Tapani Heinonen: Kuka heilutti pesäpuuta

Pertin vastarinnasta huolimatta Kaarina tunsi olevansa unelman kynnyksellä, kiitoradalla, nousevansa pian lentoon. Taskussa odottivat liput uuteen elämään, pois lähiöstä keskustaan, elämään, jossa ei ollut tuskailua aamuruuhkassa, ei junassa istumista, ei tuuppivia olkapäitä asemalaiturilla. Aamuisin hän voisi kävellä töihin Korkeavuorenkadun liikkeeseen Kauppatorin poikki, istahtaa kenties kahville ja katsella valkoisia laivoja, jotka odottivat merelle pääsyä...

Tapani Heinosen teos Kuka heilutti pesäpuuta (Minerva 2015) on kirjoitettu kynällä, joka on kastettu suomalaisten unelmiin, elämän pettymyksiin, tyytymisiin sekä raivoon osatta jäämisestä. Kirja on pienoskuva yhteiskunnastamme ja kantaa yhteiskuntakriittistä sanomaa hyvin todenmakuisten henkilöidensä kautta. Kaarinasta on tehty kirjan nälkäinen enemmän haluava. Hän kipuilee ikuista etäisyyttää äitiinsä Alliin, joka on kaiken ikää paaponut ikuista epäonnistujaa Roopea, hän tuntee syvää vastahankaa miehensä Pertin asenteeseen siitä, että heillä olisi nyt kaikki hyvin, kun on oma asunto ja sen pitäisi riittää. Ei, Kaarinalle se ei riitä, hän haluaa saman elintason kuin ystävänsä Maikki, joka on kutsuttu miehineen linnan juhliin ja jonka mies on osakkaana rakennusprojektissa, jossa vastaavana mestarina on Kaarinan mies Pertti Sund. Upean asunnon näytössä Pertti toteaa kaikkien kuullen, että heillä ei ole asuntoon varaa ja hitaasti, mutta varmasti Kaarina alkaa venyttää heidän hyvän avioliittonsa napanuoraa katkeamispisteeseen tietämättä ollenkaan, missä painajaisessa Pertti elää rakennustyömaalla. Kaarinan katkeruus sokaisee hänet ja saa ihmettelemään:

Eikö edes perhosen siipi värähtänyt tässä maailmassa, vaikka hänen ylitseen käveltiin?

Kiinnostavasti Heinonen tuo esiin ihmisen heikkouden verrata itseään aina muihin, ihmisen tarpeen hamuta enemmän, ihmisen kyvyttömyyden olla läsnä hetkessä kuin myös ihmisen katkeruuden, jossa tämä tuntee, että muut ja koko maailma ovat hänelle velkaa kaiken. Katkeruudessa kierittelevä, itsesäälinen Kaarinan veli Roope on menettämässä sekä kotinsa, vaimonsa että lapsensa ja mitä hän tekeekään: Tarttuu pulloon, pukeutuu katkeruuteen, vetää itseään vimmaisella raivolla viemäristä alasta.

Aamulla hän oli napannut varmuuden vuoksi pari pilleriä. Oluen kanssa Sipralexista kehkeytyi helvetinmoinen coctail. Hyvä jos jaksoi nousta sängystä ylös ja keittää kahvit. Oli tehnyt mieli jäädä istumaan keittiön ikkunan eteen kahvimuki kädessä. Kesän valo ei kutsunut ulos eikä lämmittänyt, se raastoi sisältä ja paljasti tyhjyyden.

Keski-Suomessa asuvan Alli-äidin paapomalla Roopella ei ole mitään muita aseita kuin katkeruus, kun hän on menettämässä Mirvansa, naisen, jota ei edes uskonut ikinä voivansa saada. Roopen tukipilarit äiti, sitten sisko Kaarina ja nyt Mirva, mutta tutkija Mirvaa kiinnostavat järripipeippojen pesinnät omaa lasta ja miestä enemmän, hänestä ei ole äidiksi, ei siskoksi ja Roope saa rauhassa pudota:

Roope ei muistanut olleensa aiemmin vastaavassa tilanteessa: Hän värjötteli Helsinginkadulla leipäjonossa, joka mateli satoja metrejä jalkakäytävällä kuin nälkäinen mato. Lenkkitossun pohja oli irronnut liimauksesta ja nokka irvisti leipäjonolle. Hän yritti kävellä kompastelematta jonon mukana ja näyttää rennolta.

Kaikilla sama nujertunut olemus, vaikka ikkunasta ei kurkkinut Afrikan tähden roisto vaan antelias herra Hursti. Jono eteni hitaasti kohti ovea kuin ehtoollispöytään.

Kuka heilutti pesäpuuta toi mieleeni kuin läpileikkauksen siitä suomalaisesta yhteiskuntaluokasta, jota Kaarina ja Roope edustivat maalta pääkaupunkiin suurin toivein muuttaneina samoin kuin siitä, jossa Pertti Sund on kasvanut lähiölapsena. Mirva taas edustaa koulutetumpaa, ylempää keskiluokkaa ja tuo kuvaan kontrastia. Hyvä veto Heinoselta tuoda mukaan myös Keski-Suomessa asuva Kaarinan ja Roopen äiti, Alli, jonka mietteet ja muistelot menneestä ovat kirjan peili: Sieltä heijastuvat, miksi Allista tuli Alli, miksi Kaarina tuntee miten tuntee ja miksi Roopesta tuli periksiantaja ja katkeruuden kantaja. Helppo havaita, missä on Heinosen vahvuus: Miesten sielun kuvaamisessa. Hän on myös heidän puolellaan, vain Alli ilmeisesti jo riittävän vanhana saa armon, mutta Kaarina on stereotyyppi, josta ei hevin syvyyttä löydy ellei hän ymmärrä omaa parastaan ja ota lusikkaa kauniseen käteen, se on Heinosen viesti. Kaiken synnin päälle Kaarina on vielä pikkupitäjän missi vuodelta koivu ja tähti, joten sekin lisä syntilistaan. Mirva omalla tavallaan tehdään myös itsekkääksi oman onnensa etsijäksi, joka hylkää Roopen ja on tätä kautta syyllinen sekä Roopen uhoon että tuhoon.

Lukiessa tulivat mieleeni Maria Jotunin Huojuva talo sekä Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Ei Jotunin tyyli, vaan ihmisen piina ja kodin kulissit ja niiden hajoaminen. Sen sijaan Kuka heilutti pesäpuuta kantaa osin samoja kaikuja kuin Neljäntienristeys, vain sillä erolla, että Heinosella ei ole ainakaan vielä herkkyyttä naissielun kuvaajaksi. Hän ei näe naista pintaa syvemmälle tai ei halua nähdä ellei nainen ole ohittanut parasta ennnen päiväystään, sitten hänkin herkistyy, antaa armon. Kinnusessa hämmästytti, että ikinä ei ole suomalainen mies kuvannut naisen mieltä kuten hän teki, ehkä kukaan ei kykene siinä vastakaan, kukaan mies, sillä niin monimutkaisia olentoja me naiset olemme. Sitähän Waltari on muistanut kirjoissan usein sanoa, että naisen mieltä ei voi tuntea, ei tavoittaa, häntä on helpoin rakastaa kaukaa.

Toisaalta sitäkin vahvempia ja todemakuisia ovat Heinosen mieskuvaukset. Pidin etenkin siitä, miten Heinonen kertoi Pertistä, monen ikeen puristuksissa olevasta miehestä: On räjähdysaltis työmaaprojekti, jonka kuviot eivät kestä päivänvaloa, on vaimo Kaarina vaateineen sekä on Kaarinan reppana veli Roope, jonka hän on joutunut irtisanomaan rakennustyömaalta. Moni mies kyllä samaistuu Perttiin, mutta valitettavan moni varmaan Roopeenkin. Mieskuvaajana Heinonen on vahvoilla ja laadukas. Sitä hän oli jo kirjassa Reunalla, joka on jotain, mitä Suomessa ei ole ikinä ennen kirjoitettu!

Vaikka Kaarina on kuvattu pinnalliseksi, hän on silti kiinnostava ja ristiriitainen: Hänkin koko elämänkaarensa summa. Kaarinassa soi selvästi alitajuinen kaipuu maalle, vaikka hän niin haluaa olla menestyvä sisustusliikkeen pitäjä Helsingistä. Pinnaltaan Kaarina on itsevarma nainen, joka harmittelee, että:

Television sisustusohjelmat pitivät huolen siitä, että kodit pysyivät värittöminä. Leikiteltiin muka väreillä, vaikka seinissä ei näkynyt muuta kuin valkoista ja harmaan sävyjä. Eivätkö ne tutkineet englantilaisia sisustuslehtiä ja seuranneet Euroopan trendejä?

Mutta hän, Kaarina Sund, ei alistunut. Ei köyhyyden, mitättömyyden eikä huonon maun edessä.

Tässähän soi ihan Niskavuorelaisia tuntoja, Hetan ja vanhan emännän periksiantamattomuutta ja itsevarmuutta.

Oi, näin pitkä kirjoitus, mutta en voinut muuta, sillä Heinosessa on potentiaalia. Odotan häneltä melkein mitä vain! Kuka heilutti pesäpuuta on jaoteltu erinomaisesti lukuihin, jotka on numeroinnin lisäksi otsikoitu kiinnostusta herättävästi. Odotan tästä kirjasta marraskuisen isänpäivän hittilahjaa säätyyn katsomatta: Jokaisessa miehessä on sekä Perttiä että Roopea, tai Maikin miestä Mahtailijaa kuin myös Mirvan uutta Maailmanparantajaa, joten samaistumisen tuntoja löytynee. Haluan kuitenkin lopettaa sinne, mihin Kaarina oikeasti kaipaa:

Carola lauloi radiossa kiellettyjä leikkejä ja hän meikkasi Korpelan tuvassa. Äiti tuli navelta ja kaikki oli vielä hyvin.

ennen kuin horsma ehtii kukkaan...

ennen kuin horsma ehtii kukkaan
alkaa kesän hiljaisuus: yö huokaa
     jää sitten henkeään pidättäen odottamaan
          että edes yksi lintu sanoisi vielä jotakin

- Kai Nieminen -
Istun tässä, ihmettelen - Valitut runot (Tammi 2012)
kuva Pekka Mäkinen

Tiia Koskimies: Suomalainen puurokirja

Sana puuro herättää monia mukavia mielikuvia: koti, lämpö, lempeys, rakkaus, turvallisuus ja hyvä olo. Puuroateria on kuin kodin sydän. Se hellii vatsaa ja mieltä, täyttää vatsan pitkäksi aikaa, ravitsee ja edistää ruoansulatusta. Puuro on helppotekoista ja edullista. Yhdessä kattilassa hautuu ateria isollekin seurueelle. Puuro sopii myös laihduttajalle. Pitämällä pari puuropäivää viikossa voi syödä kevyemmin ilman nälkää.

Tiia Koskimiehen ruokakirja Suomalainen puurokirja (Minerva 2015) osuu sattumalta minua ihan suoraan sydämeen ja vatsaan! Olisi pitänyt paljastaa Tiian kesähaasteessa, että meillä on viikossa kaksi puuropäivää ja kaksi caprese -päivää. Mitä Tiia Koskimies ylhäällä sanoo on niin totta, niin totta, mutta minähän sanon vain, että puuro on kodikasta ja lohdullista ja komppaan, että se on terveellistä ja hieman loiventaa ruokalaskua meiltä kahdelta, jotka viikonloppuisin haluamme syödä kuin ruhtinaat. Hauskinta kirjassa oli lukea, että puurokirjailijamme on entinen puuron inhoaja! Hän kertoo, että olisi nauttinut puurosta jo koulussa, jos sen kyytipoikana olisi ollut vaikka marjoja tai mehukeittoa. Tässäpä se tuli, sillä minun on saatava kaksi kertaa viikossa haudutettua riisipuuroa kuningatarsopalla. Siis marjakeitto, jonka teen mustikoista ja lopussa plompsautan sinne vähän vadelmia. Kaksi kertaa onnistuu sillä että valmistan puuron litraan maitoa, jolloin  siitä riittää kahdelle vielä seuraavankin päivänä. Nyt kun tätä kirjoitan, juoksen välillä hämmentämään riisipuuroa, jonka valmistan vesihaudekattilassa...Jouluna nautin riisipuurosta kera kanelin, sokerin ja maidon tai hedelmäkeiton, jota valmistan joka tapauksessa, mutta muulloin aina kuningatarsopalla.

Tiia antaa kirjassaan paljon tietoa ihanien reseptien lisäksi. Kuka tietää, että ensimmäisen puuroaterian maistelusta on kulunut aikaa jo yli 6 000 vuotta? Puuroa pidettiin ennen köyhien ruokana, mutta nykyään puuro on trendiherkku, joka käy ilmi myös kirjan ohjeista vai mitä sanotte Köpiksen kaurapuurosta, jota saa kööpenhaminalaisesta Grod-puuroravintolasta. Tai miten olisi Maltan riisipuuro, Speltti-raparperipuuro, Amarantti-hirssipuuro, Maissipuuro italialaisittain, Mungpapu-täysjyväriisipuuro tai Avokado-chia-tuorepuuro! No, älkää huoliko, mukana ovat myös Imelletty ruis-puolukkapuuro, Ohrauunipuuro, Klassinen puolukkavispipuuro ja iki-ihana Marjapöperö.

Kuvassa Klassinen puolukkavispipuuro, jonka voi siis valmistaa joko niin, että kun puolukat ovat kiehuneet, liemi siivilöidään tai ei siivilöidä, jolloin jää enemmän kuitua. Olemme itse siirtyneet jättämään kuoret mukaan. Tätähän voi sitten soveltaa vaikka punaherukkaan, kuten äitini tekee mielellään. Myös raparperi käy.

Kirjan alussa Tiia käsittelee luvussa Vatsaystävällinen puuro aihetta ihmisen terveyden ja suoliston kannalta, mikä minua kovasti kiinnostaa ja varmaan teitäkin. Hirveän paljon puhutaan nykyään kuiduista ja puurostahan niitä saa jos mistä. Jos kuitupitoisuutta haluaa lisätä, voi puurojen päälle laittaa siemeniä tai marjoja. Mukana ovat nyt myös niin trendikkäät raakaruoat kuin myös gluteenittomat ruokavaliot heilläkin, joilla ei ole keliakiaa tai vilja-allergiaa. Suolisto on konservatiivinen ja monelle eivät sovi isot määrät kuitua, eivät ainakaan raakana. Itelläni on ärtynyt paksusuoli ja en tosiaankaan ärsytä sitä suurella määrällä raakakuitua, vaan kypsennän esim. kasviksista suurimman osan ja mikä oudointa, rakas herkkuni, kaurapuuro ei sovi minulle! Tämä kaikki on yksilöllistä ja oma polku löydetään kokeilujen kautta. Kaikkein hulluinta on jättää hiilihydraatit pois ravinnosta ellei siihen ole löydetty lääketieteellistä syytä. Esim. kaura sisältää paljon hivenaineita, rautaa, mangaania, sinkkiä, E-vitamiinia, folaattia, B-vitamiineja, fosforia ja seleeniä sekä antioksidantteja. Ruis sislätää B-ryhmän vitamiineja, magnesiumia, kaliumia, rautaa, sinkkiä, kuparia sekä mangnaania. Kuopuksemme oli 16-vuotiaaksi vakavasti vilja-allerginen, joten tiedän, mien vaikeaa on taata lapsen kasvu kun ravinnosta puuttuvat viljat ja kananmuna. Täysjyväviljoista kannattaa myös tietää, että Harvardin yliopistossa on tehty laajalla 100 000 ihmisen otannalla tutkimus, jossa todettiin, että syömällä säännöllisesti täysjyväviljoja välttyy monilta kroonisilta sairauksilta. Itse muistan hauraasti suomalaisen ruistutkimuksen, jossa todettiin rukiin jopa ehkäisevän rintasyöpää. Muistin saman asian heti, kun luin kirjan Syötkö riskiruokaa?, jossa kokenut syöpälääkäri kertoi,että esim. Ranskassa rintasyöpään menehtyy nainen joka tunti. Ranskassa ei syödä ruisleipää, eikä sitä syönyt ranskalainen vieraanikaan.., mutta syödään me sen mukaan mitä vatsamme kestää. Minun kestää ruista hyvin eli lopetan aina päiväni myöhäiltapalaaan, joka on kaksi hapankorppua kunnon juustosiivuilla. Huippusisätautilääkärini sanoi, että ’tuosta ei enää iltapala parane.’

Upeasti Koskimies esittelee Puurojen perusainekset, joissa tulee vahva tietopaketti kaurasta, rukiista, ohrasta, vehnästä, speltistä, tattarista (äitini tekee edelleen tattaripuuroa!), hirssistä, kvinoasta, amarantista, valkoisesta riisistä ja täysjyväriisistä, maissista ja talkkunasta. Amarantti on hirveän kiinnostava, sillä jo muinaiset atsteekit kasvattivat sitä jo yli 5 000 vuotta sitten. Amarantti sisältää paljon vitamiineja ja kivennäisaineita, se on gluteeniton ja maistuu pehmeän pähkinäiselle.

Puuro kuitenkin naisenkin tiellä pitää, joten vamistetaan nyt Maltan riisipuuroa:

Ris á la Malta on tyypillinen ruotsalainen jouluherkku. Perusriisipuuron mausteena on vaniljaa ja raikastuksena fieloitua appelsiinia sekä mansikkakastiketta. Tämä samettisen kermainen puuroherkku sopii kaikissa adventtiajan jälkiruokapöydissä tarjottavaksi, ja voit hyödyntää siihen aattoaamulta yli jääneen riisipuuron.

0,5 kg maitoon keitettyä riisipuuroa

2 dl kuohukermaa

0,5 vaniljatangon siementä (tai 1 rkl vaniljasokeria)

Mansikkakiisseli

6 dl vettä

0,5 l mansikoita lohkottuina

1 dl sokeria

1-2 rkl perunajauhoja

1 appelsiinin hedelmäliha

Keitä ensin mansikkakiisseli normaaliin tapaan.

Vaahdota kerma ja kääntele jäähdytetyn puuron joukkoon vaniljansiementen tai vaniljasokerin kanssa. Kuori appelssiini ja leikkaa kalvot irti hedelmälihasta.

Annostele puuro annosmaljoihin. Viimeistele mansikkakiisselillä ja appelsiinilohkoilla.

Apua!, ellen tee perheelle tätä ensi jouluna, olen tunturipöllö! Kuulostaa herkulliselta....

Suomalainen puuroruokakirja on upea! Tälle kirjalle on ollut tilausta. Kirjan reseptit ovat Tiia Koskimiehen, joka on helsinkiläinen vapaa toimittaja. Hän on toiminut mm. tv-käsikirjoittajana ja ohjaajana ruokaohjelmasarjassa Bon Appétit. Nykyään hän toimittaa, tuottaa, kuvaa ja kirjoittaa keittokirjoja. Häneltä on ilmestynyt lukuisia ruokakirjoja. Minä, puurohullu, kiitän nyt erityisesti tästä puurokirjasta! Kirjan kuvat ovat Matias Koskimiehen ja niistä osa on kuin maalauksia! Oma suosikkikuvani on lopussa ja mietinkin nyt, että pitäisikö valita parhaiden kirjojen lisäksi vielä vuoden ruokakuva...sitten joskus marras-joulukuulla.

Sen kunniaksi nautimme vielä Manteli-banaanituorepuuroa:

Manteli sopii erinomaisesti niille, jotka haluavat tarkkailla painoaan. Manteli tasaa aterian jälkeistä verensokerin nousua ja hillitsee makeanhimoa. Mantelit sopivat naposteltaviksi myös niille, joilla on närästysvaivoja.

2 dl kuorellisia manteleita

2 dl mantelimaitoa

1 banaani

hunajaa

mysliä

Liota manteleita vedessä yön yli. Säätelemällä nesteen määrää voit vaikuttaa puuron rakenteeseen.

Aja kaikki aineet aamulla tasaiseksi puuroksi ja tarjoa myslin ja halutessasi marjojen kera.

Mitäs tähän nyt tekisi mieli sanoa...

Tykkään tästä kirjasta kuin hullu puurosta!

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Reposaaren elokuun kuumaa huumaa

Perjantaina lähdimme kohti Luviaa. Ohjelmassa oli lauantaina tietysti reissu Reposaareen ja ruokailu Merimestassa, joka on ehdottomasti paras kalaravintola ikinä. Jälleen kerran en pystynyt ollenkaan lämpimään ruokaan, sillä kaikki alkupalapöydän kalaherkut veivät mennessään. Jostain syystä, vai elokuustako johtuu, reissusta tuli enemmän aivan muuta kuin ruokakuvia. Kuvasin kyllä myös äidin puutarhan erästä uutushortensiaa, mutta liitän sen myöhemmin johonkin puutarhajuttuuni, sillä nyt ollaan Reposaaressa, jossa mieleen tulee: "Sä järjen veit ja minusta orjan teit..." eli niin ihana paikka.

Matkalla Merimestaan volkkarihullu sisareni Merja halusi meidän pysähtyvän hetkeksi tämän automerkin kokoontumistilaisuuteen, jossa sitten koeistuimme tosi tyyriin volkkarin caprioletin. Jopa minä tajusin arvostaa auton upeaa väriä ja luonnollisesti entisenä avoauton omistajana alaslaskettua kattoa.

Ennen ravintolaan menoa pysähdyimme saman katon alla olevaan kalamyymälään, josta ostimme merikalaa yms. Äiti halusi myös ostaa minulle tämän Reposaari-kassin, jossa yksi suosikkiväreistäni eli lime sekä suosikkivillieläimeni kettu. Enkös mää ny ol vähä ku räpsööläine? Kuvassa kassi kuvattuna tänä aamuna piskuisessa päärynäpuussamme.

Kuvassa tyttäriensä välissä äiti, sitkein nainen, jonka tiedän. Monesta hän on selvinnyt, mutta nyt siinä vain kukkii lastensa keskellä.

Tässä kuvaan saimme mukaan Merimestan 'hengen' eli Tuomon. Sanotuksi ei saa, miten hän saa nauramaan ja hyvälle tuulelle eli Tuomo-piristystä pitäisi saada useammin! Kaiken maailman tosielämän ohjelmia tulee televisiosta, mutta yhtään ne eivät naurata: Tuomo televisioon ja koko Suomi hyvälle tuulelle. Tuomo on positiivinen vakavanakin ja mikä sanavalmius. Olen yrittänyt haastaa, mutta jään kakkoseksi...

Äiti...

Skoolit sille, että taas saadaan olla täällä ja itse asiassa vietämme koko vuoden 30 -vuotishääpäiväjuhlaa, sillä se ei voi olla vain yksi päivä. Onhan meillä joulukin joskus kolme viikkoa.

Jostainhan kaikki herkut pöytiin tulevat ja tässä oli kiva seurata kun kokilta kävi niin näpsästi kaikki. Lumimies otti tämän kuvan, mutta tietenkään en voi tehdä lukijoilleni sitä, että ette näkisi kokkia vähän enemmän...

Für Frauen!

Tämmöst siel sit o, mu sielumaisemas...

...ja tämmöst eli Räpsöö, meri ja elokuun huuma.

rakkaudest mereen ja Räpsööseen
Leena Lumi

Lene Kaaberbøl&Agnete Friis: Satakielen kuolema

Se oli päivä sen jälkeen, kun äiti oli viety. Olha oli nukkunut viimeisen yön yksin, maannut kuunnellen pimeässä kesäyössä heinäsirkkoja ja kaskaita, jotka sirittivät heidän umpeen kasvaneessa puutarhassaan. Äiti ei ollut tehnyt keittiöpuutarhalle mitään Oksanan ja Koljan kuoleman jälken, ja koko heinäkuun hän oli vain istunut kuistin säröilleellä savipenkillä ja tuijottanut eteensä. Joskus, hyvin harvoin, hän itki. Ja joskus hän pyysi Olhaa laulamaan, ja Olha lauloi hiljaisella ja pehmeällä mutta kiihkeällä äänellä, niin kuin kehtolauluja lauletaan, ja jos hän lauloi tarpeeksi kauan, äidin kasvoille saattoi nousta heikko hymyn tapainen irvistys, ja hän saattoi sanoa, että Olha lauloi melkein yhtä kauniisti kuin Oksana. Hänen tyttärensä ja koko kansan satakieli.

Lene Kaaberbøl&Agnete Friis palaavat kirjassaan Satakielen kuolema (Nattergalens død, Siltala 2015, suomennos Aino Ahonen) Vuoden paras tanskalainen dekkari –palkinnon saaneen esikoisensa Poika Matkalaukussa juurille, sillä Nina Borgin lisäksi tapaamme jälleen Natašan, joka oli ajautunut avioliittoon Paskiaisen kanssa saadakseen oleskeluluvan Tanskaan. Jos Poika matkalaukussa piti sisällään paljon actonia, niin Satakielen kuolema on siinä suhteessa minusta paljon taidokkaampi: Tempoilevan vauhdin sijasta saamme lukea kahdessa aikatasossa kulkevan trillerin, joka vaatii todellakin kaiken keskittymisen, muuten lukija ei kyllä osaa solmia langanpäitä. Itselle tuli muutaman vuorokauden paussi kirjoista ja niinpä Satakielen kuolemassa jäi arvoitukseksi erään naisen persoona eli kuka oli Noita?

Ei ole paljastus, jos kerron Natašan yrittäneen surmata tanskalaisen sulhasensa, joutuvan vankilaan ja pakenevan sieltä: Tämä kaikki kerrotaan jo kirjan takakansitekstissä. Kohta mies jo löytyykin kuolleena ja samalla tavalla surmattuna kuin Natašan ukrainalainen mies kolme vuotta aikaisemmin. Sairaanhoitja Nina Borg, maailman tulipesäkkeissä selvinnyt nainen, jolle omien lasten kohtaaminen on vaikeaa, ei voi nähdä Natašaa murhaajana ja niinpä hän asettuu tämän puolelle ja etenkin Natašan pienen tyttären Katarinan turvaksi. Hän taistelee kuin leijonaemo Katarinan puolesta, sillä on aivan selvää, että on olemassa menneisyys, joka haroo tavoittamaan lasta...menneisyys, jossa on kaksi sisarusta Oksana ja Olha, Ukraina ja Stalin-setä...

Toveri Semjonova oli kaunein olento, jonka Olha oli eläissään nähnyt, ja hän tiesi, että Oksana oli samaa mieltä. Opettaja oli pienikokoinen ja hyväryhtinen, ja hänen vaaleat hiuksensa kiilsivät kuin vehnänkorsi. Kun joku vastasi oikein tai kun Stalin-sedältä tuli Moskovasta erityisen hyviä uutisia, säihkyvä hymy koversi toveri Semjonovan pehmeisiin poskiin kaksi sievää hymykuoppaa.

”Toveri Oksana on koulun paras oppilas”, hän sanoi ja osoitti hoikalla kädellään Oksanaa. ”Olen sen vuoksi päättänyt, että Oksana lähtee ensi viikolla minun kanssani Komsomolin ja pioneeriosaston yhteiseen kokoukseen Harkovaan. Haluan, että Oksana laulaa siellä Kansainvälisen.”

Siis ehdottomasti tämän trillerin vahvuus on aikamatkustus vuosien 1934-1935 Ukrainaan. Siellä kaksi siskosta, joilla molemmilla on hyvä lauluääni, mutta vain toinen heistä voi olla Stalin-sedän satakieli...Isä Aurinkoisen urkintajärjestelmässä kukaan ei voi olla huoleton, sillä lapsi voi pettää isänsä, puoliso rakkaansa ja kukaan ei ole järjestelmältä turvassa. Nälkä-, petos- ja köyhyyskuvaukset ovat omaa luokkaansa ja paljastavat, että kirjailijaparista olisi kirjoittamaan vaikka puhtaasti historiallinen romaani. Olin aivan myyty Ukraina-kuvauksiin ja se mitä siellä tapahtui oli tavallaan tuttua, mutta Kaaberbøl ja Friis ovat kirjoittaneet nuotistot uusiksi ja rivien väleissä soi katkeamaton satakielen laulu.

Mitä tulee Nina Borgiin, hän on kuten aiemminkin: itsepäinen, heikompien puolesta, pakkomielteinen, parhaimmillaan kovissa paikoissa ja heikoimmillaan läheisyydessä omaan perheeseensä. Morten asuu lasten kanssa muualla ja hänellä ei ole mitään aikomusta antaa nykyisenlaisen Ninan saada asua hänen ja lasten kanssa. Morten ei ilkeile, hän haluaa vain turvata lapsensa siltä elämältä, jossa Ninankin henki on hiuskarvan varassa, sillä kuolemanvaara kulkee kiihkeän maailmanparantaja Ninan kantapäillä. Se miten Tanska ja Ukraina nyt liityvät yhteen, on tämän trillerin lukijavaativin osuus tai sitten olen itse vain ollut lukemisen välillä niin ulalla tai: Liian ihastunut kirjan Ukraina –lukuihin, että kadotin yön laulajan, mutta hetkeksikään en kadottanut kuoleman läsnäoloa:

Oksana vilkaisi taakseen nähdäkseen seurasiko Olha perässä. Hänen siniset silmänsä sädehtivät hurjina ja vallattomina kapeiden punaisten poskien yläpuolella. Kastanjapuun tummanpunaiset lehdet ja kellastuneet koivut leiskuivat hänen takanaan, ja Olha tunsi yhtäkkiä pakahduttavaa pelkoa, joka sai hänet seisahtumaan lamaantuneena kärrynuraan. Jonkinlainen ennakkoaavistus.

”Oksana”, hän sanoi. ”Älä lähde.”

Mutta Oksana ei kuullut.

*****

Osallistun tällä kirjalla Kirjallinen retki pohjoismaihin -haasteeseen

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Keijunmekot - nuo somat viettelijättäret

Keijunmekko on yksi suloisimpia köynnöstäviä kukkia. Mikä harmi vain, että se on yksivuotinen. Näitä on meillä ollut joskus jopa kaarisiltaa kiipeämässä, erilaisissa ruukuissa vaihtelevin kiipeämistelinein, kiivennyt pitkin seinään kiinnitettyä telinettä ja vaikka missä aina siihen suveen kun niitä oli seitseämän! Kukkivat hyvin ja kestivät yllättävän hyvin kylmääkin eli ei niin hyviä kuvia on noilta ajoilta ja niissä näkyy, että ollaan jo reippaasti omenakuukaudessa.

Tämä yksilö istutettiin alapuutarhaan kiipeämään vanhaa, risaa korituolia. Suuri omenapuu varjostaa, joten ei paras mahdollinen sijainti, mutta tässä vaiheessa ollaan nyt. Jatkan kuvaamista toivossa, että tuoli peittyy kukkiin.

Keijunmekossa on minusta viehättävintä väri ja kukan malli sekä tietty se, että se on köynnös. Tarkoitus on jatkaa kuvasarjaa myöhemmin, jos elokuu antaa mitä nyt lupaa: Meillä ainakin on ollut upeita iltoja ja aurinkoisia päiviä. Yön sateet tekevät puutarhalle vain hyvää.

En ole varma keijunmekon valon kaipuusta, sillä jos olisin tunkenut kamerani ja itseni tämän tuolin alle, siellä olisi ollut todella tiivis kukkarykelmä ihan varjossa ja kuvassa näkyy vain sen yläosa.

Tämä lyhyt juttu lähtee nyt Leena Lumin puutarhaan, mutta jatkoa on luvassa.

Elokuun illat ja viikonloput ovat suven parhautta, joten otetaan niistä kaikki irti!

Love
Leena Lumi

Summer Wine

Runsaan viikon päästä ensimmäisistä kuvista. Jännä miten värit vaihtelevat vaikka sama kamera ja samat säädöt...tai sitten säätö väärässä.

Ei yksi omenapuun varjossa olevan keijunmekko ehtinyt koko tuolia koristella.

Takaa kuvattuna, jossa näkyy, miten kasvi lähtee kiipeämään tuolin oikeaa jalkaa ylös.

Tällaisen kaunisvärisen köynnöksen soisi niin olevan monivuotinen. Ruukussahan tämän voi talvehdittaa, mutta ei maahan istutettuna. Nämä kolme viimeistä kuvaa on otettu elokuun lopussa.

Oijoi, kuvia ei siis ole käsitelty, vaan kameran väärä säätö tai vuorokauden aika on vaikuttanut väreihin. Nämä kaksi viimeisintä on kuvattu syyskuun puolen välin jälkeen.

Kunpa näitä saisi monivuotisena...

etenkin kun ne vielä marraskuussa kantavat lunta näin kauniisti muotonsa ja värinsä säilyttäen.

Leena Lumin puutarhassa

Elokuu 2019 ja toinenkin risa korituoli on peittymässä keijunmekkoon♥

Keijunmekkoa syysmyöhällä....

Kaksi 'slaavitarta' viinipihan iltapäiväauringossa

Edna ja Patsy, me kaksi kirjallista naista, jotka olemme jo monta, monta vuotta kirjoitelleet toisillemme kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, tapasimme eilen vihdoinkin! Olemme jakaneet ilot ja surut, olemme löytäneet toisissamme saman rakkauden venäläisiin runoihin ja koko Venäjän kirjallisuuteen. Ystäväni on supisuomalainen, mutta tuntee Pietarin kujat kuin oman puutarhansa polut. Saan kuulla tarinoita, joita turistioppaat eivät kerro. Meillä on monta nimeä toisillemme ja kirjallinen ystäväni on taltioinut kaikki kirjeenvaihtomme, myös villimmät. Ehkä hän kerran kokoaa ne kirjaksi...Suvet menevät tsehovilaisissa tunnelmissa, mutta jouluisin saan tervehdyksen useimmiten Englannista...Hän sai valita tapaamispaikan ja kuinka ollakaan...

hän halusi tavata aurinkoisena iltapäivänä suosikkiravintolani Pöllöwaarin viinipihalla.

Ikävästi minä hiukan myöhästyin ja kun saavuin paikalle, hän, Edna, istui jo ryhdikkäänä pöydässä edessään

aperativit, jotka meillä molemmilla aina englantilaiseen tyyliin gintonicit. Edna oli pyytänyt valmistamaan juoman parhaaseen giniin, mitä huippuravintolasta löytyy, ja sehän on nyt paljon mainetta saanut suomalainen Napue, jonka valmistukseen on käytetty mm. tyrniä, koivunlehtiä, kanelinkuorta, katajanmarjaa, terttuseljaa, karpaloita...Kirjallisina ystävinä kaksi kirjaa vaihtoi pöydässä omistajaa ja sain ihanan elämäkerran Minä, Maija Plisetskaja ja Ednalle ojensin Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme.

Halusimme syödä jotain kevyttä ja tilasimme hurmaavat hedelmäiset salaatit kera talon valkoviinin ja leivän.

Tämä oli niin hyvää, että on tehtävä kotonakin: jokiravun pyrstöjä, rucolaa, rapeaa salaattia, kirsikkatomaatteja sekä kolmea erilaista melonia. Näin hemmotellaan naisia kesäisenä iltapäivänä!

Katsoessani ystävääni silmiin, näin surun lampien keskellä jo syttyvien tähtien pilkettä: Elämä jatkuu, elämä jatkuu, kaikki on vain ihan erilaista. Jonain päivänä sitä kuitenkin huomaa istuvansa iltapäivän auringossa Sen Yhden Paikan viinipihalla kerimässä auki tarinaa, jonka vastapäätä istuva myötäelää ja ymmärtää. Patsy saa Ednan aina nauramaan ja niin raikui naurukin. Mitä muuta voi kun muistamme eräitä viestittelyjämme....Dorogaja Lenotshka ja Dorogaja Anjuta! 

Ystävyydelle! Elämälle!

Leena

Being Happy

viinipihan kuva Marko Kauko

Boissin suklaakakku

Tästä on varoitettava, että ken tätä kerran nauttii, sen pauloihin hän jää eli niin hyvää!

4 munaa
2 dl sokeria

Vatkataan vaahdoksi.

160 g tummaa suklaata
160 g voita

Sulatetaan ja jäähdytetään.

70 g mantelijauhoja
30 g perunajauhoja

Sekoitetaan.

Kaikki aineet yhteen. Paistetaan irtopohjavuoassa 200 asteessa max 10 minuuttia.

Päivänä eräänä teimme Lumimiehen kanssa pientä, kevyttä lenkkiä saarellamme ja piipahdimme sisään kioski-ravintolaan Table en Bois. Mikään ei varoittanut, että saisimme teen kanssa jotain niin hyvää kuin yllä oleva suklaakakku. Söin ja söin, hiveli aisteja ja tee sai jäähtyä kaikessa rauhassa. Ihana jäätelöpallo, tuore mansikka ja suklaakastikeviivat täydensivät makunautintoa yli rajojen, sillä halusin syödä toisen, mutta en kehdannut!

Hätä keinot keksii! Koska emme olleet varautuneet kuvaukseen edellisenä päivänä, laitoin Lumimiehen kuvaamaan kakun seuraavana. Oletin, että hän tullessaan tuo minulle ihanan yllätyksen, mutta sainkin vain kuvia ja selostuksen siitä, miten hän oli sitten nauttinut kuin kuvauspalkkiona Boissin suklaakakkua. Olin hiljaa ja odotin. Teehetki lähestyi ja sitten R:n lamppu syttyi: Hän sanoi hakevansa meille iltapäiväteelle suklaakakut jääteläpalloilla. Sain siis sittenkin kaksi!

Kiitos Jaana!

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa

Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri

Maailmassa on niin paljon enemmän luettavaa kuin pystymme lukemaan ja paljon enemmän tehtävää kuin saatamme tehdä. Mutta opin äidiltä muiden asioiden muassa sen, että: ”Lukeminen ei ole tekemisen vastakohta – vaan kuolemisen.” En voi enää koskaan lukea äidin äidin lempikirjoja muistamatta häntä, ja kun välitän ja suosittelen niitä muille, tiedän siirtäväni kirjojen mukana eteenpäin jotain, josta hänkin osaltaan rakentui: osa äidistä elää lukijoissa, jotka saattavat saada kipinän rakastaa samalla tavalla kuin hän ja jotka vaikuttavat maailmaan omalla tavallaan niin kuin äitikin teki.

Yhdysvaltalaisen Will Schwalben teos Elämän mittainen lukupiiri (The End of Your Life Book Club, Basam Books 2014, suomennos Kirsi Ohrankämmen) on lämminhenkisin tarina, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Kirja muistuttaa jollain suloisella tavalla yhtä harvoista yhdysvaltalaisista televisiosarjoista, johon jouduin niin koukkuun, että oli katsottua vielä ostettava kaikki tuotantokaudet eli Brothers&Sisters –sarjan kaiken pahan yli kantava perhekeskeisyys, sisarusten hyvät välit vaikka välillä riideltiinkin, piskuinen, mutta kaikki langat käsissään pitävä äiti, tietty suvaitsevaisuus, joka lähti jo oman perheen seksuaalivähemistöön kuuluvasta perheenjäsenestä ja moni muu seikka toi mieleen suosikkisarjani. Kiitospäivät ja joulutkin kuin sitä amerikkalaista perheunelmaa, jossa kaikki lopulta kuitenkin sovitaan.

Elämän mittaisessa lukupiirissä Will kertoo äitinsä Mary Annen tarinan alkaen siitä hetkestä, kun äiti sai vuonna 2007 kuulla sairastavansa parantumatonta haimasyöpää siihen hetkeen, kun äiti kuoli syyskuun 14. päivänä 2009. Näiden vuosilukujen väliin mahtuu paljon elettyä elämää, paljon sairaalassakäyntejä, solusalpaajahoitoja, mutta myös perhehetkiä lasten ja lastenlasten kanssa ja kuin kultaisena lankana kulkee äidin ja pojan vastaanottohuoneiden odotusaikoina aloittama elämän mittainen lukupiiri. Kirja marsittaa esille toinen toistaan kiinnostavampia teoksia, joita molemmat lukevat, sitten keskustelevat niistä ja samalla liukuvat kirjan aiheista usein yhteiseen jo elettyyn ja menossa olevaan elämään, kuin myös tulevaisuuteen sen jälkeen kun äitiä ei enää ole. Mary Anne saa aikaa kolmesta kuuteen kuukauteen, mutta hän ylittää tuon ajan melkein pelkällä tahdonvoimalla ja muutamat seikat pitävät häntä kiinni niin, että hän ei voi lähteä ennen kuin ne ovat hänen mielestään kunnossa.

Kirjan alussa on sisällysluettelo, mitä kirjoja, Will ja Mary Anne ehtivät lukea ja käsitellä, mutta kirjan takana täydellisempi liite monine kirjailijatietoineen, joka täydellistää alussa mainitut noin kolmekymmentä teosta. Joukossa on paljon kirjoja, joita ei ole suomennettu ja se mainitaan aina lukijalle tiedoksi. Eräs suomentamaton ja Pulizer-palkittu kirja kirpaisi...Ensin vähän perheestä:

Äiti oli syntynyt varakkaaseen juutalaissukuun, joka oli siirtynyt asumaan Yhdysvaltoihin 1600-luvulla. Perheenjäsenet olivat menneet naimisiin muiden juutalaisten kanssa, jotka olivat joko kääntyneet kristityiksi tai sopeutuneet niin paljon, että juhlivat kristittyjen juhlapäiviä. Isä on lähtöisin maanläheisemmästä ja myöhemmin saapuneesta joukosta. Hänen isänsä isoisä tuli maahan sisällissodan aikaan kuin pieni kaupusteleva, saksalainen rumpalipoika ja päätyi myymään vihanneksia, pääasiassa perunoita, New Yorkin Lower East Sidelle.

Willin perhe oli siis assimiloituneita juutalaisia ja näin Will sai nauttia rakastamastaan kiitospäivästä piiraine ja muine herkkuineen, joka oli hänelle joulua stressittömämpi juhla. Tosin Will muisti heidän joulunsa aina kuin satuna, sillä hänen ollessaan kahdeksan ja isoveljensä yhdeksän, he asuivat näyttävässä talossa hyvällä alueella Cambridge Streetillä ja näkymä kadulta oli kuin postikortista eli aina joulukuussa tuntui satavan lunta. Perhe kerääntyi takan ympärille lukemaan ja jättimäinen kuusi kurotteli kohti kattoa...

Apua!, nyt putoan taas näihin tunnelmiin...mars kirjoihin ja Mary Annen persoonaan.

Ihan syöttinä innokkaille lukijoille, kerron, että Will ja Mary lukivat mm. Pikku naisia, Leon Urista, Solženitsyniä, J.R.R.Tolkienia, C.S.Lewisiä, Tuulen viemää, Günter Grassia, Thomas Mannia, Somerset Maughamia, Patricia Highsmithia, Erica Jongia, Jane Austenia, Henrik Ibseniä, Jhumpa Lahiria, Stieg Larssonilta Miehet jotka vihaavat naisia, Alice Munroa, ColmTóibínia,  Roberto Bolañoa...Erityisen ihastuneita lukupiiriläisemme olivat John Irvingin kirjaan Ystäväni Owen Meany, Ian McEwanin Rannalla sekä Muriel Barberyn Siilin eleganssiin! Viime mainitusta tuli Mary Annelle jonkinlainen lopun ajan tuki ja innoitus, sillä se valoi häneen pelottomuutta kuolemaa kohtaan sekä innoitti miettimään sisustuksia ja rakennuksia. Viime mainittua jopa niin pitkälle, että hän puolileikeillään totesi katuvansa vain sitä, että ei ollut ikinä hankkinut linnaa Skotlannista. Melkein loppuun asti hän myös jatkoi miehensä ja hänen yhteistä intohimoa, keramiikan kerämistä. Heidän suosikkeihinsa kuuluivat Edmund de Waal, Julian Stair, Rupert Spira...

Mary Anne ei ollut viettänyt ihan tavallista elämää, vaan hän oli työskennellyt pakolaisten hyväksi maailman kriisipesäkkeissä ja toimi aktiivina järjestössä Women’s Refugee Commission, jonka kahdettakymmenettä toimintavuotta juhlistettiin vuonna 2009 New Yorkissa. Liv Ullmann, yksi järjestön perustajista, piti puheen ja kiitti myös Mary Annea. Toiminta ei ollut vaaratonta ja niinpä äiti ei voinut antaa kuolemalle periksi ennen kuin hänen hyvä ystävänsä, New York Timesin toimittaja, David Rohde, pääsi pakenemaan Talibanin vankeudesta ja he saivat vielä tavata.

Ja sitten Will kertoo, miten hän tuo äidille Geraldine Brooksin Kirjan kansan. He olivat lukeneet Brooksin Pulitzer-palkitun kirjan Maaliskuu (suomentamaton), joka kertoo May Alcottin Pikku Naisista puuttuneen isän tarinan. Brooksin uusin romaani on Kirjan kansa ja kun Mary Anne on saanut sen luettua:

”Kirja on ihan mahtava”, hän sanoi. ”Se muistuttaa minua tehtävästäni vaalivalvojana Bosniassa.”

”Se on niin tapahtumarikas – aivan kuin monta kirjaa yksissä kansissa. Tiedät, että en yleensä lue trillereitä. Mutta tarina, jonka Brooks kertoo kirjan synnystä – Sarajevo Haggadahista – ja siitä, kuinka ihmiset vaaransivat henkensä suojellakseen sitä, on kuin jännitystarina. Ihailin Hannaa, harvinaisten kirjojen tuntijaa...Viinitahra, hyönteisen siipi, suolavesi – oli mielenkiintoista nähdä, kuinka ne kaikki...”

Kirjan kansa on blogiaikani TOP10:ssä, joten se ei ole minulle mikä tahansa kirja ja oli aivan mahtavaa lukea, miten Mary Anne vaikuttui samasta teoksesta. Teoksen kansi on yksi kauneimmista, mitä olen nähnyt...

Vaikka Elämän mittainen lukupiiri on ylistys kirjoille, on se myös tarina äidin kuolemasta. Mary Anne lähtee perheensä ympäröimänä kotona ja hän saa elää vielä sen viimeisen kesän, jota niin odotti. Willin kertomus ei ole lohduton, vaan lohdullinen, kaunis, kohottava. Hän tuo mukavasti esiin myös äidin vahvan empatiakyvyn vähempiosaisia kohtaan kuin myös tämän joskus tiukatkin mielipiteet, jotka äiti osasi perustella napakasti:

”En voi kuvitella luopuvani oikeista kirjoista”, hän sanoi. ”Ja minusta on mukavaa lahjoittaa niitä eteenpäin lukemisen jälkeen. Ajattele Taikavuoren ensipainosta, jonka annan Nicolle. Se painettiin yhdessä ensimmäisen niteen kanssa, joka meni Mannille itselleen. Sillä on oma historiansa.”

Koskettava tarina, kiinnostava tarina, lukijoiden tarina, saa päättyä Willin mielestäni kauniisti kokoavaan ajatukseen, joka on niin totta, niin totta:

Yli kahden vuoden ja satojen sairalaalassa vietettyjen tuntien aikana, sekä kymmenien luettujen kirjojen myötä äiti osoitti minulle, että kirjat voivat auttaa meitä lähentymään ja pysymään lähellä toisiamme, jopa ennestäänkin läheisen äidin ja pojan tapauksessa, ja jopa sen jälkeen kun toinen on kuollut.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet Maria/Sinisen linnan kirjasto  Jenni/Kirjakirppu ja Kirja vieköön!

Vastaan Tiian kesähaasteeseen!

Nyt heinäkuun viimeisenä päivänä vastaan vihdoin Tiian kesähaasteseen. Kiitos haasteesta Tiia♥

1.  Kerro jotain mitä emme tiedä sinusta.

En jaksa uskoa, että sitä on enää paljoakaan sillä lehdistö ja televisio ovat lähestyneet näiden blogivuosieni aikana ja sen lisäksi me kirjabloggaajat olemme aika ajoin tehneet kevennyksenä paljatuslistoja, joissa on pitänyt kertoa liiankin monia asioita, mutta toki lukijoita on tullut lisää, joten tässä joillekin ehkä muutama uusi:

Minulla on nollatoleranssi rasismille. Lapsuuteni toiveammatit olivat eläinlääkäri ja kirjailija. Olen sairastanut melanooman. Suosikkikaupunkini on Salzburg. Näen enneunia, jotka ovat toteutuneet. Olen tunteellinen ja romantikko. Olen heikompien puolesta. Olen aika ihastunut Ville Valoon...ollut jo kauan. Stingiä kuitenkin kuuntelen vähintäin yhtä paljon, mutta Villestä kerään kuvia Pinterestiin! Vuonna koivu ja tähti ajoin automme lunastuskuntoon 13. pvä perjantaina lumisohjossa Satakunnassa, sen jälkeen en ole ajanut talvella autoa. Minulla on hoitotahto. Perheeni on voimavarani. Pidän lauseesta: "Me kaikki seisomme katuojassa, mutta jotkut meistä katsovat taivaan tähtiin." - Oscar Wilde -

2.  Onko sillä väliä mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?

Aloitin kirjoittamalla kuin lukupäiväkirjaa. Olin ihan tyytyväinen ja en odottanut mitään suosiota. Kun kommentteja alkoi tulla, sopeuduin nopeasti: Monista lukijoista tuli tuttujani, osan kanssa meilaan, toisten kanssa tapailemme hyvän ruoan äärellä ja/tai kirjamessuilla ja osasta on takuulla tullut ikiystäviä. En voi kirjoittaa miellyttääkseni kaikkia, sillä olen rehellinen, mutta uskon, että minua lukevat he, joita tyylini miellyttää. Tätä myös toivon, sillä mitä ihmeen järkeä on lukea blogeja, joista ei pidä!

3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?

Olen blogissani ihan itsenäni, mutta olen oppinut tekemään rajaa julkisuuden ja privaattielämän suhteen niin, että ihan kaikkea ei tarvitse kertoa. Lukijat yleensä haluavat tietää edes jotain blogin kirjoittajasta, mutta en ole ihan niin avoin, miltä vaikutan, joten suodatin toimii.

4. Mikä saa sinut nauramaan?

Brittiläinen huumori. Lumimies ja paras ystäväni Anne.

Ehdottomasti myös tyttäreni Meri

jonka kanssa saatamme saada mielettömiä naurukohtauksia. Muut eivät välttämättä tajua, mille nauramme;)

5.  Mitä luovuus sinulle merkitsee?

Elämäntapa. Ilma jota hengitän.

6.  Ketä läheistäsi ihailet?

Puolisoani, jonka kanssa vietämme tänä vuonna jo 30-vuotishääpäivää. Juhlistamme merkkipäivää matkustamalla sinne, missä R. kosi minua eli alpeille.

7.  Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?

Kärsimättömyyteni, näppisvirheet, liika idearikkaus eli aivoni alkavat suoltaa ideoita vaikka mistä juuri kun pitäisi nukkua...

Näiden ensimmäisestä opintolainasta ostamieni tuolien uuden värin piti olla Marilyn, mutta tienkin yöllä sain päähäni, että löytyy just joku muu oikeampi sävy ja niin aloin googlata aamutähtien sammuessa uutta sävyä ja löytyihän se eli Pioni. Olisi ehkä voinut tuonkin ajan nukkua, mutta hyvät näistä tuli ja nyt on neljä lisätuolia ruokapöydän ympärille tarvittaessa. Kuvia lisää jutussa Tuumailua ja tuunailua

8.  Mikä sinussa ihastuttaa muita?

Tähän olen jäävi vastaamaan, mutta olen saanut kuulla olevani luotettava, tunnelmien luoja, kaikkien aistien juhlien vaalija sekä heittäytyjä. Minua pidetään myös hyvin iloisena, vaikka itse tunnen usein kaunista alakuloa...

9.  Mikä sinusta tulee isona?

Jatkan polkuani elämän kauneuden ihmettelijänä...

10.  Uskotko onnellisiin loppuihin?

Ehdottomasti!

Ojennan tämän haasteen edelleen Saralle,  Marjatalle,  Lumiomenalle ja Kaisa Reetalle♥

Mukavaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti!

Love
Leena Lumi