HURMION TYTTÄRET

Katri Vala: ”Mitä on tämä sanoihin ja toisten runoihin ja romaaneihin vihkiytyminen, saman suuren yhteisen virran tunnustaminen ja tajuaminen? Kirousta vai siunausta?”

Ja minä vastaan taakse vuosikymmenten: Kati, se on taivas ja helvetti! Ja se on sitä etenkin nyt, kun olen kaksi vuorokautta elänyt runoilijoiden Katri Vala ja Elina Vaara ’ihon alla’. Olen tanssinut kiihottavaa shimmyä, polttanut Klubi 7:ää, katsonut Yrjö Jylhää syvälle tummiin silmiin, Olavi Paavolaisen kanssa olen kylpenyt alasti puutarhalammessa, olen kirjoittanut ’tulessa’, olen matkustanut Pariisiin kokemaan atmosfääriä, olen itämaisesti pukeutuneena tanssinut suitsukkeiden innoittamana haaremitanssia, olen pettänyt Tähtikeinun kirjoittajaa, olen kieltolaista viis nauttinut hurmaavaa madeiraa ja liian monta punssia, olen kirjoittanut ja saanut rakkauskirjeitä, olen kadehtinut ja ollut kadehdittu, sillä olen ollut sekä Kati (Katri Vala) kuin myös Keke (Elina Vaara), mutta ennen kaikkea olen saanut olla mukana Tulenkantajissa, suudella Waltarin kanssa ja elää ’20 –luku, jolle olisin kuulunut – oikeasti.

Ja kaikki tämä syy on Sadun! Tämä ihana nainen, Satu Koskimies on tehnyt minulle, teille, runon viemille kirjan Hurmion tyttäret (Tammi, 2009), jonka jälkeen hukkuu hurmioon ja minulle tämä vain syventää runon virtaa, sillä nyt täytyy löytää lisää suomalaisten runoilijoiden koottuja runoja…
Tehän muistatte, että aloin jokin aika sitten esitellä teille Katri Valan runoja ja sitten tein esittelyn myös Katrista itsestään. Tämä oli kuin kohtalon sormi, kun Hurmion tyttäret saapuivat luokseni. Kirja alkaa tyttöjen kiihkeästä nuoruudesta, joka on fantasiaa täynnä. Tällöin he ovat vielä Karin (Kati) ja Kerttu (Keke). Heti ensi sivuilta tajusin, että myös Satu Koskimies on ollut siellä, siinä nuoruuden ihmemaassa, jossa luettiin Välskärin kertomuksia ja sitten tehtiin näyttämöverhot vanhoista lakanoista ja näyteltiin Välskäri. Siellä olin minäkin, mutta rooliani en enää muista. Satu ehkä muistaa omansa…Me kirjoitimme päiväkirjaa, kuviteltiin henkilöitä, aloitettiin ruutuviholle monet romaanit, mutta ennen kaikkea me olimme päättäneet: meistä tulee kirjailijoita. Kun Elina Vaara (Keke) kirjoitti ylioppilaaksi, hänellä kävi tuuri, sillä aiheena oli runous! Sama tapahtui minulle! Ja molemmat saimme tietysti laudaturit…., miten mahtoi olla Sadun laita?
Satu Koskimies on kirjoittanut vahvan, eletyn tuntuisen romaanin runoilijoista Elina Vaara ja Katri Vala. Hän käytti metodia, jonka olen kohdannut ja josta olen erityisesti pitänyt Bo Carpelanin Axelissa ja Ernst Brunnerin Edithissä, eli kuvitellut tositietojen pohjalle maailman, joka on ollut mahdollista tapahtua. Hän on ollut siellä, sillä kuulen aivan selvästi minulle tutumman Katin äänen kautta koko kirjan! Satu itse kertoo:

”Tulenkantajien hurmioitunut aika, 1920-luku, innosti minua eläytymään hetkiin, tapahtumiin ja tunteisiin, joiden tiedän tai kuvittelen olevan ajan runouden kasvumaata. Kuuntelin Katrin ja Elinan ajatusääntä, kyselin, mistä lähteistä runo syntyi ja puhkesi kukkaan, ja minkälaista tuolloin oli olla runoilija – etenkin jos hän oli nainen. Kuvittelin kuulevani, mitä he vastasivat. Heidän ajatuspuheensa avasi uusia ovia runoilijattarien salakamareihin.”

Kirjaa eläessä kuulin kolmannenkin äänen ja se oli Satu Koskimiehen ääni. Mikä eläytymiskyky! Tätä ei synny ilman kirjoittajan omaa paloa ja hurmiota! Pidin kirjassa kaikesta, mutta tällaisetkin lauseet jäivät mieleeni: ”Hulluus antoi meille viisuminsa. Meitä ei pidätetty yhdelläkään raja-asemalla.” Ja: ”Onhan meillä runoilijan rohkeutemme. Mainio kultainen kulkulupa, kun tarkemmin mietin.”

Kirjan kansi ja painoasu tukevat menneen maailman henkeä. Romaanin lukuihin jaottelu tapahtuu vuosilukuina, mutta aina mukana on myös naisrunoilijoidemme kulloisetkin nimet ja mikä tärkeintä, aina myös aikakauden hurmio, kuten vaikkapa alkaa 1924 ja nuorten taiteilijattariemme nimet ovat nyt Kati ja Keke, niin tunnelmiin vie: ” Voi häntä, jolle nykyisyys ei riitä! Hän vaatii myöskin ajan mennehen ja poimii niin kuin polttoyrtit siitä jok’ ainoon lemmittynsä askelen.”

Satu jatkaa: ”Katri vala ja Elina Vaara kasvoivat lyyrikoiksi elämäniloiseksikin mainitun 20-luvun aikana. Kun 30-luku alkoi, Elina solmi jo toisen neljästä avioliitostaan, Katri ensimmäisen, ja ainoansa. Hurmion täyttämät unelmavuodet olivat ohitse. Edessä odottivat vielä aavistamattomina niin henkilökohtaisen elämän kuin Suomen ja Euroopan kohtalonvaiheet. Tulivat toiset ajat. Tuli talouslama. Tulivat sodat.

Mutta jäljelle jäivät runot.”

Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret on täydellinen kirja!

Ah!, nyt minun tuli niin outo olo ja tunnen, että onkin yö ja koristetupakka avaa kannaksella valkoisen teriönsä levittäen päihdyttävää tuoksuaan…laskeudun lammen veteen ja annan miljoonien tähtien suudella kuumaa alastomuuttani…olen hurmiossa.