Kallionauhusten hellesuvi 2018 ja vilkaisu aikaisempiin vuosiin

Pidän kovasti kallionauhuksesta Liguria dentata 'Desdemona', mutta on senkin kanssa ollut yksi iso opetus, josta voit lukea jutustani Kallionauhus - kaivattu kadotettumme palasi puutarhaamme Tämä suvi oli mongolianvaahterametsikön ja kallion reunalla oleville nauhuksillemme kova kuivuuskoulu, sillä yli viiden sadan kasvin puutarhassa ei ihan heti tullut kesä-heinäkuulla päivien ja osin öidenkin ollessa +30 eikä sateen pisaraakaan, alkaa kastella näitä vanhempia istutuksia. Kuivuus verotti: Kukkia tuli vähemmän ja ne kestivät paljon lyhyemmän aikaa kuin suloisina sadekesinä, jolloin kaikkea on ollut sopivasti.

Maa näyttää kuivalta, mutta se OLI kukkaniitty. Sadesuvina se on alkanut heinäkuun lopulla koneella ajon jälkeen lykätä nopeasti lemmikin alkuja yms. kai jo seuraava kesä mielessään. Myös molemmat vanhat, suuret syyshortensiat tekivät enemmänkin kukkia vain yläoksiin ja niin paljon kuin odotinkin Wim's Rediltä, sain vain muutaman kukan ja ne KUIVUIVAT ennen kuin ehdin niitä edes kuvata!Wim's istutettu 2016 ja täällä kuvia viime syksyltä.

Kalliopäädyn isoa kiviä halaava köynnöshortensia koki myös kuivuuden: Itse köynnöshortensia voi muuten hyvin ja kukkikin, mutta kukinta oli tosi lyhyt...Tällaista ei ikinä ennen.

Täysin sama kuvakulma, mutta toisessa kivi erottuu selvemmin ja näkyy, että kallionauhusryhmän keskellä oli tyhjää. Tämän kuivuusmarinan jälkeen vilkaisu vuosiin 2014, 2015 ja 2017 samalla paikalla.

Rehevä kuva vuodelta 2014. Saattaa olla kuvattu iPadilla..., koska niin erikoinen väritys, mutta siis rehevyys&runsaus! Väri on tässä väärä, sillä Desdemonan huikeus on juuri sen voimakas oranssinkeltaisuus.

Tästä voi huomata, miten hyvin syyshortensia takana kukkii ja tuohan on vasta syyskauden kukinnan alkua eli siis vuosi 2015.

Viime suvi oli kallionauhuksille hyvä. Näin niiden pitää kasvaa rehevinä, tiheinä ryhminä ja olla suuria perennoja, jotka eivät heti huku tapettiin!

kallionauhusterveisin
Leena Lumin puutarhasta

Peter James: Kuolema sanelee ehdot

Kipp Brownista tuntui, kuin suunnaton näkymätön käsi olisi ilmestynyt jostakin ja puristanut hänet tiukasti nyrkkiinsä. Hän ei ensin nähnytkään kunnolla, aivan kuin hänellä olisi jonkun toisen silmälasit päässä.

Tämä ei voinut tapahtua hänelle.

Ei voinut.

Kuinka poika oli voitu siepata 30 000 katsojan silmien edessä?

Menestysdekkaristi Peter Jamesin uusin Roy Grace -sarjan jännitysromaani Kuolema sanelee ehdot (Dead if You Don’t, MinervaCrime 2018, suomennos Maikki Soro) kertoo vanhempien pahimmasta painajaisesta eli lapsi katoaa. Erityisen kammottavaksi tragedian tekee vanhemmille se, että neljä vuotta aikaisemmin he menettivät perheen kaksitoista vuotiaan tyttären liikenneonnettomuudessa. Kipp ei voi kuvitellakaan, millä sanoilla hän kertoo vaimolleen Staceylle nyt teini-ikäisen Mungon katoamisesta jalkapallo-ottelussa. Miten se oli mahdollista? Missä hänen huomionsa oli ollut? Hän on myös salannut pelaamiseen liittyvän ongelmansa, joten vaimo hyvässä uskossa luottaa Kippin olevan edelleen kaupungin äveriäimpiä liikemiehiä. Tosiasiassa Kipp pelaa nyt koulumaksuista, asuntolainasta ja auton osamaksusta eikä hän osannut viimeksi hävitessään edes aavistaa joutuvansa tavalla tai toisella saamaan kokoon Mungon sieppaajien vaatimat lunnaat. Jopa heidän kaunis kotinsa oli pelattu...

Jamesin kirjan aikajana on lyhyt, mutta tiheä: Kaikki alkaa torstaina 10. elokuuta ja päättyy maanantaina 14. elokuuta. Mungo on ollut sulkeutunut poika, joka on kotona pääasiassa vetäytynyt omaan huoneeseensa. Hänen paras ystävänsä on Aleksander Dervish, jonka isän Jorgjin nimi on hyvinkin tuttu Brightonissa eikä aivan miellyttävissä yhteyksissä.

Jo yli 19 miljoonaa myytyä Roy Grace –dekkaria kirjoittanut Peter James parantaa tahtia kirja kirjalta. Tässä viimeisessä suomennetussa eräs asia tuo mieleeni ensimmäisen Roy Grace –trillerin eli Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple), jota tuskin kukaan sen lukenut voi unohtaa. Enempää en voi avata spoilaamatta juonta. Sen sijaan kiinnostavaa on huomata miten armolliseksi alan itse tulla puisevana ja hieman omahyväisenä pitämälleni ylikomisario Roy Gracelle. Nyt hän antaa tilaa muillekin, osaa pelätä kollegoidensa kyydissä, poliisien toimia ei turhaan koristella ylioperatiiviseksi ja saamme kokea myös Royn nopean, suorastaan James Bondin tyyliseksi itsensä likoon laittajaksi kun tiukin paikka koittaa. Melkein jo Daniel Graig...

Brightonissa tapahtuu lyhyessä ajassa useampi henkirikos kuin yleensä vuodessa. Kipp saa uhkaavia tekstiviestejä ellei lunnaita ala kuulua ajoissa. Jossain sinnittelee vielä elossa Mungo Brown elleivät rikolliset huijaa. Nyt vuoksi ja luode ovat muutakin kuin sanoja koulukirjasta. Kotona Stacey

”Minä en kestä enää”, hän sanoi. ”Minä en kestä, en kestä, en kestä. Hanki Mungo takaisin, ole kiltti, pelasta minun pikkuiseni. Pelasta hänet.”

Kipp tunsi sydämensä kouristuvan, repivän kudoksia, jotka pitivät sitä paikoillaan. ”Stace, hän on minulle yhtä rakas kuin sinullekin.”

”Todista se sitten, todista nyt heti.”

Kipp katsoi vaimoaan. ”Haluatko, että olen varovainen vai että pelastan Mungon?”

”Sekä että.”

”Minun täytyy valita jompikumpi.”

*****

Peter Jamesin Roy Grace -sarja

Dekkarit Leena Lumissa

Tulet kuin valo...

Tulet kuin valo
yhtä aikaa joutsenten 
kanssa luokseni.
Tarjoan illallisen
sulaa merta lasissani.

- Eija Aromaa -
Tankapäyöräilijän talvi (ntamo 2014)
kuva Pekka Mäkinen

Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla

Heikki muisti vieläkin hetken jotenkin onnellisena, kirkkaana kuin iltapäivän valo kadun vastakkaisella puolella talojen reunustoilla. Äidin ja Iida-Marian kasvoilla oli väreillyt ilo, raskaat ajatukset olivat lipuneet aamupäivän yltä kuin pilvet Helsingin taivaalla kohti merta.

Heikki muisti hymyn Iida-Marian ohuilla huulilla, uurteiden liikkeet huojentuneilla kasvoilla, vilkutuksen vaunun rappusilta, miten vanha nainen katosi nyytteineen ja palasi Ruuhiniemeen yhtä äkkinäisesti kuin oli tullutkin.

Mutta sanallakaan ei vierailun aikana paljastettu, miksi Iida-Marian äiti Selma oli aikoinaan lähtenyt Längelmäeltä. Miksi nainen oli paennut kotipitäjästään teille tietymättömille, hylännyt oman tyttärensä sisällissodan pyörteissä ventovieraiden huostaan vieraaseen kaupunkiin ja kadonnut sen jälkeen joksikin aikaa?

Tapani Heinosen uusin teos Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla (Minerva 2018) kertoo vahvasti, väkevästi ja samalla kuin valon pilkahduksina, myös ripauksen lyyrisesti, Suomen sisällissodan historiasta Tampereella ja etenkin Längelmäellä. Vaikka historia on minulle suuri intohimo, haluan aina kumittaa siitä pois sodan, jossa veli veljeä vastaan...On rankkaa, kun itse tulee suvusta, jossa on ollut punikkeja ja valkoisia. Kaikki on yhtä rankkaa, se että kaukainen ulkomaan sukulainen halusi tulla katsomaan isoisänsä teloittajan, lahtarin, taloa kuin se, että sai kuulla, missä komentokorkeudella valkoisissa veremme olikaan virrannut. Toisaalta haluaisin kuten varmaan moni muukin antaa jo haavojen sulkeutua ja kaiken unohtua, mutta olemmeko kuitenkin jotain velkaa tuleville sukupolville, että eivät ikinä tätä verenvuodatusta päästäisi tapahtumaan. Ei ikinä enää veli veljeä vastaan, rakastettu vastaan rakastaan!

Tapani Heinosen Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla on niin vahva, tiivis ja eheä, että saa vertaistaan tälle aiheelle hakea. Hämmästyttävää, miten Heinonen osaa kuvata ihmissielua. Nyt hän yltää jo naissielujenkin yläsfääreihin pelottavalla itsevarmuudella. Miten nykyajan ihminen osaa noin asettua kaikkeen tuonaikaiseen ja olen tässä vahvalla maalla, sillä jos on syntyään oikealta maaseudulta, tietää paljon vanhojen talojen ja sukujen tavoista. Kirjan aloitus on entisajan normi: Talon isäntä panee piian paksuksi ja piika saa lähteä mieron teille. No onneksi Kaarlo Kordelinissa asuu sentään ihan rakkautta Selmaa kohtaan, mutta ei ikinä uskallusta sitä tunnustaa ennen kuin valkoisten pikatuomioistuimen edessä paljon myöhemmin. Siellä Kaarlo vihdoin tunnustaa ainoan lapsensa ja tämän äidin, sillä hänen avioliittonsa oli lapseton. Mutta paljon sitä ennen Selma 1897 matkustaa Kaarlon järjestämään piikapaikkaan Helsinkiin Kaarlon lapsi kohdussaan.

Miksi Kaarlo ei tullut saattamaan? Oliko Helsingin asemalla kukaan vastassa? Löytyisikö kaupungista kuitenkaan kortteeria? Selma nousi tarkistamaan pussista, olivatko Kaarlon antamat rahat yhä tallella. Hän laski seteleitä vaivihkaa...

Samaan aikaan öinen maisema lasin takana lipui äänettömästi ohi, kaupungin tuhannet valopisteet liimautuivat hetkeksi ikkunaan ja haihtuivat pois. Menneisyydelle kirjotettiin jo tulevaisuuden historiaa.

Selma Törölä ei vielä tiennyt, että Fjodor Ivanovitsh nojaisi joskus puistonpenkkiin Pitkänsillan kupeessa ja hän sitoisi pamppaillen tämän haavoja. Ei aavistanut, että hänen poikansa matkustaisi joskus samoja raiteita vastakkaiseen suuntaan, kohti hänelle määrättyä kohtaloa.

Nykytyyliin tarina kulkee kahdessa ajassa. Nykyajassa kirjailija Heikki Puharila haluaa kirjoittaa kirjan sukunsa historiasta, mutta hän törmää kaiken aikaa kuin mustaan aukkoon, sillä kaikki pysähtyy mumoon, Iida-Mariaan: Miksi hänen äitinsä Selma oli hänet aikanaan vieraalle hylännyt ja kuka oli Iida-Marian isä?

Saamme kokea suvista Helsinkiä 1906, joka soi valssin, romanssien ja silkin läpi tuntuvien kosketusten tahtiin.  Elettiin jo aikoja, kun Kaarlon kanssa saatu Ilmari nukkui omassa huoneessaan, mutta valvoikin salaa kuunnellen kiihkeästi huohottavaa hengitystä joka kiertyi...

Längelmäellä 1912 Kaarlo Kordelin avaa Selmalle tilin, jonne talletetaan joka kuukausi viisisataa markkaa. Omatunto halusi tasoittaa pojan tietä vaikka lyseoon.

Ajassa luodaan suhteita. Monenlaisia. Ilmari Törölä pääsee ylioppilaaksi ja tutustuu painimatolla Henry Sandbergiin, joka lukee kirjallisuutta ja filosofiaa. Henry saa Ilmarin tuntemaan jotain, mitä ei ikinä ennen. Eikä se tunne sammunut edes Henryn lähtiessä Saksaan jääkärikouluun...

Verisen sodan alettua ei armoa tunnettu puolin eikä toisin. Hyvin Heinonen pitää kauhun tasapainoa niin kuin se oli, sillä puolin ja toisin tehtiin armottomia tekoja. Tarina myös paljastaa, miten usein etenkään punaiset päälliköt eivät saaneet joukkojaan hillittyä ja tapahtui anteeksiantamattomia ja vääriin tietoihin perustuvia teloituksia. Voiton jälkeen taas valkoiset pääsivät kostamaan, joten syytön ei ollut kumpikaan puoli. Ja Pohjanmaan pojat vain heittivät löylyä lissää!

Heinosen tarinan tuoksu on virtsa, uloste, viha, kloroformi, ruumismätä, pelko, kylmä, himo, sorto, epätoivo...Sitten tulee se hetki kun Fellmanin pellolle on sullottu tuhansia punavankeja vuorokausiksi kauhuun ja epätietoisuuteen kohtalostaan. On toukokuun alku 1918.

Jääkäri Dieter Hohneman käveli pientä kehää edestakaisin ja olisi tahtonut kotiinsa Saksanmaalle. Vartioiminen ulkosalla seisten alkoi pitkästyttää ja uuvuuttaa aisteja.

Yhtä hyvin hän olisi voinut taistella Reinin rannalla omiensa rinnalla sortoa ja väkivaltaa vastaan.

Silloin satakieli lauloi selän takana metsikössä. Jääkäri Dieter Hohneman kääntyi, käveli hyvän matkaa metsää kohden ja pysähtyi ojanpenkalle kuuntelemaan.

”Hörst du...eine Nachtingall singt?" (Kuuletko…satakieli laulaa?)

Ja satakieli lauloi!

******

Reunalla

Kuka heilutti pesäpuuta? 

2,5 miljoonaa visiittiä!!! Lämmin kiitos teille♥

Aloittaessani kirjabloggaamisen, en ikinä voinut uskoa, että saisin joskus 2,5 miljoonaa visiittiä: Suuri, lämmin kiitos teille!Tämän piti olla vain sellainen pikkuharrastus, mutta veikin koko naisen. Kun tuli täyteen 30 000 kävijää 13.9.2009, kävelin pitkässä iltapuvussa jo aika kylmään järveen. Nyt oli lauantain kuvauksissa niin lämmintä, että lopulta jopa sukelsin sifonki viistäen lämpimään Päijänteeseen.

Melkein kaiken muuunkin paitsi kirjat olemme kommenteissa Lumi -blogissa jakaneet. Niin surut kuin ilot ja vastavuoroisesti. Osasta lukijoita on tullut tuttuja, joiden kanssa on tehty kirjavaihtareita tai lähetetty toisillemme kasvien taimia. Monen kanssa on tavattu ja jaettu yhteistä intohimoamme lukemista.

Kiitän myös kustantajia saamistani arvostelukappaleista. Alkuvuosina lukutahtini oli niin kova, että en olisi millään saanut kirjastosta etenkään uutuksia riittävän nopeasti tai pystynyt niitä kaikkia ostamaan. Silti vieläkin ostan kirjoja etenkin alesta, mutta myös normihintaisia joskus. Sunnuntaina olin parhaan ystäväni kanssa lounaalla ja sen jälkeen tulimme meille suklaakahville, sillä missään ei saa yhtä hyvää kahvia kuin...Annoin ystävälleni, joka on sekä kova kahvitratti että intohimoinen trillerien lukija, syntymäpäivälahjaksi Agnés Martin-Lugandin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia. Välillä muutakin kuin dekkaria, vaikka meistä kumpikin voisi pitää puheen tuosta vain dekkarien puolesta.

Jatkan tietysti, mutta nyt hitaampaan tahtiin, sillä on niin paljon muutakin. Nyt juuri luonamme ovat pari viikkoa Merin ja Samin koiruudet, joten kiirettä pitää. Kaksi hyvin eri-ikäistä koiraa on oma suloinen haasteensa.

Leena Lumi kiittää vaikka kumarruskuva järvessä ei onnistunutkaan. Silti oli pakko toistaa tuo vanha juttu kävellä järveen, joten ihan kiva, että ei vielä ollut lokakuu...Olen vapaiden vesien uimari, mutta veden pitää olla lämmintä. 

rakkaudella kaikkia lukijoitani kiittäen
Leena Lumi

Harlan Coben: Älä päästä irti

L niin kuin lähtö.

Moni olisi pitänyt sitä huijauksena tai petoksena, mutta Rex oli järkähtämätön: se oli rehellisesti ansaittua rahaa. Daisy ei ollut rehellisyydestä niin varma mutta ei potenut syyllisyyttäkään.

 Suunnitelma oli simppeli. Mies ja nainen eroavat. Huoltajuuskiista muuttuu rumaksi. Molemmat ovat epätoivoisia. Nainen palkkaa Rexin voittaakseen tiukaksi käyneen taistelun.

Ja miten Rex sen tekee? Ottamalla miehen kiinni rattijuoppoudesta.

Onko parempaa tapaa osoittaa miehen olevan kelpaamaton vanhemmaksi?...tyyppi on jo juomassa, vai mitä? Sinä vain tönäiset häntä, ja siinä kaikki. Ei hänen ole pakko ottaa ja ajaa. Se on hänen valintansa. Et sinä häntä aseella uhaten pakota.

Harlan Cobenin trilleri Älä päästä irti (Don’t Let Go, MinervaCrime 2018, suomennos Saana Rusi) kertoo kovan tarinan niin yksittäisten ihmisten kuin Yhdysvaltain salaisen armeijan toiminnasta. Tarinan onneksi minusta vähemmän viime mainitusta eli salaisesta tukikohdasta, johon sattumalta kirjan aikuiset ovat törmänneet nuorina. Kuten seikkailua janoavat nuoret usein, nytkin ryhmä keksii asian ympärille Salaliittoklubin. Asia ei ole ollenkaan vaaratonta, vaikka tukikohdan ei pitäisi enää toimia sotilastehtävissä. Kammottavasti osa nuorista kuolee samana yönä viisitoista vuotta aikaisemmin...Leo ja Diana ovat jääneet junan alle ja...nyt poliisina työskentelevältä rikosylikonstaapeli Nap Dumasilta katoaa tyttöystävä Maura täysin jäljettömiin. Napille Maura on edelleen kuin pakkomielle eli hän ei voi päästää irti. Kirjassa Nap tilittää tuntojaan tapahtumista mystisenä yönä kuolleelle veljelleen Leolle ja on varma, että tapaa vielä Mauran. Rexin ja Daisyn alun poka sysää liikkeelle tapahtumien vyöryn, jossa eilisestä tulee kuin tätä päivää, kuin välissä ei olisikaan ollut viittätoista vuotta Napin kaipuuta ja poliisipäällikkö Augien ikävää ainoaan tyttäreensä Dianaan, joka kuoli yhdessä Napin veljen kanssa. Augie ei ole vailla kaunaa edes ystäväänsä Napia kohtaan:

”Sinä jopa esittelit Dianan ja Leon toisilleen,” hän sanoo ja kuulostaa oikeudenkäynnin ristikuulustelijalta.

”Mihin pyrit, Augie?”

”Kaikki vanhemmat ovat omien piku tyttöjensä suhteen niin hyväuskoisia. Minä kai myös. Hän oli minulle maailman napa....sanoisitko sinä, että Diana oli villi juhlija?”

”Ei ollut.”

”Sinä iltana kun Leo tuli hakemeaan häntä, olin kotona. Avasin oven. Kättelimme, ja huomasin sen.”

”Mitä huomasit?”

”Leo oli pilvessä. Eikä ensimmäistä kertaa. Halusin estää Dianaa lähtemästä. Hän kuitenkin katsoi minuun anellen. En estänyt. Annoin hänen mennä.”

Hän on ajatuksissaan siellä, kättelee sinua, katsoo tytärtään, näkee tämän ilmeen. Hän ei milloinkaan pääse eroon katumuksesta ja jossittelusta.

Poliisiystävysten kauna on molemminpuolista, sillä Augie ei ikinä kertonut minne Maura pakeni sinä yönä. Hän ei kertonut suojellakseen Mauraa, sillä kirous tuntuu vaanivan Salaliittoklubin ryhmää ja se kaikki on taas alkanut. Mitä niin arkaluontoista nuoret olisivat voineet nähdä, että siihen puuttuisi vaikka Yhdysvaltain salainen poliisi ja armeija? Onko kaikki vain kuvitelmaa ja syyt ovatkin ihan muualla?

Kymmenien suven skandidekkarien jälkeen yhdysvaltalainen Harlan Coben on kuin siirtymä kesälaiturilta tositoimiin. Olen aikaisemmin lukenut häneltä Lupaa ja vaikene (Six Years) sekä Petät vain kerran (Fool Me Once) ja jälleen hän kertoo erilaista ja yllättävää tarinaa. Paljastaa heikkoutemme muistojen vääristelyyn ja sen miten eri tavalla muistamme samat asiat. Coben alkaa olla dekkarimaailman kovinta kaartia 70 miljoonalla myydyllä kirjallaan! Coben paljastaa niin salattuja yhteiskunnallisia ja poliittisia epäkohtia kuin tunkeutua ihmismielen  pimeisiin kuiluihin. Noiria tuntuu löytyvän nyt etenkin niiden mielistä, joita pidämme suojeluksen ja hyvyyden ruumiillistumina.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

ennen kuin horsma ehtii kukkaan...

ennen kuin horsma ehtii kukkaan
alkaa kesän hiljaisuus: yö huokaa
     jää sitten henkeään pidätellen odottamaan
           että edes yksi lintu sanoisi vielä jotakin

- Kai Nieminen -
Istun tässä, ihmettelen - Valitut runot (Tammi 2012)
kuva Pekka Mäkinen

Vain aikamatkustus pelastaisi minut!

Olen jo pitkän aikaa ajatellut marista yhdestä asiasta, mutta miten se nyt sopii naiselle, joka istuu koneella kymmenettä vuotta ja paljon. Kerron kuitenkin, sillä mitta täyttyi eilen, vaikka asian huvittavatkin puolet myönnän. Tosin sain ajolähdön tämän päivän Hesarista, jossa Unto Hämäläinen arvostelee Staffan Bruunin kirjaa jutussaan Tähtireportteri sai tarpeekseen median murroksesta. Siis joku muukin rakastaa hulluna paperista aviisiaan kuten minä Hesaria: Joka aamu Hesari sängyssä ja Lumimies tarjoilee ison mukillisen suklaakahvia ja yhden kauraleivän viipaleen. Siinä meidän aamuonni ja lehti jaetaan sovussa ja moni juttu käsitellään. Kukaan ei pääse häiritsemään, sillä telefoonit ovat äänettömällä...lehden sivut vain kääntyvät.

Staffanin kirjan nimi on Mies joka rakasti uutisia (Mitt liv på HBL) ja kustantaja on Siltala.

Siis eilen oli citypäivä eli ensin kampaaja, sitten lounas yhdessä kaupungilla ja minun ollessa kampaajalla Lumimies kävi valitsemassa minulta mitään kysymättä vaimolleen älypuhelimen, vaikka olen vastustanut sitä henkeen ja vereen. Sen verran hän sai minua ylipuhuttua, että suostuin, jos 1) saan pitää myös tavallisen kännykkäni ja jos 2) minulle annetaan aikaa sisäistää tämä tragedia vuoden loppuun asti eli tänään en edes kosketa vehjettä, jota hän on nyt noutamassa autohuollon ohessa. Luen jänittävää kirjaa ja se voittaa uuden teknologian minulla! En olisi suostunut ollenkaan, mutta kun pankkiasiat olivat menossa vaikeaksi ilman älyluuria, joten minulla ei ole varaa/kanttia heittäytyä tämän 'kehityksen' ulkopuolelle. 

Eilen katsoimme ansainneemme Dallas-pullat iltapäiväteellä. R. meni kalatiskille, sillä laitan huomenna kalasoppaa, johon tietty itse keitän liemen etc. Otin KAKSI pullaa pussiin, tsekkasin numeron ja lähdin punnitsemaan. Mitä ihmettä: Vaaka näytti ihan erilaiselta kuin ennen ja se oli myös erilainen kuin Prismoissa, joissa on se helppo näppäinvalikko numerosarjoista valiten. Painoin kohdassa kappaletta numeroa KAKSI ja jossain kohdassa tietty sitä Dallasin numeroa. Kuitti tulostui ja vilkaisin sitä ohimennen: 204 euroa!!!! Suustani pääsi ruma sana, mutta ei sentään se f-sana. Taakseni tuli aikamoinen komistus, joka halusi auttaa enkuksi (taisi olla italiaano), mutta hänkään ei saanut mitään järjellistä aikaiseksi. Sitten saapui suomalainen ilm. tyttöystävä, joka sanoi 'nyt minä yritän'. Häneltäkin meni pieleen. Sitten hän otti vähän tilaa ja alkoi töihin. Lopulta hän sai aikaan oikean, järkevän hintalapun, mutta huokaili, että 'järkyttävää', johon minä, että 'tämä on Suomi, teknologia edellä, vaikka moni pelkää vanhuutta enemmän kuin mitään muuta laitoksissa tapahtuneiden ns. vahinkojen takia ja vaippojakaan ei riitä eivätkä kaikki pääse edes ulos suvella etc.'

Samalla kun mieheni soljui sulavasti läpi pikakassan (taas on mennyt joltain työpaikka), minä sanoin kassalle, että olen noutanut meidän erityisherkkuja juhlapyhinä heiltä jo 33 vuotta, mutta enää en uskalla ja miten lie keskustan vanhusten laita...Harmi kun ei ollut tuttu kassa.

Minulla on myös läheinen, joka rakastaa matkustaa junassa, mutta ei voi enää ellei joku muu tee lippuhankintaa hänen puolestaan. Hän yli 90 vee, mutta pitää puutarhaa, lukee monia aviiseja sekä muitakin lehtiä, tietää kaiken maailman tapahtumista, mutta ei osaa esim. vaikkapa vastata tekstiviestiin taikka hankkia niitä junalippuja. En minäkään!!!!, mutta minulla on supportti. Nyt moni miettii, että ilman supporttiani eli miestäni, oppisin pakosta. Ei välttämättä, sillä olen härkä ja yhtä itsepäinen. Eikä kiinnosta!!! Olen myös idealisti ja uskon tähtiin: Aikamatkustus on vielä mahdollista ja minä pääsen sotien välisiin vuosiin. Tosin en haluaisi olla sielläkään piika, joka nousee klo 4 aamulla lämmittämään herrasväen kaakeliuuneja, vaan tietysti taiteilija, joka rakastaa puutarhailua. Nainen, joka silloin tällöin vetää käteensä pitkät juhlahansikkaat ja lähtee rakkaansa kanssa juhliin tanssien aamuviiteen.

Mitä puhelimeen tulee, olen salaa harjoitellut Lumimiehen telefoonilla ja tulokset ovat olleet järkyttäviä tai naurettavia, saa ihan vapaasti valita, kumman haluaa. Sinänsä en vastusta kehitystä, mutta liian usein muistan Chaplinin elokuvan Nykyaika ja miten oikeassa hän olikaan: Kaikki on nyt vain ajannut tuonkin elokuvan kauhuvisioiden ohitse ainakin Suomessa. Keski-Euroopassa on vielä monta vanhanaikaista asiaa, joten siellä olen kuin enemmän kotonani...

Sinänsä en vastusta kehitystä, en tietenkään, mutta miksi ihmeessä Suomen pitää yrittää tehdä teknologian maailman nopeusennätystä, jonka takia nyt kohta puolet kansasta on pudonnut kärryiltä, enkä tarkoita nyt vain älypuhelimia vaan vaikkapa pankkiasiointia tms. Minulla oli tarkka lukukin jossain, mutta se on nyt hukassa. Helsingin Sanomat on kiitettävästi pitänyt ilmiötä pinnalla, mutta onko sanottu kertaakaan, että 'tämä voi tapahtua, mutta paljon, paljon hitaammin.'Teknologinen kehitys on kuin formula-ajot samaan aikaan kun maahamme saadaan uusia, tehokkaampia ja potilasystävällisempiä syöpälääkkeitä hitaammin kuin mitään muuta. Mitäpä jos tuo kaikki pikateknologiaan hassattu raha olisikin annettu uusien lääkkeiden kehittämiseen tutkijoillemme sekä jo muualla käytössä olevien lääkkeiden hankintaan eli byrokratian ohittamiseen vaikka rahalla! Eräs ystäväni sai lääkäriltä syöpäänsä elinaikaa 5 kuukautta. Hänen onnekseen, rahaa löytyi omasta takaa ja H. matkusti USAan hoitoon. Hän eli vielä VIISI hyvää vuotta ja tiedän, että oli kunnossa, sillä tapasimme erään tilaisuuden jatkoilla aamutunneilla ja hän oli suorastaan vitaalinen, vaikka ikääkin jo oli. Olen tuntenut hänet pikkulikasta, joten oli kuin olisin tavannut nuoremman hänet, vaikka suomalaisen hoitotarjonnan mukaan hän olisi ollut jo tuhkaa.

Siellä sun täällä pankit antavat ikäihmisten, joista monet ovat olleet heidän asiakkainaan 70 vuottakin, käydä maksamassa laskujaan tai nostamassa rahaa vain kaksi tuntia päivässä ja tarkkana kellonaikana. Tähän minulla on hyvä 'tatsi', sillä tiedän, milloin äidille ei kannata soittaa. Hän tosin vielä opetteli kännykän käytön, mutta en halua häiritä, kun hän on pankissa. Eräs parin menestyvän liikkeen omistaja yritti tallettaa rahaa pankkiinsa, mutta sitä ei otettu vastaan, koska oli väärä aika päivästä. Hän sanoi ruman sanan ja irtisanoutui pankista, jonka asiakas oli ollut vuosikymmeniä. Eilen puhuin yrittäjän kanssa, joka kertoi, että 'tulee tilanteita, jolloin rahaa on enemmän ja se pitää päästä manuaalisesti viemään tilille'. Hän oli juuri kokenut ko. tilanteen ja siunaili, että 'toivottavasti tätä ei tapahtu pitkään, pitkään aikaan...' Tekee mieli kysyä, että 'saako asiakas tulla?' Kauppiaan tyttärenä opin: asiakas on aina asia yksi ja kaikki muu tulee sen jälkeen. Ja kaikkia kohdellaan yhtä hyvin ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta. 

Mistä tähän ratkaisu? En ole yhtään teknologian ihmetaituri, mutta ei tarvitse ollakaan voidakseen sanoa vaikka: "Miksi ihmeessä siivoat astiasi itse, anna ravintolan hoitaa." Ystäväni asuu puolet vuodesta ulkomailla ja tietää sen, minkä itsekin olen huomannut, että Keski-Euroopassa riittää ravintolahenkilökuntaa palvelemaan asiakasta, joka on yhtä kuin työllistäminen! Pikaruokapaikat ovat asia erikseen, mutta eräät muutkin ruokapaikat ovat yrittäneet omia samaa mallia itselleen. Ei sitten itketä työttömyyttä jos aletaan itse siivota pöytiä lounaspaikoissamme!

Kohtuullinen hidastaminen on yksi mukava sana. Toinen voisi olla, että vaikka emme halua enää kasvattaa kahden kerroksen väkeä tai jättää osaa kansasta kaiken tarjonnan ulkopuolelle, voisimme säilyttää myös kaikkien käsitettäviä palvelumuotoja tarjolla, vaikka se maksaakin. Olisi valintakaistoja, sen sijaan, että nyt mennään vain pikakaistalla. Hyvät hyssykät: Se tulee takaisin parempana työllisyytenä ja lisätuloina valtiolle verojen muodossa ja säästää samalla yhteiskunnan (lue: meidän) rahoja syrjäytymisen aiheuttamien seurauksien vähentyessä. Pidetään kaikki mukana eli kaveria ei jätetä!

Tästä voisi ihan hyvin kirjoittaa vaikka kirjan. Tosin Staffan Bruun teki sen jo eli kiitos! Pitäisi alkaa kirjata ylös, mitä kaikkea voi sattua, jos on niin vanhanaikainen tai ihan vain nautiskelija, että ei halua syväsukeltaa nykyisen teknologian vauhtiin, vaan ottaa ilonsa vielä irti vaikkapa aamun paperisesta aviisista.

Elämä on kaikkien aistien juhlat, mutta niitä ei vietetä teknologian rattaissa, vaan ihan muualla!

Leena Lumi

Näin vaarattomalta näyttää Mestarin Herkun vaaka. Lumimies unohti eilen jotain ja piti lähteä taas cityyn, joten pyysin kokeilemaan vaakaa ja katsomaan onko se helppo vai ei. Huomaatte punaisella Takaisin päävalikkoon eli siis jos jotain menee pieleen: Se ei toiminut!

Ja tässä ohjeineen, joista en usko edes Pihtiputaan mummon mitään tajuavan. Edellisessä näkyy se vihreä nuoli, mutta sen kohdalla ei lue edes ohjeissa mihin sitä tarvitaan. Minä en ymmärtänyt sitä eikä nuori mies takanani. R.:lläkin meni tovi, kunnes tajusi, että se on sama kuin Enter!!!

Immo Pekkarinen: Kuolleen meren kristallit

Lopulta mies kumartui tytön puoleen ja mongersi:

”Emmekö me viettäneet yön yhdessä? Onko näin?

Pia vetäytyi mahdollisimman kauas ja katsoi sivuun.

Mies sopersi edelleen kysymystään tytölle, joten Zakin oli pakko ottaa ohjat käsiin. Hän kumartui pöydän yli: ”Mikäli näin on, Pia ei näytä muistavan sitä. Hän ei muista.”

Ja hän lisäsi päätään kallistaen:

”Et taida olla ikimuistoinen?”

Immo Pekkarisen esikoisromaani Kuolleen meren kristallit (IamBooks 2018) kertoo värisyttävällä tavalla Sakun eli Zakin nuoren miehen elämästä, joka voisi olla kenen tahansa kohtalo tietyissä olosuhteissa. Zak ajaa takaa unelmiaan, virvatulia, kuten me kaikki, mutta jokin ei hänen kohdallaan osu nappiinsa vaikka hän todella yrittää kaikkensa. Ja vielä kaikkensa ylikin. Kun lukee Zakin ponnistuksista tulee mieleen, miten järkyttävän väärin on sanoa, että meille ei anneta enempää kuin kestämme. Uskooko joku siihen todella!

Zak ei ole tyhmä. Hän pohtii paljon asioita ja löytää yllättäviäkin ajatusrakennelmia, joita  voisi hyödyntää. Hän on kuitenkin päässyt opiskelemaan ja mielen päällä virtaa ideoita. Myös tytöt kiinnostavat ja erityisesti eräs Zoe. Heillä kahdella kaikki sujuu hyvin ja myös kuumasti, kunnes Zoe haluaa lähteä joksikin aikaa kibbutzille. Zak hyväksyy asian vaikka siitä kärsiikin, mutta lopulta aika syö mieleen mustia aukkoja. Kun Zoe saapuu iloissaan ja Zak on vastassa tuliaisinaan kuolleen meren kristalleja, Zak alkaa tehdä eroa ja ajaakin Zoen tämän kotiin, ei heidän lemmenpesäänsä. Tässä vaiheessa lukijan sydän alkaa hakata ylikierrosta, sillä kaikkihan olisi selvinnyt ellei Zoe olisi vaiennut vaan kertonut rakkaudestaan Zakiin...Nyt puhumattomuus, sanojen puute, ajaa Zakin pohjaimuun, josta ei ole paluuta ainakaan Zoen, jos kenenkään muunkan luokse...

Bye, bye blackbird...

Pudotus systeemin ulkopuolelle on alkanut:

Aika oli ilmeisesti alkanut jättää hänestä: aluksi se hylkäsi hänet riistämällä asiaankuuluvat mittalaitteet pudottaen hänet täsmällisten aikataulujen ja päiväjärjestyksen ulkopuolelle.

Joskus hän yritti ehtiä luennoille tarkistettuaan videonauhurin ajastimesta kellonajan ja päivämäärän, mutta hän tunsi mielessään ja kehossaan ylikäymätöntä voimattomuutta.

Zak menee terapiaan ja käy siellä kauan, mutta lopulta terapeutti katsoo käynnit turhiksi ja pitäähän jonkun systeemin maksaa hänellekin. Jossain vaiheessa Zakin tilillä on 2 euroa 18 senttiä, ja hän ei muista edes tunnuslukua vaan joutuu noutamaan pankista kaksi euroaan. On hän sentään tyylissä, sillä Reinot jalassa ja jossain sadan euron aurinkolasit, mutta nekin putoavat kadulle ja joku...

Immo Pekkarisen kerronta on uskottavaa ja tarina on vahvan jälkimaun viini. Zakin putoamisen seuraamisen ei luulisi kirvoittavan huumoria, mutta sitäkin se tekee ja sopii hyvin, vaikka ei uskoisi, sillä niin pienen varassa meillä on koko yhden ihmisen systeemi. Koska en halua eikä ole tarkoitus kertoa kirjan räjähtäviä tapahtumia, niitä, joita lukija ei voi unohtaa, on vain pakko kehua Immosen otetta heti kirjan alussa: Ensimmäisen sivun, ensimmäisen luvun on koukutettava lukija ja siinä hän onnistuu erinomaisesti. Tuli ihan mielen Ian McEwanin Ikuinen rakkaus ja Ben Kallandin Vien sinut kotiin.

Koska en ole tunnettu huumorin ystävänä paitsi Siina Tiuraniemen Kukkia Birgitalle ja muutama muu, niin ironiaa kirja on tulvillaan etenkin outoja normejamme ja byrokratiaamme kohtaan. Jos jonnekin toimistoon tai laitokseen, posti, ensiapu, pankit,  pääsee edes sisälle, on edessä jonotusta ja tietysti vuoronumerot. Siinä omaa vuoroaan odotellessa voi sitten kuolla vaikka leikkausjonoihin, porraskäytäviin tai pyöröoviin. Jossain soi Doors samalla kun silmän verkkokalvolle piirtyy Ellen Thesleffin Omakuva.

Hän oli tulllut rajalle, jonka takaa hänen korviiinsa kantautui ikään kuin murskautumisen ääni, kaiken jauhautuminen kylmäksi tomuksi.

Mikä meitä vaivasi?

Sitä sopii ihmetellä ja lukea tarkkaan kirjan kursiivit, joihin on ammennettu niin Zakin perheen mielipiteitä kuin monenlaista muutakin kiinnostavaa, kuten vaikka terapeutin mietteitä Zakista ja miten lähelle hän ajatuksissaan kerran osuukaan...Äiti ei edelleenkään kartalla, isä on kuollut ja lääkärisiskolle merkkaa vain oma menestys. Mikä meitä siis oikein vaivaa?

To. 20.5: Uni. Jonkun käsivarsilla, korkealla ilmassa. Voimakkaat kädet ravistelevat...näkökenttä heilahtelee, mistään ei saa selvää, kaikki heittelehtii puolelta toiselle, perspektiivi katoaa.

           Herääminen päänsärkyyn ja pahoinvointiin.

*****

Elämä on jo riittävän vaikeaa silloin, kun olemme terveitä ja elinvoimaisia. Kun olemme osittain trauman pirstomia, elämästä voi tulla sietämätöntä.

Peter A. Levine

Kun tiikeri herää. Trauma ja toipuminen

*****

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

*****

Kuolleen meren kristallit löytyy esim. Adlibris.com: https://www.adlibris.com/fi/kirja/kuolleen-meren-kristallit-9789526788531 sekä Prisman verkkokaupan kautta. Myös Akateemisesta kirja löytyy kysymällä.

Koska toivoisin kaikkien lukevan tämän, toivon, että löytyy kohta myös sekä kirjakaupoista että marketeista, joista itsellekin lähtee helposti kirja mukaan kuin huomaamatta...

Illalla

Soitto kantautuu puutarhasta,
miten helkkyy sen murhe pohjattomana.
Meri tuoksuu jäämurskassa
ja tuoreissa ostereissa.

Hän sanoi minulle: "Olen uskollinen ystävä!"
Ja kosketti pukuani.
Ei lumota, ei hyväillä,
osaa hänen kätensä.

Kissoja tai lintuja hän voinee silitellä,
ja katsella solakkaa ratsastajaa...
levollinen nauru katseessaan,
kevyttä kultaa silmäripsissään.

Mutta itkevät viulut
laulavat usvan noustessa:
"Kiitos taivaan -
Olethan kahden rakastettusi kanssa
                  ensimmäistä kertaa."

- Anna Ahmatova -
Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (Suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö)
kuva Päivi Koivuranta

Kristina Ohlsson: Sairaat sielut

Alicelta oli jäänyt ymmärtämättä jotain olennaisen tärkeää. Gunnar ei halunnut päästä eteenpäin. Hän ei halunnut kerätä hedelmiä, leikata nurmikkoa eikä ostaa infrapunalämmittimiä. Hän ei halunnut jatkaa normaalia arkea. Ainoa, mitä hän oli koskaan halunnut, oli että Fanny tulisi takaisin. Ja se oli ainoa, mitä hän ei voisi saada.

”Menen käymään sisällä”, hän sanoi uudestaan.

Alice jäi yksin pihalle.

Kristiina Ohlssonin uusin trilleri Sairaat sielut (Sjuka själar, WSOY 2018, suomennos Outi Menna) tuli luettua eilen illalla sillä seurauksella, että näin painajaisia ja heräilin tavan takaa. Mietin kovasti, miksi en kokenut näin vaikka saman kirjailijan Daavidintähdet, Paratiisiuhrit tai Lotus Blues luettuani. Kirjan nimi Sairaat sielut kertoo jo, että joukossamme kulkee huomaamattomia ja vaarallisia persoonia, jotka vaikuttavat tosi mukavilta. Kirjan kauhu on klassista kauhua. Sellaista jossa tavarat siirtyilevät paikasta toiseen, puutarhassa seisoo joku pimeässä, kuuluu outoja ääniä...Tiedän, että kuulostaa helpolta, vaan kun kaikki on toisin. Miten Ohlsson pystyykään luomaan pelon kehän, jonka lukija tuntee sulkevan juuri hänet kehän keskiöön! Miksi taas elokuva Kaasuvalo ja...

Kolme ihmistä katoaa. Vain Lukas palaa, mutta pahasti väkivaltaa kokeneena. Kaiken lisäksi hän ei muista mitä on tapahtunut. Hänen vanhempansa ovat helpottuneita, mutta Lukas tuntee tarvetta selvittää mitä on tapahtunut. Kristianstadiin palaa myös Lukaksen entinen ystävä David vaimonsa Annan kanssa. Annalla on ilmeisesti ollut mielenterveydellisiä ongelmia eivätkä ne Kristianstadissa ainakaan helpotu, joten Anna kaipaa takaisin Tukholmaan.

Vatsaa kouristi. Anna ei halunnut sairastua uudelleen. Tai ehkä oli väärin sanoa niin. Ehkä hän ei ollut koskaan ollutkaan terve.

Anna ja David ovat ostaneet vanhan pappilan ja kaikki voisi olla kuin unelmaa ellei kauhu olisi asettunut taloksi. Kun pihamaalla syttyy puu palamaan ja ilmestyy tietty merkki, kukaan ei voi olla arvaamatta, että on uuden uhrin aika.

Sisukas Gunnar pitää Alicelta salaa yhteyttä tuttuun poliisiin, Erikaan. Nyt kun kerrankin odottaisin poliisitoimintaa, sitä ei saada kuin höyhenen kosketus ja paha saa jatkaa suunnitelmansa toteuttamista kenenkään häiritsemättä.

Enhän ole vain käyttänyt vielä tänä vuonna superlatiivia ’pelottavin trilleri’, enhän..., sillä tämän vuoden pelottavin jännitysromaani palavine puineen kaikkineen on Kristina Ohlssonin Sairaat sielut!

”Taulut joissa on palavia puita. Pelkään kuollakseni, kun katson niitä. Hän ei tunnu ymmärtävän, mitä hirveää niissä on. Mutta minä ymmärrän.”

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä ja Annika/Rakkaudesta kirjoihin

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Ninni Schulman: Poika joka ei itke

”Kun on lapsesta saakka saanut kuulla, ettei kelpaa, niin ehkei se ole niin kovin monimutkaista. Olen yrittänyt ja yrittänyt, mutta ei se mitään auta. En tajua, miten muut onnistuvat. Yritän pukeutua nin kuin muut, mutta aina on jotakin pielessä. En pysty ikinä muuttumaan muuksi, olemaan oikeanlainen. Haluan luoda itseni uudetaan, mutta ei se käy.”

”...on sentään parempi olla kylähullu kuin ei olla olemassa lainkaan.”

”Mitä näet, kun katsot peiliin?”

”Epäsikiön.”

”Epäsikiön?”

Ninni Schulmanin dekkari Poika joka ei itke (Pojken som slutade gråta, Tammi 2018, suomennos Terhi Vartia) vie meidät nyt helteestä läkähtyvään Hagforsiin, kun viimeksi sieltä luimme Tyttö lumisateessa. Kaikkea sitä skandidekkariparhautta, jota löysin ensimmäisestä Schulmanistani, koen myös tässä jatko-osassa, sillä jatkona tätä pidän. Pikkupaikan rikokset ovat uusia, mutta seuraamme tiivisti toimittaja Magdalena Hanssonin ja muiden Hagforsilaisten elämää, joten kronologinen sarjan lukeminen auttaa paljon. Miksi Magdalena epäröi kun pitäisi olla avoimempi ja luottavampi? Miten hänen pieni Nilsinsä selviää erosta ja neljän tunnin matkustamisesta isän luokse Tukholmaan yksin joka toinen viikko? Ja sitten Petter...Poliisitalolla Christer vaikuttaa epäilyttävän oudolta: Mitä hän kätkee? Ja miten rikospoliisi Petra Wilanderilta jää huomaamatta oman teininsä hätä? Miksi kokenut rikospoliisi Petran ymmärrys sumentuu eräässä työtehtävässä kohtalokkaasti? Kaikki tuntuvat tietävät toistensa asiat, menemiset ja tulemiset, mutta kun ensimmäinen roihu syttyy, savu haittaa sekä näkemistä että tajuamista.

Ensimmäisessä tuhopoltossa menehtyy monia miehiä puoleensa vetänyt paikkakuntalainen Mirjam Framson. Syyllistä aletaan etsiä listaamalla mahdollisia entisiä miesystäviä. Onko joku tuntenut liiallista kaunaa Mirjamin hylättyä hänet. Tuskin kukaan on ehtinyt henkeä vetää, kun syttyy uusi tuhopoltto, jossa menehtyy pariskunta, jolla ei pitäisi olla mitään yhteyttä Mirjam Framsoniin. Neljännen murhapolton jälkeen selviää, että jokainen menehtynyt on saanut kortin tai kirjeen, jossa on lukenut vain

Et kuule kun lakkaan itkemästä.

Lause kuin runo. Tai paha uhkaus. Siltikään yhteistä tekijää uhrien välille ei löydetä ennen kuin...

Lukija saa arvuutella tekijää helteessä, joka ei armoa suo, kuten ei tekijäkään, mutta niin vain arvaus osuu väärin. Ninni osaa vetää viimeisille hetkille uskomattoman loppuratkaisunsa.

Parin helteisen viikon aikana Magdalenan ennakko-odotukset Hagforsin rauhasta haihtuvat savuna ilmaan. Joku käy suuressa ahdistuksessa usein terapeutilla, mutta hänkin kätkee kasvonsa, vaikka keskustelut on hyvinkin runsaina ja kiinnostavina tuotu kursiivilla lukijoille tarjolle.

Mistä on skandijännitys tehty? Arvaamattomuudesta, psykologisuudesta, arjen mukana olosta, siitä mahdollisuudesta, että hehän ovat kuin me, mutta eihän meille voi tapahtua mitään noin kauheaa! Eihän...

Et kuule kun lakkaan itkemästä,

et ymmärrä miten voin,

et huomaa kun lakkaan hengittämästä,

et näe kun menen pois.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Meriharakat, Meriharakat ja uimassa yms.

Meriharakoita, noita merenrannan symppiksiä lankoni Pekka Mäkisen kuvaamana.

Susan Fletcherin Meriharakat on tämän hetken vanhempi lukusuositukseni. Tästä ovat monet olleet vaikuttuneita.

Yhdysvaltalainen journalisti Edward P. Morgan on tiivistänyt kirjan tuottaman elämyksen näin:

"Vain kirjassa on mahdollisuus tutkia haurasta asiaa särkemättä sitä kappaleiksi tai vaarallista asiaa ilman vaaraa. Kirja on harvinainen tyyssija, sillä sen sivuilla mielelle avautuu yhtä aikaa sekä provokaation että yksityisen mahdollisuus." (Kivistö&Pihlström Sivistyksen puolustus)

Harvinainen, hellä sade kastelee nyt puutarhaamme, joten voin ottaa kirjan käteeni ja lukea. Muuten olen uimassa tms.

Mukavaa pitkää viikonloppua kaikille lukijoilleni♥

Leena Lumi

Kevyttä ja terveellistä!

Hyvä lyhtykoisovuosi tulossa. Eräs helteen uuvuttama, iäkäs sukulaiseni soitti eilen ja kun kehuin, miten paljon on tulossa lyhtykoisoja, putosi hiljaisuus. Vähän ajan kuluttua hän sanoi luulleensa niitä koisoja erääksi rikkaruohoksi ja oli ehtinyt repiä kaikki pois...Hän oli niin pahoillaan, että lupasin lyhtyjä tulevan hänelle vielä tänä syksynä paljon. Onneksi kauppapuutarhat voivat pelastaa tämänkin asian.

Camilla Grebe: Lemmikki

Ilta ja PIMEYS, monessa mielessä.

P. lähti taas juoksulenkille. Käytän tilaisuutta hyväkseni ja kirjoitan muutaman rivin.

Valitin, että hän on hapan ja pahantuulinen. Ettei hän enää piittaa minusta, vaan kohtelee minua töissä kuin ilmaa.

P. vastasi, että minulla on hermot kireällä, ja sanoi rakastavansa minua. Sitten hän nojautui lähemmäs ja halasi minua kömpelösti.

Silloin päässäni napsahti...

Olen täynnä tyhjyyttä, kammottavaa loputonta pimeyttä.

Ehkä Ormberg on viimein asettunut minuun asumaan.

Camilla Greben uusin teos Lemmikki (Husdjuret, Gummerus 2018, suomennos Sari Kumpulainen) jatkaa dekkarikuningatarhaastajan vahvuudella ja yhtä tehokkaalla juonikuljetuksella vähintäin kuin mitä oli esikoinen Kun jää pettää alta. Edellinen oli vuoden petollisin trilleri ja monen suosikki, joten tuskin Camillan lukijat voivat olla seuraamatta, mitä nyt kuuluu vaikka Hannelle, sairaalloisen tarkalle noin kuusikymppiselle poliisia avustavalle käyttäytymistieteilijälle ja hänen parilleen Peterille. Vaikka tarina on aivan eri, suosittelen lukemaan myös Kun jää pettää alta, sillä siten pääsee erittäin kiinnostavan Hannen iholle!

Olen kertoja, olen kertomus.

Olen kamera, olen talot.

Olen yhtä aikaa objekti ja subjekti, sillä seuraan tapahtumia mahtamatta niille mitään.

Grebe ei toista itseään, vaikka nytkin kertojina on kolme eri tavoin oirehtivaa henkilöä: profiloija Hanne, teini-ikäinen Jake ja rikospoliisimme Malin, joka on kotoisin Ormbergin pikkukylästä ja josta on ikänsä kaiken vain halunnut pois. Hän onnistuikin siinä ja unelmahäät tukholmalaisen asianajajan kanssa ovat tulossa, mutta sitä ennen Malinin on selvitettävä kahden ruumiin arvoitus entisessä kotikylässään. Kummatkin ovat naisia, maahanmuuttajia sekä äiti ja tytär. Murhien välillä on kulunut paljon aikaa, sillä ensimmäinen ruumis löytyy lokakuussa 2009 ja toinen nyt. Tarinan kiinnostavuus lepää sekä sen juonikkuudessa että henkilöiden sekasortoisuudessa. Tokikaan kukaan ei sanoisi ehkä niin ainakaan Malinista tai Hannesta, mutta lukija saakin matkan varrella tietää enemmän kuin ormbergilaiset.

Pienessä kyläpahasessa on näkymättömiä riippuvuussuhteita ja niiden pauloihin takertuu myös vahva rikospoliisimme Malin: Tyttö voi lähteä Ormbergista, mutta Ormberg ei lähde tytöstä! Voi Malinia, voi! Ormbergin arvaamattomat piilovirtaukset vaihtavat suuntaa lupaa kysymättä, tuuli saa uuden tuoksun, hallinnan menetys voittaa ja se mitä kohti piti kulkea katoaa: oli eksyttävä löytääkseen perille...kotiin.

Tilanne talvisessa Ormbergissä on kaaottinen ja alati satava lumi peittää tekijän tai tekijöiden jälkiä. Kaiken lisäksi Peter, Hannen elämän rakkaus on kadonnut. Hannelta puolestaan on eräässä tapahtumasarjassa kadonnut päiväkirja, johon hän kirjoittaa kaiken. Joku takuulla lukee päiväkirjaa, jossa on myös intiimejä asioita Hannen ja Peterin Grönlannin lomalta. Lomalta, josta Hanne ei olisi halunnut ikinä palata takaisin.

Lemmikki on valittu Ruotsin parhaaksi rikosromaaniksi vuona 2017 eikä suotta! Minunkin pitäisi olla lomalla, mutta niin vain meni ihan toisissa maailmoissa pari järkyttävän kuumaa hellepäivää, vaikka sivuja on yli viisisataa.Sitten lähdin sukeltamaan Hannea ulos itsestäni, sillä hän jäi minuun. Lupaa pyytämättä. Itsevaltaisesti.

Ehkä tämän tarinan roisto olenkin minä: sydämetön, itsekeskeinen ja viettien ohjailema osapuoli.

Minähän tiesin kaiken tämän, mutta tahdoin silti P:n omakseni.

Ihan kuin olisi syönyt leivoksen, vaikka ei olisi pitänyt.

Huumetta.

Sitä P. on minulle ollut. Ihanaa huumetta, josta en missään tapauksessa halunnut kieltäytyä.

Hän oli huume ja minä olin narkkari. Kuka minä siis olen häntä moittimaan?

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Susa/Järjellä ja tunteella  Mai/Kirjasähkökäyrä ja Tuulia/Lukutuulia

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Max Manner: Kadotettujen kahvila

Onnekseni näen tuon ilmeen kasvoillanne, se kielii vilpittömästä kiinnostuksesta. Ilmiselvä kummastelunne kertoo siitä, että te sentään kuuntelette, luojan kiitos. Kuinka noinkin vanha ja kiltinoloinen nainen voi väittää itseään rivoksi ja riettaaksi? Vastaus on yksinkertainen. Nykyään en häpeä enää mitään. Elämässä kaikki on mahdollista, kyky muuttua ja muuntautua on rakennettu meidän kaikkien sisälle. Minua ja toimiani ajoivat hillitön elämänjano ja pakonomainen tarve selviytyä. Tahdonvoima, siitä olette varmuudella kuullut puhuttavan. Kaiken saattaa saada, jos tarpeeksi tahtoo. Siksi pitää samalla myös varoa, mitä toivoo. Minäkin sain tahtomani, olenhan edelleen lihaa ja verta. Minä sain elämän. Oikeastaan satuin saamaan paljon enemmän kuin tilasin.

Max Mannerin Kadotettujen kahvila (Arktinen Banaani 2018) oli minulle jo kannellaan houkutus eikä vähemmän aiheellaan, joka kertoo teini-ikäisen Kathrine Schulzin elämästä Wienissä sekä ennen natsien saapumista kuin etenkin natsien vallattua Itävallan. Ostmark näytti nopeasti julman luonteensa ja kristalliyöstä alkoivat iskut myös Cafe Schulziin sekä lopulta perheen matka keskitysleirille. Sitä ennen rankkoja kuulusteluja, joista Kathylle jäivät ikuiset jäljet niin iholle kuin sieluun. Koska itse kärsin klaustrofobiasta, ymmärsin niin hyvin, missä Kathy murtui sekä missä päätti olla murtumatta. Kun on pelännyt riittävästi, on ylittänyt rajan, jonka jälkeen ei pelkää enää mitään. Kathy päästettiin kuin ihmeellä takaisin Wienin kaduille, mutta perheensä hän oli kadottanut ja kotia hänellä ei enää ollut. Hädissään Kathy kääntyi ensin rakkaan Matthiaksen puoleen mitään tältä saamatta. Sitten oli vuorossa tyttöystävä Lisa, joka oli tehnyt yllättävän siirron yksityiselämässään eikä ensin luvannut apua, vaan sitten kuitenkin luovutti Kathylle omat henkilöpaperinsa. Heitä oli usein pidetty siskoksina, joten paperit menisivät täydestä. Nyt katosi Kathy ja tilalle astui Elizabeth Hechter eli Lisa. Kuusitoistavuotiaasta tytöstä kasvaa se nainen, jota vaikeneva lukija kuuntelee vuosikymmeniä myöhemmin saamatta katsoa kertojaa kuin peilin kautta. Kiskot kolkkaavat München-Stuttgart- Strasbourg- Paris.

Kadotettujen kahvila on rakenteeltaan kiinnostavan vahva, hyvin cinemaattinenkin. Vanha, ryppyinen nainen kertoo tarinaansa eikä kuulija saa puhua eikä lähteä ennen kuin viimeiset tähdetkin ovat syttyneet yötaivaalle. Näen tarinan filminä. Manner ei käytä nykyään trendikästä useamman kertojan taktiikkaa vaan luottaa tarinaan, joka alkaa hyvin nälkäisellä vatsalla Pariisissa, risoissa vaatteissa kaduilla ja pinttynyt lika iholla. Kuten oikeassa elämässäkin usein, sattuma puuttuu peliin ja Lisa tapaa arvostetun ja onneksi saksaa puhuvan naisen, joka pitää tasokasta bordellia. Mitä muuta juutalaistyttö saattoi tehdä tuona aikana kuin tarttua viimeiseen mahdollisuuteen säilyä hengissä: Kieltää juutalaisuutensa säilyttääkseen henkensä viihdyttämällä saksalaisia sotilaita. Mahdottomasta tulee mahdollista, vaikka Lisa aluksi vastustaa kuin tiikeri. Kynsii, puree, raivoaa, mutta lopulta hänestä tulee asiakkaiden suosituin kohde. Niin suosittu, että hän alkaa sanella ehtoja. Hän määrää tahdin, mutta vahva ja kokenutkin voi tulla yllätetyksi: Taloon saapuu Otto Wiesner, Saksan sukellusvenelaivaston ylin! Alkaa Lisan leikki tulella...

Kadotettujen kahvila on vainojen kirja, mutta myös seikkailullinen, sillä mihin trilleristi Manner karvoistaan pääsisi! Näin on sopiva, näin oli Mengelen elämäkertakin. Viihdyin, mutta tunnustan historian faktat nöyrästi. Nyt Max mutristi suutaan ja huokaisi syvään, sillä onhan hän kirjoittanut muutakin kuin dekkareita, joita arvostan. Tarinassa etenkin Villa Felseneckin aika on kuin sitä ei voisi olla, että se olisi unmöglich! Sota-aikana kaikki oli mahdollista ja uskomattomampaakin on luettu sekä tapahtunut. Kaikki oli schrecklich und möglich, kauheaa ja mahdollista.

Wieniin ja sen sodantuhoihin palaa Kathrine Schulz. Kadut täynnä pommitettuja taloja, ihmisten huonekaluja, puiston penkillä kokonainen perhe pyhävaatteissaan makaa kuolleina, ei liikahdustakaan. Vain naisen kaulassa sifonkihuivi liikahtelee kuin korostaen kaupungin outoa hiljaisuutta. Väistämätön törmääminen ensin Lisaan ja sitten Matthiakseen, mutta Kathylla ei ole aikomustakaan jäädä roikkumaan menneisyyteen, vaan aloittaa alusta.

Unelmat ja muistot olivat pelkkiä harhaisia mielikuvia. Totuus oli useimmiten toisenlainen, paljon karumpi. Jos joku tulee maininneeksi vanhan suolan, muistakaa kertoa hänelle, että kyseessä on useimmiten suuremman luokan huijaus ja pettymykseen johtava itsepetos.

Kathy näyttää, mistä wienittäret on tehty ja pistää tuulemaan. Café Schulz avataan entistä ehompana, se laajenee ja saa vankan asiakaskunnan. Tarinan loppu on arvaamaton. Näyttämö vapisee. Werner Labitzke? Muistatteko todella Werner Labitzken?

*****

Vainojen kirjat Leena Lumissa

Suvipaussille!

Aika unohtaa aika. Vain ajautua helteen ja veden viemäksi. Jään suvipaussille ja toivotan kaikille ihania heinäkuun päiviä ja tunnelmallisia hämärtyviä iltoja♥ Lepakot suih, suih, ja siilit vaeltavat iltaisin kipoilleen. Niin kuuma, että nautimme ateriamme siilien aikaan. Öiset sateet olisivat kultaa!

suviterveisin
Leena Lumi

Agnés Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Taloni edustalla vedin käsijarrusta ja juoksin Edwardin talolle.

”Avaa heti ovi!” kiljuin ja taoin nyrkeillä. ”Tule heti ulos!”

Aloin kiertää kehää ja jatkoin huutamista. En voinut hillitä itseäni, poimin maasta pikku kiviä ja heitin niitä mökin oveen ja ikkunoihin.

”Olet täysin seonnut!” Edward karjui tullessaan vihdoin ulos.

”Sinähän se tässä sairas olet. Kaahari ja loppuun palanut kusipää! Selvitetäänpä asiat nyt kerran kunnolla."

”Mene muualle selvittämään pääsi.”

”Olet pahempi kuin iilimato. Mitä enemmän käsket minua lähtemään, sitä varmemmin jään tänne.”

”Parempi olisi ollut jättää sinut rannalle mätänemään.”

Potkin häntä kaikin voimin ja...

Agnés Martin-Lugandin kirja Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia (Les gens heureux lisent et boivent du café, Bazar 2018, suomennos Kirsi Tanner) saa lukijan hymyilemään ja hykertelemään. Kirja saa olla viihdettä ja tässä on esimerkki parhaasta päästä. Luin ennakkokappaleen ja valitan, että kirja on kaupoissa vasta 16. elokuuta, mutta kelpaa sitä hymyillä silloinkin, elokuun illoissa. Minulla on kyllä suuri heikkous ranskalaiseen kirjallisuuteen, mihin en löydä mitään selitystä. Kirjassa ollaan vain hetki Pariisissa, jossa Diane pitää Onnelliset kirjakahvilaa yhdessä ystävänsä Felixin kanssa, mutta tietenkin ’tatsi’ tulee Martin-Lugandilta, joka asuu Saint-Malossa!

Jo kirjan tausta on erityinen, sillä psykologi Agnés Martin-Lugand julkaisi kirjansa omakustanteena. Kirjabloggaajt löysivät teoksen ja antoivat sille innostuneen vastaanoton, joten ranskalainen kustantaja otti kirjan julkaisulistalleen. Eräänlainen tuhkimotarina, sillä kirjaa on myyty pelkästään Ranskassa jo puoli miljoonaa kappaletta, julkaisuoikeudet on myyty jo pariinkymmeneen maahan ja Hollywood on ostanut kirjaan filmausoikeudet!

Tarinan päähenkilö pariisilainen Diane kokee valtavan tragedian eikä jaksa sen jälkeen enää huolehtia itsestään kahvilasta puhumattakaan. Hän haluaa täydellisen muutoksen ja päätyy Irlantiin Mulrannyn pikkiriikkiseen kylään, jossa ei tunne ketään. Yksinkertainen vuokramökki rannalta ja hän ajattelee, että siellä olisi rauha koota ja löytää itsensä, jos se ollenkaan edes olisi mahdollista tässä elämässä. Ystävällinen vuokraemäntä muistuttaa vain, että yhtä ei saa unohtaa:”Me emme ole englantilaisia!" Idylli olisi ollut mahdollinen ellei rannan toisessa mökissä olisi asunut vuokraisännän veljenpoika, valokuvaaja Edward, joka tulee ja menee reissujaan, jolloin hänen koiransa Postimies Pate on hoidossa Abbylla ja Jackilla. Tieto tästä lamaannutti hieman Dianea, mutta hän päätti selvitä tästäkin iskusta toivoen miehen viipyvän matkoillaan todella paljon. Edward, todellinen erakkomaisuuden palvoja ja yrmeä macho taas sai tuskin happea kuultuaan lähimökin vuokralaisesta. Tästä alkaa herkullinen kertomus, jossa Diane ei jää yhtään alakynteen, vaan haluaa näyttää ’äijälle’ näreet aina kaksintaisteluun asti. Jälkeenpäin hän sitten parantelee henkisiä ja fyysisiä haavojaan liian monella pubitunnilla ja seuraavat päivät ovat kauheita, mutta muistot Edwardin henkisistä haavoista ja joskus myös raapimajäljistä auttavat kummasti. Melkein paremmin kuin kofeiini, joka on Dianen vakilääke kaikkeen. Diane myös ystävystyy Edwardin sisareen Judithiin, joka vakuuttaa veljellään olleen paskamaisen luonteen jo lapsuudesta asti. Diane on onnessaan, että hän ei ole kuvitellut kaikkia karkeuksia...

Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia toi väistämättä mieleen Tuulen viemää teoksen Scarlett O’Haran ja Rhett Buttlerin, mutta minulle Edward tuntui aluksi myös Humisevan harjun Heathcliffiltä...Mikä ihme noissa meren ja nummituulten karhentamissa machoissa oikein vetää, paitsi iso haaste kouluttaa heistä suloisia noutajia.

...no, kun Diane ja Edward lähtevät yhdessä (välirauhan aika) Aransaarille ja Edward vie korkeanpaikan huimauksesta kärsivän Dianen heti saaren korkeimman kalliojyrkänteen reunalle kertoen samalla, miten jokaisen saaren kävijän on (muka) siinä kohden tehtävä rohkeuskoe, Diane-parka uskoo ja ryhtyy tehtävään. Hän laskeutuu polvilleen jähmettyen siihen pääsemättä liikkumaan mihinkään suuntaan ja mitä roisto sitten tekeekään...Oijoi, lukekaa tämä hauska kirja, joka saa olon tuntumaan vähän Scarlett O’Haralta, vain paljon onnellisemmalta!

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä  ja Laura/Lukuisa

Luke Allnutt: Taivas on meidän

näit ensi kertaa lunta, joten menimme pulkkailemaan, ylös mäelle, missä isot pojat olivat, ja muistan vain miten hurautin alas puristaen sinua tiukasti välissä, lumi suihkusi silmille kuin millenium falconin poimuajossa, ainoa minkä olisin muuttanut, jack, on se, etten nähnyt ilmettäsi, olisin halunnut nähdä sinun ilmeesi kun hurautimme alas.

Luke Allnuttin esikoisromaani Taivas on meidän (We Own The Sky, Otava 2018, suomennos Irmeli Ruuska), joka ilmestyy viikolla 32, raapaisi sieluani, kun tutkin Otavan kesä/syyskatalogia, mutta pelkäsin, että minusta ei ole tälle kirjalle juuri nyt. Prahassa asuva Allnut on kirjoittanut esikoisen, jonka kannen huomaa heti, sitten lukee takakansitekstin ja henkeä salpaa. Etukanteen on ainakin ennakkokappaleessa painettu ’vuoden riipaisevin’...Kirja löysi minut kutsumatta eli se vain tuli. Luin todellakin vuoden riipaisevimman kirjan, mutta vailla siirappista sentimentaalisuutta, kuin tähtikirkkaan olisi lukenut. Kirjasta tuli likeisempi kuin osasin odottaakaan.

Tarinan pariskunnasta, Robista ja Annasta, kerrotaan ensitapaamisesta asti. He tulevat niin erilaisista kodeista kuin ikinä mahdollista,  mutta mitä millään väliä, kun he löytävät toisissaan kaiken. Koulutettu pariskunta Lontossa, pariskunta, jolle koko maailma on auki, jolla on oma koodikieli, joka pitää samoista asioista, jotka saavat toisensa nauramaan. Lapsia ei oltu laskettu mukaan heidän tulevaisuuteensa, mutta kerran Anna yllättää Robin heidän palatessaan kävellen kotiin pikkuhiprakassa ehdottaen lasta. Rob hämmentyy ensin, sillä...

Oikeastaan emme olleet juuri puhuneet lapsista. Olimme tyytyväisiä lapsettomaan lontoolaiselämäämme: Annan uraan, Tähtien sota –maratoneihin ja pop up –ruokafestivaaleihin viikonloppuisin. Puistojärvellä souteluun, museoissa käymiseen sateisina päivinä, raukeisiin iltapäiviin pubissa. Juuri sellaista lontoolaiselämää olimme aina kuvitelleet. Maailma, johon kuului lapsia, oli vielä kaukaista tulevaisuutta, ei sen todellisempaa tai ajankohtaisempaa kuin kuvitelma, että eläisimme jossain Perussa.

Lapsia ei tilata, ne saadaan ja niinpä Anna ja Rob saivat vihdoin vauvan, Jackin, kahden keskenmenon jälkeen. He olivat edelleen he, mutta jollain ikiaikaisella magialla, Jack liimasi heidät kuin täydellisimmiksi, kärsivällisemmiksi ja kaikesta kiinnostuneemmiksi. Etenkin Robin, joka saattoi työnsä puolesta hoitaa lasta kotona, kun Anna kävi töissä kodin ulkopuolella. Jack osoitti jo varhain kiinnostusta valokuvaamiseen ja kuviin, kuten isänsä. Jack oli keskittyvä, kyselevä ja pohdiskeleva lapsi. He olivat kiitollisia onnestaan ja ymmärsivät sen arvon. Sitten Jack sairastui parantumattomaksi sanottuun syöpään. Sama diagnoosi kuin mieheni edesmenneellä pikkuveljellä, joten hiukan tiesin mitä on tulossa, Anna ja Rob eivät. Koemme sekä toivoa että sen menetystä, riipaisevuutta kuin lohtua, mutta myös ehdottomuuden julmuutta.

Luke Allnutt vie tarinaa vahvasti, mutta eihän totuus voi olla satuttamatta. Allnutt on itse kokenut rankan syövän ja ehkä juuri siksi hän osasi niin hyvin kuvailla Jackin maailmaa tämän sairastuttua. Ei mitään turhaa, mutta paljon sellaista, jota emme olisi osanneet edes kuvitella. Etenkin Jackin kuvien maailma. Koko taivas kaikkine tähtineen...

Vanhemmilla on näin tuskallisessa tilanteessa taipumus joko etääntyä toisistaan tai liimautua tiiviimmäksi pariksi. Anna on nyt sulkeutuneempi, Rob turvautuu alkoholiin, mutta yhdessä he ovat tiimi Jackin puolesta, mutta eivät ristiriidoitta. Anna on rationaalisempi, Rob herkempänä valmis mihin vain. Luke Allnutt kirjoittaa meidät kyyneliin, mutta hän jättää valon ja rakkauden.

syöksyimme hissillä ylöspäin yhtä lujaa kuin avaruusraketti, ja sitten ovet aukesivat valtavaan lasiseen tilaan, ja sinä sanoit että tuntui kuin astuisi taivaalle, ja siltä se tuntui, jack, tuntui tosiaan, koska näimme koko lontoon yli, aina south downs –kukkuloille asti, melkein merelle saakka, astelimme ympäriinsä, katsoimme ylös ja alas, oikeaan ja vasempaan, kuin haikirjan timothy kaukoputkellaan, ja muistan aina sen päivän, jack, niin kauan kuin elän, sinun suklaisen naurusi, kun tanssit varjojen kanssa, sateen helinä lasissa.