Lucilen kuvien joukossa, joita löysimme hänen asunnostaan, huomasin mustavalkoisissa pinnakkaisvedoksissa pienenpienen kuvan äidistäni, joka on otettu perheen pöydässä Versaillesissa tai Pierremontissa. Samassa vedoksessa näkyy Liane, Georges, Gabriel, Lisbeth ja muita.
Lucile näkyy kuvassa sivusta, hänellä on musta poolopusero,
hän pitää vasemmassa kädessään savuketta, hän näyttää katsovan jotakuta tai
jotakin, mutta todennäköisesti hän ei katso mitään, hänen hymynsä on hämärän
pehmeä.
Lucilen musta on kuin taidemaalari Pierre Soulagesin musta.
Lucilen musta on Mustan toinen puoli, jonka heijastus, vahvat värit ja
salaperäinen valo kertovat jostakin muusta.
Delphine de Viganin teos Yötä ei voi vastustaa (Rien ne
sòppose à la nuit, WSOY 2011, suomennos Kira Poutanen) on tyttären kuvaus
itsemurhan tehneen äitinsä elämästä. Perhe ja suku yrittää vaikuttaa
Delphineen, ettei hän kirjoittaisi aiheesta, mutta hän saa vahvaa tukea etenkin
nuoremmalta sisareltaan Manonilta. Jo
kirjan kansi vangitsi minut ja se mitä luin de Viganin kirjasta etukäteen vakuutti, että
tämä perhetarina on luettava. Miten oikeassa olinkaan! Kuka ei voi olla kiinnostumatta
tarinasta kauniiden kuvien takana: Hälisevä, suuri perhe, jossa yhdeksän lasta,
iloinen äiti Liane, charmantti isä Georges, jolla loistava kyky elää yli
varojensa, mutta siitä huolimatta lomia Etelä-Ranskassa, Italiassa, Espanjassa…sekä
sodanjälkeinen iloinen Pariisi. Usein mukana joku ’köyhä’ serkku lomilla,
viikonloppuina, jouluissa oli varaa tai ei. Yksi lapsista oli hurmaavan kaunis
Lucile, Delphinen äiti, joka oli jo lapsesta asti toivonut
Kun piti toivoa jotakin ensimmäisen kerran kunniaksi:
ensimmäiset mansikat, ensilumi, ensimmäiset perhoset
aina vain samaa:
Hän toivoi voivansa muuttua näkymättömäksi, jotta voisi
nähdä, kuulla ja oppia kaiken ilman että mikään paljastaisi hänen läsnäolonsa.
Hän olisi pelkkä aalto, henkäys, ehkä tuoksu, ei mitään mihin voisi tarttua tai
koskea.
Delphine kirjoittaa äitinsä ja tämän perheen tarinan hyvin
taiten alleviivaamatta tapahtumia, selittelemättä niitä liikaa puhki.
Kirjailija luottaa lukijan kykyyn ymmärtää, mikä tässä kaikessa ihanan
boheemissa perheessä oli niin pielessä. Ja juuri se, että hän ei alleviivaa,
saa lukijan näkemään kirkkaammin. Voihan tätä lukea niinkin, että huokailee
ihastuneena, miten Georges ja Liane palvoivat toisiaan, miten Liane sanoi heti
tulevan miehensä tavattuaan haluavansa tusinan lapsia, voi miettiä, miten Liane
palvoi miestään niin, että ei ikinä kyseenalaistanut mitään hänen tekemäänsä tai
päättämäänsä, mutta vain kuollut voi lukea tajuamatta, että enempää ei
perheessä voi olla pielessä kuin oli Porrierien idyllissä. Perheen kaapin
päällä kuolleiden poikien kuvat lisääntyvät ja aina vain kaikkialla kuuluu
iloisen Lianen vahva nauru. Kun Lucille on jo äiti ja Liane isoäiti,
lapsenlapsetkin saavat todistaa, miten 70-vuotias Liane vielä pukeutuu
tiukkoihin trikoisiin ja tekee spagaatin tai nousee hienosta autosta rannalla antaakseen
upean vesihiihtonäytöksen.
Perheeseen on
valunut myrkky, jonka lähde ovat alkoholi, ilmeinen insesti, kuolleet lapset,
itsemurhat, hulluus, vaikka kukaan ei syytäkään ketään, kukaan ei kerro mitään –
ei ikinä kaikkea. Kantaako perhe salaisuutta yhdessä, vai johtuuko kaikki kuitenkin
kuningatarmehiläismäisestä Lianesta ja itsevaltaisesta Georgesista? Mitä
Georges touhusi sodan aikana? Oliko hän ehkä antisemiitti? Mitenkään Delphine
ei voi välttyä ajattelemasta, mikä oli hänen äitinsä Lucilen rooli suurperheen
kuvassa? Mitä kätkivät Lucilen silmät kun ne eivät katsoneet ketään tai
mitään? Mitkä sanat hän jätti lausumatta useimmiten puoliavoinna olevien
huuliensa välistä?
Vaikka Yötä ei voi vastustaa onkin Lucilen tarina, sitä ei
voida kertoa ilman hänen perhettään. Ja sen tarinan oikeutettu kertoja on hänen
esikoistyttärensä Delphine, jonka mukana kuljemme yhä syvemmälle hänen äitinsä
mielen mustaan. Lucilen erityislaatuiseen suruun, joka on vailla nimeä.
Lucilen miehiin ja hänen liikuttavaan yritykseensä jaksaa pitää kiinni oman elämänsä
horjuvista kulisseista kuolleiden veljien, poiskääntyvän äidin, kaikkoavien
rakastajien ja itsemurhalla uhkaavan sisaren sekä oman mielensä salaperäisen valon houkutuksessa. Seuranaan vain Pienet proosarunot, josta post it –lapulla merkitty
Charles Baudelairen Matkaan kutsu-runo:
Sinähän tunnet tämän kuumetaudin joka valtaa meidät kylmässä
puutteenalaisuudessa: tämän kaipuun tuntemattomaan maahan, tämän uteliaisuuden
ahdistuksen? Jossakin on seutu, joka muistuttaa sinua, jossa kaikki on
kaunista, rikasta, tyyntä ja kunniallista, jonne mielikuvitus on rakentanut ja
koristanut länsimaisen Kiinan, jossa elämä on kevyttä hengittää, jossa onni on
aviossa hiljaisuuden kanssa. Sinne on mentävä elämään, sinne on mentävä
kuolemaan!
*****
Baudelairen proosaruno -suomennos Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo
*****
*****
Terveys- ja hvinvointikirjat Leena Lumissa
Elämäkerrat Leena Lumissa
Kirja jota Ihana Kirjastotäti ei voi unohtaa