Länsirannikolla: äidin puutarhassa, villasukkia suvessa, perheaterioita ja siskoilua

Länsirannikon reissun satoa aloin purkamaan viemällä ensin tämän tekstin äidin puutarhakuvaan facebookin Piha ja puutarha -ryhmään. Siellä selvisi, että tuo iso komea kukka, joita edessä on kaksi ja joka ei vielä kuki on komeamaksaruoho. Sillä on toinenkin nimi ja se on rakkauden yrtti, kukan nimi on ruotsiksi kärleks ört! Tässä kuva viime vuodelta ja sitten tämän päivän teksti tähän kuvaan:

Puutarhailu kulkenee paljon geeneissä. Isoäitini Hilma oli puutarhaihminen, äitini, 92 vee, on edelleen innokas puutarhailija, minä olen aloittanut oikeasti 11-vuotiaana, mutta se oli sen aikaista kasvimaan pitoa, vähän hajuhernettä ja sellaista somisteena juureksille, mutta jo 34 vuotta olen saanut luoda omaa puutarhaamme hillittömällä innolla ja nyt myös siskoni on vähitellen innostunut. Kaiken huipuksi tyttäremme osti rakkaansa kanssa 100 -vuotiaan vaaleanpunaisen puutalon ja minä tongin siellä kuin puutarha-arkeologi, sillä joku talon omistaneista on ollut innokas ja taitava puutarhaihminen. Meri luo nyt mieleistään, mutta halunnee säästää myös jotain alkuperäisestä. Häntä kiinnostaa japanilainen puutarha. Minä olen toistaiseksi saanut viedä sinne vain esikoita, kieloja ja ristinummiruusun, tosin krookustakin taisi lähteä mukaan ja valkoista scillaa. Nyt vientiään odottavat mummon ruukkuihin puutarhastaan siirtämät lyhtykoisot, joissa on jo valkoiset lyhdyt, mutta väri muuttuu oranssiksi ja on sitä vielä lumillakin! Minulla on siitä todistekuva, mutta jätän kai nyt lumen pois vielä, ja tarjoilen tämän viikonloppuna äitini puutarhasta ottamani kuvan. Värikimara jatkuu myöhäiseen syksyyn äidin länsirannikon pikkupuutarhassa, sillä halusimme jättää välttämättä sinnekin vielä lyhtykoisoa (äiti olisi taas vaihtanut kaiken!) ja nuo kuvan leimukukat ovat äitini äidiltä eli isoäidiltäni. En ikinä muista mikä on tuon kukan nimi, jota on tuossa näkyvissä, mutta ei kuki vielä, se on kukkiessaan vispipuuron värinen ja kukkii pakkasiin asti...Niitä on tuossa näkyvissä 1-2 ja sitten on sivummalla yksi, ei näy kuvassa. Varmaan joku tietänee...? Siis tässä kuva entisen ison puutarhan pitäjän pienemmästä puutarhasta, jota katsoessani mieleeni tulee auttamatta, että äidilläni on ns. puutarhasilmää. Ja mikään ei jää ikuisesti paikalleen, vaan äidillä trendit vaihtuvat sen mukaan, mitä hän sattuu keksimään. Miettikääpä olisiko ahkeralla puutarhailulla osuutta äidin virkeytteen!Pidämmekö me vielä puutarhaa kun olemme yli ysikymppisiä!

Kävin treffaamassa vanhaa lapsuudenystävääni Tuula-Marjaa ja vein mukanani muutaman kirjan, koska Tuula-Marja lukee vähintäin yhtä paljon kuin minä. Siinä kahviteltiin ja vaihdettiin kuulumisia. Kivaa! Sain sitten valita hänen kutomistaan villasukista mieluisimmat ja ehkä nämä ovat ihanimmat koskaan♥ En ole kovin palelevaista sorttia, mutta villasukat ovat osa kotoilua. Aina tulee se ilta suviterassillakin, kun tekee mieli kääriä huopa ympärille ja laittaa villasukat jalkaan. Minä tosin en raaski näitä käyttää ennen joulua!

Tuula-Marjalta lähdimmekin nauttimaan herkullisesta siika-ateriasta poikani Jaakon luokse. Tarjolla oli paistettua merisiikaa, tartarkastiketta, uusia perunoita ja melonisalaattia. Juu, myönnän, että söin tämän koko timjamilla koristellun annoksen, sillä niin hyvää se oli, että sanotuksi ei saa. Makutuntuma oli siis timjami, jota oli myös kastikkeessa. Sain uuden yrttiherkun! Sunnuntaina Jaakko puolestaan tuli mummolaan ja sisko myös, jossa me Lumimiehen kanssa tarjosimme perinteisesti uunilohta ja uusia perunoita.Talvella valmistamme sunnuntaille tämän maailman parhaan lohilaatikon. Oli muuten vaihteeksi kiinnostavaa syödä paistettua siikaa, sillä meillä siika nautitaan yleensä graavina, mutta kyllä merisiika on kalojen kunkku.

Lauantaina piipahdimme mm. Reposaaressa, joka on ihan suosikkisaareni. Viimeksi kuvasin saaren taloja lounaan jälkeen ja sainkin aika ihania kuvia, mutta nälkä saareen kasvaa kerta kerralta...Leena-Kaisa Laakson Puutalotarinoita muuten alkaa Reposaaresta, sillä en ole ainoa, josta tuntuu, että 'siellä se koti on.'

Kohotimme tyrnidrinkit merelle ja Reposaarelle! Luonnollisesti nautimme Merimestan kalapöydästä ja enpä tiedä kuinka monta kymmentä kertaa näin olemme jo tehneet. Paikka on äidillekin kovasti mieleen, joten menemme sinne jo kuin kantapaikkaan ja oma pöytä aina odottaa...

Kukaan muu kuin siskosi ei voi tietää niin hyvin, mistä tulet, mistä juurista ponnistat. Kukaan muu ei voi jakaa kanssasi lapsuusmuistoja perhepiiristä. Kukaan muu ei voi sanoa minulle: 'Leena, katselin miten vedit kajalit ennen postilaatikolle menoakin!' ja kukaan muu ei muista tarinaa jouluhiirestä, joka livahti...Vesissä silmin saamme nauraa, miten meidän piti istua ukkosella mökillä autossa kumisaappaat jalassa tuntikausia...Siskokset ottavat myös yhteen, he riitelevät ja sopivat. Aikaa myöten he tajuavat, että elämä on ajan katoava virta, jossa vain he voivat jakaa keskenään tiettyjä muistoja. Hetkistä kannattaa pitää kiinni, sillä ei tule toista siskoa, ei toista 'meitä'. Kaikki on tässä ja nyt.

Länsirannikkoterveisin

Leena Lumi