Leena Lumi's Poems

Jätän ovet auki puutarhani tuoksuille, yölle, muistoille, yöperhosille...tulla
muisto muistolta, henkäys henkäykseltä, tuoksu tuoksulta

vaahtoa kuolleen meren sienessä, yön sylkeä reidelläni, iiristen tuoksua...

mustarastas ei enää laula

on yöperhosten aika, kiitäjien kiima, yöseitin liima, valkean rungon piina

ah!, sinä tulit

Miksi kyyneleet?

- Leena Lumi -

Olen täydenkuun morsian.
Alasti vaellan puutarhassani kuun hyväiltävänä.
Yökiitäjät tarjoavat nektareitaan, lepakot sukivat hiuksiani, suihkivat suih, suih
ruusujen tahmea makeus peittää ihoni.

Täyttymyksen odotus.

Uurnalehdossa pysähdyn: Ei ole toista. Minun on ainoa.

Muistan.

Minun oli ainoa.

Lohduttaen puutarhani varjot kutovat unohduksen seitin ylitseni.

- Leena Lumi -

Sinun kätesi ovat kevyt kesätuuli,
ne liikkuvat minua ees ja taas hiljaa,
ne ovat uinti pitkin kuunsiltaa.

Sinun kätesi ovat ensi lämpö kevään,
ne herättävät minussa vihreää versoa,
niistä eloon herään.

Sinun kätesi ovat linnunpesä,
ne ovat turva myrskyn ja viiman,
suojassa niiden minulla ikikesä.

Sinun kätesi ovat voima ja tahto,
ne jaksavat silloinkin kannattaa,
kun minua heikkoa jo uuvuttaa.

Sinun kätesi ovat kirkas aamu ja sininen uni,
niiden lämmössä on hyvä päivä aloittaa,
niiden piiloon haluan kaikki yöni nukahtaa.

- Leena Lumi -

Kun sinut ensi kerran näin,
minä heti tuijottamaan jäin.

Kävi lävitseni aavistus outo, kumma:
sinä olet kohtaloni summa.

Silloin satoi vitilunta,
totta vai haaveunta?

Hevosilla tarhoissa kevätkiima,
mereltä puhalsi maaliskuun viima.

Askeleet kaduilla sinne, tänne
iho ihoon, ranne, jänne.

Katsoit syvästi silmiini minun
tiesin olevani ikuisesti sinun.

- Leena Lumi -

Kaksi kuppia teetä hunajalla,
kaksi kolmen minuutin munaa,
rapiseva aamulehti,
kynttilän levoton lepatus,
               - arkiaamu.

Memoire Cherie...

Ranskalaista maalaisjuustoa,
täyteläistä punaviiniä,
sylimme täydet,
kujertavat kyyhkyset
               - Bapaume.

Muistatko...

- Leena Lumi -

Suutele, suutele vielä,
anna lisää huuliasi, huuliasi.

Varo etten kuole intohimosta Pariisin
taivaan alla,
varo etten tukehdu syleilyysi Rooman
sinisessä yössä,
varo etten pyörry huumasta
Tonavan rantamilla wieniläisvalssin
pyörityksessä.

Varo koskaan uskomasta yhtäkään varoitustani!
Varo kuitenkin, etten kuole huultesi nälästä
juuri tässä nyt - sylissäsi.

- Leena Lumi -
kuva Gustav Klimt

Mä muistan sun mustikkasuun,
sä muistat sen kaiken muun.

Mä muistan sun ihon ja savukkeen tuoksun,
sä muistat meidän kuuman virran juoksun.

Mä muistan sun polves muodon,
sä muistat rakkauden luodon.

Mä muistan suven oudon, kuuman,
sä muistat sen piinan huuman.

Mä muistan sut ja täysikuun,
sä muistat mut ja mustikkasuun.

♥

Sä muistat kaiken muun,
mut mä vain sun mustikkasuun.

Sä muistat mun ihon hajun,
mä vain sen tunteen rajun.

Sä muistat sen mökin oudon,
mä muistan sen yön soudon.

Sä muistat mut ja täysikuun,
mä muistan sut ja mutrusuun.

- Leena Lumi -
kuva Hanne

Aika huuhtoo ylitsemme.
Halla hyväili pois kuunliljat,
yhteisen ihomme ilon,
valkoisten öiden kuumeen.

Vanhan kirkon penkeissä
vainajien varjot
vaikenevat vuosisadasta toiseen.

Yön sylissä asetun varjooni.
Hellästi suostun,
mihin minut halusit.

Ristiinnaulittuna, ravittuna,
vaiennan kuolleiden kuiskeet.
Hurskaitten kauhuksi,
ensirakkautemme muistoksi,
jään varjosyleilyksi
vanhan kirkon ulkoseinälle,
ajan ja hallan hyväiltäväksi:

Tapahtukoon meidän tahtomme!

- Leena Lumi -
kuva Gustav Klimt/ Danae

Hänen takiaan jätin turkoosein koristellut huoneeni.
Häntä muistaen kuljen Theban kaduilla rannerenkaat kilisten, vihreät silmäni kosteina etsien...

Ah, sydämeni on vielä nuori ja kukkii muistaessaan sinut.
Meitä erottavat vuodet olivat pitkät...

Ei ollut iltaa, jolloin en olisi kuiskannut nimeäsi tuuleen.
Jokaisen haukan mukana lähti tervehdys sinulle.

Päivän kuumimmalla hetkellä levähdän Sykomori pensaan varjossa.
Kultaiset sandaalini ovat kadun pölystä sameat.

Laskeudun lootuskukkalampeeni antaen silmieni levätä korujeni
turkooseissa.

Yksi turkoosi on poissa...Ehkä sen poimi Theban kaduilta hän,
jolle silmäni ovat vihreämmät kuin Niilin vesi...

- Leena Lumi -
kuva Valokki

Varo Kamelimies kulkemasta maani ylitse:
Sinulle olen miinakenttä.

Varo Kamelimies tekemästä majaasi minuun:
Valtiaani on toinen.

Varo Kamelimies, minä sammutan kaikki tähtesi:
Eksyt pimeääni, hukut lentohiekkaani.

Polvistu Kamelimies ja paina pääsi Saharan hiekkaan:
Janosi olkoon sammumaton.

Itke Kamelimies ja kadu:
Otan sinulta pois kielletyt unesi.

Varo kangastusta: Liikkumatta Kamelimies!
Viittani lieve vain hipaisi sinua.

Varo juomasta unohduksen maljasta Kamelimies:
Pehmeät huulet painuvat sylisi silkkiin ja samettiin.

Olet armoitettu Kamelimies: Sytytän tähtesi!

- Leena Lumi -
kuva Runotalo

Autiossa maassa
               kirjoitit minulle surullisen kirjeen - hiekkaan.

Autiossa maassa
               vaelsit janoissasi etsien lähdettä - minua.

Autiossa maassa
               luit hiekassa maaten viestiäni - tähdistä.

Autiossa maassa
               lauloi surullinen tuuli pyyhkien kirjeesi - harhaksi.

Autiossa maassa
               aika vei kykysi janota - minua.

Autiossa maassa
               sokea unohduksesi sammutti taivaan tähdet - meidät!

- Leena Lumi -

Älä saa minua muistamaan
älä kävele minua vastaan sillalla
älä katso minua silmiin
älä juo minun itkuani
älä nyyhkäise noin.
Älä!

- Leena Lumi -

Salli en unohduksen lohtua minusta.
Sinä palat, näännyt janon kivusta.

Siellä, missä hellät kädet kerran sousi,
sieltä iholle verigladiolukset nousi.

Jossain kulkee lempeä tuuli,
vaan ei odota enää tyttö punahuuli.

Raivotar kulkee mustissa,
kuitenkin vain sinä tuskissa!

Sinulle hiljaa kerran kuiskasin:
maista minut, muista minut.
Nyt vain sinulla kaiho, kivut!

- Leena Lumi -

Hämärä, sytytä pimeän valo: olen kuollakseni kyllästynyt
tähän kirkkauden julkeaan lähentelyyn.

Hämärä, sytytä pimeän valo: haluan nähdä muistojeni
varjot, en niiden totuutta.

Hämärä, sytytä pimeän valo: haluan olla yksin sisässäni, savukkeeni paheellisen
tuoksun syleilemänä.

Hämärä, sytytä pimeän valo: kulkuni on yöeläimen,
löydän perille vain sinussa.

- Leena Lumi -

Itse elämä kastoi minut uudeksi.

Riisui alasti syksyn kylmään,
sovitti ylleni tähtien viittaa,
päätyi jään ja lumen tähtiin.

Itse Elämä julisti minut Lumen Valtiattareksi.

Mikä helpotus kulkea miellyttämättä epämiellyttäviä,
mikä lumous vaeltaa tähtien mailla, tajuta:

En ole mitään vailla!

- Leena Lumi -
kuva Johanna

Mitä millään on väliä, kun jäljellä on yösukellus:

Sukeltaa alasti meren suolaiseen syliin,
nousta pintaan henkeä haukkoen,
uida ohitse hopeaisten tyrnipensaiden,
ohittaa haahkan kevyt hyväily,
sukeltaa uudestaan syvemmälle, syvemmälle,
mustaan, märkään syliin,
nousta ylös juuri ennen hukkumista, 
sitten vain kellua tiiran huudon kannattelemana.

- Leena Lumi -
kuva Pekka Mäkinen

Lampeni kultakalat peilailevat kuunliljojen
ihailussa.

Lehmukset jo varistelevat mennyttä suvea lammen
pinnalle.

Köyrynä ryömin puutarhani iholla.

Viillän tuhat haavaa multaan toivon kohduksi.

Viillän tuhat ahnetta haavaa lisää
- toivon varmasti syntyä.

Polvillani rukoillen hedelmöitän viillot täyteen:
Peoticus Actae.

Riemusta vavisten suljen haavojen viillot
suudelmin.

Nyt tiedän: Kevätjuhlieni aikaan yksikään maakohtuni hedelmä
ei tohdi olla kumartamatta valkeaa päätään,
levittämättä huumaavaa tuoksuaan:
- Runoilijan tulla.

- Leena Lumi -

Syksyn levottomat linnut lentävät
lävitseni.

Olen humalassa ruskasamppanjasta, unohdan kaiken, kaiken...

Täysikuu haluaa rakastella kanssani, 
muistot tanssivat hekumallista rumbaa,
enkä erota aamua illasta, valoa varjosta.

Unohdin mitä kerroit tapahtuvan
kohta.

En voi muistaa. Vietkö minut syysrumbaan?

Mustarastas ilmoitti juuri haluavansa
talvipesän sylistäni.

Villit linnut saavat minut
levottomaksi. Saatanko unohtaa ikinä kuiskaustasi: Älä kadota villilintuasi.

Tähdet kukkivat rinnassani
ja rakastan, rakastan sinua, vaikka syksy...

- Leena Lumi -

Syksy on toinen ihoni,
sen kirpaisevat syyspäivät sieluni.

Jo kaukana poissa kurkien muuttoaurat,
askelissani vain rapisevat, murtuvat ruskalehdet
ja syvällä minussa lohdullinen tieto:
olen osa tätä lahoamisen riemunäytelmää.
Olen jäätyvä maa,
olen lahoava oksa,
olen jäykkä kanerva,
olen tämä värien juhla,
olen tämä rosoinen kallio,
olen tämä viiltävä hengitys.

Minä olen se, joka kiipeää vuorelle
ja halusta raskaana vaipuu hopeiselle poronjäkälälle
miljoonien tähtien suudeltavaksi.

Mutta marraskuu.

- Leena Lumi -

'Muistatko?', kuiskaat hymyillen läpi vuosikymmenten.
Käteni tutusti vyötärösi ympärillä kuin silloin joskus.
Syyskuun yö ympärillämme kylmänä vaippana,
vaan ei hätää:
Lämmitämme toisiamme.

Vesi on märkää ja mustaa,
eikä hellyyttä kukaan enää pelkää,
vaan kosken lämpimin, hellin huulin sinua poskeen.

Viimeiset sanat, katse, tuoksu...

Minä lähden, mutta palaan
ja kerran vielä: 'Hei!' ja 'Hei!'

Ja siinä sinä seisot kuin olet aina seisonut:
odottamassa minua.

Missään ei koske.
Ei satu ollenkaan.
Näin on hyvä.

- Leena Lumi -
kuva Minttuli

Minä hymyilen, sillä en saata olla hymyilemättä.

Tämä ei ole vain huulten hymyä,
tämä hymy karkaa aina silmiini saakka,
säihkyy sieltä niin, että kaikki kysyvät:
Mitä ihanaa sinulle on tapahtunut?

Hymyni saa poskipääni hehkumaan,
paljastaa niskani suudelmillesi,
väräjää sisälläni asti.

Nyt kaikki arvaavat:
Sinä eilen minussa. Minä eilen sinussa.
Rakkauden kemiaa, hellyyden matematiikkaa.
Syyskuu!

- Leena Lumi -

Herään talviselta sammalvuoteeltani
jo katoavien jääurkujen postludiin.

Rintojani koristavat urpiaiset.
Tuoksuni on Äiti Maa.
Vaivaishiiri leikkii sormieni sylissä.

Sulan auringon hyväilyyn.
Venyttelen ilveksenä.
Vuodan mahlaa puuna.
Solisen purona.

Avaan hiukseni tuuleen kurkien lentää lävitse.
Heitän käteni syleilemään taivaan kantta.
Mustarastas soittakoon furioso ja da capo.

Sinäkö koversit nimesi runkooni?

Tulisit juuri nyt.

Muistatko polun?

- Leena Lumi -
kuva Iines

Usvassa kulkee päivän iho
maistuu suolalta huulet
sumussa illan, tuulissa elämän
kulkee aamussa varjosi ohi
vaeltavat merten lapset

- Leena & Nina -
kuva Tuure

Lumitimanttijuhlien jälkeen
hurmiossa kuurasamppanjasta
lumikidemoussesta
jääurkujen fortissimosta
puuterilumivalssin pyörityksestä
vihdoinkin kahden:

sadan syliisi,
sulata minut!

- Leena Lumi -

En halua ikävääni kohmettua

en jääsydämeksi kivettyä.

Juon Rekolan tuulta,
kutsun Ahmatovaa.
Varjot Fontankan kaduilla,
varjot puutarhassani.
Alastomien puiden alla
Södergran luutii tähtiensä sirpaleita:
särkyvien tähtien helinä vaiennut.

Kesälumipisara kukkii lumesta
muiston varjo.
Punaturkki lumimyrskyssä
meripihkasilmänsä pimeyteni lyhtyinä.
Valkeat runoilijani värisevine
lumipisaraihoineen:
lumen lohtu, tähtien tomu.

- Leena Lumi -

Tiedän että muistat häntä tänään
kun nautit halpaa cavaa toisen kanssa.

Tiedän että kuulet yöllä mustarastaat
vaikka valvot vieraan unen äärellä.

Tiedän että katsot seepianväristä kuvaa
villitiiroista, vaikka ne tuovat hänet mieleesi.

Tiedän että suussasi maistuu vanha aamu
vaikka unessasi nuolet merisuolaista ihoa.

Tiedän että kaivat esiin vanhan kuvan
merikarista, jossa sinä ja hän ennen.

Tiedän että haluat nyt silliä ja ryypyn
sillä elämä on vain yössä ohittavat laivat.

Tiedän että tiedät, mitä kuiskaan nyt:
Tule silliaamiaiselle tiirakariin aamulla kello viisi.

- Leena Lumi -
kuva Pekka Mäkinen

Muistatko miten...
joit aurinkoa nilkkani iholta.

'Sealed with the kisses...'
teinirakkautemme tähtitomua

- Leena Lumi -

Winter Bird, Winter Bird
           and the Snow...
I miss you so.

Without you my life is
like the pale shadow of the Moon.

So please, please, come soon!

-Leena Lumi -

kuva Pekka Mäkinen

Huhtikuu tuo petollinen rakastaja. Tulee mairein huulin, hunajaisin valoin, lupauksin. Se lämmittää sinua, lupaa taivaalta kuut, tähdet ja uinnit pitkin kuunsiltaa. Jääurkujen soittaessa olisimme jo lipumassa avioliiton satamaan...

Juot maljan tarjotun, maistat meren ja suolan kyynelten. Aavistat vaaraa. Hunaja kiteytyy jääpuikoiksi, valat kohmettuvat, sydämesi jäätyy: Missä on pedonsilmäinen armaani? Etkö kuule, etkö kuule? Jääurkujen soittaessa hän jo kiiruhtaa toiseen satamaan. Uusiin puutarhoihin.

Huhtikuu kuukausista julmin, kuukausista hellin!

- Leena Lumi -   

 Rakkaudestasi mitäkö sain?

Ohuiden huultesi poltinmerkit,

nuotion kipinät ihoni hehkuun

hyvästiksi

Rakkaus kylpee ilon hohteessa

salaisuutena kätketyn

 - Leena Lumi -

Yö jo odottaa...erästä kulkijaa. Matka pitkä on/ ja aivan tähdetön./ Jostain kuuluu kutsu muiston kaukaisen.../ hän siellä tähdet sytyttää/ eksyä en voi...en voi/ hellyys vastaan käy/ tähtiin pukee kulkijan...Pakahdun!

Leena Lumi
kuva Jarmo Manninen Photos

Katja Kettu: Kätilö

Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011) ei mennyt vain päähäni, vaan myös vereeni. Se valloitti minut kuin kaasu ja vei unieni rauhan. Nyt levoton sieluni vaeltaa tuntureilla ja Pohjoisen jäämeren rannoilla suopursujen, kanervien, rakkolevien ja suolaisten merituulten humalluksessa. Kuulen valaiden laulun ja tiedän, että minun on joko hypättävä mereen tai jatkettava matkaa toisen maailman sodan Lappiin, vuoteen 1944, Titovkan leirille ja Kuolleen miehen majalle. Minun on jatkettava sinne, missä hirvaat rykivät ja hunajapillut tuoksuvat, minun on levitettävä itseni poronjäkälälle, syötävä jäisiä karpaloita, nuuhkittava miestä, joka oli mukana Babi Jarissa 1941, mutta unohdettava se, sillä rakkaus ei valitse, vaan on kuolemaakin julmempi ja Jumalani, minä kyllä kuolen, ellen tuota miestä saa. Sen jälkeen vaikka SS-Obersturmführer Herman Gödel, helvetti ja kuolema, ’Ein Volk, ein Reich, ein Führer’, mutta ensin, ensin haluan hänet, joka tuoksuu savulta, hirvaiden kiimalta ja hulluudelta.

Nyt se tapahtui: Tänä vuonna tehdään tuplahistoriaa kotimaisessa kirjallisuudessa, sillä milloin on syntynyt kirjoja, jotka ovat kuin Marja-Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle tai Katja Ketun Kätilö! Kirjoille löytyy yhteistä nimittäjää kielen ja tarinan primitiivisessä rohkeudessa, historiallisessa kulississa sekä siinä, että kukaan ei ikinä ennen ole näitä tapahtumia kuvannut näin verevästi, että hulluyrttiuute nousee päähän niitä lukiessa. Molempiin sovellan myös sitä ohjetta, että jos kaipaat apua ymmärtää näitä teoksia, lue myös Sodan haavoittama lapsuus, joka on avainkirja niin moneen. Nyt arvaan jonkun miettivän, että kuka oli sodan haavoittama Kätilössä? Hän oli Johann Angelhurst, saksalaisen Fritz Angelhurstin ja suomalaisen Annikki Näkkälän poika Saksasta, äidin aamutakkikimonon tuoksun ja karvaismarjahillon lapsi, poika, joka jonka kohtalona oli kulkea isänsä tie kohti kurbitsimaalattua arkkua ja naista, Villisilmää, joka halusi vain hänet.

Katja Ketun Kätilö on taiten tehty monen kertojan tarina. Alku- ja loppusanat kuuluvat Helena Angelhurstille, mutta Lapin kiiman ja veran tarinan kertojina ovat kuumaverinen Kätilö, henkisesti särkynyt Johannes sekä Kuolleen miehen merkintöjä tekevä Palonaama, jonka nimi vaihtuu kirjan edetessä. Monikerroksisuus on tarinan voima, joka avaa sodan ja rakkauden, tämän päivän ja eilisen ovia. Pääkertoja on kuitenkin nainen, Vikasilmä, kaapissapidettävä, jota ei kolmenkymmenenkuudenkaan vuoden jälkeen tervehditä kuin muita: ”Jumalan terve”. Kätilöä kuitenkin tarvitaan ja niinpä hän Aune Näkkälän opissa leipoutuu hyväksi lapsenpäästäjäksi ja neuvokkaaksi lääkeyrttien valmistajaksi. Kaikki olisi jatkunut maailman ja Lapin sodan nuotiotulissa tarinana muiden joukossa ellei vastaan olisi tullut sakemanni, jonka ääni oli meripihkaa ja:

Ennen kuin ehdin paeta olivat silmäsi jo minussa, pupillit tarkentuivat ja kulmat rypistyivät niin kuin rypistyvät luonnontieteilijän kohdatessa jonkin tunnistamattoman limakkolajin. Sitten, silmänräpäyksen verran, tunsin jonkin muuttuneen ja hetken se oli koiraan katse, vaatimen vainunneen hirvaan katse, joka sammui mutta minä olin jo sulanut, liuennut, uponnut jonnekin syvälle alkumereen, jossa merikoirat nuolevat kantapäitä ja tulinen tähti saa lihan kärventymään. Tuntui kuin minuun olisi katsottu niinkuin kukaan ei minua ennen olisi katsonut.

Haisit niin tuskaisen hyvälle. Hirvaan turkkiin sivellylle linnunmaidolle. Karkeaksileikatulle virginialaiselle ja nurkantakuselle. Suopursuihin hierotuille lapsensormille. Jumalan paidalle. Silkalle mulkulle etkä millekään.

Tästä alkaa tarina, joka vie meitä pitkin Lappia, mutta etenkin Titovkan leirin kauhuihin kuin myös Kuolleen miehen majan valaiden lauluun. En yleensä ole innostunut murreteksteihin kirjakielen joukossa, mutta olin heti kuin kotonani minulle oudossa Lapin murteessa. Ihailusta järkyttyneenä luin ääneen Ketun kuvakieltä, jolla hän loitsi minut niin sekaisin, että oli pakko etsiä armoa unesta ennen kuin uskalsin alkaa tätä kirjoittaa. Siltikin minusta tuntuu, että mitkään sanat eivät riitä kertomaan, mitkä virrat minussa nyt aukenivat, mikä primitiiviseroottinen hulluus teki minuun majansa, sillä olen jo monta päivää versonut yöailakkeja ja tunturikihokkeja.

Katselen vaivihkaa Villisilmää, kun se tuijottaa ikkunasta huoltoradan katkenneita, vonkuvia vaijereita. Kyyneltyneenä sen olemuksessa on jotain samaa kuin Wagnerin Nornia Nibelungin tarusssa. Tämä nainen kehrää kokoon ihmisten kohtalon langan. Vielä en tiedä, kuka noista kohtalottarista Villisilmä on. Urdr, Menneisyys, Verlandi, Nykyisyys vai Skuld, Tulevaisuus.

Kirja vei minua niin tunnepuolella ja Lapin oudossa alkukantaisessa taikuudessa, kuin myös historiassa. Lapin sota on minulle ollut tähän asti melkein vain sana, sillä monet muut asiat ovat tulleet ennen sitä. Nyt kuitenkin luin, miten todella sekava ja kauhistava tilanne Lapissa oli toisen maailman sodan aikana, mutta etenkin sen jälkeen kun Suomi oli tehnyt Neuvostoliiton kanssa rauhan ja entisestä liittolaisesta Saksasta, tuli Suomen vihollinen. Sen jälkeen kaikki pelit menivät uusiksi ja oli hetki, jolloin kukaan ei tiennyt, onko toinen vihollinen vai ystävä. Tämän jalkoihin joutuivat Kätilössä kaikki, mutta etenkin meidän suomalainen Villisilmämme ja Saksalainen Johann. Katja Kettu on tehnyt historiaa tuomalla Lapin sodan esille tavalla, joka pakottaa lukijan sinne, missä hän on ollut kirjoittaessaan:

Luin kirjan Kätilö ja nyt vaellan siellä, missä naiset maistuvat korpihillalta, olen vaeltanut jo kauan, välillä nukkunut tunturikihokeissa ja revonhännissä, syönyt karpaloita ja Maarian kaloja, tuntenut meren kutsun, mutta silloin syöksynyt maate suopursujen turvaan. En löydä tietä pois, enkä haluakaan. Haluan jäädä tänne, missä revontulet raapivat ohimoita, tähdet putoavat maahan syttyen nuotioiksi ja saan herätä ja nukahtaa valaiden lauluun.

Emmie ennää mihkään mene. Tähän mie jään.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Suketus  Kaisa   Laura Katja Valkoinen kirahvi  Jori Kirsi Booksy Helmi-Maaria Minna  Sara Paula Sonja  Aili Jaana Anna Elina Joana.

*****

Tämä kirja voitti Blogistanian Finlandian 2011!

TUNNELMALLISTA ISÄNPÄIVÄVIIKONLOPPUA!

Rakas isä!

Oi, muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin? Kun yö liki ikkunan liikkui, se virsi, se viihdytti niin. Se antoi rintahan rauhan, se uskoa unehen toi. – Jos muistat sen virren, niin laula, laula se oi!

Muistatko isä? Sinulla oli vihdoinkin pieni tyttö, pieni, suloinen vauva, jota olit odottanut vuosia ja taas vuosia. Ehkä kaipasit häntä jo rintamalla, kun olit taistelemassa lapsellesi itsenäistä Suomea. Ehkä haaveilit hänestä jo sotasairaalassa, jossa olit toipumassa sodan haavoista. Ehkä näit hänet jo silmissäsi, kun rauhan palattua aloit rakentaa omaa elämääsi ikuiset kranaatinsirpaleet selässäsi.


Muistatko isä, kuinka koko Säkylä sanoi, että ’tuolle tytölle Viljo hakee vaikka kuun taivaalta’. Pieni nuhani oli sinulle maailmanloppu, johon haettiin apua vaikka keskellä yötä ja vähät eivät olleet nekään yöt, jolloin heijasit huutavaa prinsessaasi sylissä tai istuit hikimärkänä höyryhengityshupun alla seuranani. Työstä tultuasi et koskaan ollut liian väsynyt asettuaksesi nelinkontin lattialle, jotta tyttäresi sai riemusta kiljuen ratsastaa selässäsi huoneiston ympäri, ympäri, kohti auringonlaskua.


Ja ne pyöräretket pitkin pitäjää! Sinä polkien ja minä ylpeänä tarakalla istuen. Milloin mentiin mummolaan, milloin Pietilään tai Rauniolle, aina kuitenkin poikettiin oikealle tötteröjäätelölle. Sellaista jäätelöä ei ole enää olemassakaan, sillä se oli oikeata hellyysjäätelöä.


Muistatko isä, kun sairastuin vakavasti ja jouduin kuukausiksi sairaalaan, kuinka epätoivoinen olit ja mitkään lääkärien vakuuttelut eivät antaneet Sinulle toivoa. Lopulta et voinut enää käydä luonani, sillä huusin vuorokauden suoraa huutoa lähdettyäsi ja minut piti sitoa sänkyyni kiinni. Muistatko, kuinka aloin toipua ja Sinä riehakkaana ilosta keksit, että nyt likalle tuodaan televisio! Aku Ankkoja luit minulle niin, että äänesi oli enää vain pelkkää pihinää. Ja nukuit kanssani lattialla, sillä sairauteni jälkeen minua pyörrytti sängyssä.

Ja isä rakas, muistatko ne ukkoset, joita pelkäsin niin, että istuin pimeässä komerossa tuntikausia. Ja kuka jälleen olikaan kanssani: Oma isäni, maailman paras isä♥


Rakas isä, kiitos Sinulle, että olit niin paljon kanssani. Kiitos, että olit aina jaksavainen ja ymmärtäväinen ja hellä. Kiitos, että aina seisoit puolellani ja kehuit ja kannustit lastasi. Kaikki vahvuus ja hyvä, mikä minussa on, on Sinulta. Ihailusi prinsessaasi kohtaan herätti minussa selviytyjän ja hyvyytesi kaikkeen elolliseen, istutti sisälleni järkkymättömän empatiakyvyn. Ne hetket, jotka annoit minulle, eivät unohdu koskaan. Ne ovat elämäni tukipilarit, joihin nojaan, kun väsyttää. Ne ovat muistoja, jotka tähdittävät isän ja tyttären tarinaa. Ne samat tähdet haluaisin tänä Isänpäivänä ojentaa valoksi ja iloksi kaikille isille ja heidän lapsilleen♥

Muistatko isä, kuinka lauloit: Rakastan elämää, joka nuoruuden haaveita kantaa. Rakastan elämää, joka muistojen hetkiä antaa. Rakastan elämää, sille lempeni tahdon ma antaa. Rakastan elämää, joka muistojen hetkiä antaa.


Isä rakas, kaikki taivaan tähdet: Sinä!

♥:lla tyttäresi Leena
 
Sing Me Your Song Again Daddy 
 
kuva Sarppu

PARATIISI

Katsokaa tätä kirjan kantta! Onko kukaan nähnyt mitään kauniimpaa? Onko kellään mitään sitä vastaan, että tämä kansi on jo menneen Vuoden 2011 Kaunein Kirjan Kansi -kisan musta hevonen, joka lentää perhosena ja yllättää meidät kaikki huumaten siitepölyllään, siipiensä tuhansilla väristyksillä, väriensä lumolla?

Kysyn onnesta,
ne kaikki vastaavat eri tavalla.
Hengenmies huitoi kädellään:
Tuonpuoleissa.
Kissa vakuutti:
Uuninpankolla hiirien talossa.
Kalastaja neuvoi:
Ah, se on vene, kun on verkot täynnä.

Onneksi kuuntelin perhosia.
Ne olivat menossa kedolle.

Mari Mörön Paratiisi (Minerva 2011) on huumaavan kaunis runokirja, jonka kuvitukset antavat runoille ilmaa siipien alle. Kuvat ovat Petri Volasen ja olen niin onnellinen, että kerrankin kirjan kanneksi on valittu teoksen vaikuttavin kuva. Kaikki kuvat ovat taidetta, mutta tämä yksi vie tajunnan!

Pidin pienistä ja osuvista runoista, joissa oli valoa loistavaa oivallusta. Luin ja ihmettelin, että kuka Mari Mörö? Sitten menin nykyihmisen tieotopankkiin Wikipediaan saadakseni tiedon valoa ja huomasin, että kun lukee liikaa, väistämättä putoaa kyydistä: Mari Mörö on julkaissut paljon. Sen sijaan, että luettelisin, mitä kaikkea häneltä on ilmestynyt, annan tietoiskun kirjailijaan ja sitten saa puhua Paratiisi:

Mari Mörö on suomalainen kirjailija. Pitkän kuunnelma- ja nuortenkirjailijauran jälkeen Mörön romaani Kiltin yön lahjat herätti paljon huomiota. Kiltin yön lahjat oli ilmestymisvuonnaan 1998 Finlandia-palkintoehdokkaana ja sai Runeberg-palkinnon vuonna 1999.

Mörö on toiminut pitkään luovan kirjoittamisen opettajana ja sanataideohjaajana eri oppilaitoksissa. Hänellä on oma luovan kirjoittamisen kurssikeskus Mörönperällä.

Mörö on tunettu intohimoisesta puutarhaharrrastuksestaan ja alaan liittyvistä humoristisista kirjoistaan. Monipuolisuuttaan kirjallisella kentällä ja muualla Mörö on kiteyttänyt näin: "Kirjoitustyöt ovat kohdallani teoskentelua, sitä ei pidä sotkea teeskentelyyn. Syttymistä ja innostusta ja tekemistä, alttiutta innostua."

Hyvänen aika: Olenko löytänyt sukulaissielun! Minähän olen aivan yhtä hulvaton ja olen jo kauan ajatellut, että pitäisi kirjoittaa kirja siitä, mitä puutarhatyö oikeasti on, kun sitä on tehnyt yli neljännesvuosisadan, antanut juttuja lehtiin, kirjoittanut siitä itse, ollut puutarhan kanssa televisiossa, vetänyt puutarhaseuroja ja koululuokkia pitkin lehmuskujia...ja suviyönä vaeltanut puutarhassa joko suojanaamari kasvoilla ja myrkkypullo kädessä kuin Christien dekkareissa tai kulkenut alasti ja antanut yökiitäjien sukia hiuksia aistillisen ruusun ja lehdokkien tuoksumeren huumatessa pään...Nyt kuitenkin Mari Mörön Paratiisiin:

Vuodenajat voi nimetä uudelleen.
Sinun kanssasi ne ovat
Taivas ja maa, Kauneus ja Toivo.
Tai Metsä, Kallio, Valo ja Mieli.
Paljon ei ole nyt kylliksi.
Alan änkyttää, kun
mieleni on ruuhkautunut
kiitoksista.

Siis niin hurmaavaa! Marin runot ovat luontorakkausrunoja. Lienee aivan selvä, että innokas luonto- ja puutarhaihminen liittää rakkauden, erotiikan ja luonnon saumattomaksi kimpuksi, joka hohtaa valoa kaikkina vuodenaikoina ilman led-valojakin. Sain tästä kirjasta niin paljon voimaa, että aion vihdoinkin viedä palkkiin kuvan, jonka alle vien omat luontoeroottiset runoni. Näin me, tuntemattomatkin inspiroimme toisiamme, joka on se luovuuden yhteisöllisyyspuoli, mistä vähemmän puhutaan. Se joka saa melkein järkevän ihmisen menettämään itsekontrollinsa ja heittäytymään tunteiden mereen.

Tämä kirja menee ystävälle lahjaksi. Hän on ihminen, joka arvostaa luontoa, kirjoittaa runoja, kuvaa upeita kuvia ja uskoo rakkauteen. En kuitenkaan voi itse olla ilman tätä kirjaa, joten nyt tilaan Paratiisin itselleni. Ja lupaan, että Mari Möröstä vielä kuullaan blogissani!

Ei rakkaudessa voi olla maltillinen.
Ei kauneudessa, hyvyydessä, ei totuudessa.
Se on kaikki tai sitten
hei, ja näkemiin.

Oi Mari, minkäs teit!

♥♥♥♥♥

TUNNUSTUSTA ANSAINNEILLE

Maa ei martona makaa, vaan outo, huumava hohde jatkaa läsnäoloaan: Päivät ovat kuin taikaa! Jotenkin kaikki on yhtäkkiä niin kohdillaan, että tämä Runotalon Sarin kortti kertoo kaikesta kaiken. Huomatkaa, että häneltä voi tilata persoonallisia kortteja. Laitoin nytkin matkaan arvonnassani voittaneille palkinnon lisäksi kortin Be Alive/ Olla Elossa, joka löytyy oikeasta palkistani. Sitä klikkaamalla pääsette korttien taiteeseen.

Sain heti aamulla tunnustuksen blogista Ihastelua, valittelua : Kiitos♥ Olen sen tuhannesti kertonut, mistä pidän ja mistä en, mutta marraskuussa tätä sopii hyvinkin tehdä taas. Kerron siis kymmenen asiaa ja sitten jaan tunnustuksen blogeihin, joissa katson olevan sitä jotakin...

1) Lempiväri: Turkoosi

2) Lempieläin: Koira

3) Onnennumero: 3

4) Alkoholiton lempijuomasi: Breezy Lime

5) Facebook vai Twitter: Oikeastaan ei kumpikaan, mutta facebook, koska siihen kerran tuli alettua.

6) Mistä pidät: Pidän vilpittömistä ihmisistä, jotka eivät kähmäile selän takana. Pidän kylmien asemahuoneiden yksinäisistä miehistä. Pidän maiden rajojen ylittämisestä. Pidän uimisesta meressä alasti. Pidän korvasienikeitosta. Pidän villasukista ja suklaasta. Pidän sateen musiikista ja haapapuiden soitosta. Pidän kashmirista. Pidän alpeista. Pidän merestä. Pidän rakastelusta lauantai-iltapäivinä kun hämärä putoo. Pidän pitkään nukkumisesta. Pidän Robertsin suklaakahvista. Pidän kuvataiteista ja historiasta. Pidän Valonkantajista. Pidän tähtitaivaasta. Pidän jouluyöstä. Pidän lumesta.

7) Lahjojen antaminen vai saaminen: Antaminen

8) Lempimuotosi: Rajaton

9) Lempipäiväsi: Lauantai

10) Lempikukkasi: Iiris

Jaan tämän nyt niille blogeille, joista olen saanut ammentaa tavalla tai toisella voimaa ja iloa tämän vuoden aikana. Muistan useimmat etunimellä, mutta kun nimeä klikkaa, löytyy blogi. Kiitos Valonkantajani♥

Birgitta
Sari Runotalosta
Amma
Kirjakirppu
Sara/ P.S. Rakastan kirjoja
Ilona/ Sateenkaarentaa
Valkoinen kirahvi
Sarppu
Paula/Luen ja kirjoitan
Minttuli
Plaza de Mustis
Anne
Anni
Jael
Erja
Susa
Hanne
Petriina
Hanne
Akissfromthepast
Sara
Maria
Anki
Helmi-Maaria
Aili
Kaisa ja onnea 1-vuotiaalle!

Mahtavaa marraskuuta teille kaikille ja torstai on toivoa täynnä!

Yes, Anastasia

SUOMALAISTA VOIMARUOKAA

Valamon luostarin mäellä vaeltelee ajatuksissaan kulkija. Hän poikkeaa hautausmaalla, kulkee herukkapensaiden viertä, poimii tatin, keittää vettä, ja kaataa sen kuivattujen mustaherukanlehtien päälle, sekoittaa mukaan hunajaa ja siemaisee. Huokaus.

Ruokatoimittaja Virpi Kurjenlennon teos Suomalaista voimaruokaa (Minerva 2011) on kuin ylistysruno suomalaiselle maisemalle sekä suomalaiselle ruokakulttuurille, jossa lähiruoka on kunniassaan ja osataan arvostaa pitkien valoisien öiden raaka-aineisiin, metsän ja puutarhan antimiin säilömiä aromeita, vitamiineja ja kivennäisaineita. Pidän tästä tyylistä, jossa ruokaohjeet ovat kirjan nuotiotulia, mutta niiden väliin jää tarina.

Tumman kuusikon alla on viileää. Siellä täällä horsmikossa hurahtaa heinäsirkka. Maahan on pudonnut omenoita ja hillo tuoksuu. Rantasaunan piipusta suikertelee savu. Täällä uunia vasta sytytetään. Keittiössä valmistetaan öljyyn säilöttyä savukalaa, paistettua kesäkurpitsaa ja valkosipulismetanaa, ruisleipää ja perunarieskaa, piirakoita ja marinoituneita marjoja. Minä olen vieraana. Saan maistaa voimaa.


Näin lumoavasti tekee makumatkaa Itä-Suomessa Virpi Kurjenlento yhdessä valokuvaaja Sami Revon kanssa, jonka hellänkarheat kuvat vain korostavat suomalaisen ruokaperinteen ikiaikaista ajattelua: terveellistä lähiruokaa ja mieluiten vielä itse hankittuna. Siihen eivät kuulu kaiken maailman kotkotukset ja vahvat jälkikäsittelyt, vaan yksinkertaisuus ja selkeys ovat valttia ja suu ja kroppa kertoo, mikä on hyvää. Kirjan kauniista kannesta saamme kiittää Leena Kilpeä.

Näin emäntä Raili Turunen kalamiehille:


- No, saittekos työ mittään? Tiijätkö miten tehhään paras kalakeitto, Raili kysyy silmät sirrillään.


- Ensin pannaan kalafileepalat kattilaan ja ripotellaan niiden päälle kaksi teelusikallista suoloja ja kymmenen maustepippuria. Sitten kaajetaan vettä piälle niin, että kalat juuri ja juuri peittyvät. Seuraavaksi kiehautus ja annetaan veden poreilla hetki ja nostetaan kalapalat sitten reikäkauhalla kattilasta. Jäljele jääneeseen kalaliemeen laitetaan perunapalat ja yksi pilikottu sipuli. Annetaan kypsyä sopiviksi, ja kun on valamista, niin ei kun vaan lisätään kalapalat piälle ja lorautetaan voisullaa perrään. Voihan sitä tilliäkin, mutta kyllä se on paras keitto näin, Raili hymähtää tyytyväisenä.

Tässä kohtaa lukemista odotin kauhulla maitoa tai kermaa, sillä meikäläinen merenrannan kasvatti ei kerta kaikkiaan tajua valkoisen kalakeiton päälle. Vaan kovin oikein hallitsi kalasopan teon Raili. Ja kun nyt pääsimme kalan makuun, niin valmistamme Öljymarinoidut ahvenet:

300 g savustettuja ahvenia
1 sipuli

maustekastike:

1 valkosipulin kynsi
1 rkl soijakastiketta
2 rkl omenaviinietikkaa
2 maustepippuria
1 dl rypsiöljyä
1 oksa oreganoa

Irrota ahvenista pää ja suurimmat ruodot.


Leikkaa sipuli renkaiksi ja valkosipuli silpuksi.


Sekoita valkosipulisilppu, soijakastike, omenaviinietikka, maustepippurit ja rypsiöljy.


Nostele ahvenpalat, sipulirenkaat ja oreganonoksa astiaan ja kaada päälle marinadi.


Anna maustua jääkaapissa muutama vuorokausi.


Kalat säilyvät paremmin, jos ne pysyvät kokonaan marinadin peitossa.

Suomalaista voimaruokaa jakaantuu vuodenaikojen mukaan, kuten lähiruoka-ajatteluun sopiikin. On Syksyn makuja, joissa käymme Valamon viinimailla, seisomme metsässä Kori täynnä punaisia marjoja, on Talven makuja, jossa meillä on Verkot veessä ja kohtaamme Vieraanvaraista väkeä, on Kevään makuja, jossa tunnemme Mustan mullan tuoksun, on Kesän makuja, jossa Mies tuli tiellä vastaan ja olemme onnellisina Maa äidin helmoissa sekä kohtaamme Yli satavuotiaat mustikkamättäät.

Reseptejä on matkatarinoiden lomaan paljon ja osa niistä tuo mieleen muistoja lapsuudesta. Löytyy Maustetut sekasienet, Punajuuripihvit, Kaalikääryleet, Uunissa haudutetut juurekset, Karpalohyytelö, Kelvänsaaren kalakeitto, Muikunmätikastike, Kasvispiiras ja monta, monta muuta ihanuutta, joista syntyy makumuistoja, niitä mammalan herkkuja ja sitten vielä karjalanpiirakoita päälle.

Tässä on nyt se ruokakirja, jota suosittelen isänpäivälahjakirjaksi! Tässä on äijämäistä menoa, sillä ollaan miehissä talvikalassa moottorikelkalla, selvitetään verkkoja, kairataan reikää jäähän, nostetaan ylpeänä haukea ja seisotaan ’rehvakkaina’ kuvissa jään maisemassa…Kirjan tekijät ovat selvästi olleet rehdin ja suomalaisen maun perään, mutta herkkyydessäkin löytyy:

Halla on hiipinyt yöllä suon yli. Mennessään se on vetistänyt mustikat ja pehmentänyt puolukat. Muutama kalpea hilla lepää vielä pehmeällä sammalella. Nyt on kurjenmarjojen aika. Karpalot hehkuvat mättäillä ja niiden kyljet kimaltelevat kilpaa kastepisaroiden kanssa.

Ehkä isä saa sunnuntaina tämän kirjan lisäksi riistaa, joten siihen mukaan sopiikin sitten karpalohyytelö.

Karpalohyytelö


400 g karpaloita
7 dl vettä
1 pkt (330 g) hillo-marmeladisokeria


Keitä karpalot veden kanssa mehuksi. Siivilöi liemi ja kaada se takaisin kattilaan. Sekoita hillo-marmeladisokeri mehun kanssa ja keitä 5-10 minuuttia.


Kokeile hyytelöitymistä tiputtamalla ruokalusikallinen seosta pakastimessa jäähdytetylle lautaselle ja jäähdytä se nopeasti jääkaapissa tai pakastimessa. Vedä lusikalla vako hyytelön keskelle.


Jos vako ei heti umpeudu, hyytelö on valmista. Muussa tapauksessa jatka vielä hetki keittämistä ja toista testi. Jäähdytä hyytelöä kattilassa 15 minuuttia ja kaada hyytelöseos lämpimiin, pestyihin purkkeihin.


Nosta jäähtyneet purkit jääkaappiin.

Tällaisen kirjan luettuaan tulee jotenkin haltioitunut olo. Tuntuu upealta asua maassa, jossa voi puraista kylmää karpaloa, poimia lakkoja suolta, kantarelleja toisaalla ja syödä jälkiruoaksi vaikka mustikkakukkoa ja sitten alkoi vielä tehdä mieli kalaan…tai syömään puolukkapuuroa, vispipuuroa, sellaista hyvin vatkattua, jota lapsena vatkatessa käsi ihan puutui, mutta maku korvasi kaiken vaivan. Ja sitä sitten syötiin kylmän maidon kanssa ja isä istui vastapäätä ja kehui kovasti. Hymyili.

*****

Tämä ruokakirja on valittu vuoden ruokakirjaksi 2011 Gourmand International -kilpailussa!

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Minttuli

CHIQUITITA

Tänään, on aika:

- ottaa rennosti
- leikata syyshortensian kukinnot, etteivät ne saa lumen kuormaa ja oksat ala repeillä
- pakata ensimmäiset kirjat blogiarvontani voittajille
- tarjota virikkeitä Hänen Majesteetilleen, Olgalle
- leipoa tiikerikakku
- juoda happea ja runoja
- kutoa edes hiukan burgundin väristä jättipitkää kaulaliinaa, jonka saa eräs ystävä vuosien takaa
- hakea kalenterista päivä serkkulounaalle
- täyttää orava- ja lintulaudat
- nauttia pitkästä, lämpimästä syksystä
- siirtää toinen lyhtykoiso uskaliaaseen paikkaan
- ihailla valkoista soilikkiani...
- tarttua hetkeen

Chiquitita

kuva Mia

PETER JAMES: KUOLEMA EI RIITÄ

Hänen kehonsa mätäni, sen toteamiseen ei tarvittu lääkäriä. Mutta se ei johtunut huumeista vaan niistä myrkyistä, joita kierot välittäjät sekoittivat huumeisiin. Useimmiten Skunkin olo oli flunssainen. Hän tunsi elävänsä vuorotellen helleaallossa ja talvisessa sumussa. Hänen muistinsa oli surkea; hänen keskittymiskykynsä ei riittänyt kokonaiseen elokuvan tai tv-ohjelman katsomiseen. Hänellä oli vatsahaava, eikä ruoka pysynyt hänen sisällään. Hänen ajantajunsa oli kadonnut. Joskus hän ei muistanut edes omaa ikäänsä.

Luettuani nyt kolmannen Peter Jamesin dekkarin, tulin siihen ajatukseen, että aukaisen tätä uusinta eli Kuolema ei riitä (Not Dead Enough, Minerva Crime 2011, suomennos Leena Mäntylä) niin paljon liikaa, että varoitan juonipaljastuksesta. Tosin Peter James itse on tehnyt kirjasta liian ennalta-arvattavan. Saan tästä kuin syyn tarkastella itsekin teoksen rakennetta hieman avarammin.

Aloitin laitapuolen kulkijasta Skunkista, joka onkin omalla oudolla ja haisevan karhealla tavallaan kirjan kiinnostavin henkilö. Hän ja hänen seksihullu, reippaan tukeva tyttöystävänsä Beathany olisivat voineen saada kirjassa isommankin osan, mutta Peter James pitää sitkeästi keskiössä hieman laimeaa rikosylikomisario Roy Gracea, hänen tapahtumiaan suhteessa yhdeksän vuotta sitten kadonneeseen vaimoonsa Sandyyn, uuteen naisystäväänsä Cleoon sekä Sussexin rikospoliisin kollegoihin. En ole kauhean innostunut lukemaan rikospoliisikeskeisiä dekkareita, vaan uhri- ja rikollinenkeskeisiä enemmänkin. Tässä kirjassa on Gracen lisäksi pääosassa Brian Bishop, jonka vaimo löytyy julmasti murhattuna ja pian uhreja alkaa löytyä enemmänkin. Jo ennen puolta väliä James antaa lukijan tajuta, missä mennään. Se voi olla kiinnostavaa, jos loppuratkaisu ei ole näin paljastettu kuin tässä nyt on, mutta ehkä olen liiankin vaativa dekkarien lukijana. Minua esimerkiksi ärsyttävät poliisitutkinnan operaatio sitä ja tätä, ja nyt on menossa operaatio Kameleont sekä operaatio Mistral. Tiedän syyn näiden termien käyttöön, sillä minulla on tuttuja rikospoliisissa, mutta niitä ei tarvitse korostaa. Miten saankaan niistä mieleeni isojen poikien leikit: Kuin kaikki olisi vain tärkeilevää leikkiä, vaikka kyseessä ovat raakalaismaiset murhat. 

Peter Jamesin eduksi on sanottava, että hän ei mässäile raakuuksilla, mutta kertoo niistä faktat. Verrattuna edellisiin, Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple) ja Kuolema katsoo kohti (Looking Good Dead) kerronnassa on irrallisuutta, joka tulee väistämättä siitä, kun lukijaa riepotellaan ilmeisen syyllisen, sarjamurhaajan, ollako vai ei olla –pähkäilyissä ja lopulta kuitenkin annetaan arvata loppuratkaisu liian kepeästi. Lopun aamenta ei kuitenkaan lausuta, vaan jätetään portti heilumaan auki muiden mahdollisuuksien varalta, jolloin alkaakin toivoa, että tämä ei voi olla näin ilmiselvää. Siis tässä se mikä laski tämän kirjan tasoa muutaman piirun verrattuna kahteen edelliseen, joista toinen, Kuolema katsoo kohti, on melkein täydellinen helmi. Niin moni olisi halunnut jatkoa kirjalle ja samalla jatkoa Kellie ja Tom Brycen tarinalle: Mitä heille tapahtui kaiken jälkeen?

Olen takuuvarma, että Peter James on loistava dekkaristi ja hurmaava herra, sillä hänen kirjoissaan 60+ naiset ovat kauniita ja 60+ herrat charmantteja – pääosin. Kaksi aikaisempaa Jamesin dekkaria olivat minulle enemmän mieleen, mutta ehkä juuri tämä, Kuolema ei riitä, on jollekin toiselle Jamesin paras. En mitenkään voi olla mainitsematta, että Jamesilla on itsellään kolme koiraa, joten herättää kiinnostusta kuten Minette Walters aikanaan sekä kirjallisilla kyvyillään että koirillaan;-) Sanomattakin on selvää, että kuulemme Ison-Britannian yhdestä myydyimmästä dekkaristista jatkossakin ja koukkuhan on jo tarttunut, sillä miten voisimme olla seuraamatta Sandy –kuviota…

Kuolema ei riiitä on ehkä miehisempi kirja kuin Peter James oli aikonutkaan, sillä autoista on paljon juttua. Onneksi mainitaan rikoskomisario Morse ja hänen Jaguaarinsa, sillä olen heikkona Morseen. Jamesin vahvuus on aikaisempien kirjojen perusteella osata uida naisten ’nahkoihin’ ja sitä jäin tässä enemmänkin kaipaamaan. Sarjamurhaaja on tietenkin perverssi, jolla on sairaat halut uhreihinsa. Aika ajoin kirja onnistuu olemaan niin pelottava, että tasapaino olisi heilahtanut elleivät mukana olisi häärineet juuri Skunk ja hänen panohullu, pulska tyttöystävänsä Bethany.

Skunk katsoi Bethanya hetken ihaillen. Tällä oli lyhyet, mustat hiukset ja paksut käsivarret. Hänen rintansa pullottivat löysän t-paidan kaula-aukosta, ja niukka farkkuminihame peitti osittain hänen pulleat, ruskeat reitensä. Skunk piti kättään Bethanyn alushousuissa. Se lepäsi hänen kosteassa, pehmeässä karvoituksessaan, ja Skunk työnsi sormiaan syvälle hänen sisälleen.


”Käänny oikealle”, Skunk käski.


”Saat minut taas kiimaiseksi!”


Skunk työnsi sormensa syvemmälle.


Bethany henkäisi. ”Skunk, lopeta!”


Myös Skunk alkoi kiihottua. Bethany kääntyi liikennevaloista oikealle ja ajoi kuningatar Victorian patsaan ohi…


Kun Bethany pysäytti auton, Skunk veti kätensä pois tämän alushousuista. ”Vitun mahtavaa! Nähdään!”

Uskokaa tai älkää, Skunkille on varattu tarinaan lyhyt, mutta ratkaiseva tähtirooli!

VUODEN 2011 KAUNEIMMAT KIRJAN KANNET LEENA LUMISSA OVAT...

Vuoden 2011 Kauneimmat Kirjan Kannet Leena Lumissa ovat Tarkoin vartioitu talo 27 äänellä, kakkosena on Illan tullen 19 äänellä ja kolmantena Linnut lumen valossa 13 äänellä. Hyvin likellä kolmatta sijaa oli Näkymätön silta, joka sai 11 ääntä eli jäi vain kahden äänen päähän edellisestä.

Linnut lumen valossa on kokonaisuutena ehdottomasti Vuoden 2011 Kaunein Kirja ja miten hurmaavaa, että kansi palvoo kirjan sisältöä! Toivottavasti tämä kirja palkitaan jossakin jollakin, sillä tämä ei ole ihan kirjamaailman arkea, vaan täydellistä kauneuden taivasta.

Vaikka se ei nyt ketään kiinnostakaan...;-), niin minun suosikkini olisivat olleet Illan tullen, Linnut lumen valossa ja Paluu Rivertoniin.

Kirjankansiarvontaan osallistui monia, monia...Kiitos kaikille innokkaille kisassa mukana olleille! Lumimies toimi onnettarena ja voittajat ovat Nafisan, Susanne ja Suketus. Onnea voittajille!

Nyt Nafisan saa ensin valita täältä kaksi palkintoa, jonka jälkeen vuoroon pääsee Susanne ja sitten Suketus. Kun olette valintanne tehneet, ottakaa minuun yhteyttä kera postiosoitteen.

Miksi Kaunein Kirjan Kansi -kisa? Siksi, että minulla on vahva tuntuma siihen, miten kirjan kansi vaikuttaa siihen, miten kirjaa myydään. Kirjakaupassa en nosta edes käteeni kirjaa, jonka kannessa ei ole mitään tyköottavaa/kiinnostavaa/herkkää/tyylikästä/houkuttavaa/vaikuttavaa...Nämä kaikki kolme voittajakantta ovat sellaisia, että melkein kuka tahansa antaa kirjan tulla luokseen edes sen verran, että lukee takakannen ja liepeet. Loppu onkin sitten jo kiinni kirjan aihepiiristä etc. Kaikkiin asioihin on poikkeus ja sen tekevät ns. 'omat kirjailijat' eli ne, joita kerää, vaikka kansi olisi tosi syvältä. En voisi kuvitella ikinä ohittavani vaikka John Irvingiä, Joyce Carol Oatesia, Ian McEwania tai Siri Hustvedtia, en ikinä.

***

Minua huimaa nyt, sillä pari tuntia ja minulta viedään rakas, vanha, sisupussi koneeni ja alkaa Uusi Mukatehokas Elämä. Yritän sopeutua...

Hämärä putoo...hetki vielä sunnuntain rauhaa...

Love
Leena Lumi

Never on Sunday

Vuoden 2010 kauneimmat kirjan kannet
Vuoden 2009 kauneimmat kirjan kannet

Vuoden 2012 kauneimmat kirjan kannet

KAUNISTA PYHÄINPÄIVÄVIIKONLOPPUA!

Hei!

Minun piti kerrankin olla vailla sanoja, mutta en ihan malta. Kiitän Katjaa ja Karoliinaa Romanoveihin liittyvistä musiikkivinkeistä, mutta soitan ne muuna päivänä kuin tänään. Kiitän Kirjakirppua siitä, että minulle on jo matkalla kovakantinen Meriharakat. Ja Saraa kiitän tunnustuksesta, jonka unohdin noutaa. Olen pahoillani etten ehdi kaikkea mitä pitäisi. Yritän kovasti huomioida muita, mutta mitä enemmän luen, sitä vähemmän muistan.

Meille on tulossa leffaviikonloppu kera viinin & homejuustojen. Myös puutarhaa on ohjelmassa, sillä osa kalusteista siirtyy nyt varastoon ja haravointiakin on vielä jäljellä. Tiedotusluonteisesti ilmoitan, että kohdallani on koittanut dead line eli Supportti ilmoitti, että tänä viikonloppuna minun on uskaltauduttava uudelle koneelle. Olen ehdottanut, että se olisi arvonnan jälkeen, sillä ehkä minusta ei sitten enää kuulu...Pelkään myös kadottavani kaikki sähköpostiosoitteeni, jotka ovat minulle life line niin moneen, niin moneen. En elä puhuakseni puhelimessa ja siksi toivonkin aina kaikki yhteydenotot sähköpostilleni lukunottamatta äitiäni.

Tähän on aikaa vielä pari päivää eli tavataan sunnuntaina johonkin aikaan.

Nyt on ystävät paussi! Ei se Paussi, joka oli Siri Hustvedtin kirjassa Kesä ilman miehiä, vaan Perhepaussi, Kotipaussi, Nautintopaussi, Suukkopaussi...

Love
Leena lumi

Una Furtiva Lagrima
kuva Pekka Mäkinen

NAISEN KUVA

Hänen on kyettävä miellyttämään.
Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi.
Se on helppoa, mahdotonta, vaikeaa, yrittämisen arvoista.
Hänen silmänsä ovat, tarpeen vaatiessa, joskus siniset, joskus harmaat,
mustat, iloiset, syyttä täynnä kyyneleitä.
Hän makaa miehen kanssa kuin olisi kuka muu tahansa,
ainut maailmassa.
Hän synnyttää miehelle neljä lasta, ei yhtään lasta,
yhden lapsen.
Naiivi, mutta pärjää parhaiten.
Heikko, kantaen harteillaan kaiken.
Hänen päänsä ei ole terävä kuin partaveitsi,
siksi hän säilyttää sen.
Hän lukee Jaspersia ja naistenlehtiä.
Hän ei tiedä mikä on ruuvin käyttötarkoitus ja rakentaa sillan.
Nuori, aina nuori, yhä vielä nuori.
Hän pitää kädessään siipeen haavoittunutta kyyhkystä,
kaukomatkaan säästämiään rahoja,
lihaveistä, käärettä ja votkalasia.
Minne hän kiiruhtaa, eikö hän ole väsynyt.
Ei toki, vain hieman, hyvin väsynyt, ei se haittaa.
Joko hän rakastaa miestä, tai sitten hän on itsepäinen.
Myötä, vastamäessä, luoja paratkoon.

- Wistawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

SATA SZYMBORSKAA

Sisäinen tuleni ajaa minua nyt Szymborskaan, vaikka minulla ei ole edes kunnollista kuvaa kirjan kannesta. Edessäni on kirjastosta tilaamalla saatu Sata Szymborskaa eli ei kirjaa ollut edes kotikirjastossani, siinä Alvar Aallon suunnittelemassa, jumalaisessa, vaan kirja tilattiin muualta – minulle – pieneksi hetkeksi.

Wislawa Szymborska on kuin uni tai henki, et saa häntä kiinni. Edes Wikipedia ei tiedä hänestä paljoakaan. Kertoo, että Szymborska on puolalainen runoilija, esseisti ja ranskalaisen kirjallisuuden kääntäjä. Kertoo vielä, että Wislawa syntyi heinäkuun 2. päivänä 1923 ja on voittanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1996. Sitähän otaksuisi, että nobelistista saisi tietää enemmän, mutta miksi tarvitsee, sillä:

Wislawa Szymborskan Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine) puhuu meille kuin Wislawa, tämä kaunis nainen kirjan kannesta olisi juuri tässä likellä. Hänen runonsa osuvat syvälle, jäävät sinne värähtelemään ja vaikka ne helkkyvät hellinä, sattuu!, sisällä, jossain sattuu!

Kirjan alkusanoissa Martti Puukko kertoo, että Wislawa on asunut suurimman osan elämästään Krakovassa, unieni kaupungissa (josta tulikin totta!). Hän julkaisi esikoiskokoelmansa vuonna 1952. Kaikkiaan hän on julkaissut kymmenen runokokoelmaa, jotka sisältävät vajaat 250 runoa.


Miksi puhua puhki runoilijaa. Runoilija on runonsa. Tämä kirjan kannen pieni nainen on suuri, kun hän on runossaan. Hän on vahva, kova, hellä, isku, hyväily, toteamus tai mitä ikinä kaipaatkin. Vaikuttavin minulle on edelleen runo Onni onnettomuudessa, 'Wszelki wypadek'. Minulta vei kauan ennen kuin kestin kuvaa, jonka valitsin, sillä Natalie Portman ei saanut viedä runon voimaa ja onneksi hän vain antoikin sille kaikkensa.

Kaipaan tätä kirjaa ennen kuin se on elämästäni edes lähtenyt. Jos joku on halukas luopumaan omastaan ja se on tällä kansikuvalla, olen kiinnostunut. Yhteystietoni löytyvät profiilistani.

Kirjoittamisen ilo


Minne kirjoitettu kauris juoksee kirjoitetun metsän halki?
Pysähtyykö se juomaan kirjoitetusta lähteestä,
josta sen kuono heijastuu kuin kalkkipaperin lävitse?
Miksi se nostaa päätään, kuuleeko se jotain?
Se seisoo neljän totuudelta lainatun jalan varassa
höristellen sormieni alla korviaan,
Hiljaisuus – sekin sana rapisuttaa paperia
siirtäen syrjään sanan ”metsä” luomat oksat.


Valkoisen paperin yllä hyppyyn jännittyneinä vaanivat kirjaimet,
jotka voivat sijoittua väärin,
langettavat lauseet,
joilta ei ole pelastusta.


Mustetilkkaan mahtuu valtava määrä
silmää iskeviä metsästäjiä,
valmiina ryntäämään kynänvartta pitkin,
saartamaan kauriin, jo ampumaan kyykistyneinä.


Ne unohtavat, ettei tämä ole elämää.
Toiset, mustan ja valkean lait pätevät tähän.
Silmänräpäys kestää niin kauan kuin haluan,
ja sen voi jakaa pienemmiksi ikuisuuksiksi,
lentoon pysäytetyiksi luodeiksi.
Mitään ei tapahdu enää, mikäli niin päätän.
Edes puun lehti ei putoa tahtomattani,
eikä heinänkorsikaan taivu sorkan alla.


Onko siis olemassa maailma,
jossa vain minä ohjaan kohtaloa?
Aika, jonka vangitsen merkkien ketjuun?
Olemassaolo, joka tottelee määräystäni?

Kirjoittamisen ilo.
Ikuistamisen mahdollisuus.
Kuolevan käden kosto.

Helen Rappaport: Jekaterinburg - Romanovien viimeiset päivät

Elokuussa 1924 Isadora Duncan, vastoinkäymisiä kohdannut ja parhaat päivänsä nähnyt yhdysvaltalainen tanssija, lähti kiertueelle Venäjän maakuntiin. Kun hän tajusi joutuneensa viikon työrupeamalle Jekaterinburgiin, hän lähetti agentilleen viipymättä kiihkeän pyynnön, että tämä järjestäisi hänet mahdollisimman nopeasti pois kaupungista. ”Kukaan ei voi tietää, mitä elävä painajainen tarkoittaa, ennen kuin on nähnyt tämän kaupungin”, Duncan kirjoitti. ”Erään tietyn perheen surmaaminen täällä talon kellarissa on ehkä heittänyt Edgar Allen Poe –henkisen synkeän varjon koko paikan ylle, tai ehkä täällä on aina ollut tällaista. Kirkonkellot kajahtelevat alakuloisesti joka tunti, se on kamalaa kuultavaa.” Romanovien surmat varjostivat Jekaterinburgia vielä kuusi vuotta jälkeenpäin: ”Sen aiheuttama psykoosi tuntuu hallitsevan koko ilmapiiriä”, Duncan kirjoitti.


Helen Rappaportin kirjasta Jekaterinburg – Romanovien viimeiset päivät (Ekaterinburg. The Last Days of the Romanovs, Helsinki-kirjat, suomennos Ruth Jakobson) tuli minulle viimeinen syväsukellus Nikolai II:n perheeseen sekä vuoden 1918 heinäkuun 17. päivän yön tapahtumiin. Sain viimeinkin koottua yhteen kaikkien tästä tragediasta kirjoittaneiden kirjojen palaset ja nyt ei puutu mitään. Olen katsonut murhaajia kasvoihin tarpeeksi monta kertaa, olen kahlannut Ipatjevin talon, dom osobogo znatšenije, erityistarkoitukseen varatun talon, murhahuoneessa jalat veressä ja aivonesteessä, olen kuullut hirveät äänet, kun pistimet ovat ruhjoneet suloista Mariaa, olen nähnyt Aleksein ilmeen, kun hän kasvot isänsä, Venäjän tsaarin verestä värjääntyneinä, katseli sisartensa viiltelyä. Olen nähnyt perheen uskollisen lääkärin Botkinin viimeisen eleen, kun hän jo kuolevana kuin suojellakseen kurottui kohden tsaaria, viimeiseen asti kaikkensa antaneena. Kohta sataa unen lumi tapahtuminen ylle ja ympyrä sulkeutuu, mutta ei ihan vielä...

Saadaksemme kuvan, miksi juuri Jekaterinburg oli niin merkittävä, meidän pitää katsella sitä ennen Ipatjevin murhayötä. Kaupunki oli Venäjän kolmanneksi merkittävin. Se tuotti jopa 90 prosenttia maailman platinasta ja sinne tuotiin eri puolilta Siperiaa kuormittain ylellisyysesineitä. Kaupunki toimi myös modernin Venäjän edelläkävijänä, sillä siellä oli katuvalaistus, puhelimia ja sähkökäyttöisiä raitiotievaunuja, ja se oli tärkeä seitsemän rautatielinjan risteysasema: portti itään. Kaupunkia pidettiin myös hyvin kauniina rapattuine kivitaloineen, kultakupolisine kirkkoineen ja lähes viisi kilometriä pitkän pääkadun, Voznesenkinkadun, kruunasi Jekaterinburgin platinakuninkaan rakennuttama Rastorgujevin-Haritonovin palatsi. vallankumous muutti kuitenkin kaiken ja Jekaterinburgista tuli yksi bolševikkien tärkeimmistä toimintakeskuksista. Näin sitten myös kävi, että Punainen Ural vaati saada tsaariperheen valvontaansa juuri Jekaterinburgiin Moskovan vastusteluista huolimatta. Nyt oli jopa Leninin taivuttava, vaikka kaikille oli selvää, mikä olisi nyt Nikolai II:n perheen kohtalo.

Miten englantilaisen historioitsijan, kirjailijan ja Venäjä-tutkijan Helen Rappaportin kirja sitten eroaa aikaisemmin lukemistani? Ehdottomasti yksityiskohtaisuudellaan, sillä nyt sain runsaasti tilkittyä niitä tyhjiä aukkoja, joita minulla oli vielä tsaariperheen kohtalon osalta olemassa. Rappaport myös osoittaa selvästi, mitä Nikolai II:n olisi pitänyt tehdä toisin ja milloin oli se viimeinen hetki, jotta perheen murhalta olisi vältytty. Tätä ovat tehneet muutkin Romanov –tutkijat, mutta aina löytyy eroja. Rappaport ilmoittaa tarkastelevansa lähinnä Romanov-perheen viimeistä kahta viikkoa historiallisten tapahtumien pyörteissä. Kiinnostavasti hän on sitonut mukaan myös monia tapaukseen liittyviä ulkopuolisia, kuten kokeneen Venäjän-kirjeenvaihtajan Herman Bernsteinin, joka yrittää murhayön jälkeen saada selvyyttä ketä on surmattu, sillä jopa bolševikit ymmärsivät, että heille on eduksi yrittää salata tsaarittaren ja lasten murhat. Kun Bernstein poistui venäjältä, hän tiesi vain, että monarkia oli päättynyt Venäjällä.

Ensimmäistä kertaa luen nyt myös sen, minkä osin jo löysin Edward Radzinskin kirjasta Viimeinen tsaari – Nikolai II:n elämä ja kuolema, että lopultakin koko perheen murhaajiksi yritettiin leimata juutalaiset! Tähän oli monen helppo uskoa, sillä kun Ipatjevin talon komendantiksi ja lopulta teloitusryhmän päälliköksi tuli Jakov Jurovski, syntyperältään juutalainen, kaikkeen tuli tiukkaa ryhtiä, mutta ehdotonta ja varmaa kulkua kohti kuolemaa. Lisäksi teloitusryhmässä oli ainakin kaksi muuta juutalaista. Asialle löytyy kuitenkin selitys juutalaisten kulttuurista, jossa on pantu paljon painoa oppineisuudelle ja tiedolle, jolloin oli aivan selvää, että osa venäjänjuutalaisia päätyi vallankumouksen eliittiin.

Toisaalta, minä en kulkisi Romanov-perheen tietä, ilman venäjänjuutalaista näytelmäkirjailijaa Edward Radzinskia, joka herätti minuun halun tietää perheestä kaiken. Hänen kirjansa jälkeen oli pakko löytää lisää tietoa Radzinskin parjaamasta tsaarittaren hovinaisesta Virubovasta ja yllättäen löysinkin isäni kirjastosta Irmeli Viherjuuren toimittaman kirjan Anna Virubova – Keisarinnan hovineiti, jonka ehdottomasti suurin anti on kirjan lähes 200 kuvassa. Romanov-kruunumme kaunein timantti on Jorma ja Päivi Tuomi-Nikulan Nikolai II –Suomen suuriruhtinas, jossa tsaariperhettä tarkastellaan enemmänkin Suomen kannalta. Kirjan kuvat ovat kuin taidetta, teksti on kaunista kuin myös kansi ja tämä kirja seisookin olohuoneessani kirjatelineessä melkein aina ja nyt pienillä led-valoilla valaistuna! Teksti on tutkijoiden työtä, mutta kirjoitettu sydämellä. Kun saan itseni koottua Rappaportin aukot täyttävän teoksen jäljiltä, on aika ryhtyä lukemaan Staffan Skottin Romanovit – Keisarisuvun kohtalo. Se on kuin kaiken lukemani yhteen kokoava nide, jolta en odota tietoja Aleksandran ihovoiteista, en Nikolain huonoista hampaista, enkä Aleksein sairaudesta, vaan sovitusta. Jossain on oltava sovitus!

Mietin usein, miten suuren kärsimyksen taakan saattoikaan saada ylleen Jobin päivänä syntynyt Nikolai, joka oli viettänyt elämänsä kolkossa 900 huoneen Hatsinan palatsissa. Nikolai oli alusta asti isälleen Aleksanteri III:lle suuri pettymys, koska oli vain 170 senttiä pitkä ja hänellä oli lyhyet ja tanakat jalat. Tsaari pilkkasi poikansa ponnettomuutta ja naismaista naurua ja käsialaa ja kutsui häntä pilkkanimellä devtšonka, tyttönen. Viimeinen, mitä Nikolai koskaan halusi, oli tulla Venäjän tsaariksi. Löytäessään rakkaan Alixinsa, hän sai vaimon, jonka kanssa he saattoivat muodostaa täydellisen, vain toisilleen omistautuvan perheen. Samalla Nikolai sai kuitenkin myös puolison, joka omasi isoäitinsä, Englannin kuningatar Viktorian vahvimmat puolet, mutta ei ollut ottanut opikseen tärkeintä: Pidä itsesi aina kansasi sydämissä. Venäjän tsaariperheellä ei ollut oikeutta eristäytyä Tsarskoje Seloon, mutta mikään ei pidättänyt tätä toisiinsa syvästi kiintynyttä perhettä, jonka vahvuus oli läheisyys ja syvä uskonnollisuus.

Katson kauas, vuosien ylitse ja näen Ipatjevin talon toukokuun 19. pnä 1918, kun tsaari täyttää 50 vuotta. Mitään juhlallisuuksia ei ole, eikä hurskas tsaari ja tunnollinen aviomies mitään odotakaan. Hänen kauniit silmänsä katsovat hymyillen rakasta perhettä, mutta sitten luomet laskeutuvat alas kätkeäkseen sen, minkä tsaari jo tietää tulevaksi. Loppuun asti hän haluaa suojella perhettään, eikä kerro heille, että tietää kaiken päättyvän pian:  Niin toteutuu Jumalan tahto – tak Gospodu ugodno budet.

*****

Kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Salla.

*****

Romanov-kirjat Leena Lumissa