismia ja muuta tukea Keski-Afrikan vuorilla olisi yhä sumuja mutta tuskin gorilloja.

Tätä kirjaa suosittelen hänelle, joka rakastaa eläimiä ja jonka sielussa asuu Afrikka. Afrikan värit, öiset äänet, tuoksut, kielet, se outo taika, joka on aina houkuttanut katsomaan kohti omaa itseään, mutta sumuisilla vuorilla, vapailla savanneilla, ei eläintarhoissa, vaan siellä missä gnut vaeltavat ja virtahevot hörähtelevät ja iltataivaalle piirtyy ohittavan kirahvin elegantti silhuetti – kaikki vapaana ja villinä, mutta ihailtuna, rakastettuna ja oudosti kaivattuna.

SÄÄDYLLINEN MURHENÄYTELMÄ/ KADOTETTU PUUTARHA

Eilisessä Hesarissa oli kirjallisuustieteen professori Jyrki Nummen sivun pituinen juttu Avainromaani eli kuinka luoda omasta ja muiden elämästä skandaali. Näin Nummi:

"Nykyinen julkkiskulttuuri suosii romaaneja, joissa kirjailija kertoo verhotusti enemmän tai vähemmän tunnetuista henkilöistä kaiken sen mitä lukija on aina epäillytkin - ja paljon muuta. Tällä lajilla on pitkä historia ja sen nimi on avainromaani, roman à clef.

Avainromaanin keskeisillä henkilöillä ja heidän elämäänsä liittyvillä tapahtumilla on tunnistettavia vastineita todellisuudessa. Henkilöt esiintyvät kokonaan tai osin muunnellun nimen verhoamana. Heidän täyy olla riittävän tunnettuja, jotta fiktiivisen ja todellisen välille syntyy jännite."

Juttu on pitkä ja kiintoisa sisältäen lukuisia esimerkkejä. Minä kuitenkin toin tämän esille nyt lähinnä siksi, että olen lukenut Helvi Hämäläisen avainromaanit Säädyllinen murhenäytelmä (WSOY 1995) sekä Kadotettu puutarha (WSOY 1995), mutta koska en ehdi niitä nyt uudelleen lukea tarkemmin teille elämystä rakentaen, totean vain: Lukekaa molemmat kirjat! Ketä kiinnostaa helsinkiläisen sivistyneistön pikkuporvarillinen elämä ennen sotia, saa vastetta kiinnostukselleen. Säädyllinen murhenäytelmä, joka alunperin julkaistiin jo 1941, oli niin suuri skandaali, että sen jatko-osa, Kadotettu puutarha, sai luvan tulla julkisuuteen vasta 1995.

Sen verran paljastan, että kirjojen Artur on Olavi Paavolainen, joten liikumme Tulenkantajien, mutta myös äärimäisen säädyllisyyden äärellä. Suvaitsemattomattomuus oli ajan henki ja tämän sai Helvi Hämäläinen karvaasti kokea, kun Helsingin ns. sivistyneistö eristi hänet tuttavuudestaan. Takuulla Helvi oli tämän ottanut lukuun, mutta silti se ei liene kalkin karvautta vähentänyt. Helvi Hämäläisestä ja/tai Olavi Paavolaisesta kiinnostuneet tietävät, että Helvi ja Olavi olivat rakastavaiset, mutta romanssilla ei ollut onnellista loppua. Voisi kysyä, rakastiko Narkissos muuta kuin omaa kuvajaistaan kannakselaishuvilan puutarhan lammessa...

KORISTELLAAN KOTI TALVEEN

Kaikkihan tietävät, että meikäläisellä on viehtymys lankoihin, mutta taito niistä jotain kutoa, rajoittuu hevosen talviloimeen ja pitkiin kaulaliinoihin, joiden tekemisen aloitusta oikein odotankin: Tule jo marraskuu! Kun Teddy-langat katosivat tulivat lumoavat Softy-langat, jotka olen nyt tuupannut sinne vaatekaappiini, minne edes Lumimies ei kajoa. Joskus voisin jopa askarrella, mihin sain sytykkeen kirjasta Ajan patinaa, jossa kerrankin ohjeet niin helppoja, että jopa minä niihin kykenen.

Ja nyt on ilmestynyt houkuttava Jenni Peltosen teos Koristellaan koti talveen (Gummerus 2010), johon tietysti talvi- ja jouluhulluna putosin täysillä. Piti eilen illalla lukea teille yhtä kirjaa, että ehtisi ennen viikonloppua, mutta minäpä kävinkin läpi Jennin kirjan ohjeita ja valitsin sieltä, mitä aion toteuttaa jo heti ensi viikolla, kun kirjamessuista olen toennut. Siis ohjeet ovat sikahelppoja, mutta idearikkaita. Kirjan kuvat, jotka ovat Jennin ottamat, ovat kauniit, selkeät ja tunnelmalliset, sillä niissä on kuin utua. En tiedä tuleeko tuo viehättävä vaikutelma kirjan paperista vai onko tämä joku uusi tekniikka ottaa kuvia…Ja hauskasti, mutta niin todesti toteaa Jenni kirjansa johdannossa:

Askartelun kiihkein sesonki on tietenkin joulu, jolloin ehdottominkin minimalisti ja funktionalisti heltyy koristelemaan kotiaan. Itse muistan vieläkin ne koristeet, jotka lapsena olivat mieluisimmat ja joita ilman joulu ei vain tullut. Koristelut erottavat juhlan arjesta, ja itse tehdyt koristeet sopivat myös lahjaksi.


Koristeiden ihana turhuus on oikeutettua etenkin silloin, kun ne tehdään kierrätysmateriaalista. Kaikenlainen kaunis paperi, astiat, tilkut, pullot ja putelit, jopa vanhat lapaset soveltuvat aineksiksi.

Kirjassa koristellaankin kotia talveen lähes neljänkymmenen ohjeen avulla. Koristeita valmistetaan niin sisälle kuin ulos. Tehdään lumiukkoa, joka muuten on minun suosikkiaiheeni (Arabialta on juuri ilmestynyt lumiukkomukit Minna Immosen kuvittamana!), valmistetaan monenlaista kranssia, koreita pihalyhtyjä, annetaan vanhalle kelkalle uusi, jännittävä ilme ja etenkin tehdään lintujen talviruokinnasta estetiikkaa! Minä putosin viime mainittuun niin, että ensi viikolla virkkuukoukku heiluu!

Varoitin jo Ajan patinaa kirjan yhteydessä, että älkää heittäkö vanhoja parittomia laseja pois. Nyt lisään listaan: Älkää heittäkö myöskään vanhoja, parittomia kuppeja pois, sillä niille löytyy lumoavaa käyttöä…Kuusen koristeita valmistetaan Jennin kanssa itse tehden ja valmistamme myös valaistun lasikuusen. Ja sitten, mitä voikaan loihtia kävyistä! Nyt lähden kollaamaan käpykasaa, jonka olen tunkenut puutarhan takimmaiseen nurkkaan. Kävyt liittyvät siihen ajatukseen, että kun paketoi joulupaketteja, niin kääre voi olla yksinkertaista pakkauskäärettä, mutta koristelu idearikas, persoonallinen ja vaikka kävyistä hyvin pienellä lisäsomistuksella.

Jennin kirjassa on myös annettu pieni, mutta sitäkin kiinnostavampi osuus talvislle herkuille. Valmistetaan Laiskottelijan appelsiiniglögiä, Jennin tulista omenasalsaa sekä Loppiaisen rääppiäiskakkua.  Viime mainitusta minulle iski mieleen lapsuus, sillä sana 'rääppiäinen' on hyvin, hyvin tuttu. Siinä on ideana käyttää kaikki hyödyksi ja niin tehdään myös tässä kakussa. Lapsuudessa lähdettiin myös rääppiäisiin eli kylään tai sukulaisiin syömään juhlien 'rääppeitä' eli loppuja pois. Mitään ei heitetty hukkaan ja vieläkään en siihen pysty.


Koristellaan koti talveen tulee kulumaan talvi- ja jouluhullujen käsissä. Vie se tuliaiseksi, osta itselle tai kääri joulupakettiin, sillä on se talvi vielä joulun jälkeenkin. Ja minä lähden keräämään käpyjä ja tuon niitä sisälle kuivumaan ja illalla…Siis tänä iltana minä askartelen!

HÄMÄRÄ, SYTYTÄ PIMEÄN VALO, SILLÄ OLEN KUOLLAKSENI...

Hämärä, sytytä pimeän valo,
sillä olen kuollakseni kyllästynyt
tähän kirkkauden julkeaan lähentelyyn.

Hämärä, sytytä pimeän valo,
sillä haluan nähdä vain muistojeni varjot,
en niiden totuutta.

Hämärä, sytytä pimeän valo,
sillä haluan olla yksin sisässäni,
vain savukkeeni paheellisen
tuoksun syleilemänä.

Hämärä, sytytä pimeän valo,
sillä kulkuni on yöeläimen:
löydän perille vain sinussa.

- Leena Lumi -

KIRJASTOHAASTE, PINKKIÄ, ILON PISAROITA JA 'OUTOA' MUSAA

Siis nyt ei ole viikonloppu;-) Tämä kuva on vain odottanut ja nyt ajattelin laittaa sen, kun muutenkin meinaan järkyttää teitä.

Aloitan siitä, että Valkoisella kirahvilla on menossa kirjastohaaste ja arvonta. Menkää kaikki tänne

Toiseksi, kerroin ostaneeni uuden kameran ja minulle ainoa tärkeä tekijä hankinnassa oli väri eli sen piti olla pinkki! Siis tiedän, että tämä kuulostaa nyt Speden edesmenneeltä ohjelmalta Naisen logiikkaa, mutta ei voi mitään. Ei ollut kovin kallis, mahtuu vaaleanlilaan käsilaukkuuni, helppo käyttää, väittää Lumimies, joka on ehtinyt kokeilla, merkki Canon ja sitten jotain numeroita. Meidän perheen Tekninen Järki vastusti tätä ensin kovasti, koska vouhotin vain väristä, mutta nyt hän jo myhäilee tyytyväisenä. Odotan kovasti, että hän sanoo saman kuin vieläkin joka päivä meidän Olgalle, vaikka Hänen Majesteettinsa ei enää edes kuule eli: Hyvä tyttö!

Kolmanneksi. Joskus päivän väri on ihan kiinni kovin pienestä. Tänään ilon pisara tuli siitä, kun sain meilin ihan vieraalta mieheltä. Meili oli mukavan asiallinen, mutta oli siinä jotain hykerryttävääkin, kun tämä Jukka oli lukenut sitä syysrunoani, jossa 'syksyn levottomat linnut lentävät...' ja oli sitten etsinyt netistä runokirjaa, jossa olisi minun runojani. Hän halusi kirjan, jossa olisi minun runojani, joita voisi lukea mukavasti sohvalla nauttien! No, annan sitten periksi hillittömyydelleni ja julkaisen sen viimeisimmän tänään myös Leena Lumissa. Se on ollut jo lehdessäkin. Runon kuvituskuva on yksi maailman kauneimmista savukkeesta viis! Ja minä en enää tupakoi. Olen lopettanut jo 23-vuotiaana. Miten sitä vain Nina Simone, Concha Buika, Helen Mirren, Keira Knightley etc. vain ovat savukkeen kanssa niin persoonallisissa otoksissa että...Kiitos, Jukka♥

Neljänneksi yllätän tiedät nyt musiikilla, jota ette ole koskaan, ikinä voineet kuvitella minun musiikseni, sillä olenhan enempi kallellaan jazziin, fadoon, oopperaan etc., mutta olenko koskaan kieltänyt, että sisälläni asuu myös rock ja jopa tällainen:

Tehosekoitin Mun tähteni

LISÄINFOA KIRJAAN MUSTIKKA, RUIS JA RYPSI - VOIMARUOKAA SUOMESTA

Sain tänään erinomaisen ruokakirjan Mustikka, ruis ja Rypsi - Voimaruokaa Suomesta  tekijöiltä Soili Soisalo ja Eeva Voutilainen, lisäinfoa hieman ainakin minua kirjassa hämmentäneeseen rasvataulukkoon. Julkaisen sen ja lisäksi sain luvan kertoa, että taulukkoa selvennetään seuraavaan painokseen. Ehdinkin jo vajota syysdepikseen oman ymmärrykseni suhteen...;-) Siis minun käsitykseni rypsiöljyn erinomaisuudesta onneksi sai säilyä, sillä olen aina fanittanut kotimaista rypsiöljyä. Ja nyt Soili ja Eeva:

Taulukon sanoma on, että välttämättömien rasvahappojen lähteitä on hyvin harvassa, ja paras lähde on rypsiöljy. Rypsiöljyä tarvitaan kaikkein vähiten (2 rkl) päivän välttämättömien rasvahappojen keräämiseen, oliiviöljyä tarvitaan 15 rkl (noin 200 grammaa) ja esimerkiksi kasvirasvalevitettä 4 rkl. Koska eri rasvoja tarvitaan eri määriä, energiat vaihtelevat suuresti. Rypsiöljystä kertyvät välttämättömät rasvahapot pienimällä energiansaannilla. Jos haluaa valita kevyimmän vaihtoehdon, se on saksanpähkinä, siitä kertyvät hyvät rasvahapot jo 15 grammasta. Rypsiöljyssä lisäksi omega-6 ja omega-3 -rasvojen välinen suhde on ihanteellinen verrattuna muihin lähteisiin.

Kiitos Soili ja Eeva!

Ian McEwan

Uusimmassa Anna -lehdessä (no 42) on toimittaja Ulla Janhosen haastattelu kirjailija Ian McEwanista. Ulla kertoo näin:

Vuosia sitten luin hyvän romaanin nimeltä Ajan lapsi. Sen oli kirjoittanut joku Ian McEwan, joka näytti valokuvissa älykkäältä, mutta pirulliselta. Vuosien kuluessa luin muitakin hänen kirjojaan, kuten Ikuinen rakkaus ja Amsterdam. Tuosta tuntemattomasta Ianista alkoi pikkuhiljaa tulla se Ian, jonka lauseita ja tyyliä ihailin. Aloin myös odottaa hänen kirjojaan ja minusta alkoi tuntua, että minähän tunnen tämän ihmisen.

Kun sain työtehtävän mennä haastattelemaan häntä Lontooseen, tajusin, että minullahan on parinkymmenen vuoden suhde häneen. Kun McEwan avasi kotinsa oven, teki mieli sanoa: terve vanha tuttu!

Mielikuvani hänestä oli osittain oikea ja osittain väärä. Mutta sen voin paljastaa, ettei hän ainakaan pirullinen ollut.

Muutama virke Ullan jutusta Sittenkin Onnellinen:

Hän on onnistunut hurmaamaan sekä älyköt että tavikset. Sovitus-romaani oli elokuvana menestys, ja pian alkavat Rannalla-romaanin kuvaukset. Uusin romaani Polte on juuri ilmestynyt suomeksi.

Työhuoneessa on siipi, jonka lattialla on pahvilaatikoita, paperipinoja, sohva ja kirjoituspöytä. Täällä ovat syntyneet Mcwanin romaaneista Lauantai, Rannalla ja nyt viimeksi Polte. McEwanin ensimmäinen romaani, Sementtipuutarha, julkaistiin 1978. Siitä alkoi palkittu ja arvostettu ura, joka sisältää 11 hienoa romaania ja monia muita kirjoituksia.

McEwan kurkottaa kirjahyllyyn ja ottaa sieltä amerikkalaisen kirjallisuusaikakauslehden New American Review'n vuodelta 1973. Kirjan kannessa näkyvät Günter Grass, Philip Roth, Susan Sontag ja Ian McEwan.

McEwan onkin mestari kirjoittaessaan ihmisistä, joiden elämä muuttuu sattuman oikusta. Hänen omassa elämässään paljastui yllättävä perhesalaisuus kolme vuotta sitten, kun selvisi, että hänellä on kuusi vuotta vanhempi veli.

Iltapäivällä McEwan tapaa Rannalla-elokuvan tuottajan.

- Teen itse elokuvaan käsikirjoitusta. Kuvaukset aloitetaan keväällä, heti, kun puissa alkaa olla vihreää. Pääosassa on Carey Mulligan. Ihana tyttö, joka on täydellinen löytö.

Hymy haihtuu, kun hän miettii seuraavaa romaaniaan. Paras kirja on nimittäin vielä kirjoittamatta. McEwan nousee, työntää kätensä samettihousujen taskuun ja katsoo puistikkoon, jossa kasvaa seitsemän juurevaa plataania. Ikkunasta näkyy myös vilaus talosta, jossa kerran asuivat aikansa merkkikirjailijat Virginia Woolf ja Bernard Shaw. McEwan on kovassa seurassa.

PS. Lue myös Vieraan turva ja Ikuinen rakkaus!

TAAS ONGELMIA LUKIJAKSI KIRJAUTUMISESSA...

Nyt on niin niin moni valittanut, että ei pääse kirjautumaan lukijakseni, että ihmettelen, missä taas kerran vika! Minä en ymmärrä tekniikasta yhtään mitään, mutta olen päässyt aina jokaikiseen blogiin vakilukijaksi, mihin olen halunnut ja ilman Supporttini apua. Olen lukijana niin monessa blogissa, että jos kommentoin kaikkiin, se vie minulta koko vuorokauden. Silti: Tiedän, että jo vakilukijana oleminen ilahduttaa niin aloittelevaa bloggaajaa kuin kokenutta konkaria. Olen kautta linjan tukenut noviiseja monin tavoin ja niin toimin jatkossakin.

Tulen aina erityisesti palkitsemaan vakituiset lukijani. Voisin jopa kerran vuodessa pitää heille omat kirja-arpajaiset! Niin kauan kuin teen kymmenen tuntia vuorokaudessa tätä kirjablogia, odotan sekä kävijöitä että vakilukijoita ja niitä seuraavat myös kustantajani, ihanat kustantajat, joilta saan arvostelukappaleita, joita sitten luen yötäpäätä, että saisin niistä teille kertoa. Elän lukeakseni!

Hyvää yritystä niille, jotka ovat nyt ottaneet minuun yhteyttä ja kertoneet, että eivät pääse kirjautumaan lukijaksi.  Tsemppiä♥

Leena Lumi
kiireessä, mutta hengissä

PS. Ja ihanat kirjapaketit odottavat voittajia. Ainakin kaksi uutuuskirjaa kussakin...

kuva Jaana Kautto/ Keskisuomalainen

TÄLTÄ KOHTAA - PÄIVÄKIRJAT VUOSILTA 1975 - 2004

1.1.1979

Ihmisen, yhden, minä kumminkin vielä haluaisin. Niin pysyvän kuin voi. Tulee aikoja jolloin ei jaksa kirjoittaa. Ja silloin on enemmän yksin kuin siinä ehdottomassa kirjoittamisyksinäisyydessä. Ristiriitainen asia, koska miespuoliset ihmiset eivät yleensä kestä sitä vaihetta jolloin naiskirjailija tietoisesti yksinäistyy työtään varten. Eikä niitä miehiä sitten taas enää ole saatavissa kun tarvitsisi!


Näin kirjoittaa päiväkirjaansa vuoden 1979 ensimmäisenä päivänä elämäni majakka Aila Meriluoto kirjassaan Tältä kohtaa – Päiväkirja vuosilta 1975-2004 (Siltala 2010, toimittanut Anna-Liisa Haavikko). Jos muistatte tässä kuussa tekemäni postauksen Kirjailijaesikuviani, siellä oli etuoikeutetusti mukana Aila Meriluoto. Hän on kulkenut mukanani koko elämäni. Hänen Lasimaalauksensa räjäytti aikanaan tajuntani, mutta Sairas tyttö tanssii aiheutti täydellisen villiintymisen. Katsoin kirjan lupakirjaksi villeimpään teinielämään, mitä ikinä on koettu! Halusin olla rohkea kuin Aila, kirjoittaa kuin Aila, tehdä mitä itseä huvittaa, kuten teki Aila – vaan ’tietyt’ realiteetit kuitenkin matkassa.

Kun luin Vaarallista kokea – Päiväkirja vuosilta 1953-1975, jonka teille nyt juuri muistinvirkistykseksi uusin, tajusin jääneeni Ailasta jälkeen, sillä ikinä en olisi uskaltanut julkaista omia päiväkirjojani editoimatta pois kaikkea eroottista ja sittenhän siinä ei kovin paljoa kiinnostavaa olisi lukijalle enää ollutkaan. Ja nyt, nyt Aila uskalsi pitkän pohdinnan jälkeen julkaista jatkon. Vaikeaa se oli hänelle nyt ja myös varmasti ensimmäisen jakson kohdalla vielä enemmän, sillä hän sai suorastaan sokin luettuaan omatahtoisesta vahvasta elämästään. Kirjassa Tältä kohtaa Aila kertoo, miltä tuntui luettua:

7.2.1993


Pitemmälle en jaksanut lukea, enkä myöskään aikaisempaa. Oli päästävä eroon, juuri sillä hetkellä, ei sekuntiakaan myöhemmin. Suihkussa pesin itseäni yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes maailma jotenkin vinksahti paikoiltaan, hiukan vain mutta niin että yhteydet hämärtyivät. Palasin jalat täristen ja pakotin kuvat taas liukumaan yhteen. Pelottavaa.

Tältä kohtaa on äärettömän voimakas ja uskalias kertomus naisesta, joka kulkee omaa tietään vielä ikääntyneenä ja jo hauraana. Kirja alkaa ajasta, jolloin professori Jouko Paakkanen ei ollut vielä kuvioissa, mutta tuli kohta. Kun Jouko ja Aila menivät yhteen, syntyi jättiperhe, jossa yhteensä kymmenen lasta, vain Joukon kolme nuorinta olivat enää alaikäisiä parin avioituessa. Aikuiset lapset tekivät kansantaloustieteen proffasta ja boheemista kirjailijasta isovanhempia ja pian kesäasunnolta löytyi ruokapöydästä iloinen ja aina vähintään kahdenkymmenen hengen Paakkas- ja Meriluotoklaani. Sama tapahtui melkein joka joulu.

Tältä kohtaa päiväkirjojen uskallus ei lakaise maton alle aviomiehen viehättävyyttä, mutta ei myöskään hänen maanisia kausiaan. Rikkalapioon eivät joudu myöskään pariskunnan varsin hallitsematon rahan ja alkoholin käyttö, eivät seksuaaliset huipennukset kuin eivät myöskään niiden alavireet. Mitään ei Aila kätke luurankona kaappiin, ei yhtään säästele itseään, vaan laittaa likoon myös oman naiseutensa kertomalla vavahduttavia yksityiskohtia vanhenemisesta ja sen mukanaan tuomista värisyttävistä harmeista, jopa kauhuista. Silti: Kaikkeen väliin mahtuu hohtoa ja myös jopa glamouria, sillä olihan pariskunta Paakkanen-Meriluoto Helsingin kulttuurikermaa ja itseoikeutettuna läsnä monessa. Myös Linnan juhlissa, josta vain Aila rohkenee kommentoida näin:

10.11.1995


Paska reissu mutta tulipahan tehtyä.

Aila paljastaa nyt vahvemmin kuin koskaan, miten hänellä on tahto ja halu puhua asiat halki, näyttää ja ’todistaa’. Häntä innoittavat eniten vääryys ja epäoikeudenmukaisuus, jotka saavat hänet kuohumaan. Tästä pääsemmekin sitten kirjailija Aksel Sandemoseen, sillä onko suurempaa vääryydestä kertovaa kirjaa kuin Sandemosen Jante-kirja Pakolainen ylittää jälkensä. Aila lukee myös Kadonnut on vain unta sekä Ihmissuden ja huomaa, miten on aikaisemmin arvottanut kaksi viime mainittua ohitse Jante-kirjan, mutta nyt Pakolainen ylittää jälkensä vie häntä täysillä ja hän toteaa ihmetellen:

14.3.1996


Merkillistä että ihminen ylipäänsä selviytyy lapsuudestaan.

Tähän kohtaan on sanottava, että vain kiitos Ailan, löysin Aksel Sandemosen tuotannon, josta onkin tullut kirjallisen minäni peruskallio. Ihmissuden Felicia Venhaug on alter egoni ja Kadonnut on vain unta, yksi maailman parhaista kirjoista ja Pakolainen ylittää jälkensä pitäisi liittää koulujen opetukseen, että saataisiin estettyä uudet Jantet.

Aila analysoi ja pohtii paljon omia tuntemuksiaan ja reaktioitaan, arvoaan kirjailijana, mutta myös miehet saavat paljon muistelusta, mutta todesti ja kuumasti on vain Jouko:

3.10.1980


Mistä johtuu…? Miten on mahdollista…?


Siis sanat yhä puuttuvat. Mutta miten se voi yhä vaikuttaa näin, pelkkä ajatuskin, niin että koko alaruumis kouristuu. Ja minä olen vajaan neljän vuoden päästä kuudenkymmenen. Ikä on harhaa, yhteiskunnallista painetta. Ei muuta.

Aila elää ikäisekseen innostunutta ja vilkasta elämää. Hän kirjoittaa paljon, mutta myös lukee ’hillittömästi’. Paitsi uudelleen Sandemosea, hän innostuu Peter Høegin Lumen tajusta ja myös Bo Carpelanin Axelista, jota analysoi hyvin kiinnostavasti. Luvussa ovat myös mm. Helvi Hämäläinen, Philip Roth, Aino Kallas ja Günter Grass. Aila tekee myös runsaasti käännöstöitä, sillä rahaa kuluu. Siellä täällä vilahtaa Emily Dickinsonin kääntäminen, jota hän tekeekin, mutta aika rasittuneena, sillä Emilyn kielihän on osin muinaisenglantia ja hän viis veisasi kielioppisäännöistä. Työnsä puolesta näen Ailan jatkavan Emilyn kääntämistä. Kahdenkymmenenviiden vuoden avioliitto Paakkasen kanssa päättyy puolison kuolemaan ja on samalla myös Tältä kohtaa päiväkirjojen lopetus. Joku tie kuljettiin loppuun, mutta uusia aukeaa.

Pöydälläni on The Compelete Poems of Emily Dickinson,  Kanadasta lahjana saatu ja minä en ikinä selviä kirjan antaumukselliseen hurmioon ilman Ailan apua. Siis olen peilannut vahvasti itseeni, mutta muuta en voinut, sillä sairaanakin on tanssittu, mekot ovat menneet taululle, Peter-Peteriä on tapahtunut, pahoja unia on nähty ja vaarallista on koettu, joten miten olisin muuta voinut…, mutta Tältä kohtaa on vain Ailan uskallusta: rohkeaa, herkkää, alastomista alastominta…


18.9.1995


On niin huikean kaunista ettei koskaan. Aamu syntyy sumusta, se on maidonvalkoinen kauttaaltaan. Parvi vesilintuja lentää saunalahden perukasta, ohuen harson läpi näkee niitten menon suoraan paksuun läpitunkemattomaan valkoisuuteen. Puolenpäivän maissa usva alkaa hälvetä ja yhtäkkiä kirkkaus on siinä, sinisen sininen taivas, kultainen aurinko, sininen vesi, kultaiset puut.

Ja jossain soi kimeä metsä. Tuuli kääntää Rainer Maria Rilken runosivuja ja Aila muistaa miten...

***

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Jokke Jaana ja Karoliina.

VAARALLISTA KOKEA - PÄIVÄKIRJAT VUOSILTA 1953-1975

Ihailen Aila Meriluotoa niin kovasti, että aion tarjota hänet teille rikkomalla kirja-arvostelun rajoja. Minun on pakko kaataa kaikki rajat, olla tottelematta kaikkia kieltoja ja olla epäsovinnainen, koska hengitin nuoruuteni hänen runokirjojensa voimalla: Lasimaalaus (1946) ja Sairas tyttö tanssii (1952), ne osasin varmasti ulkoa. Mutta nyt haluan tarjota teille kirjaa Vaarallista kokea (WSOY 1996) hänen päiväkirjojaan vuosilta 1953-1975, jonka lukemalla tekin voitte tajuta, miten nainen voi elää rohkean, kiihkeän, intohimoisen elämän!


Kirjan liepeessä lukee faktaa: "Aila Meriluoto, s. 10.1.1924, on kotoisin Pieksämäeltä. Kaksikymmentäkaksivuotiaana hän julkaisi esikoiskokoelmansa Lasimaalaus, josta tuli sodanjälkeisen runouden bestseller. Ennen Ruotsiin muuttoaan Aila Meriluoto oli kahdeksan vuotta naimisissa kirjailija Lauri Viidan kanssa." Tämä on faktaa, kuten monta yhteistä lasta Viidan kanssa, mutta faktaa on myös se, että julkaisemalla päiväkirjansa Vaarallista kokea -teoksessa, hän antoi ja antaa kyytiä kaikille mukahurskaille ja kauhistelijoille uskaltamalla rakastua ja syöksyä intohimon syövereihin piittaamatta muusta kuin tunteen palosta.


Sivulla 21 Aila paljastaa ytimen: Mutta tarvitseeko olla olemassa? Olla itse? Eikö riitä jos on vain sokea kiihko, edes ajoittainen, joka syytää itseään paperille. Itseään, niin. Kiihkokin on jo itse.

 Tuntui uskaliaalta lukea Vaarallista kokea 1996, kun oli teininä elänyt hänen runonsa sielu vereslihalla. Ja taas hän yllätti! :Vaarallista kokea. Sitten sitä kulkee ja muistaa, sanoi Sandemose, yksi Aila Meriluodon tärkeimmistä kirjailijoista. Hän kosketti minua jälleen muullakin kuin rohkeudellaan ja toi elämääni Aksel Sandemosen, josta hän lausuu alkusanoissa: Toinen toistuva sana on Jante, jantelaisuus. Se taas pohjautuu Aksel Sandemosen kirjaan Pakolainen ylittää jälkensä, jossa sääntöihin sidottu ja latistava lapsuuden miljöö nähdään kuin lasiseinänä minän ja todellisuuden välissä. En väitä että minun Janteni olisi yhtenevä Sandemosen Janten kanssa, mutta sama pohjavire on molemmissa: ”...älä luule että SINÄ olet jotain, älä luule että olet enemmän kuin ME..."

Kirjaa voi lukea paljastuskirjana jos haluaa. Siitä vaan! Toisaalta kirjaa voi lukea Janten lakia uhmaavan naisen elämänkertana tietyltä hänen elämänsä jaksolta. Sivuilla vilahtelevat paitsi Ailan rakastetut myös monet kuuluisuudet, lähinnä kirjailijat. Kirjan kauniissa mustavalkokuvissa näkyy Sirkka Selja, jonka kaikki Taman laulut tuhannesti muistin. Kihlareessä istuu ihailemani malli Elina Ylivakeri tulevan miehensä kanssa ja sitten on aivan viehättävä kuva Ailasta vuodelta 1971. Aila nauroi paljon, itki paljon, mutta rakasti vielä enemmän!

Kirjoittaessani vuonna 2003 juttua Intohimolla puutarhasta Viherpihaan, halusin upeimman, yli sivun kuvan päälle, Ailan runon lempikukistani iiriksistä: "Frances puhui iiristen mustelmansinisistä nupuista./ Katselin käsivarsiani:/ Niissä oli iiriksensinisiä mustelmia./ Minun vanha silkinohut ihoni, / siniset suonet kohollaan./ Miksei./ Minä kukin iiriksiä./ Helvetti, minähän kukin!”

Aila on esikuvani monessa, mutta ennen kaikkea elämisen, sanomisen ja rakastamisen rohkeuden pioneerina. Hän on rohkein suomalainen raja-aitojen kaatajaNAINEN! Minä olen lukenut Vaarallista kokea ja minä aion kokea vaarallista! Sinä myös?

”Det är farligt att uppleva något. Man går omkring och minns det.”

- Sandemose -


*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Susa

VUODEN 2010 KAUNEIN KIRJAN KANSI JA ARVONTA!

Kuten arvaattekin, olen nyt sekä breikillä että täydessä lukemisen vauhdissa. Kiireen olemus on nävertänyt ja supistanut elämääni jo jonkin aikaa, mutta tänään pääsimme jopa kuntolenkille ja eilen oli lauantaitunnelmaa...Aion järkiintyä! Nyt minulle ei riitä enää flow, ei slow, vaan valitsen downsfihtingin eli elämän kohtuullistamisen. Palataan näihin teemoihin ja seuraaviin kirjoihin myöhemmin, sillä nyt alkaa vuoden 2010 kauneimman kirjan kannen valitseminen. Minä sain valita ehdokkaat, mutta te saatte päättää lopusta.

Kaunein Kirjan Kansi Valinta on tänä vuonna myös arvonta! Säännöt menevät näin: Yhden arpalipun saa tähän postaukseen vastaamisesta ja toisen saa linkittämällä arvontani. Vakituiseksi lukijakseni kirjautuneet palkitsen bonuksella eli he saavat kolmannen lipun uskollisuudesta. Arvostan suuresti uskollisuutta!

Kun vastaatte, ilmoittakaa sen kirjan numero, jonka kannen katsotte kauneimmaksi/houkattavammaksi/kiinnostavimmaksi. Ja älkää osallistuko anonyyminä, vaan ilmoitakaa joko oikea taa muu nimenne. Olkaa myös niin ystävällisiä ja ilmoittakaa, monellako osallistutte!

Arvontaan osallistumisaikaa on sunnuntaihin 7.11. klo 12. Iltapäivällä Lumimies toimii onnettarena. Palkintona on kirjoja, jotka pääosin uutuuksia ja kolme ensimmäistä saavat kirjapalkinnot. Ehdokkaat näette yllä ja alla olevissa kollaaseissa, joita voi suurentaa! 

Toivotan intoa osallistumiseen ja mukavaa sunnuntain jatkoa kohta putoavan hämäränhyssyn kera♥  Kynttilät syttykööt!

HAVE A BEAUTIFUL WEEKEND♥

Nina Simone Ne Me Quitte Pas

Picture by Anni M

SELISELISELISELISELISELISELI...

Täältä Even upean Idan suojista on koiraihmisen hyvä selitellä, että vietän huomenna koko päivän humputtelemassa Bessun kanssa, tänään tuli kirja, johon aion paneutua nautiskellen voidakseni sen teille sitten tarjoilla, niskat meni, Lumimies uhkaa sulkea mun koneen tai siis kantaa sen kokonaan pois eli hän on selvästi huomionkipeässä tilassa ja haluaa viedä minun aikaani olla teidän kanssanne, ostin PINKIN kameran, mikä olikin tärkein vaatimus kameralleni, Lumimies saa pitää vanhan ja mukahienon, siis en postaa tämän jälkeen muuta ennen ensi viikkoa kuin huomenna yhden kauniin kuvan ja sitten siihen vähän musiikkia, sillä taas on alkanut soida.

Ja tämä luottamuksella: Minua kiristetään! Ellen ole pois koneelta, Lumimies uhkasi kuvata MINUN vaatekomeroni ja julkaista kuvan Leena Lumissa. Hänellä on salasana, sillä hän on Supporttini ja auttaa minua vaikka Koreasta, jos on tarvis. Ennen meillä oli yhteiset vaatekomerot, mutta kun minusta tuli boheemi minä itse ja siirryin blogistaniaan, hän vaati saada omat vaatekaapit ja mitäs minulla sitä vastaan. Huvittaa vaan, kun hänellä on T-paidatkin kuin mittatikulla vedettynä...Toisaalta on hänessä puolensa. Kerran oli kiireinen viikonloppu lukemisen kanssa ja pyysin häntä käymään RUNSAASTI kuvaamassa Viherlandiassa, mihin olen saanut luvan, niin hän tuli takaisin tämän kuvan kanssa

Lisänä tuli selitys, että 'koira- tai islanninhevosruukkuja ei ollut'. No, lukijoissani on paljon myös kissaihmisiä, joten tänään on sitten heidän vuoronsa, koska ovat niin kiltisti aina tykänneet mun koirapostauksista. Ja siis tässä mun yksi jääkaappimagneetti

Siis kaiken tämän tarkoitus on livistää koneelta. Ja tehän tiedätte jo, että minulla on addikti teihin, joten tämä on suurta tuskaa. Laitan huomenillalla vielä jotain ja sitten...pitkät jäähyväiset...ainakin ma aamuun tai ti aamuun. Miten ikinä selviän! Älkää tehkö mitään jännää viikonloppuna, sillä en ehkä pääse kurkistamaan! Muistakaa, että tulen vielä huomenna ip käymään viikonloppukuvan ja musiikin kera. Varuilta sanon, jos tänne Lumiin joku uusi vieras eksyy, että tämä on todellakin kirjablogi, vaikka aina ei uskoisi. Leena Lumi on takuulla kirjablogi, sillä teen yli sata kirjaa vuodessa, mutta tyttöjen täytyy välillä saada pitää hauskaa...että sitten taas jaksaa.

Ja nyt toivon vain, että Bessu ei ole laihtunut grammaakaan! Minä ostan hänelle huomenna yhden ystävyysliittomme merkin, semmoisen minua merkitsevän korun hänen rannerenkaaseensa, mutta mikään ei ole varmaa, jos hän on laihtunut SALAA. Meillä on täydellinen sopimus hoikistua yhdessä, mutta oharia ei saa tehdä. Aamulla on sitten tuplapunnitukset. Onneksi meillä on molemmilla hiukan heikkoutta herkkuihin, olemme nautiskelijoita, mutta ikinä emme laiskoja, vain ehkä mukavuudenhaluisia, mikä on taas osoitus korkeasta ÄOsta etc. etc.

APPELSIININ JA HUNAJAN VIETTELYSTEN KEITTIÖ

Jaelin keittiössä tuoksuvat appelsiini ja hunaja. Kuvat ja reseptit ovat kuin parhaasta keittokirjasta ja takuulla terveellisiä. Joudun usein lähtemään Jaelin kuvien ääreltä etsimään jotain syötävää, jotain herkkua...ettei vain tulisi nälkä;-)

Yllä olevassa kuvassa Omenacarpacciota ja granaattiomenaa hunajaisella kastikkeella. Alakuvassa Antipastiterriini, jossa herkulliset munakoisokääröt kätkevät sisäänsä ainakin juustoa, paprikaa ja kirsikkatomaatteja. Jos haluat herkullisten viettelysten keittiöön, mene tänne.

Ja tässä vielä yksi ihastuttava salaatti...

SUURI NUUDELIKIRJA - YLI 100 HERKULLISTA RESEPTIÄ KIINASTA, JAPANISTA JA KAAKKOIS-AASIASTA

Nuoriso rantautti nuudelibuumin Suomeen. Tältä se näytti ainakin pienemmässä mittakaavassa eli meidän ja ystäviemme perheissä. Ja mitä ihmettä: Nuoriso on lentänyt jo pesästä ja edelleen Lumimiehen suursuosikki on broilernuudeliwokki, jota toki itsekin mielelläni sekä valmistan että nautin. Ja alkuperäisen ohjeen siihen sain serkultani, joka ei ole enää nuorisoa eli nuudelista on ilmeisesti tullut yhtä tavanomainen aterian osa kuin spaghetista.

Vatcharin Bhumichitrin Suuri Nuudelikirja – Yli 100 herkullista reseptiä Kiinasta, Japanista ja Kaakkois-Aasiasta (The Big Book of Noodles – Over 100 delicious recipes from China, Japan and Southeast Asia, Minerva 2010, suomennos Anne Ali-Raatikainen) tulee takuulla olemaan kuuma hitti, sillä ainakaan minä en ole aikaisemmin törmännyt nuudeliresepteihin muuta kuin satunnaisesti lehtien sivuilla.


Keittokirjaharrastajana kävin ensin läpi ’muotoseikat’ eli millainen kirja on sivuiltaan, millaisia ovat kuvat ja miten selkeitä ovat ruokaohjeet. Voin taata, että kirja on huomioinut kokkaajan tarpeet: kuvat ovat sivun kokoiset ja näyttävät, viereisellä sivulla on ruokaohje erittäin selvästi eli on ymmärretty käyttää erilaisia kirjasintyyppejä sekä tekovaiheet on numeroitu, jolloin älli ja silmät pysyvät mukana. Reseptisivulla on mukana myös kiva tietoisku vasemmassa marginaalissa, jossa kerrotaan lisäinfoa aiheena olevasta ateriasta. Esimerkiksi Nuudeleita, kanaa ja vihanneksia sivulla on lisätietona:

Tämän ruokalajin lisukkeeksi sopivat säilötyt vihannekset ja kimchi. Kimchi on korealainen erikoisuus, joka valmistetaan säilömällä vihannekset ja niiden lehdet yrttien kanssa suolaveteen. Kimchin maku vaihtelee sen mukaan, missä päin Koreaa se on valmistettu ja mitä aineksia siihen on käytetty. Se voi olla tulista, makeaa tai hapanta – variaatioita on loputtomasti.

Kirjan alussa on varsin seikkaperäinen johdanto, jonka alussa kerrotaan, että itämaiset nuudelit muodostavat ruokaryhmän, joka saa pastavalikoiman kalpenemaan. Nuudeleita tavataan monien kansallisuuksien keittiöissä, ja niitä valmistetaan muistakin viljoista kuin pelkästään vehnästä. Siksi nuudelien tarjoama kulinaarinen kokemus on vertaansa vailla.

Nuudelit ovat nautinto, jonka tietää jokainen niitä kokeillut. Jo yhdestä nuudeliohjeesta voi varioida loputtomasti vaihtelevia ja oman maun mukaisia aterioita. Niistä voi tehdä aterioita eri lihalaatuja käyttämällä, valmistaa niitä käyttäen mereneläviä tai jättää lihat pois ja kokata vaikka Paistettuja nuudeleita, sieniä ja kiinalaista parsakaalia. Myös paistettu tofu ja vihannekset nuudelien kera chilitahnalla maustettuna vaikuttaa herkulliselta.

Suuri Nuudelikirja on kattava keittokirja siihen makujen maailmaan, jossa halutaan vaivattomasti nauttia herkusta, joka sitoo loistavasti kastikkeiden makuja, jonka suutuntuma on miellyttävä ja josta myös lapset pitävät. Kokkaaja osaa arvostaa niitä mielikuvituksen rajat ylittäviä mahdollisuuksia, joita nuudeliruoka tarjoaa eli hyvin pienellä idealla loihdit aina ’uuden’ ruokalajin.


Kirjassa on hauska kuvasarja, jossa näytetään, miten nuudelinauhat syntyvät käsin. Näin toimitaan edelleen joissakin osissa Aasiaa ja homma näytti akrobatian huipulta ja myös ruokataiteelta. Nuudeli saatetaan mieltää pikaruoaksi ja on se sitäkin, mutta siitä voi loihtia niin haastavaa kuin ikinä keksii haluta.

Teoksen näyttävät kuvat ovat ruokakuvien osalta Will Heapin ja muut kuvat on ottanut Somchai Phongphaisarnkit.

Vinkki: Suuri Nuudelikirja on erinomainen joululahjavinkki vasta kotoa pois muuttaneelle nuorelle, joka tämän keittokirjan avulla helposti varioi nuudeliaterioitaan Japanista Vietnamiin ja kaikkea siltä väliltä.


Vaikka olenkin lähiruoan vankkumaton kannattaja, en luovana kokkaajana voi luopua tietyistä asioista ja niitä ovat etnisten keittiöiden salat ja nuudelit!

SYKSY ON TOINEN IHONI, MUTTA MARRASKUU...

Syksy on toinen ihoni,

sen kirpaisevat syyspäivät sieluni.
Jo kaukana poissa kurkien muuttoaurat,
askelissani vain rapisevat, murtuvat ruskalehdet
syvällä minussa lohdullinen tieto:
olen osa tätä lahoamisen riemunäytelmää.

Olen jäätyvä maa,
olen lahoava oksa,
olen jäykkä kanerva,
olen tämä värien juhla,
olen tämä rosoinen kallio,
olen tämä viiltävä hengitys.


Minä olen se, joka kiipeää vuorelle
ja halusta raskaana vaipuu hopeiselle poronjäkälälle
miljoonien tähtien suudeltavaksi.


Mutta marraskuu.

♥♥♥

Siis tiedän, että nyt on lokakuu, mutta marraskuu iski eilen ja 'lumi teki enkelin eteiseen'. Yhtäkkiä en jaksanut yhtään mitään. Jos minulle tapahtuu niin, se on maailman luokan tragedia, sillä en ole ikinä ollut tekemätön, heikko, virtaamaton, vaisu, valittava...Puolet minusta on satakuntalaista ja siellä ei ruikuteta!

Yritin nukkua tosi pitkän yön. Tänään hain apteeksista kaikkien vitamiinien päälle vielä Upiqinon Gold -paketin. Ehkä se olisi pitänyt aloittaa jo kaksi viikkoa sitten, jolloin ihmettelin: Miksi musiikki ei soi sisälläni? Olen rasittanut lukijoitani usein musiikilla, mutta tosin ihan vain kaksi tai kolme sanaa postauksen vasemmassa alanurkassa, eli saa hän kuunnella, joka haluaa...nyt minussa ei ole soinut mikään. Hiljaisuus olikin väsymystä. Ehkä ei olisi pitänyt taaskaan piiskata itseään kovempaan tahtiin. Ehkä olisi pitänyt nukkua öisin enemmän kuin muutamia tunteja. Ehkä olisi pitänyt pysyä poissa blogin ihmeellisestä maailmasta edes viikonloput. Ehkä, ehkä, ehkä...,mutta olen aina noussut kaikkiin juniin! En kestä jäädä seisomaan asemalle. Tiedän, että juna menee sinne, missä on jotain uutta ja kiinnostavaa, semmoista, mitä tapahtuu vain kerran elämässä. Jotain ainutlaatuista.

Julkaisin tänään Runotalon Sarin voimakortin, mutta sitten menin katsomaan, mitä hänellä on tänään uutta ja siellä oli tämä:

Tämän jokainen ymmärtää tavallaan ja minä tavallani. Pidän tästä kortista paljon♥ Melkein heti alkoi Upiqinon vaikuttaa tai sitten Sarin taika! Vielä oli kuitenkin hiukan väsymystä. Semmoista tunnetta, että minä en nyt ole minä. Joku magneetti veti minut Anun luo Israeliin ja mitä siellä olikaan:

Niin;-) Siis tämmöistä♥ ja musiikkia♥ Menkää kokeilemaan, oletteko hengissä. Minä ainakin olen, sillä tuulet alkoivat yhtäkkiä puhaltaa preerialta...

Well...aion siis kuitenkin vähentää koneella, nukkua enempi, tehdä kunnon lenkin joka päivä ja oppia ajattelemaan, että minun ei todellakaan tarvitse nousta jokaiseen junaan, lähteä jokaiseen lähtöön...Helsingin kirjamessujen jälkeen alkaa Ihana Marraskuu. Tuo yllä oleva runo on vanhaa tyyliäni, vuosien takaa, se ei ole enää totta, sillä marraskuu juuri antaa meille sen rauhoittumisen, joka sallii pitkät unet, joskus jopa iltapäivällä voi käpertyä huovan alle kirjan kanssa ja lukea hitaasti maistellen joulua jo koskettavien kirjojen sanoja. Ja ihan oikeita jouluun liittyviä kirjojakin on jot tullut. Kaihoten sivelen niitä ja kuiskin: Ihan kohta, ihan kohta. Oi, ihana marraskuu♥

Elämä on kuitenkin♥♥♥

KIRJOITIN 13.8.2009: MISTÄ VIRTA SAA VOIMANSA?

Aina, aina olen ollut kuin virta tai jopa kohiseva koski. En ole kauaa paikallani keksimättä jotain uutta juttua. Minut pysäyttää kyllä kirja. Siksi aloitinkin kirjallisen blogin pitämisen 14.2.2009. Laskuri laitettiin vasta muutama kuukausi sitten ja nyt jo käyntikertoja on yli 22 000! Minä myös teen sinne paljon töitä. Sekin kertoo vauhdistani. Luen yöt ja suollan tekstiä aamupäivät. Iltapäivisin koiran kanssa ja puutarhassa tai ystäviä tapaamassa. Unirästit otan reippaasti takaisin viikonloppuna tai pidän breikkipäiviä.

Sisareni väittää, että olemme koko perhe, äiti, 81 vee, mukaan lukien ADHD –tapauksia. Minä otaksun, että hän vitsillä, mutta en viitsi väittää vastaan, kun hän harjoittelee karhujen kanssa…


Äiti, 81 vee, sairastui viime vuonna vaikeaan syöpään ja ennuste oli heikko. Minäkin kuuluin hoitorinkiin vaikka asuin kaukana. Olin osan aikaa asumassa äidin kanssa. Silloin päätin, että jos tästä selvitään, aloitan joka vuosi elämässäni kolme uutta asiaa. Olen myös melkein vaihtanut ystäväni, sillä aloin nähdä asiat eri tavalla. Haluan myös elämääni enemmän iloa, en inttäjiä. Äiti on nyt täysin terve, mutta hänen esikoisensa elää taas suurta murrosta. Olen poistamassa elämästäni energiasyöppöjä. En jaksa enää miellyttää epämiellyttäviä ihmisiä. Jää enemmän aikaa oleelliseen.


Puutarhani on vienyt minua ennen tätä niin, että se on esitelty viidessä lehdessä ja tänä vuonna MTV3 teki kuvauksia ensi kevään ohjelmaan. Minua on tänä vuonna siis haastateltu puutarhasta, mutta myös erääseen lehteen tehtiin kodistani sisustusjuttu. Osallistun myös usein kirjoituskilpailuihin ja olen voittanutkin. Ratsastuksen aloitin uudestaan 30 vuoden jälkeen. Haluan vielä oppia myös purjehtimaan!


Voimavarani ovat varmaankin ensisijassa geenit, sillä äitini ja siskoni ovat myös varsin vauhdikkaita ja äitini on juuriltaan karjalainen. Koska noutajamme on nyt vanha ja nivelrikkoinen, ovat 5-10 kilometrin päivälenkit muisto vain ja sen myötä on tullut 5 kiloa painoa lisää. Tänään sain kuitenkin laboratoriosta monet tulokset ja ne ovat paremmat kuin viimeksi eli vuonna 2003! Ja silloinkin, kuusi vuotta sitten yksikään arvo ei ollut yli normaaliarvon. Painon normalisoimiseksi olen kuitenkin ostanut uudet sukset ja toivon talvella kiitäväni Päijänteen jäällä. Päätimme myös unohtaa pullat viikolla ja nauttia semmoisesta herkusta vain viikonloppuisin.


Käytän vitamiineja amerikkalaisilla suosituksilla. Syön mieluiten kalaa ja kanaa, mutta käytän myös juustoja, joista en ikinä luovu. Myöskin viini kuuluu elämään. Tomaatteja taidan syödä joka päivä ja joskus reippaastikin. Kerään keittokirjoja, joten myös italialainen keittiö kuuluu elämääni suomalaisittain sovellettuna, sillä kaikkia ainesosia ei ole aina helppo Jyväskylästä saada. En leivo muuta kuin joulupipareita, mutta rakastan juhlaruoan valmistusta ja uuden kokeilua.


Ihon hoidossa rakastan naamioita ja hyvätasoisia kosteusvoiteita. En myöskään tupakoi. Kesällä käytän ns. rusketuskapseleita, sillä olen aito blondi ja ihoni palaa helposti. Suojakerroinvoiteet kuuluvat suveen. Kostutan ihoa myös sisäisesti juomalla paljon vettä ja käyttämällä Omega tyrniöljykapseleita. Rakastelu kyllä päihittää kaikki hoidot, sillä antoisan erotiikan jälkeen näytän pikkutytöltä!


Olen kiinnostunut monista asioista. Harkitsemme eläkepäivillä osa-aikaista asumista Irlannissa ja Britanniassa. Kiinnostaa myös lähteä yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Yhden joulun haluan viettää Salzburgissa. Aina kun mahdollista Savonlinnan ooppera kuuluu kesäohjelmaamme. Nyt olen täysin blogin viemä ja teen arvosteluja useille kustantajille. Vihdoinkin saan tehdä sitä, mistä eniten pidän: lukea ja kirjoittaa. Nyt on aika tehdä 'mun juttuja'!

Ainakin vielä minua pidetään usein 10 vuotta nuorempana kuin olen. Olen oikeasti unohtanut ikäni! Ystäväni ovat 40-50 vuotiaita. Joka vuosi menen elokuussa ulos syömään parhaan ystävättäreni kanssa, joka on 39 vee. Me illastamme kunnon tasoravintolassa ja keskustelemme tuntikausia. Nautimme koko menuun alkuruoasta jälkiruokaan ja paljon hyvää viiniä. Tämä ravintola on yksi Suomen kuuluisimpia viinilistastaan.


Jaksamisen vastapainona on luonteeni toinen puoli. Olen myös erakko. Eli pidän usein mieheni työmatkojen aikana retriittejä, jolloin suljen kaikki koneet ja myös puhelimen. Teen vain lenkit. Syön milloin nälättää. Luen. Saunon yksin. Nukun paljon. Rapsutan koiraa. Nautin hiljaisuudesta. Aikatauluttomuudesta. Boheemielämästä. Kesäisin nukahdan mustarastaan huiluun, syksyisin haavan lehtien havinaan tai sateen ropinaan. Kuitenkin talven valkea hiljaisuus on omin aikani. Siksi minun bloginimestäni Leena Lumi voi vielä tulla ihan oikea nimeni.


Olen selättänyt melanoomankin ja minulle on tehty muutama iso operaatio, mutta silti saan usein kuulla hohtavani tai sädehtiväni. Minusta en yhtään hohda marraskuussa ja sen varalta aloitankin jo lokakuulla Upiqinon Gold kuurin. Se vie pirteänä yli pimeimmän loskan ja kun valkea lumi sataa, kaikki onkin jo toisin.


Nykyinen elämänmottoni on yhdestä Ruth Rendellin kirjasta: "Me kaikki seisomme katuojassa, mutta toiset meistä katsovat taivaan tähtiä."


elinvoimaterveisin sinulle
Leena Lumi

maisemakuva Johanna

KEVYESTI KESKIVIIKKONA

Näitä voimakortteja saa tilata Sarilta Runotalosta. Oletko varma, ettei ystäväsi tarvitse juuri nyt vähän vahvistusta...pientä kepeyttä, hiukan huomiota.

SE ON VERESSÄ, KIIMA, SILLÄ ILMAN KIIMAA ON VERI LAIMEAA...

Se on veressä, kiima,
sillä ilman kiimaa on veri laimeaa,
niin laimeaa,
ettei virtaa, seisahtaa

Koskaan älä kadota
villihanhen kiimaa
kerta kerran jälkeen
lähteä kauas, pois,
voittaa vaarat, väistää nuolet,

ja villihanhen kiimaa
palata,
olla varoituksille kuuro,
tehdä pesä.

- Tommy Tabermann -
Eroottiset runot (Gummerus 2009)
kuva Allu

ARKTISOITUMISTA: LUMEN LUMOA JA POROTALOUTTA

Muuttaessamme yli kaksikymentäviisi vuotta sitten tänne Keski-Suomeen, ystävämme kahistelivat, että 'ette te voi sinne poronhoitoalueelle muuttaa'. Me nauroimme, että länsirannikolta katsottuna Keski-Suomi voi siltä vaikuttaa, mutta nyt minua ei enää naurata ollenkaan, sillä tähän on tultu: Päätimme jäädä Keski-Suomeen lumen takia, minusta tulee Leena Lumi virallisesti, en voi kuvitellakaan enää joulua ilman lunta, talvesta nyt puhumattakaan, lempikissaeläimeni on lumileopardi

ja nyt aion julkaista osan eräästä väitöskirjasta, joka käsittelee lumoavasti lunta ja porotaloutta!

Lumen maisema

”Pakkasta on harvinaiset 18 astetta celsiusta ja sataa lunta ja sillä kielellä joka ei enää ole minun kieleni on tämä lumi qanikia, isoja lähes painottomia kiteitä, jotka tulevat tupruamalla ja peittävät maan kerroksella valkoista vitiä.”

Nämä ovat Peter Høegin romaanin Lumen taju alkusanat. Kirjan päähenkilöllä Smillalla on lumen taju, hän tuntee lumen ja jään läpikotaisin. Smilla ei enää käytä entisen kotipaikkansa Grönlannin kieltä, mutta kun hänen uudessa asuinpaikassaan Kööpenhaminassa sataa lunta, hän tuntee ja osaa luokitella sen tarkasti.


Lumi on olennainen osa meidän pohjoista maisemaamme jopa useiden kuukausien ajan. Silti aina vuosittain loka-marraskuussa saamme kuulla tai lukea uutisista miten talvi tai lumi jälleen yllätti autoilijat. Miten niin yllätti? Lumi tulee myös Etelä-Suomeen joka vuosi, mutta autoilijat eivät vain tunnu muistavan varautua lumen aiheuttamaan muutokseen. Vai emmekö me enää tunne luontoa ja yhtä sen tärkeää elementtiä, lunta? Lumeen liittyy monenlaisia tietoja ja taitoja, joiden hallinta riippuu siitä kuinka läheinen suhde kullakin on lumeen. Puhutaan lumikielestä tai lumisanastosta.


Lumi muuttaa maisemaa ja lumi merkitsee eri ihmisille erilaisia asioita. Toisille huonoja ajokelejä, aikaisia aamuja lumitöissä, kylmyyttä ja toisille taas talven iloja, lumileikkejä ja hiihtolatuja. Lumi peittää ja kaunistaa ympäristöä, kätkee roskat, valaisee ja suojaa kylmältä, lumiluolassa tai -kiepissä on lämmin. Aikaisemmin lumi auttoi ihmisiä monin tavoin. Ensilumen tuloa odotettiin, sillä tiettömissä kairoissa kulkeminen helpottui matkan taittuessa poroilla tai suksilla nopeasti. Lumeen piirtyneet jäljet paljastivat kulkijan ja auttoivat metsästäjää saaliin jäljille.


Luminen ympäristötieto


Kielen ja kulttuurin välinen side on monella tasolla tärkeä. Kieli kertoo paljon ympäristöstä, sen resursseista ja käytöstä. Kielen avulla muistetaan ja tuotetaan uudelleen merkityksiä ja todellisuutta ja sen avulla myös ammattiin kuuluva traditio siirretään sukupolvelta toiselle. Kielen yksipuolistumisen ja häviämisen pelätään johtavan kulttuurisen monimuotoisuuden köyhtymiseen ja jopa katoamiseen.


Lumi merkitsee ihmisille monia erilaisia asioita riippuen siitä, minkälainen suhde siihen on, millä tavalla lunta osataan lukea ja tulkita. Poromies ei keskustele lumen kemiallisesta koostumuksesta samoin sanoin kuin hydrologi, mutta silti hän voi tuntea lumen jopa paremmin. Lumeen kuten luonnonresursseihin yleensäkin liittyvää tietoa on kahdenlaista, ja ne eroavat toisistaan siitä huolimatta, että ne molemmat periaatteessa pohjautuvat empiiristen havaintojen systemaattiseen keräämiseen, luokitteluun ja käsittelyyn. Akateemisen, ns. tieteellisen tiedon, jota auktoriteetit ja tutkijat tuottavat, lisäksi on olemassa perinteistä ja paikallista ympäristötietoa, jolle paikalliset ihmiset perustavat luontaiselinkeinon harjoittamisen. Sen tehtävänä on omalta osaltaan turvata yhteisön jatkuvuutta. Vaikka ainoastaan osa yhteisön jäsenistä on ympäristötiedon asiantuntijoita, on se holistista ja sosiaalista; kuuluu koko yhteisölle. Osa ympäristötiedosta on ns. hiljaista tietoa, jota opitaan seuraamalla luonnon merkkejä ja eläinten käyttäytymistä. Siinä kaikki aistit, niin näkö-, kuulo-, haju- ja tuntoaistikin, ovat tärkeitä. Lunta on kokeiltava ja haisteltava, jotta sen koostumuksen tai laadun tuntee. Tätä tietoa tai tietämystä ei pysty selittämään, vaan se on opittava itse kokeilemalla eri tapoja.


Elinkeinoa koskevan sanaston laajuus kertoo miten tärkeä asema tällä elinkeinolla alueella on. Klassisia esimerkkejä tästä ovat inuiittien jää- ja saamelaisten tuntema lumisanasto. Lumisanojen runsaus on kuitenkin perua jo aikaisemmalta pyyntikaudelta. Poronhoitoyhteisöissä on monipuolinen maastoa, luontoa, sääoloja ja poronhoitoa koskeva sanasto. Esimerkiksi pohjoissaamen huhtikuu, cuoŋománnu, hankikuu liitetään poronhoitoon, sillä silloin hanki kantoi porosaamelaisten muuttoraidon ja tokan. Usein muutto tapahtui öisin, koska kevätaurinko lämmitti päivällä lumen takkalaksi, ts. lumi tarttui suksenpohjiin ja pehmitti hangen upottavaksi.


Lumen luokittelu


Lunta, jäätä ja luonnonoloja koskevia tarkkoja ja kuvailevia termejä saamen kielissä ja Lapin murteissa satoja, jos ei tuhansia. Ne voi jaotella esimerkiksi seuraavalla tavalla:


1) lumen määrä, 2) lumen koostumus, 3) lumen kantavuus, 4) lumen pinta, taso ja keli, 5) olla lumenpeitossa, 6) koskematon lumi ja jäljet lumessa, 7) kuura, huurre sekä muut jää- ja lumipeitteet kasvistossa ja puissa, 7) lumen sulaminen ja häviäminen, 8) jäävesi, 9) sulan maan ilmestyminen, esimerkiksi pälvet, 10) lumenviipymäpaikat kesäisin, 11) miten erilaiset porojen talvilaitumet ovat saatavilla ja 12) lumen pinnat. Lumen ominaisuuksista, määrästä ja laadusta riippuvat porojen ruokailu- ja liikkumismahdollisuudet. Lumen määrästä puhuttaessa on voitu käyttää mittana joko ihmistä, suksisauvaa tai poroa ja ilmaistu niiden avulla lumen määrä. Esimerkiksi lunta on sauvan mitan, polveen asti tai poron mahaa myöten.

Poronhoidon luonteesta johtuen erilaiset keli- ja sääolot on osattava erottaa. On osattava ilmaista myös lumisateen laatu; esimerkiksi onko kyseessä räntä, pyry, tuisku, raesade, maatuisku, kuuro, myräkkä vai mikä, sekä jääkö lumi puihin vai ei? Tuulella on oma vaikutuksensa lumeen, sen kantokykyyn ja paksuuteen. Kuljettaako tuuli lunta, miten tuisku lennättää lunta ja mihin kinokset muodostuvat? Myös maastolla on suuri vaikutus siihen, miten lumi peittää maan. On myös olemassa paikkoja, jotka jäävät lumettomiksi aivan kuten on myös ns. lumenviipymäpaikkoja, joista lumi ei kesälläkään sula. Nykyään moottorikelkalla kuljettaessa lumituntemuksen tarve on erilainen kuin suksilla ja porolla kuljettaessa. Nykyisin riittää jopa vain se, että tietää, missä kelkalla voi kulkea, ts. ovatko syystalvella vesistöt jäässä ja lunta tarpeeksi tai keväällä tarttuuko kelkka kinokseen.


Minkälainen on nykypäivän poromiesten lumisanasto? Poronhoidon muutosta koskevaa väitöskirjaani varten kysyin lumisanoja muutamilta haastattelemiltani poromiehiltä. Asiaa erikseen kysyessäni he pystyivät luettelemaan noin kymmenen, jotkut jopa vain viisi, erilaista lumen laatuun tai keliin liittyvää nimitystä. Osa näistä sanoista on koko Suomessa tunnettuja yleiskielen nimityksiä, kuten hanki, huurre, kinos, nietos, sohjo, tykky ja umpinen.


Kaikki haastateltavat nimesivät – joko asiaa erikseen kysyttäessä tai spontaanisti haastattelussa – seuraavat sanat: hanki, kinos, sevä, siljo, sose, takkala ja umpinen. Muutamat sanoista, esimerkiksi höttyrä, höyhtyvä tai roustale voivat olla yksilöllisiä nimityksiä, joita muut eivät tunne.


Valkea joulu


Vaikka lumi ei toimeentulon kannalta ole monille niin tärkeä kuin poronhoidossa, on lumella suuri merkitys mielikuvissamme, sillä lumipeite on useimmille meistä joulun edellytys. Lumi kuuluu olennaisesti lapsuuden jouluihin ja valkeasta joulua haaveillaan myös joululauluissa.

Erityisesti joulun aikana lumen valaiseva vaikutus on havaittavissa, sillä kaamoksen sininen valo kietoo koko maiseman vaippaansa. Lämpömittaria ei tarvitse vilkaista, sillä pakkasasteiden määrän tunnistaa vilkaisemalla ikkunasta tai kuulostelemalla miten lumi ääntelee askelten alla.

Professori Helena Ruotsala

kuva porosta Veikko Vasama