Se ei enää syö meidän kanssamme. Vähän se täällä aikaansa
muutenkaan viettää, istuu kai illat upseerikerholla tai illalliskutsuilla
toisten saleissa. Se ihmettelee meidän talomme hiljaisuutta,. Kerran se koputti
ovelle ja kyseli, oletko sinä kunnossa, kun ei ollut nähnyt aikoihin. Ist alles
in Ordnung? Se katseli ovelta pitkään jäänsinisillä silmillään. Sen univormu
oli sileä ja saappaat kiilsivät. Sanoin, että tapaat harjoitella kirkossa
pitkään. Kuuntelin, miten se käveli salin läpi huoneeseensa. Illalla pusersin
peittoa reisieni välissä.
Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020)
kertoo sodan jälkeistä tarinaa Suomessa viiden naisen, Irenen, Katrin, Veeran,
Ailin ja Siirin kautta. Mitään sille ei mahtanut, että kirjan vahvin veto oli
Irenessä, kylän kanttorin rouvassa, jonka elämä oli niin pysähtynyt aviomiehen jähmeään
tylsyyteen, että jo iltapäivällä teki mieli vaihtaa yövaatteet ylle ja
kääriytyä nukkumaan päivästä pois, tapahtumattomuudesta pakoon. Poika Henrik on
paennut tätä elävänä kuolemista ja Irene ei keksi enää muuta tekemistä kuin
sitoa posliinikukan varsia. Tässä kohtaa muistin Helvi Hämäläisen Säädyllisen
murhenäytelmän. Oivaltavasti Kinnunen on tavoittanut sen aikaisten rouvien
elämän tyhjyyden, sen jota on pakko kestää, kun muuta ei ole tarjolla kunnon
naisille. Irenekin on minulle loppuun asti kunnon nainen, mutta kun heille
asutetaan saksalainen Hauptsturmführer Henrikin vanhaan huoneeseen, jokin liikahtaa ja se
ei ole kunnottomuus, vaan elämänjano.
Jokainen naisista oli kulkeutunut pohjoiseen kuka mistäkin
syystä. Vanhin heistä Aili oli sairaanhoitaja ja toki hän hoiti ja huolehti
suomalaisten aseveljien parantumisesta kaikin mahdollisin voimin
tunteja laskematta. Kukin eli rooliaan saksalaisten joukkojen matkassa luullen
tekevänsä isänmaalle palveluksen, kunnes aseveljeys lakkasi ja kaikkien oli
paettava Suomen Lapista Norjan puolelle. Tässä vaiheessa naisten oli vaikea
enää vaihtaa puolta. Oli monenlaisia sidoksia, joista he heikosti aavistivat
voivan olla ikäviä seuraamuksia palaajille. Hyvässä uskossa he luulivat
pääsevänsä lähtemään sotilaidensa kanssa laivoilla Saksaan, oli oma komea armas
sitten siellä naimisissa tai ei. Mukaan pääsivät vain raskaana olevat, sillä
Hitlerin mantra naisten roolista saksalaisen rodun lisääjänä eli miehissä
edelleen vahvana ja suomalainen nainen kelpasi tähän asiaan.
Vaikka Irenen suhde Klausiin oli varsin syväkin ja Klaus
kohteli häntä aina hyvin, oli miehelläkin rakas vaimo kotimaassa odottamassa,
joten Irenestä tuli yksi viidestä vaeltajista. Jalkaisin he alkoivat
taivaltaa kohti kotimaataan ymmärtämättä, mikä heitä olisi vastassa.
Hyvinkin pian heille valkenee, että heitä ei odota lämmin tervetulotoivotus,
vaan he ovat tyskertøs, joilta ajellaan hiukset ja joiden päälle voidaan sylkeä
ja pahempaakin. Tämän tajuttuaan naiset valitsevat vaellusreitin, joka kiertää
asumukset ja vain suurimman hädän hetkellä pistäytyvät pihapiiriin kuin
tunnustelemaan ilmapiiriä: Olisiko saatavana murunen ruokaa tai jopa voisiko
nukkua yön yli ja kuivattaa sateessa kastuneet vaatteensa. Tilanteet
vaihtelevat rajusti ja viimeistään Rovaniemellä heille selviää todellisuus.
Väistämättä he alkavat pohtia, miten ovat kukin tahoillaan auttaneet yllättäen
Suomen armeijan vihollista, vaikka alussa kaikki oli toisin. Mistä he olisivat
voineet tietää!
Tämän kirjan aihe on ollut minulle odotettu. Kun luin Miriam
Gebhardtin teoksen Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisenmaailmansodan voittajien käsissä, aloin miettiä, eikö ole kirjoitettu kirjaa suomalainaisista,
jotka useimmat viattomuuttaan, sattumalta tai muista syistä antautuivat entisen
aseveliarmeijan sotilaille. Ja ei voi unohtaa syntyvien lasten kohtaloa...
Kinnunen on armottoman hyvä ihmiskuvaaja ja mikä parasta,
hän kuuluu niihin harvoihin suomalaiskirjailijoihin, jotka osaavat kirjoittaa
naisen mielen, pelot, halut, paot, katkeruuden kuin ilonkin. Neljäntienristeyksessä sain kirjan kysymättä,
kun en ymmärtänyt muuten. Miten ollakaan Neljäntienristeys oli
ilmestymisvuonnaan 2014 kolmanneksi paras lukemistani ja ennustin jo silloin kirjalle
Finlandia –ehdokkuutta, joka sitten kävikin toteen. Lopotti oli
ilmestymisvuonnaan kuudenneksi paras kaikista 2016 lukemistani, mutta silloin
olikin kova kärki, mm. ykkösenä Riitta Jalosen Kirkkaus ja toisena Sami Hilvon
Pyhä peto. Nyt en mitenkään malta olla mainitsematta, kun Kirjallisuuden
ryhmässä on väännetty nais- ja mieskirjailijoista, että uskallan sanoa naisia
lukevien kirjailijoiden, myös kirjoittavan heistä kiinnostavimmin.
Suomalaisista kirjailijoista ykköseni on klassikko eli Mika Waltari, mutta jos
puhun tämän päivän ’uusista’ kirjailijoistamme, huikeita
naiskirjailijoitamme haastavat mm. Tommi Kinnunen, Pasi Ilmari Jääskeläinen, Sami
Hilvo, Ben Kalland, Tatu Kokko ja muutama muu. Lisäksi meillä on mahtavia
tietokirjailijoita, kuten vaikka Tapio Tamminen Kansankodin pimeämpi puoli ja
muitakin. Waltarin saappaat ovat suuret, mutta joku niihin vielä astuu ja
kuka ei, hänkin voi olla ihan omia latujaan aukova huippu! Jos kirjoitan
mieskirjailijoistamme naistenmiehinä, älkää ymmärtäkö väärin!
Lopotista sen verran, että siinä oleva sokean Helenan,
pärjääjän, epäonnistuminen raitiotiekiskojen kohdalla, sellainen, jossa kiskoja
menee monet ristikkäin jäi minuun. Vielä samana vuonna taisin olla samassa
kohdassa ja pakahtuen kumarruin tunnustelemaan kohtaa...Mieheni on Helsingistä
ja hän arvuutteli, että aika kohdilleen oltiin ja nappasi minut nopeasti pois
etsimästä Helenan kokemusta, joka on tullut uniinikin.
Naiset jatkavat pitkää, syrjäistä vaellustaan kohti
kotejaan. Muistelevat teiden risteyksiä, useimmiten nukkuvat taivasalla metsissä
sinirinnat seuranaan, kuukkelit pyytämässä muruja, joita heillä ei ollut.
Avautuvat ja sulkeutuvat toisilleen ja toisiltaan. Ailin jalat voivat todella
huonosti ja kaikkien voimat alkavat hiipua.Osansa tunnelmiin on epävarmuus
tulevasta. Lopulta samaan kylään ovat matkalla enää Veera ja Irene, kun muut
ovat poikenneet omiinsa. Siinä Veera, yksi kylän vähäisimmistä ja Irene,
kanttorin rouva, kulkevat ripirinnan kohti kotejaan. Finaali on odottamattoman
huikea. Irene klanittunakin, halveksittuna, on kuin oman elämänsä
kapellimestari, joka miettii, mihin melodiaan asettuu, minkä tahtiin kulkee siitä
hetkestä, kun Veerasta erkaantuu.
Tulisiko talo koskaan täyttymään naurusta samalla tavoin
kuin vieraiden kanssa, vai säestäisikö jokaista riemun hetkeä muisto siitä,
että joskus asiat olivat tätäkin keveämpiä? Että se, mikä nyt on, on vain
kadonneiden aikojen valoa heijastava kuvajainen.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata.Kulttuuripohdintoja Arja. Kulttuuri kukoistaa Kirjasähkökäyrä Kirjojen kuisketta ja Elina/Luettua elämää
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata.Kulttuuripohdintoja Arja. Kulttuuri kukoistaa Kirjasähkökäyrä Kirjojen kuisketta ja Elina/Luettua elämää