Joulu on usein idyllisen ja lumoavan joulutunteen odotusta.
Sen tunteen, että saisi kokea aidon joulufiiliksen, sellaisen kuin oli
lapsuuden jouluissa. Kaikki on joulutäydellistä ja rakkauden ympäröimä perhe,
jolla on kystä kyllin ja mieli iloinen. Nauru sekoittuu joulumusiikkiin,
kynttilät lepattavassa tanssissaan ja ulkopuolella ehdottomasti paljon lunta,
sillä ilman lunta joulu ei ole White Christmas.
Toisaalta, kun oikein tarkkaan alkaa muistella, niin ehkä
tulee mieleen muitakin asioita. Oliko yhtenä tai kahtena vuonna niin ruma ja
toispuoleinen kuusi, että äiti alkoi itkeä ja isä lähti töistä uupuneena vielä
pimeään etsimään parempaa? Oliko muutaman kerran anoppilan joulu, jossa oli totuttu
kartanotasoiseen menoon, koska anoppi niin halusi, mutta just kun tuli
joulurauhan julistus, anoppi sai hermoromahduksen? Ja muistatko sen joulun, kun
sisältä löytyi hiiri? Halusit sille oman tilavan laatikon ettei hiiriparka vain
joutuisi kylmään yöhön...Miten se hiiri sitten katosikaan, äiti sulkeutui
makuuhuoneeseen, minä itkin ja isä juoksi kalsarit jalassa, koska oli varma,
että hiiri oli hänen housuissaan...
Pirjo Suvilehdon ja Sari Kantolan Sitä joulua en unohda
(Avain 2016) kertoo 24 kalenteriluukun tarinoita erilaisista jouluista. Näissä
jouluissa eletään jännityksessä, nautitaan herkuista, mutta ollaan myös köyhiä,
kovasti odotetaan ja jopa ratkotaan murhia. Kirjan kuvitus on viehkeän
vanhanaikaista ja mukana on mm. Martta Wendelinin helmiä. Vaahteramäellä
tapahtuu, joulumusiikkia, sata vuotta vanhoja kortteja, muisteloita...Saamme
tuulahduksia erilaisista jouluista kaunokirjallisten henkilöiden ja hahmojen
kautta. Saatamme jopa innostua joistakin jouluista niin, että löydämme
kiinnostavia joulukirjavinkkejä samalla kun hämmästellen tajuamme joulun voivan
olla niin kaukana idyllistä kuin vain voi! Tai ymärrämme, että joulun henki
tavoittaa meidät, vaikka kaikki jouluruoka olisi kadonnut, kuusi rumin ikinä ja
lahjatkin kaikkea muuta kuin toivottuja.
Carl Larssonin perheen joulut on kuvattu idyllijouluiksi,
kuten heidän koko perhe-elämänsä. Kuvassa monihaaraiset kyntteliköt, iso perhe,
piiat ja pöytä täynnä herkkuja. Jouluherkkumieleni pelästyy, kun luen tarinan
Katharina Schaderista, joka 1647 osti talon Spessartin metsästä ja perusti
sinne leipomon. Katharina menestyi hyvin ja kehitteli etenkin piparkakkujaan.
1970-luvulla saksalainen opettaja Hans Traxler kiinnostui sadusta Hannu ja
Kerttu, jonka jäljet johtivat Katharinan kohtaloon...Minä järkytyin, sillä niin
monta kertaa olen esittänyt Kerttua eikä tämän sadun alkuperästä ollut tietoakaan. Tosin meidän näytelmäkin oli niin pelottava, että jouduimme siitä sitten luopumaan, koska pienimmät katsojat alkoivat saada pahoja painajaisunia.
Onneksi Sitä joulua en unohda jouluissa on köyhimmälläkin
jotain lämpöä ja ravintoa yllä olevasta riipaisevasta kuvasta huolimatta.
Muistan miten olen itkenyt Tulitikkutytön kohtaloa ja miten paljon olen
nauttinut Vaahteramäen Eemelin tempauksesta kunnan vaivastalon asukkaiden
puolesta. Eemelin äiti laittaa vaivaistaloon herkkuja koriin, että heilläkin
olisi jouluna syötävää pöydässä. Kauhea Komentoora kuitenkin sieppaa herkut ja
piilottaa itselleen. Eemeli kuulee tästä ja päättää toimia. Tapaninpäivänä
Eemeli hakee vaivaistalon asukkaat Komentooraa lukuunottamatta heille syömään
vanhempiensa ollessa muualla. Eemeli ja Pikku-Iida kantavat kaikki talon herkut
pöytään: vadillinen palttua, vadillinen silavamakkaroita, vadillinen sylttyä,
vadillinen lihapullia...vati jossa on joulujuusto, vadillinen siirappileipää,
haarikallinen katajanmarjajuomaa, kannullinen maitoa, kuohollinen riisiryynpuuroa,
kehlollinen juustokakkua...maljallinen inkivääripäärynöitä...
Köyhän joulussa myös Teuvo Pakkala muistelee lapsuuden
joulujaan, ja miten Oulun keskustassa lapset kävivät kerjuulla. Sillapään
teoksessa Taatan joulu Taata kuvailee lapsuutensa jouluja, joissa ei ollut
tarpeeksi ruokaa ja monilla oli puutetta myös lämpöisestä yösijasta.
Jännittävässä joulussa kohtaamme Henning Mankelin ja Håkan
Nesserin kirjoittamassa joulutarinassa suositut dekkarihahmomme eksyksissä.
Wallander ajelee jossain Kasselin pohjoispuolella, lunta sataa rankasti ja
yösijasta ei ole tietoa. Hän pelkää joutuvansa viettämään joulun autossaan,
kunes löytää pieneen kylään ja sen ravintolaan. Siellä hän tapaa toisen
ruotsalaisen poliisin Van Veeterinin, jolloin Wallander toteaa:
Rikoskirjailijat ajavat usein harhaan.
Ravintolassa on myös kaksi kirjailijaa, joiden kanssa
poliisimme päätyvät pelaamaan korttia ja sitten...
Kirjassa muistetaan eläimiä eli on Eläinten joulu, jossa
Eemeli Etelälahden ruonossa Jyvä pieni varpuselle:
Jyvä pieni varpuselle
heitä, lapsi kulta;
silloin kauniin joululahjan
rakkaus saa sulta.
Myös Maisema saa oman lukunsa ja senhän me tiedämme, että
sen soisi jouluna olevan lunta tulvillaan. Einari Vuorelan runossa on kuutamo
ja suksien latu. Poika katsoo ulos ikkunasta, johon muodostuu jäinen
kultakukka:
Lapsi katsoo kaihoten
katsoo ikkunalla.
Hiihtää jouluenkeli
hiljaa kuutamolla.
Omat lukunsa saavat myös Joulukuuset, Joulukirkko, Valo,
Lahjat, Kaupungin joulu, Tontut, Joulun historia ja Varjojen joulu, joka on pääosin
sota-ajan joulua. Muistelemassa ovat Eeva Kilpi, Erkki Palolampi, Minna Canth
novellinsa Lehtori Hellmanin vaimo kautta ja kirjailija Aino Kallas ja
kriitikko Anna-Maria Tallgren kirjeidensä kautta. Musiikissa saamme vahvan
viittauksen Kurt Vonnegutin romaaniin Äiti yö, jonka päähenkilö on...
Kuten tämän runsaan, antavan ja ehdottomasti uudenlaisen
joulukirjan tekijät kertovat esipuheessa valinneensa kaunokirjalliset tekstinsä
henkilökohtaisten mieltymystensä mukaan, samoin olen tehnyt minä eli poimin
teille rusinat pullasta oman makuni mukaan. Olisin halunnut kertoa enemmän
Waltarista, Topeliuksesta ja Hietanimestä, mutta tila ei anna myöten, joten ostakaa tämä
kirja itsellenne, jos haluatte lukea, miten moninaisia joulut voivat olla.
Kertojia ja tarinoita on paljon, lähteet ja lukemisto erittäin runsas eli
jokaiselle jotakin ei niin täydellistä. Ei kannata itkeä, että ei tuntenut
joulun henkeä, tai että herkkupöydän juustot ovatkin väärät tai pateen pitikin
olla viherpippuripateeta. Joustoa!, joustoa!, joustoa!, tietäsittepä, mitä
meillä tapahtui viime jouluna, mutta nyt sille jo nauran. Edellisjouluinen
tapaus vähän harmittaa, kun keskustelu oli niin vilkasta, että joku huitaisi täyden
punaviinilasin, josta punkku sitten valahti valkoiselle matolle. Mitä sille
voi, jos koko perhe puhuu paljon ja vielä käyttää käsiään! Nyt on hankittu
matalampijalkaiset viinilasit...
Erilaisen joulukirjan henkeen haluan lopettaa lukuun
Erikoisia tapahtumia, jossa tapahtuu vaikka mitä, mutta eräs tapaus on aika
läheinen minulle eli Catherine Cooksonin kirjassa Katie – kaidan tien kulkija,
päähenkilö synnyttää lapsen jouluna. Meidänkin kuopuksemme on joulun lapsi,
heti joulun jälkeen syntynyt. Paras joululahja ikinä! Lopetuksen kunnia lankeaa
nyt kuitenkin Jaana Taposen romaanin Lalalandia ystävyksille Lenille ja Emmalle,
jotka vuoden lähestyessä loppua pohtivat elämäänsä. Valintani on huumoria ja
sitä, että pidän tämän kirjan raikkaasta otteesta, mutta tehän tiedätte:
Ihailen joutsensuhteita! Totuus on kuitenkin, että se oli joulun aikaa, kun
pohdiskelin nuoruuden avioliittoni päättämistä eli joulu tuo tunteet pintaan. Emma
ilmoittaa miehelleen eroaikeistaan jouluaaton aattona. Leni puolestaan siirtää
muutamaa päivää ennen jouluaattoa miehensä tavarat vuokraamaansa asuntoon,
miehen ollessa (jälleen kerran) pitkällä työmatkalla...Jo jouluaattona on Lenin
osalta kaikki valmista:
Leni kurottui ottamaan suklaakonvehdin, sormeili sen
hopeapaperista pois ja sujautti suuhunsa. Heti perään hän siemaisi suun
täydeltä mantelilikööriä, nautti makujen sekoittuessa, alkoholin höyrystyessä
ja täyttäessä nielun ja nenän. Hän istui syvällä sohvassa pihkalle ja puulle
tuoksuvan kimaltelevan joulukuusen vieressä ja yritti tihrustaa kynttilöiden
pehmeässä valossa kirjaa, jonka oli ostanut itselleen joululahjaksi. Joulurauha
oli laskeutunut olohuoneeseen.