tiistai 11. helmikuuta 2020

Lumipisara


Kaikkien rajujen hyväilyjen muistot 
ovat pudonneet päivien taa.

Mutta kerran 
suutelit hiljaa otsaani
lähtiessäsi luotani
lempeässä lumisateessa.
Ja ympärillämme oli valkoinen hellyys
niin ihana, niin itkettävä.

Sen hetken muisto
puhkeaa sinisinä iltoina
kuin hiljainen kukka
täynnä särkyvää tuoksua,
ja sydämeni täyttää
vain värisevä hyvyys.

- Katri Vala .
Kootut runot (WSOY 1958)

Historia du un amor

lauantai 8. helmikuuta 2020

Magnoliasta intohimolla!


Ei, en luule kevään tulleen vielä, kun eihän ole ollut kunnon talveakaan. Tuli vain mieleeni, kun kuulun facebookissa niin moneen ryhmään että ei tosikaan...ja mm. ryhmään Magnolia - Hulluus ja intohimo. Siellä kukaan ei naureskele vaikka edelleen kasvatan ykkösvyöhykkeen suurikukkaista magnoliaani täällä Keski-Suomen saarella. Tosin herkkä tarhamagnoliani on nyt saanut minut ryhtymään erityissuojauksiin, jotka olen paljastanut ryhmässä. 

Siellä tuli tänään esiin sellainen asia, että kunpa saataisiin suomenkielinen tietoteos vain magnolioista! Onhan siellä henkilöitä, jotka ovat tilanneet kirjoja vaikka Saksasta, mutta monille se on sitten vain sitä kuvien ihailua. Kirjablogin pitäjänä lupasin tämän ehdotuksen nyt julkisesti esittää, katsotaan tarttuuko kukaan asiaan.



Magnoliamme on tietysti suojattu kauris- ja jänisverkoilla, mutta olen jo pari talvea asettanut verkon ympäri kaksinkertaisena hallaharson, jonka kiinnittäminen on tosi helppoa muutamilla hakaneuloilla. Magnolia on arin kylmälle viimalle eli keväämmällä kelien mukaan nostan ja lasken tuota suojusta kuin hissi kulkisi.



Päältä suojus on tietty auki ja lumi on hyvästä. Siellä se meidän pikkuinen nyt viettää talveaan. 



Suvet eivät ole olleet siskoja keskenään, mutta jotain kukintaa on sentään saatu. Nyt olen sen verran valaistunut tuolla magnolia -ryhmässä, että aion lisätä kastelua, sillä saatoimme istuttaa liian kuivaan paikkaan. Magnolia - keisarien palatseista puutarhailijoiden unelmaksi sisältää tarinaa meidän ainokaisestamme.

En tiedä mitä tapahtui muuten, sillä minulla piti olla Ruhezeit....Ehkä sitten ensi viikolla, sillä silloin en tässä ehdi istua, mutta lupaan, että illat luen uutuuksia. Tänään katsomme Netflixiltä Harlan Cobenin kirjan pohjalta tehdyn Strangerin loppuun kera herkkujen.

magnoliaterveisin
Leena Lumi

torstai 6. helmikuuta 2020

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade


Se on joulutähti, Kasper sanoo, ja ihan ensin Paula ajattelee, että äidillä oli joulutähti arkkupakastimen päällä läpi vuoden, eikä hän pidä joulutähdistä, ei varsinkaan punaisista. Mutta hänellä ei ole varaa nirsoilla, ja niinpä hän komentaa Kasperia: Tule sisälle, tule heti ja niinpä hän komentaa Kasperia: Tule sisälle, tule heti sisälle, ja silmät kyynelissä katsoo, kun Kasper kumartuu eteisen ovenkarmin alla tutusti ja nostaa takkinsa oven päälle.

Sanottuaan asiansa Kasper kurottaaa kuution pöydältä ja näyttää siltä kuin alkaisi tehdä lähtöä.
Mitä sinä sanoit? Paula varmistaa. Hän ei ehkä kuullut kunnolla tai ymmärtänyt. Kasper ei voi lähteä nyt! Ei tämän uuden, ison asian jälkeen. Hän haluaa puskea Kasperin takaisin tuoliin, painaa tämän rintakehää kyynärsauvalla, työntää vasten selkänojaa ja kuulla lisää. Lisää! Kasperin on pakko sanoa, että se, mitä hän juuri kertoi, ei ole totta, ei tietenkään, vaan pelkkä tyhmä vitsi. Hän vain testasi Paulan seitinohueksi todettua huumorintajua.

Laura Lähteenmäen teos Sitten alkoi sade (WSOY 2020) kertoo monista eri-ikäisistä naisista miesten ollessa kuin kulisseja tapahtumille. Kirjaa voi lukea myös äiti-tytär –kirjana, sillä niin paljon Paulan elämässä vaikuttavat aikuisen tyttären Elinan asiat, avioero, likeisen vävyn menetys, vävyn kertoma paljastus, lapsenlapset, muutot, Elinan käytös, ...Paula on edelleen työelämässä terapeuttina, mutta suutarin lapsella ei ole kenkiä eli Paula heilahtaa äärestä ääreen sen mukaan, mitä Elina tekee tai sanoo, tai miten hän tekee ja sanoo. Minulla Paulasta tuli kirjan keskushenkilö, sillä hänen menetyksensä, vaikka ne olisivat myös muiden menetyksiä, kuten vaikka Elinan, saavat suhteettomat mittasuhteet, koska hänellä on loukkaantumisen takia työstä pois jäätyään paljon aikaa. On aikaa kiikaroida uutta naapuria Sonjaa ja tällä käyviä nuoria miehiä, on aikaa kaivata yllättäen kadonnutta ystäväänsä Eevaa, häntä, jonka kanssa oli enemmän hän itse, on aika toivoa, että Elina ja rakas vävy Kasper palaavat yhteen, onhan heillä lapsetkin Simo ja Soma, on aikaa mielessään moittia Kasperia, kun kuulee tällä olevan nuoren tyttöystävän Moonan...On aikaa ihmetellä omaa avioliittoaan edesmenneen Lassen kanssa. On aikaa muistella sitä vuotta, kun Lasse lähti jonnekin pois, mutta palasi sitten takaisin kuin ei mitään. Paulan talo kumajaa tyhjyyttään, kun se ennen oli täysi äänistä. Vain lapsenlapset tuovat sinne elämää, mutta missä on se osa elämää, joka olisi Paulan ikiomaa?

Yhtä paljon kuin rakastan vuodenaikoja, rakastan vuodenaikajuhlia joulun ympärillä. Lähteenmäen teos jakaantuu Pyhäinpäivään ja kulkee Adventin, joulun ja välipäivien kautta keväiseen finaaliin. Tarina  ei ole kesy, ei edes joulurauhoitettu, sillä Eevan, Paulan ainoan hyvän ystävän katoamisesta kasvaa tarina tarinan lomaan eikä lukija ensin edes tiedä, mistä on kysymys. Siirrymme aivan toiseen kulttuuriin ja maahan. Kosketamme sitä väkivaltaa, mitä on olla ryöstöuhan alla elävä nuori nainen Afrikassa ja paeta sieltä Eurooppaan. Sekavaako? Ei ollenkaan. Hauras vanha nainen etelässä, joka tuntuu elävän punaviinillä ja muistoilla saa elämäänsä uutta puhtia löytäessään tyhjyyteensä kumppanin. Nuorelle naiselle hän kertoo tarinoitaan heidän oleskelleessaan enimmäkseen sisätiloissa huoneiden hämärissä. Heistä on rakentumassa jotain, kunnes tyttö yllättäen katoaa...

Välipäivinä vietetään Elinalla Simon syntymäpäiviä. Poika täyttää jo kolmetoista. Kasperin tyttöystävä Moonakin on mukana. Paulan mieli on kuin sytyttämätön pommi, joka vain odottaa oikeaa hetkeä. Lähtiessä äiti ja tytär räjähtävät eteisessä ja Paula pamauttaa tietonsa. Vahvalle Elinalle kaikki on kuin bensaa tuleen eikä hän kaihda sanomasta, mitä on ollut mieltä vanhempiensa avioliitosta ja monesta muusta. Lasten takia tilanne rauhoitetaan ja Elina jää vihaisena tilavaan kotiinsa, joka jäi erossa hänelle. Elinalla on suunnitelmia ja Kasper mahdollistaa kaiken lupaamalla huolehtia lapsista. Uusivuosi otetaan vastaan isän yksiössä ikimuistoisella tavalla.

Laura Lähteenmäen kirja on kipupisteitä kaihtamaton ja onnistuneesti hän luovii kahta tarinaa kuljettaen ilman juonen kadottamista. Lukijan on helppo tietää missä mennään. Paulan kuvaus on onnistunein, mistä minulle tulivat mieleen monet Suomen Carol Shieldsin, Pirjo Rissasen romaanit. Rissanenhan kirjoittaa sekä äiti-tytär –suhteista hyvinkin suoraan, myös parisuhteista. Erityisen tykästynyt olen ollut  Äitienpäivään sekä etenkin Kamomillasolaan, jonka kohta luen uudelleen! Minusta Lähteenmäen tyylissä on paljon Rissasta, joten erityisesti suosittelen Sitten alkoi sade –teosta Rissasesta pitäville, mutta myös heille, jotka ovat lukeneet Eva Illoista! Kieli on yhtä huoliteltua kuin mainitsemillani kirjailijoilla ja tempo lukijaa hellivä.

Kirjan loppua kohden Paula lähentyy naapurin Sonjan kanssa, jonka kanssa hän selvästi rentoutuu hulvattomuuksiin asti. Paula lämmittä ulkosaunan ja kutsuu Sonjan saunomaan kanssaan. Sonja alkaa avautua kariutuneesta avioliitostaan ja miten mies oli alkanut arvostella hänen vartaloaan lasten saannin jälkeen ja tekeväthän vuodetkin tehtävänsä:

Jokaisesta raskaudesta tuli kymmenen uutta kiloa. Vatsa roikkui reisien päällä, rinnat vatsan päällä...Sonja sanoi ja hörppää olutta.

Eipä silti, Sonja jatkaa piristyneenä. Mieskin ällötti minua. Se maiskutti ruokaansa ja pesi munaansa sivellen sitä suihkussa hitaasti ja ylpeästi. Hyi saatana!

Paula purskahtaa nauruun, ja he kilauttavat pullot yhteen.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata   Katja  ja Kirjaluotsi

maanantai 3. helmikuuta 2020

Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen


Isä,

joskus koittaa päivä jolloin isän, tuomarin, on väistyttävä kentältä. Viime viikolla täytin 22, ja menimme sen kunniaksi ravintolaan, sinä ja äiti ja minä. Tuona päivänä minusta tuntui, selvemmin kuin koskaan, että väistymisen aika on koittanut. Odotimme annoksiamme, eikä kukaan puhunut hetkeen. Katsoin vesikannua, jonka sumuisilla kyljillä norui pisaroita ja josta heijastui kirkkaita, häälyviä kuvioita pöydän pintaan. Minusta tuntui että istuin siinä vain joidenkin ihmisten kanssa, joidenkin jotka nyt vain sattuivat olemaan isä ja äiti. Ehkä ensimmäistä kertaa näin teidät sillä tavoin, pelkkinä ihmisinä. Aiemmin se mitä sanoitte ja mitä teitte – se millaisen asennon ja ilmeen otitte – edusti ehdotonta totuutta, sitä miten maailmassa kuului olla. Nyt nuo asennot ja ilmeet ja sanat olivat vain vaihtoehtoja, tapoja joita voisin toistaa tai olla toistamatta.

Moi Antti

Kun pari viikkoa sitten vastaanotin kirjeesi, se vaikutti minuun niin, että siivosin tunnin. Sitten otin Opamoxin. Hetken päästä otin toisen. Sitten makasin matolla.

Tällaisen reaktion kertominen on epäreilua. Ensin sinun piti sietää ne minun raivokohtaukseni ja nyt sinun pitää sietää tätä minun valittamistani. Vai että tuli isä-raukalle paha mieli...

Antti, pyydän anteeksi. Sinun ei olisi pitänyt joutua kokemaan ainuttakaan noista tilanteista. Kunpa voisin saada tekoni tekemättömiksi. Mutta en tietenkään saa.

Kirjeesi tuomarivertaus on osuva. Kuinka sen asetelman sitten purkaisi? Kerroit että hetken ajan näit meidät ravintolapöydässä ihan vain ihmisinä. Kuinka tuosta tekisi pysyvän näkökulman? Josta tulee nyt mieleeni, että olen tehnyt paljon virehitä, mutta olen näköjään tehnyt ne niin, etten kuitenkaan ole estänyt sinun kehittymistäsi niin fiksuksi.

Antti Röngän ja Petri Tammisen teos Silloin tällöin onnellinen (Gummerus 2020) on kirjailijaisän ja esikoistaan kirjoittavan pojan kirjeenvaihtoa toisilleen. Tämä on viimeinen tai ensimmäinen kirja, jonka itse olisin kuvitellut lukevani ylibuukattuna muutenkin kuin kirjoilla. Enkä ole ikinä lukenut yhtään kirjaa Petri Tammiselta, joten en osaa sanoa hänestä kirjailijana mitään. Kuvasta vain tunnistan. Luen maailmankirjallisuutta ja siihen kuuluvat myös parhaat kotimaiset kirjailijat sukupuoleen katsomatta! Nyt on vain käynyt niin, että olen eniten eurooppalainen. Yli kymmenen vuotta tai enemmänkin kotimaani oli Saksan kirjallisuus ja sen jälkeen monta, monta muuta. Elämä on lyhyt: Luen vain niitä kirjoja, jotka kiinnostavat minua ja jos luettelisin mitä kirjailijoita maailmassa olen ehtinyt lukea, kaikki hämmästyisivät, miten paljon olen lukenut mieskirjailijoita. Myös suomalaisia. Ja vaikka tiedän, että kaikki eivät voi olla Waltareita, odotan kirjalta enemmän kiinnostusta kuin, että ’mies muuraa uunia ja fundeeraa, mies fundeeraa ja muuraa uunia. Sen rajan ovat loistavasti ylittäneet suomalaiset naiskirjailijat: Nyt erityisesti on menossa sellainen buumi, että tämä muistetaan. Heitä tässä kirjoituksessa nyt vähän vain sivutaan, sillä haluan kerrankin jäljittää sitä jotain minussa eli miksi Aksel Sandemose ohittaa lukulistallani vaikkapa Petri Tammisen? Meillä on myös mieskirjailijoita, joita luen, mutta yksinkertaistan asian näin: Minulle tuli Ben Kallandin kirja Vien sinut kotiin. Luin ne omat maagiset sivumääräni eli kymmenen ensimmäistä ja mikään ei olisi saanut minua enää kirjasta irti. Jos finaalin pitää olla harkittu, loistava ja kiiretön eli kiireen jälkeä siinä ei saa näkyä, niin kaikkein tärkeintä on aloitus: Lukija pitää koukuttaa heti alussa ja tiukasti! Exäni luki Kalle Päätaloa, mutta ei hän sen tähden ole exäni. Lumimies lukee melkein kaiken mitä minäkin sekä myös Antti Tuuria, mikä hänelle suotakoon. Viimeisen Tuurin saatan itsekin lukea eli korkkaan Tuurin aiheen kiinnostavuuden takia. Silti on selvä, että en jättäisi ikinä lukematta yhtäkään Austeria, Irvingiä tai McEwania. Thomas Mann, Heinrich Böll, Herman Hesse etc.etc. luen jopa uudelleen. Sama koskee Bo Carpelania ja löytyypä hyllystäni monia muitakin edesmenneitä  suuruuksia samoin kuin ihan tuoreitakin: Kuinka moni on kuitenkaan Lukenut Sami Hilvon Pyhä peto? Kuka on lukenut Tapani Heinosen Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla tai samalta Kuka heilutti pesäpuuta? Kuka on lukenut Pärttyli Rinteen Viimeinen sana? Kuka lukee Pasi Ilmari Jääskeläistä?

 Minä tahtomattani masensin Anttia! No onneksi isä saapuu pelastamaan ja selittää minusta aika oikeinkin näin ruutuaikana:Nyt olemme kuitenkin isän ja pojan kirjeromaanissa ja tällaisen runsassanaisen pitäisi nyt tiivistää joitakin asioita. On helpointa aloittaa siitä, miksi aloin lukea tätä kirjaa: Sain bloggarikollegaltani kuvan sivusta 181, jossa Antti purkaa kauhuaan siitä, että Leena Lumi –blogissa veikataan jo tammikuussa vuoden kirjaksi Johanna Laitilan Lilium regale –teosta. Antti: ”Ei voi jumalauta tammikuussa sanoa, että vuoden paras” ja että ”miksi Niinakin tosta tykkää” ja ”toi on Niinan mielestä siis parempi kirja ku mun” ja ”toi saa nyt varmasti Hesarin esikoiskirjapalkinnon”—Huomaa, että Antti ei kuulu niihin yli kolmeen miljoonaan, jotka ovat ahkerasti blogini sivuja aukoneet. Olen satakuntalais-karjalainen ja kun törmään johonkin todella hyvään/kiinnostavaan/laadukkaaseen/uusia uria aukovaan, minä voin julistaa vuoden kirjan vaikka tammikuussa, mutta itse sitä eniten epäilen, että se voisi olla totta. Miten sitten kävi? Lilium regalesta tuli lukuvuoteni toiseksi paras, mutta oli aika tuskaisaa, sillä Johanna Venhon kirjassa Ensimmäinen nainen painoivat toiset asiat ja Laitilan kirjassa toiset. Molemmat sikahyviä!

Ruudulla on vaikea ulottua toisiin. Kuljemme netissä vapaina mutta orpoina. No, sitten sattuu, että koemme ruutumme ulkopuolella oikein kunnon vanhanaikaisen nautinnon, elämyksen, löydämme esimerkiksi hyvän kirjan. Silloin meihin iskee valtava yhteyden toive. Toive siitä, että voisimme välittää ja todistaa elämyksemme, toive kohtaamisesta samassa suuren merkityksen pisteessä toisten kanssa. Mutta kuinka siitä elämyksestä voisi ruudulla kertoa? Niin että tunne todella saavuttaisi toiset, yli ruudun etäisyyksiin? Vain valitsemalla kohtuuttomia sanoja.

Kiitos vain Petri! Aloitus loistava, finaali epäonnistunut. Kohtuuttomia sinun mielestäsi.

Huomasitte varmaankin, että aloitin hyvin pitkällä sitaatilla. Siihen on muutama syy. Isä Tamminen opettaa kirjoittamista ja näin hän tietenkin on osa sitä systeemiä, joka laittaa nuoretkin kirjailijat kirjoittamaan taattojen latuja, siksi ei mitään uutta kirjarintamalta, ei mitään vallankumousta ja nyt hän on sitten mainitsee, että sitaatti ei sovi lopetukseksi laadukkaaseen tekstiin. (Tämä muistin varalta, ehkäpä hän lainasi sen joltain suomalaiselta mieskirjailijalta...) Oijoi, miten usein minä olenkaan oikein etsinyt loistavaa sitaattia kirjaelämykseni lopetukseen.Toisekseen nyt alun valittu sitaatti sai minut nauramaan. Olen oudon huumorin ystävä ja ensinnäkin Antti kirjoittaa tuossa tuon tilanteen kuin filminä alkaen vesikannusta jossa pisarat pinnalla helmeilevät...Hyvä Antti! Ja toisekseen, ehkä Petrilläkin on erikoisherkät hetkensä, jolloin hän riisuu tuomariperuukkinsa ja toteaa, että ei voi mitään, olen tehnyt jotakin väärin, vaikka olenkin tehnyt oikein! Hyvä Petri! Pidin erityisesti siitä tunnin siivouksesta ennen Opamoxeja.

Tämä minun kirjoitukseni ei nyt mennyt, kuten olin suunnitellut. Tähän piti tulla mukaan kolmas kommentoija niin, että vuoroin olisi Antti sanonut jotain, sitten isä vastannut ja Tuittu, outo nainen, mutta liikaa kirjoja lukenut, olisi sitten sanonut oman mielipiteensä. Ei onnistu, sillä tulisi liian pitkä blogiteksti ja lopulta koko aihe saattaisi kadota sumuisten mielten usvaan, mutta otan nyt mukaan yhden tärkeän huomion perheen äidiltä. Sitä ennen on tapahtunut Antin tahaton lääkkeiden yliannostus ja ennen kaikkea pitää muistaa, että hän oli aikanaan rankasti koulukiusattu! Antti, niin olin minäkin ja paras ystäväni, jonka kanssa emme silloin tunteneet. Säilyin hengissä ja pidin kiinni jopa herkkyydestäni. Ystävästäni tuli koulukuraattori. Olen laittanut enrgiaani ylitse kaiken koulukiusaamisen vastaiseen työhön siinä missä eläinsuojeluunkin. Toinen ei sulje toista pois. Siis Antti jää osastolle ja vanhemmat lähtevät kotiin:

Pakotin itseni lähtemään pihasta. Pakotan itseni uskomaan, että pysyt ehjänä vaikka lähden.
Kotona olen uupua tuulikaappiin. Se on se hetki, jolloin muistan taas omat tunteeni. Pelon. Ja lamaannuttavan syyllisyyden.

Illalla keittiön pöydässä kerron äidille juuri siitä silmien sulkemisen hetkestä ja sinun kysymyksestäsi osaston sohvalla. Äiti menee pohtivan näköiseksi:

Onkohan sinulla ylikorostunut vaikutus Anttiin? Tarkkaileekohan hän sinun hyväksyntääsi erityisen valppaasti?

Touché!

Petri kiemurtelee, että ’olen yksi niistä hahmoista, joiden hyväksyntää sinä valppaasti tarkkailet, mutta, että minä olisin se suurin mörkö, että minä, joka aina kannustan sinua....

Niinpä, on kannustamista ja kannustamista. On halua olla likellä ja suositella omia ajatuksiaan ja ehdotuksiaan, syöttää nuorelle omaa kirjailijaääntään ja samalla kuin imeä itseensä nuoruutta.  Ihmettelen todellakin, että Antti lähetti käsikirjoituksensa isälleen: Isäthän ovat kautta historian syöneet poikansa, jos ovat siihen pystyneet. Pojan pitää vahvistua isän varjosta ihan omaksi itsekseen vaikka olisi tapahtunut mitä ja vaikka olisi erityisherkkä ja lumoavan luova,  kuten Antti, uskon sinun olevan. Kirjoitit tämän, mutta sitten kuitenkin kässärin saikin käsiinsä ensin isäsi:

Sinun ei pitäisi puuttua mitenkään. Ehkä nyt on aika yrittää itse, tehdä niin kuin minusta tuntuu hyvältä. Jos menee metsään, sitten menee, mutta ainakin olen yrittänyt. Näyttikö Hemingway tekstejään isälleen. Kävikö Kafka palautekeskusteluja kotipuolessa? Kornia nostaa tähän tuollaisia nimiä, mutta tarkoitan vain että kai ne omat jutut pitää tosiaan ihan itse kirjoittaa.

Antin elämässä on myös Sini, joka onneksi rohkaisee Antin omaäänisyyttä. Kiitos Antin ympärillä olevien nuorten ja yleensä ulkomaailman,  hänestä kasvanee oma persoonansa, joka säilyttää omat rosonsa ja pelkonsa, valitsee omat kirjansa, joita haluaa lukea. Jonain päivänä Petri isänä lukee niitä sitten tyytyväisenä myhäillen ja on aivan unohtanut päsmäröinnin ja ehkä myös nuoren uloskasvamiseen liittyvän eroahdistuksen.

Olen erittäin ihastunut Saksan edesmenneen kirjallisuuspaavin Marcel Reich-Ranickin kirjaan Eurooppalainen (Mein Leben), lukekaa tekin se! Nostan sieltä nyt sitaatin, joka vaikuttaa aina yhtä osuvalta:

Koska kirjailijat kokevat kaiken muita intensiivisemmin, heidän on kiusattava itseäänkin muita enemmän. Heillä on jatkuva itsekorotuksen tarve. Tämä on ymmärrettävää, mutta on ihmeellistä, että edes maailmanlaajuinen menestys ei vähennä mitenkään tuota tarvetta.

Antti, kun seuraavalla kerralla vertailet kirjamessuilla ihmisten erilaisuutta kirjapuolella ja sitten niitä, jotka viihtyvät Ruoka&Viini –puolella, et ehkä kirjoita enää ’Äly ja himo. Alakerrassa pohtivat pysähtyneet ilmeet, yläkerrassa ahmivat kiiltävät ilmeet. Ihan sama ero kuin kirjallisuudella ja musiikilla.’ Ainakin me visiteeraamme molemmilla puolilla: elämä on kaikesta huolimatta kaikkien aistien juhlat, joissa nautitaan sen parhaimmista antimista.                           

Eihän sitä koskaan tiedä vaikka vielä tapaisimme Jyväskylän Hemingwayssa jaellen omia kirjasuosikkejamme! Petrin kanssa  voisimme pistäytyä kirjamessuilla Panoraamassa kuoharilla ja pohtia, millaista on kun nuoret tuntuvat kuin etääntyvän meistä.

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Harriet Tyce: Veriappelsiini


Patrick kumartuu eteenpäin, työntää kätensä rajusti jalkojeni väliin ja kuiskaa korvaani:” Tuossa on vessa ihan vieressä. Tässä vaunussa ei ole ketään muuta.”

Tiedän, että minun pitäisi kieltäytyä, muistuttaa häntä siitä, että suhteemme on ohi. En kuitenkaan tee niin. Katson häneen hetken hänen kätensä lämpö vaativana ihollani. Kumoan lasini tyjäksi, nielaisen ja lähden hänen peräänsä...

Hän lukitsee vessan oven ja kääntyy minua kohti. Odotan henkeäni pidättäen, että hän suutelisi minua, vetäisi kasvoni omiinsa, ehkä hipaisisi poskeani hellästi, samalla tavalla kuin aiemmin päivällä...

Huokaisen. Hän työntää minut hellästi polvilleni ja avaa vetoketjunsa...

Harriet Tycen psykologinen esikoistrilleri Veriappelsiini (Blood Orange, Otava 2020, suomennos Oona Nyström) lunasti juuri kaiken sen, mitä kirjalta odotinkin: Hän täytti ikäväni Denise Minan Paddy Meehan dekkareihin! Mitään näin outoa en ole varmaan ikinä ennen kirjoittanut, mutta Harrietin asianajajahahmo Alison muistuttaa minua toimittaja Paddy Meehanista, joka raivaa itsensä työväenluokasta ulos ja ylös käyttäen väliin erikoisiakin keinoja. He molemmet tuovat luoksemme sen Britannian, jossa ’juna kaartaa kaupungin itäosien halki, ja teollisuushallit vaihtuvat identtisiin taloriveihin, joiden takapihat rajautuvat rautatiehen. Ratapenkereet ovat täynnä erilaista roskaa, tyhjiä tölkkjeä, vanhoja vaatteita, käytettyjä muovipusseja, jotka liehuvat puuntyngissä kuin noitien pikkuhousut...’ Alison ei kuitenkaan ole Paddy, sillä Alison on ollut asianajana jo viisitoista vuotta ja nyt hän on vihdoinkin saanut ajettavakseen murhajutun, jossa syytettynä on yläluokkainen Madeleine Smith. Alison ja hänen kollegansa Patrick käyvät junalla haastattelemassa maalla asuvaa Madeleinea, jolloin taas kerran paluumatkalla tilaisuus tekee houkutuksesta liian suuren. Alison on avioliitossa ja hänellä on tytär Matilda. Aviomies Carl on jäänyt hoitamaan lasta kotiin pitäen vain osa-aikaista terapiavastaanottoa, se ei kuitenkaan hidasta Alisonia, kun on kyse Patricista tai alkoholista. Alison on sievä, vähän tuhti nelikymppinen, joka lähtee aina työkaverien kanssa ottamaan vain yhden lasin viiniä ja lopulta juo pullon ja enemmänkin...Nöyryytykset ovat selviö, sillä usein hän ei edes muista kaikkea...Carlin suureksi raivoksi Alison pilaa heidän suhteensa ystäväpariskuntaan, kun vauhti nousee päälle ja Alison kokee olevansa kuin Adele...kukaan muu ei vain yhdy loputtomaan laulantaan. Onneksi Carl on saanut Matildan suojattua niin, että Alison on tälle edelleen rakas, ihana äiti. Sen sijaan Alison alkaa saada uhkaavia viestejä puhelimeensa:

Tiedän, mitä teet senkin vitun lutka. Tarkkailen sinua.

Pysyisit jo vittu kaukana hänestä.

Tiedän ettet ole lopettanut sitä...

Olen usein miettinyt miehiä, jotka vihaavat naisia. Heitä ihan oikeasti on. Etenkin ellet ole kynnysmattotyyppiä, heikkoitsetuntoinen uros hermostuu helposti eikä ikinä edes kuvittele tarvitsevansa vihanhallintakurssia tai muuta terapiaa. Hän ei näe itsessään mitään vikaa. Olen hämmästynyt miten hienosti Harriet Tyce tuo kirjassaan esille miehet jotka vihaavat naisia alleviivaamatta asiaa: Lukijan pitää se itse ymmärtää ja oivaltaa. Siihen Tyce luottaa!

Oranssi kuori, valkea höytyvä, reunoiltaan verenpunaiseksi tummuva hedelmäliha, auringonlaskun värit.

Veren kuohunta korvissani sinun päästessäsi hetki hetkeltä lähemmäs päämäärääsi, sitruksen suloinen purskahdus, joka vetää sinut sieltä takaisin tänne ennen kuin ylität rajan...Se toimii joka kerta. Tiedät, että olet turvassa, yksin.

Veriappelsiini on älykäs, psykologinen trilleri, joka onnistuu täydesti! Lukija innostuu kirjan erityisestä tavasta tulla liki, lukija hyväksyy epämukavia hajuja sekä nesteitä, hän kestää, mitä tuleman pitää,  paheksuu sekä rakastaa Alisonia, uppopaistetun ruoan haju tuntuu kaikkialla, punaviiniä läikkyy sinne sun tänne...Kauhea pelko on se, että Alison kadottaisi itsensä likaisen hotellihuoneen tuhruiseen sänkyyn voimatta nousta viitassaan todistamaan Harriet Tycen onnistuneen loistavasti eksyttämään lukijan totuuden jäljiltä! 

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirsi

*****

perjantai 31. tammikuuta 2020

Jörn Donner on poissa, Aila Meriluoto on poissa, niin monet ovat lähteneet...


Kirjailija Jörn Donner on poissa. Kirjailija Aila Meriluoto on poissa. Moni muukin on lähiaikoina lähtenyt tähtipoluille. Eläminen on kuolemista. Se satuttaa, koska se saa tajuamaan, miten lyhyt elämä oikeasti on. Nuorena sitä harvemmin niin ajattelee, joten hämmästyin, kun oma tyttäreni nuori nainen, juuri valmistunut teologian maisteri, totesi: "Elämä on aivan liian lyhyt. En millään ehdi tehdä yhdessä elämässä kaikkea mitä olisin halunnut ehtiä! Olisin tarvinnut kolme elämää tai kaksisataa vuotta."

Ympäriltä katoaa niin julkkiksia kuin ystäviä ja tuttuja. Maisema muuttuu ja siihen on sopeuduttava. Kukaan ei tarjoa vaihtoehtoa. Rakkaat lemmikit lähtevät vieläkin nopeammin ja senkin jälkeen ikävä on iso. Se ei katoa minnekään. Hetkellisesti unohdat ja sitten taas joku asia tuo uskollisen ystäväsi mieleesi.

Voisin kirjoittaa tähän Jörnistä jotakin, mutta en kertonut Ailastakaan, joka oli elämäni yksi tienviitoista. En pystynyt...Kerron silti, että luin Donneria ennen blogia varsin ahkeraan ja hänen kirjojaan löytyy kirjahyllystämmekin. Minusta hän oli äärimmäisen kiinnostava, kiehtova ja älykäs persoona.

Emme kuitenkaan elä kuin kuoleman rajalla. Voimme ahmia elämäämme niin kauan kuin sitä riittää. Kun aika on, sitten aika on. Siihen asti hiljennymme läheistemme poistuessa, toivotamme 'hyvää matkaa tähtipoluille' ja jatkamme elämäämme edesmenneet muistoissamme. 

"Viivy, odota, näe näkevin silmin tähtien puhkeaminen, tähtihuimaus."

- Bo Carpelan - 
suom. Caj Westerberg

nostalgioissa
Leena Lumi

kuva Pekka Mäkinen

keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Lisa Jewell: Löysin sinut


Riding Bayn pikkukaupunki on kuin suoraan jostain brittisarjasta, jonka olemme nähneet televisiosta. Kodikkaita kivijalkakauppoja muutamia, pubeja, joista yksi ainakin 1600 –luvulta. Meri huokailee vuorovesitahtiinsa ’vuoksi, luode, vuoksi, luode...’ ja kantaa rannalle aarteitaan, joita ihmiset voivat poimia meren vetäydyttyä. Kaikki tuntevat toisensa ja ovat ainakin tervehtimisen verran unohtaneet maansa luokkajaon. Peruskaupunkilaisten lisäksi on heitä, jotka saapuvat kaupunkiin viettämään lomiaan. Ottavat kodikkaan pikkumajoituksen ja viettävät lapsineen rantaelämää pari viikkoa. Kristyn ja Grayn vanhemmat ovat juuri tällaisia elämäänsä tyytyväisiä, jotka kerran vuodessa saapuvat aina samaan kaupunkiin lomalle ja säästä viis. Ainahan voi patikoida ellei keli houkuta rantalöhöilyyn. Näin he tekevät myös 1993, jolloin Kristy on viisitoista ja Gray seitsämäntoista. Jälleen heitä odottaa kostea huone merivartijan majassa, samat upeat maisemat, ravunpyynti, tivoli ja ranskanperunat...Ensimmäistä kertaa Grayn mielestä hän olisi voinut jäädä jo yksin kotiin ja elämä olisi ollut vähemmän tavallista, sillä hänen ystävänsä olivat järjestämässä bileitä. Mitä tämä tylsä, vaikkakin lapsuuden muistoja kantava paikka, voisikaan tarjota yhtä jännittävää kuin tytön, johon hän oli juuri ehtinyt ihastua...

Lisa Jewellin trilleri Löysin sinut (I Found You, WSOY 2020, suomennos Karoliina Timonen) kantaa hyvin cinemaattista tarinaa sairaan mielen pakkomielteestä vuodessa 1993 ja sen seurauksista tässä päivässä. Jewell onnistuu kuljettamaan aikamatkustusta niin ettei tarinan jännite katkea eli olet kuin samassa, mutta tiedät ettet kuitenkaan. Tilanne on kuin olisit kokenut kaiken ennen, mutta et heti muista sitä, kaikki on vain tuttua. Tarina on kuin mies, jonka Alice löytää kotinsa edestä istumassa kaatosateessa ja jonka hän muitta mutkitta ottaa luoksensa pienen ulkorakennuksen huoneeseen asumaan: Mies tuntee kaupungin, mutta hän on menettänyt muistinsa: kuka hän on? mistä hän muistaa Riding Bayn?  milloin hän on siellä ollut? Varsin huoletonta, mutta sydämellistä Alicea moinen ei pelota. Hän paljastaa varsin pian, sen minkä talokin Frankiksi nimetylle miehelle on paljastanut sotkuineen päivineen, kolme lasta, kolme koiraa ja huoleton kodikkuus, niistä on Alice tehty. Hän jopa kertoo lastensuojelun olleen hänen perässään, koska hän on majoittanut luonaan kyseenalaisia ihmisiä, joista kukaan ei ole tietänyt mitään. Hän tekee sen jälleen eikä lähimmän ystävänsä painostuksesta huolimatta halua, että kysytään poliisilta, onko ketään ilmoitettu kadonneeksi. Eikä etenkään sen jälkeen kun hänestä ja ’Frankista’ on tullut rakastavaiset:

Alice seisoo lantio keittiötasoon nojaten, kädet ristissä rinnalla, ja katselee tätä miestä keittiössään ruokkimassa hänen lastaan, koirat istumassa jaloissa toiveikkaina kinkun tai kanan tähteitä saadakseen. Hän kuuluu tänne, Alice ajattelee, äkkiä, kauhuissaan. Kuka tahansa hän on. Mitä tahansa hän on tehnyt. Hän kuuluu tänne.

Alice ja Frank ovat tätä päivää. He kulkevat kaupungilla ja mies muistaa elokuvateatterin sisäänkäynnin pelästyen, mutta ei sitä, mikä siinä pelotti. Hän tunnistaa pubin, jossa kertoo olleensa ja hän tunnistaa hämmästyttävän hyvin niemenkärjessä komeilevan kartanon...ja rannan. Siellä oli ollut joku, joku häiritsevä ihminen vai oliko hän itse ollut häiritsevä? Oliko hän ollut muistikuvien paha?

Aikaisemmasta Jewellin jännitysromaanista kirjoitin, että ’Lisa Jewell kirjoittaa henkeäsalpaavan jännittävästi: aina ei tarvita puukkoa tragediasta kertomiseen, joskus sydän kirjoittaa vahvemmin.’ Tätä mieltä edelleen ja lisäksi vielä Jewellin taitavuus kutoa aikakerrokset yhteen, jolloin lukija voi vain heittäytyä nauttimaan tarinasta. Tämän kirjan näin filminä. Tästä täytyy tehdä elokuva! Olen varma, että myös New York Times yhtyisi kantaani, niin osuvasti siellä on kirjasta sanottu:

”Jewell kuvaa katoamisen ja itsensä kadottamisen välistä tilaa...Eniten mielihyvää Jewelliä lukiessa tuottaa se, miten juonet risteilevät ja lopulta törmäävät yhteen. Mestarillisesti jännitys lisääntyy lisääntymistään, ja Jewellin kirjoitus sykkii elämää.”

No, minusta juonet suorastaan solahtavat toisiinsa ja kirjoitus sykkii elämän lisäksi tosi sairaan mielen patologiaa, mutta sehän kuuluu jännitysromaanin henkeen. Kaiken Jewell kuitenkin kirjoittaa sydämellä ja visuaalisuudella, joka saa näkemään unia vanhasta kartanosta meriusvaan kietoutuneena...Sen puutarhasta ja riikinkukosta, jota Kirsty ja Gray kerran menivät katsomaan kesken bileiden:

Maanpinnan yllä leijui hiukan usvaa, ja puutarha hohti kuunvalossa hopeisena.

Ja sitten, siinä heidän silmiensä edessä, riikinkukko kääntyi äkkiä kohti talosta kantautuvaa valoa, kohti yleisöään, avasi pyrstöviuhkansa ja heilutti sitä musiikin tahdissa.

Tanssiva riikinkukko hopeisena hohtavassa kuunvalossa juuri ennen kuin varjo lankesi heidän ylleen...

*****

maanantai 27. tammikuuta 2020

Se saattoi tapahtua. Sen täytyi tapahtua. Se tapahtui...


Se saattoi tapahtua.
Sen täytyi tapahtua.
Se tapahtui aiemmin. Myöhemmin. Lähempänä. Kauempana.
Se tapahtui, mutta ei minulle.

Pelastuit, koska olit ensimmäinen.
Pelastuit koska olit viimeinen.
Koska olit yksin. Koska oli muitakin.
Koska olit vasemmalla. Koska olit oikealla.
Koska lankesi sade. Koska lankesi varjo.
Koska vallitsi aurinkoinen sää.

Onneksi oli metsä.
Onneksi ei ollut puita.
Onneksi oli kisko, koukku, palkki, jarru,
syvennys, mutka, millimetri, sekunti.
Onneksi oljenkorsi kellui vedessä.

Siksi, silti, sen vuoksi, siitä huolimatta.
Entä jos sinulta olisi jäänyt käsi, jalka
askeleen verran, hiuskarvan verran
yhteensattumasta.

Olet siis ehjin nahoin? Hetkesi ei siis ole vielä koittanut?
Verkko oli yksisilmäinen, ja sinä livahdit silmästä läpi.
En osaa kylliksi ihmetellä, vaieta.
Kuuntele,
kuinka rintani pamppailee sinun sydämesi lyönneistä.

- Wislawa Szymborska -
suomennos Jussi Rosti
Näkymätön silta (Otava 2011)

*****

Tänään tulee kuluneeksi 75 vuotta siitä kun Auschwitz vapautettiin. Sytyttäkäämme kynttilä Vainojen uhreille, joiden muistopäivää tänään vietetään.



"Those who cannot remember the past are condemned to repeat it."

"Wer sich an die Vergangenheit nicht erinnern kann, ist dazu verdamnt sie zuwiederholen."

"Ne jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä."

- George Santayana -

*****



Vainojen kirjat Leena Lumissa

lauantai 25. tammikuuta 2020

Miljooniksi tähdiksi....


Miljooniksi tähdiksi
valovuosien mittaisiksi tähtisumuiksi
yli yön kestäviksi
välähdyksiksi
kaukaisista tähdistöistä
minun kaipuuni
kirjoittaa sinuun

- Ari Kokkonen -
kuva Vincent van Gogh

perjantai 24. tammikuuta 2020

Akkujen lataamista: liikuntaa, lepoa, lukemista, livetapaamisia, tuumailua...ja luntakin!


Olen huono huomaamaan, milloin tarvitsi ladata akkuja. Luen nyt monen muun kirjan ohella Kaisa Jaakkolan Palaudu&Vahvistu ja siitä käy selväksi, että hyväkin stressi kuluttaa ja uuvuttaa. Olen usein mielestäni parhaimmillani ylikierroksilla, mutta yhtäkkiä huomasin, että en halua avata konetta aamulla. Illat alkoivat pelottaa, sillä kun vain yritän käväistä facebookissa, jämähdän sinne ihan siksi, että siellä on usein menossa montakin kiinnostavaa keskustelua ja kaiken lisäksi kuulun jotain yli kymmeneen ryhmään. Siinä se ilta taas meni, kello on 22 ja pitäisi alkaa lukea...Toivon, että kun hitaasti lukemani Kaisa Jaakkolan kirja on luettu, opin pitämään taukoja luonnostaan.


Olen haakuillut eri kirjojen kanssa eli tahtoo sanoa monta olevan luvun alla yhtäaikaa, kunnes avasin Celeste Ngn Olisi jotain sanottavaa ja niinhän sitten vedin tarinaa aamukolmeen! Oli sen väärti, mutta olo oli kuin olisi ollut juhlimassa aamuun.


Ja jos/kun olen poissa facebookista, voi ohi mennä vaikka mitä.




Hyvännäköinen kansi...



Elämä alkaa olla yhtä pöllöä alkaen näistä Wrendalen rakastuneista pöllöistä♥


Jo aikaa sitten olen lukenut ja postannut Anna Lihammerin Kun pimeys peittää maan, mutta halusin lukea sen uudelleen kunnes menee eteenpäin. Kun tämä on lukenut, suosittelen isosti samaa aihetta käsittelevää tietokirjaa:


Kansankodin pimeämpi puoli ei jätä kylmäksi, lupaan sen.


Haluan lukea myös jo nyt uudelleen Suvi Vaarlan Westendin, joten luen nyt sitten vain itselleni. Tässä kirja, jota suosittelen kaikille.


Lankomiehen Pekka Mäkisen kuva luvialaisesta kauriista eli onkohan kyseessä valkohäntäkauris...Meidän pienet metsäkauriit olen tänään jo ruokkinut ja niiden jälkiä tässä nyt joitakin päiviä seurailen. Olen vaan.

Mukavaa viikonloppua kaikille♥ Ja kiitos kaikille kirjailijoille, jotka olette vuosien varrella tuoneet blogeja esiin hyvässä hengessä♥

rentoillen
Leena Lumi

PS. Työkoneelleni tuli selvästi eroahdistus, sillä se alkoi temppuilemaan todella! No, yritän vain opetella uutta olemisen ja tekemisen aikataulua. 

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa


Mistä tapahtumaketju alkoi? Äideistä ja isistä kuten kaikki muukin, Lyydian äidistä ja isästä ja heidän äideistään ja isistään.Siitä, että kauan sitten Marilyn katosi ja James haki hänet kotiin. Siitä, että Marilyn yritti ennen kaikkea erottua joukosta, ja siitä, että James yritti ennen kaikkea sulautua joukkoon. Siitä, ettei kummallakaan ollut minkäänlaista mahdollisuutta onnistua.

Celeste Ngn esikoisteos Olisi jotain kerrottavaa (Everything I Never Told You, Gummerus 2020, suomennos Sari Karhulahti) vei minua viime yönä pikkutunneille, vaikka olen luvannut, että moista ei enää tapahdu. Tosiaankin, sammutin valon yhdeltä, mutta en saanut rauhaa, joten aloin kuin janoinen nauttia tarinaa loppuun: Silmätipoilla ja tähtiin kirjoitetulla. Mitä oli tapahtunut? Miksi terveydestä viis? Ja olinhan lukenut Celesteltä jo aikaisemmin hänen toisen romaaninsa Tulenarkoja asioita, joka suomennettiin ennen esikoista. Olin löytänyt tarinan, joka hengitti samaa ilmaa kuin Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä ja Sadie Jonesin Kotiinpaluuta. Celeste Ng kirjoittaa tähtiin ja hän on uusin ’minun kirjailijani’. Tarinat eivät tietenkään ole yksi yhteen, mutta nämä kirjat minulla tulivat ensimmäiseksi mieleeni vain sillä erolla, että Celeste Ng pelastaa minut siltä kaunalta, johon jäin molemmissa vertailukirjoissa korostetusti kerrotun vääryyden takia. Uhrit eivät saaneet täydellistä oikeutta!

Kukapa meistä jaksaisi tajuta, tuntea, vaikka tiedämmekin, miten vaarallista Yhdysvalloissa on ollut rakastua ja avioitua erirotuisen kanssa kuin mitä itse on. Kun Marilynin ja Jamesin rakkaus roihahtaa, aloitteentekijä oli valkoinen Marilyn, sillä James Lee oli jo yliopistossa tajunnut paikkansa: Keltainen rotu on keltainen rotu. Hän ohitti olankohautuksella ivaavat kiinalaisvitsit, vaikka ne sattuivatkin, mutta hän opiskelikin sitä ahkerammin historiaa,valkoisen Yhdysvaltain historiaa. Hän oli toisen polven maahanmuuttaja ja lähtöisin köyhistä oloista. Hän oli älykäs ja sopeutuva, hän oli Marilynin mielestä kuin hänelle luotu, joten vuonna 1958 he avioituvat maistaraatissa. Marilyn oli kyllä nähnyt heidän kävellessään Bostonin kaduilla, miten heitä katsottiin paheksuvasti, mutta Marilyn oli päättänyt erottua kaikessa muista. Hänestä ei tulisi äitinsä kaltaista kotiäitiä keittöön, ei passaria. Hän ottaisi miehekseen kenet haluaisi ja hän itse valmistuisi lääkäriksi! Tosin sattuneesta syystä ehkä pienellä viiveellä...Kunpa he vain eivät olisi kutsuneet Marilynin äitiä vihkitilaisuuteen, sillä hän oli kuin pahuutta levittävä onnen murhaaja. Hän muistutti joka rakosessa tyttärelleen, että ”se ei ole oikein. Marilyn, Se ei ole oikein.”

”Ajattele lapsiasi”, äiti sanoi. ”Missä te asutte? Ette sovi mihinkään. Kadut lopun ikääsi.”

Marilyn näki äitinsä häissään viimeisen kerran.

Leet ovat aidon onnellisia vuosikausia. He saavat kolme lasta. Ensin Nathanin ja Lydian, sinisilmäisen Lydian. Myöhemmin syntyy vielä Hannah, josta tulee perheen tarkkailija. Perhe asuu Ohiossa asuntoalueensa ainoana kiinalaisperheenä, mutta lapset salaavat vanhemmiltaan tarkoin millaisen rasimin paineen alla he opiskelevat. Etenkin Lydia, perheen valo ja toivo, sillä koska Marilyn menetti mahdollisuutensa valmistua lääkäriksi, hän pakottaa Lydian toteuttamaan omaa unelmaansa. Lydia on kiinnostunut samoista aiheista ja äiti keskittyy preppaamaan häntä niin, että ei tavallaan näe kahta muuta lastaan. Hän voi jopa katsoa kohti, mutta hän ei ole läsnä. Kaikki, aivan kaikki pyörii nyt Lydian ympärillä. James yrittää tasoittaa, mutta hän on heistä väistyvämpi antaen Marilynille, mitä tämä haluaa. Koko tarinan keskiössä on Lydian katoaminen, jonka jälkeen perheyhteys hapertuu, kauna, viha ja puhumattomuus täyttävät kodin. Lydia löytyy, mutta syyllistä ei. Ja hyvin pian poliisit luopuvat tutkinnasta. Marilynin katkeruus vuotaa yli ja hän sanoo

”Jos Lydia olisi ollut valkoinen tyttö, etsinnät jatkuisivat.”

Jamesin vatsanpohjaan putoaa kivi. Valkoinen on ollut koko heidän suhteensa ajan vain paperin, lumen ja sokerin väri.

”Jos Lydia olisi ollut valkoinen tyttö, näin ei olisi käynyt.”

”Sinun äitisi oli sittenkin oikeassa”, James sanoo. ”Sinun olisi pitänyt naida joku kaltaisesi.”

Perheen kuopus Hannah näkee miten perhe vertautuu säröiseen ruukkuun. Tarvitaan enää vain yksi tragedia niin kaikki on murskana eikä ketään enää keräämässä sirpaleita.

Olisi jotain kerrottavaa, kertoo perheen lapsista teineinä, jolloin eletään jo ’70-lukua, vaikka sitä on vaikea uskoa, sillä osassa osavaltioita on niin vanhoillista, takapajuista ja teeskentelevää. Aika tuntuu pysähtyneen. Presidentit vaihtuvat, kuussa on käyty, mutta sama meno vain jatkuu ja 'sekarotuisia ihmisiä ei maahan kaivata’ julistetaan täysin häpeilemättä. Tämä tietysti tarttuu lapsiin kotona ja monien koulunkäynti on piinaa. Jos juuri tämä aihe kiinnostaa, suosittelen lukemaan Jamie Lee Fordin kirjan Hotelli Panama, jossa maan tapa erotella erivärisiä tulee suoraan kasvoille. Lydia kärsi eniten  monestakin syystä ja Marilyn vain pahensi asiaa ymmärtämättä, että lasten ei todellakaan tarvitse toteuttaa vanhemmiltaan karanneita unelmia!

Niin paljon kuin vältänkin lukemasta uutuuskirjoista lehtikritiikkejä ennen kuin olen saanut kertoa oman kokemukseni, yhtä kiihkeänä luen aina kirjan liepeistä, mitä kirjasta on sanottu muualla. Tähän voisi tiivistää kaiken ja sen tekee nyt Huffington Post:

”Kirjallinen mysteeri, joka rakentuu kuulaalle proosalle ja tarkkanäköisille, kivuliaille huomioille rotukysymyksistä, perheen odotusten luomasta taakasta ja inhimillisestä tarpeesta kuulua johonkin.”

Kuulaus on yhdysvaltalaisen Celeste Ngn kertojaäänen valttikortti. Se on minulle se koskettavin, sillä kaiken kirjan raskaan ja surullisenkin lävitse on kuin kuulisin jotain lohduttavaa, jotain joka lupaa parempaa, ehkä hyräilyä rannalta...Celeste myös tietää mistä kirjoittaa, sillä hän on itse toisen sukupolven maahanmuuttaja. Mitä taas tulee tarinan rakenteeseen, se on odottamattoman huikea: Vain todellinen taituri kutoo finaalin, joka on kuin jostain suuremmasta, jostain tavoittamattomasta. Kaksi autoa lähtee liikkeelle yössä, isä ja poika, jossain etenee hiljainen vene, järviusva...Tähtiä ja yötä ei voi vastustaa.

Celeste Ngn Olisi jotain kerrottavaa, jäi minuun...

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön!  Tuijata ja Mai/Kirjasähkökäyrä

lauantai 18. tammikuuta 2020

Winter Bird, Winter Bird and the Snow...


Winter Bird, Winter Bird
           and the Snow...
I miss you so.

Without you my life is
like the pale shadow of the Moon.

So please, please, come soon!

- Leena Lumi -
photo Pekka Mäkinen 

torstai 16. tammikuuta 2020

Anna Ekberg: Kadotettu nainen


De Jong suoristautuu tuolissaan ja nielaisee. Rebekka näkee miehestä, että tämä tuntee olonsa vaivautuneeksi, diplomaatit vihaavat kaikkea, mihin liittyy oikeita ihmisiä ja oikeita ongelmia. Päivän ohjelmaan on tullut muutos: Saharan eteläpuolista kehitystä käsittelevän seminaarin ja Italian konsulin ja parin YK-lähettilään kanssa terassilla nautittavien sundowner-drinkkien sijaan mies joutuu viettämään aikaa kuolemansairaan tanskalaisnaisen kanssa, joka tahtoo löytää lapsensa.

Suurin ongelma koko Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on liikakansoitus, de Jong jatkaa ja palaa suosikkiaiheisiinsa tilastotieteeseen ja historiaan, diplomatin suolaan ja pippuriin. – Vuonna 2060 tässä osassa Afrikkaa asuu 2,5 miljardia ihmistä. Vuonna 1950 asukasluku oli 180 miljoonaa. Syntyy liikaa lapsia, joita vanhemmat eivät pysty elättämään ja jotka päätyvät siksi lastenkoteihin. Mutta lasten ei kuulu asua lastenkodeissa...Mitä enemmän lastenkoteja perustamme, sitä useampi lapsi häädetään pois kotoa.

Lapsuudesta lastenkodeissa tulee yhtäkkiä houkuttelevin vaihtoehto. Sen takia suljemme ne.

Anna Ekbergin teos Kadotettu nainen (Havets børn, Minerva 2020, suomennos Katarina Luoma) on kolmas Anna Ekberg –romaani ja aivan erilainen kuin tätä edeltävä Uskottu nainen. Anna Ekberg on pseudonyymi, jonka takaa löytyvät tanskalaiset bestseller-dekkaristit Anders Rennow Klarlund ja Jacob Weinreich. Sarjan ensimmäistä  kirjaa Salattua naista en ole lukenut, mutta Uskottu nainen meni minulla viime vuonna kaikistalukemistani kirjoista kuumaan ryhmään eli oli kahdeksanneksi paras. Vakuutan, että kenelle olen kirjan lainannut, ovat kehuneet. Kehuissa on mukana kutittavaa kauhistelua, sillä juoni on niin ovela ja Lumimiehen mielestä vain osoittaa, miten julmia naiset todellisuudessa voivat olla! Uskotun naisen takia jätin jopa launtai-illan sarjamme katsomatta ja yhdyin isosti Bokliviin, joka vertasi kirjaa HBO:n sarjaan The Affair!

Kadotettu nainen kantaa edeltäjäänsä globaalimpia aineksia eli maailman liikakansoitusta, Afrikan heimosotia, siepattuja lapsia, joista koulutetaan lapsisotilaita sekä rankkaakin rankempaa ihmiskauppaa. Herää kysymys, mitä tällä kaikella on tekemistä tanskalaisen vauraan Rebekan kanssa?

CT-kuvaus oli pahin. Varjoaineen ruiskutuksen tuottama kipu, pyörivien röntgenputkien meteli, tunne siitä, että hänet oli lukittu paikoilleen. Hänen pitäisi olla hermostunut. Lääkärin tapaaminen tämän työhuoneessa? Se ei voi tarkoittaa mitään hyvää, hän ajattelee, muuten lääkäri olisi sanonut hänelle kierroksellaan, että hänen pitäisi vain syödä enemmän vitamiineja, vähän magnesiumia ja D-vitamiinia, ja sitten hän olisi taas terve. Mutta ei, lääkärillä on muutakin kerrottavaa. Keskustelu lääkärin työhuoneessa ja kehotus ottaa mukaan perheenjäsen.

Kehotuksesta ei ole hänelle hyötyä. Hänellä ei ole ketään muuta kuin isänsä, Hans Erik, ja tämä on nyt suurlähettiläänä Brasiliassa ja naimisissa ranskalaisen Yvetten kanssa.

Käy ilmi, että Rebekalla on ALL eli akuutti lymfaattinen leukemia. Lääkärin mielestä Rebekan solumäärä on niin hyvä ja korkea, että paras tapa hoitaa sairautta olisi luuytimen siirto, mutta Rebekka ei millään pyytäisi isältään mitään. Heidän välinsä eivät ole kunnossa. Lopulta Rebekka taipuu ottamaan isäänsä yhteyden. Käy kuitenkin ilmi, että isä ei sovellu luovuttajaksi. Tosin isästä tulee yllättävä apu aivan oudon menneisyyden tapauksen johdosta. Samalla Rebekka palaa Afrikan vuosiin, jolloin hän eli suurta rakkauttaan...

Oliko Rebekka siksi rakastunut Dominiciin? Koska tämä edusti hänen isänsä vastakohtaa? Koska Dominic oli isän vastakohta? Toivoa, ei toivottomuutta. Tekoja, ei monologeja. Kerran kun he olivat rakastelleet ja Dominic oli lepuuttanut päätään hänen vatsallaan, Rebekka oli ajatellut, että hän oli juuri lempinyt itse elämän kanssa.

Siinä missä Uskottu nainen oli piinaava avioliittoromaani ja siinäkin leukemia, vauhti oli paljon hitaampi eli kirjoittajat nojasivat psykologiseen tehoon. Rebekan saavuttua Afrikkaan menneisyys tavoittaa hänet monellakin tapaa. Lukija taas on ennen Rebekkaa mukana lapsisotilaisssa, seksiorjissa ja ihmiskaupassa kaulaansa myöten...

Ekbergin romaanit edustavat Love Crimes –sarjaa ja ovat sen ehdotonta huippua. Nyt on kyseessä kiivastahtinen teos, jossa on paljon tuskaa, kadotettua, kaivattua, salattua, mutta lopulta myös toivoa. Jos vertaisin kirjaa johonkin ihan muuhun kuin kirjoittajan edelliseen, voisin sanoa, että mieleen ei voi olla tulematta Herbjørk Wassmon teos Lasi maitoa, kiitos. Ja erittäin korostetusti ihmiskaupan ja seksiorjuuden tiimoilta. Trillerin finaali on loistava ja lukijalla ei ole mitään mahdollisuutta sen arvaamiseen. Yllätys on jännitysromaanin sahrami!

*****

keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Pavlovan hurmaa!


Huomasin ystäväni Reeta Karhulan pöydällä facebookissa Pavlovan ja sitähän minä en voi vastustaa! Ymmärsin, että luomuksen oli jonkun lehden tms. reseptillä taikonut Reetan tytär Elisa Karhula, joka on myös taianomaisen, suorastaan baletillisen kuvan ottaja. Hän onkin ammattikuvaaja ja sivunsa löytyvät mm. täältä

8 annosta

Pohja

4 valkuaista
2 dl sokeria
1 tl maissitärkkelystä tai perunajauhoja
1 tl Pirkka vaniljasokeria
1 tl etikkaa

Päälle

3 dl kuohu- tai vispikermaa
n. 1,5 rkl sokeria
1 tl Pirkka vaniljasokeria
1 l tuoreita mansikoita

Valmistus

yli 60 min

1.  Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Sekoita vaniljasokeri ja maissijauhot sokeriin ja lisää seos valkuaisvaahtoon vähän kerrallaan jatkaen vatkaamista. Sekoita joukkoon vielä etikka.

2.  Vuoraa uunipelti leivinpaperilla. Levitä marenkivaahto kahden ympyrän (Ø noin 20 cm) muotoon leivinpaperin päälle.Tee reunoista hieman keskustaa paksummat.

3.  Kuivata marenkia 100-asteisessa uunissa noin 2 tuntia. Marengin tulee olla pinnalta kuiva, mutta sisätlä pehmeä kuin vaahtokarkki. Anna marengin jäähtyä.

4.  Vatkaa kerma vaahdoksi ja mausta sokerilla ja vaniljasokerilla. Täytä kakku kermavaahdolla ja tuoreilla mansikoilla tai muilla marjoilla.

Pavlova on yhtä ikiaikainen ihanuus kuin Romanovin mansikat. Pavlovasta saa hyvin näyttävän myös kirsikoilla. Kirja tai kakku, klassikko on klassikko♥

Ruokareseptit Leena Lumissa

maanantai 13. tammikuuta 2020

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva



Monasti jotkut suuret ja myöhemmin jopa sukupolvelta sukupolvelle kulkevat asiat, tapahtumat, taideteokset, kirjat, paikat, näytelmät, elokuvat saavat alkunsa vaikka tekijän epäuskon ja turhautumisen tunteesta. Tällainen ylisukupolvinen kirja kasvoi ylitse kaikkien rajojen, kun maailma löysi Tove Janssonin muumit, mutta kuka tietää mistä pisarasta, mistä tunteesta alkoi ensimmäinen muumikirja Muumit ja suuri tuhotulva?

Sotatalvena 1939 työni oli seisahtunut; tuntui aivan hyödyttömältä koettaa piirtää kuvia.
Kai voit ymmärtää, että äkkiä innostuin kirjoittamaan jotakin, mikä alkoi sanoilla ”Olipa kerran”. Satuhan jatkosta piti tulla, ei mahtanut mitään, mutta puolustelin itseäni sillä, etten ottanut mukaan prinssejä, prinsessoja enkä pieniä lapsia, vaan valitsin sen sijaan pilapiirrosteni äkäisen tunnushahmon ja nimitin sen Muumipeikoksi.

Puolivalmis kertomukseni jäi unohduksiin aina vuoteen 1945. Silloin eräs ystäväni sanoi, että tästähän saisi lastenkirjan, kirjoita se loppuun ja kuvita, ehkä se hyväksytään...

Näin kirjoitti Tove Jansson ja loppu onkin muumien menestystarinan historiaa, joka elää niin menneessä, tässä päivässä kuin tulevassa. Klassikot eivät kuole, eivätkä unohdu!

Tove Janssonin ensimmäinen muumitarina on Muumit ja suuri tuhotulva (alkuteos Småtrollen och den stora översvämningen 1945, WSOY 2020, suomennos Jaakko Anhava).  Janssonin ensimmäinen muumikirja täyttää tänä vuonna 75 vuotta ja WSOY on ottanut kirjasta kauniin juhlapainoksen, jonka kansikuva on takuulla mukana blogini loppuvuoden Valitse Vuoden 2020 Kauneimmat Kirjan Kannet –kisassa. Mitkä värit!

Koska kyseessä on nyt kirjaan liittyvä historiallinen juhlahetki, teen saman kuin tein mitä ilmeisimmässä viimeiseksi jäävässä Lucia Berlin kirjassa Ilta paratiisissa: Kirjan tarinasta vähemmän, enemmän ilmiöstä ja omistakin kokemuksista muumitarinoiden kanssa, mutta toki ensimmäinen tarina on niin tärkeä, että myös tähtipölyä eräästä elokuun lopun päivästä, kun Muumipeikko ja hänen äitinsä vaeltavat suuren metsän sopukoissa tarkoituksena löytää sopivan lämmin paikka , johon he voisivat rakentaa talon ennen talven tuloa...

He harppoivat mättäälle niin hiljaa kuin voivat. Musta muta kupli ja kuiskaili joka puolella, mutta niin kauan kuin tulppaanilamppu paloi, he tunsivat olonsa rauhalliseksi. Kerran Muumipeikko liukastui ja oli vähällä suistua mutaan, mutta äiti sai viime hetkessä hänestä kiinni.

Äkkiä Nipsu sanoi: - Nyt minä tahdon kotiin!

Rauhoittava Muumimamma selvitti kuitenkin tilanteen ja niin he selvisivät pimeästä metsästä, kauheasta käärmeestä ja valokasvista, joka olikin tulppaani. Tulppaanista nousee sinitukkainen tyttö, jonka valo oli lopulta  niin kirkas, että se karkotti käärmeen.

Lopulta he löytävät metsän, jossa kasvaa sananjalkoja ja niiden alle Muumimamma tekee heille pesän yötä varten. Yö on täynnä ääniä ja Muumipeikon on vaikea vaipua uneen. Pian he kaikki kuitenkin ovat suloisessa unessa keräten voimia kotipaikan etsintään.


Ensimmäinen oma muumikokemukseni on kuumilta suvipäiviltä parhaan lapsuudenystäväni mökiltä. Ystävälläni oli kaksi pikkusiskoa ja me olimme jo niin isoja, että olimme ’lastenpiikoina’ rannalla ja saisimme omaa vapaata vasta illalla kun tytöt nukkuisivat. Koska itse luin kaikki illat ja salaa yölläkin, etsin kirjoja, joilla saisin pikkutytöt illalla unten maille. Ystäväni kokkasi, söimme ja sitten aloin lukea. Löytämäni muumikirjat olivat ruotsinkielisiä, mutta se ei rannikolla ollut yhtään epätavallista. En millään muista mitä kirjoja huvilalla oli, mutta luin kauan, sillä tarinat olivat niin jännittäviä, että Terhin ja Suvin silmät eivät millään meinanneet täyttyä unihiekasta. Lopulta aika teki tehtävänsä ja saimme ystäväni kanssa viettää ’isojen tyttöjen’ aikaa.  Meillä olikin yhteisluvun alla Välskärin kertomukset...Tietysti muumit alkoivat kulkea mukanani, mutta omien lasten myötä entistä enemmän. Sain vastikään kuopukseltani hämmästelyä, sillä olin unohtanut kokonaan Taikurin!  Meri oli erittäinkin paitsi Astrid Lindgrenin, myös Tove Janssonin viemä ja on sitä edelleenkin. Ikikirjoihin ovat sopuisasti liittyneet Potterit ja monet, monet muut.

Iltanuotiolla Muumimammma kertoi, millaista oli ollut hänen lapsuudessaan. Silloin kun muumit asuivat yhdessä talonpeikkojen kanssa:

Joitakin meistä asuu siellä varmasti vieläkin, sanoi Muumimamma. – Siellä missä ihmisillä on vielä kaakeliuuneja, nähkääs. Mutta lämpöjohdoista me emme pidä.

Kerro jotakin isästä, pyysi Muumipeikko.

Hän ei ollut tavallinen muumipeikko, hänen äitinsä sanoi mietteissään ja surullisena. – Hän halusi aina muuttaa, kaakeliuunista toiseen. Hän ei viihtynyt missään. Ja sitten hän hävisi – lähti hattivattien, pikku vaeltajien mukaan.

Oi, muistan miten meilläkin kaakeliuunin takana asui esi-isä, josta Muumimamma kertoo...Näin esikoisenikin uskoi. Ihmetteli vain kun hän ei näe sitä koskaan. Minä siihen tietysti, että esi-isä on hyvin arka.


Sillä aikaa kun Muumimamma nukkuu suklaapensaan alla ja muut ahmivat liikaa herkkuja vanhan herran niitä tarjotessa, voin kertoa, että tämän aivan ensimmäisen Muumikirjan juhlapainoksen lisäksi, on ilmestynyt juhlapainos kirjasta Muumipappa ja meri. Paljastan, että oma suosikkini on Muumilaakson marraskuu, mutta ensimmäinen kirja, jonka annoin Lumimiehelle meidän tavattuamme yli kolmekymmentä vuotta sitten, kun mereltä puhalsi kylmä viima ja hevoset hörähtelivät, oli Tove Janssonin kuvakirja Kuka lohduttaisi nyytiä? Ei liene vaikea arvata,  kenen lempinimi on silloin tällöin Tuittu.

Aikuiset ja muumit ovat hauska juttu! Kun paras ystäväni rakennutti heidän perheensä taloa rannalle, siitä tuli sininen kuten muumitalosta ja keittiöön teetettiin hylly seinästä seinään vain pelkästään muumimukeja varten. Oi apua, miten monet mukit se hylly on kantanut!

Muumimamman herättyä eräät ovat syöneet liikaa herkkuja ja voivat huonosti, mutta uudet seikkailut ja otukset odottavat. Jännittävän matkan hurjimpia juttuja ei saa paljastaa. Se sana on kuitenkin kirjan kannessakin, joten tuhotulvaa eli liian paljon vettä on tulossa.


Pullopostiakin löytyy, ja sen sisältä viesti...Muumipappakin liittyy mukaan ja

lopulta he tulivat pieneen laaksoon, ja mitään niin kaunista he eivät olleet nähneet koko päivänä. Ja siellä niityn keskellä, oli talo joka oli melkein kuin kaakeliuuni, hyvin hieno ja siniseksi maalattu.


Sen talon oli rakentanut Muumipappa ja se oli Muumimamman mielestä kaunein talo mitä heillä ikinä voisi olla.

Hän otti Muumipeikkoa kädestä ja astui sisään taivaansiniseen huoneeseen. Ja siinä laaksossa he sitten elivät elämänsä loppuun asti, mitä nyt jonkun kerran kävivät vaihteen vuoksi matkalla muualla.

*****