sunnuntai 28. elokuuta 2011

SUNSET PARK

Milesin isä kummasteli miten oli mahdollista, että kymmenen –tai yksitoistavuotias lapsi pystyy lukemaan kirjan niin tarkkaan, yhdistelemään niin erilaisia ja vaivihkaa esitettyjä asioita ja näkemään, miten tietty kaava kehittyy satojen sivujen kuluessa, kuulemaan toistuvia nuotteja, jotka hukkuvat helposti teoskokonaisuuden fuugien ja kadenssien sekaan.

Näin tuumii kustantaja Morris Heller pojastaan Paul Austerin romaanissa Sunset Park (Sunset Park, Tammi 2011, suomennos Erkki Jukarainen) ja antaisin mitä vain jos minäkin olisin nyt Miles Heller ja oivaltaisin kaavan tai saisin kipinän siihen, mitä ihailemani Auster on uusimmalla romaanillaan halunnut sanoa. Mutta ehkä sen sanookin eräs toinen:

Austerilla on vaikuttava määrä kirjallisia meriittejä, mutta tämä romaani tuo hänelle taatusti entistäkin laajemman lukijakunnan.

Sally Bissell, Library Journal

Siis aivan varmaa on, että Sunset Park saa tavallista laajemman lukijakunnan, sillä tämä teos on Austerin kirjaksi helppo, osin tunteellinen, kirjallisia täkyjä tarjoava, kuitenkin snobismia karttava ja varsin rohkeitakin eroottisia asioita tarjoava, mutta niin pintauistellen, että herkinkään lukija ei kavahda. Minä en ole herkkä lukija. Minä kaipaan Näkymättömän Austeria, joka meni viime vuonna teoksellaan Vuoden 2010 kirjallisessa elämystusinassani kuudenneksi parhaaksi kirjaksi 102 luetun joukosta. Pidin ja pidän Näkymätöntä edelleen täydellisen nerona kirjana. Siinä on mielettömän vahva maku. Se vaati, mutta myös antoi. Sunset Park on kuin nuori sesonkiviini, se nuori ja uusi, joka pitää nauttia nyt heti tai se jää lasiin väljähtymään ja kohta et sitä enää edes muista olet sen nauttinut tai et.

Kirjan tarina sijoittuu Yhdysvaltain lamavuoteen 2008 ja kertoo pääasiassa nuoresta Miles Helleristä, joka on kadonnut perheeltään, isältään ja äitipuoleltaan sekä oikealta äidiltään Floridan aurinkoon ja ollut kadoksissa jo yli seitsemän vuotta. Hänellä on ollut syynsä lähtöön, mutta en sitä tässä paljasta, vaan katsomme, kuinka kaksikymmentäkahdeksanvuotias Miles hankkii niukkaa elantoaan siivoamalla laman jäljiltä tyhjiksi jääneitä koteja, joissa haisee raivo, häpeä, tuska ja turhautuneisuus, pankeille, asuntojen uusille omistajille. Hän alkaa kuitenkin samalla kuvata kaikkea unohdettua, hylättyä, lasten leluista pianoihin tietämättä itsekään miksi sitä tekee, sillä taloudellisesti hän ei siitä mitään hyödy. Miles on karsinut elämänsä tullakseen toimeen mahdollisimman vähällä, eikä hänellä ole sen enempää kunnianhimoa kuin mielitekojakaan, kun hän kohtaa puistossa Pilar Sanchezin, joka lukee samaa kirjaa kuin hän, Kultahattua. Alkaa kuuma suhde, jonka todellinen ja vaarallinenkin haitta on Pilarin alaikäisyys sekä orvon Pilarin ’kunniaa’ vahtiva raivoisa, ikäväluonteinen Angela-sisko, joka itse hankkii elantonsa makaamalla rahasta miesten kanssa. Juuri Angelan takia Miles joutuu palaamaan sitten takaisin New Yorkiin ja asettuu vanhan ystävänsä Bingin kutsusta vallattuun taloon Brooklynin Sunset Parkiin. Talossa asuvat Bingin lisäksi väitöskirjaansa työstävä Alice Bergström, joka toimii myös aktiivisesti PEN-järjestössä sekä Ellen Brice, jolla on omat tummat salaisuutensa ja joka purkaa nyt tuntojaan rajuilla eroottisilla piirroksilla, joissa ei kaihdeta mitään.

Väistämätöntä on, että Miles joutuu nyt kohtaaman sekä laman kourissa kärvistelevän isänsä kuin myös kuuluisan näyttelijä-äitinsä, joka ei olisi aikanaan halunnut ollenkaan saada lasta…häntä. Miles joutuu palaamaan siihen syyhyn, miksi lähti pois kenellekään mitään sanomatta ja lopulta…


Kirjan rakenne toimii ja luvut on nimetty aina kunkin henkilön nimellä, joten lukijan on helppo sujahtaa Morris Hellerin tai Bing Nathanin ajatusmaailmaan vaivatta. Vaivattomuus ei ole tylsyyttä, mutta jotain kipinää minä tähän Paul Austerin uusimpaan kaipasin. Kaipasin henkeä! Vailla henkeä takerruin pitkiin baseball –jaarituksiin sekä siihen yleismaailmalliseen harhaan, että kaikkialla yli kuusikymmentävuotiaat miehet kuten Morris Heller, kuvittelevat olevansa kolmi- ja nelikymppisten naisten märkä päiväuni täysin turvassa siltä kavalalta tiedolta että monet jopa yli viisikymmenvuotiaat naiset suuntaavat katseensa ihan toisaalle. Ehkä Morris Heller ei ollut koskaan lukenut John Irvingin kirjaa Leski vuoden verran, jossa hänen poikaansa nuorempi, alaikäinen Eddie O’Hare rakasteli ja rakasti aikuista Marion Colea seuraamuksella, että tarinasta tuli täydellinen, aikaa kestävä rakkaustarina ikimuistoisella lopulla. Morris on kaikesta huolimatta kirjan yksi sympaattisimpia hahmoja ja minulla on outo kutina, että muodossa tai toisessa törmäämme vielä Morrisiin sekä hänen kirjailijaystäväänsä Renzoon, sillä näistä herroista kirjoittaessaan Auster on herkimmillään ja sen huomaa. Häneltä jäi jotain vielä kertomatta omasta menneisyydestään ja ainakin Alice haluaisi kuulla, mitä se on:

Kun Alice ajattelee sitä vaiteliaiden miesten sukupolvea, poikia jotka kokivat suuren lamakauden ja varttuivat sodassa taistelleiksi sotilaiksi tai siviileiksi, hän ei moiti heitä puhehaluttomuudesta eikä siitä, että he kieltäytyvät palaamasta menneisyyteen, mutta miten outoa on, hän ajattelee, miten huikean epäjohdonmukaista on se, että hänen oma sukupolvensa, jolla ei toistaiseksi ole oikeastaan mitään puhumisen arvoista, on tuottanut miehiä, jotka eivät lakkaa puhumasta hetkeksikään.

***

Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Irene  Anna Elina Sanna ja Valkoinen kirahvi

14 kommenttia:

  1. Tuo kyllä kuulostaa sen verran mielenkiintoiselta kirjalta,että pitää se joskus lukea. Kiitos esittelystä Leena:)

    VastaaPoista
  2. Jael, ole hyvä. Otaksunkin sinun lukevan tämän. Tuskin kumpikaan meistä jättää väliin yhtäkään Aisteria.

    VastaaPoista
  3. Kiitos linkityksestä:) Aikalailla samoilla linjoilla siis oltiin. Arviosi jälkeen odotran toki vielä enemmän Näkymättömän lukemista, sitä en ole vielä ehtinyt! :)

    VastaaPoista
  4. Sanna, ole hyvä.

    Niin olimme, mutta varmaan me molemmat annamme kirjalle sen mahdollisuuden, että jollekin toiselle tämä voikin olla ellei peräti helmi, niin ainakin viihdyttävä ja helppo Auster.

    Ja minä odsotan sitä päivää, että saan lukea Näkymättömän uudestaan, sillä sen kirjan jälkeen vasta Austerista tuli 'minun kirjailijani' eli hän liittyi Irvingin, Oatesin, McEwanin ja vaimonsa Sirin joukkoon.

    VastaaPoista
  5. Minä(kin) olen ajatellut lukea tämän, mutta "sitten joskus", kiireettä. Sunset Parkin teemat ja tietenkin Austerin kerronta kiehtovat, mutta en ole ainakaan vielä löytänyt sitä kipinää, joka käskisi lukemaan tämän heti. ;)

    Omat Auster-suosikkini ovat Illusioiden kirja sekä Mr. Vertigo. Näkymätönkin on vielä lukematta, mutta se kiinnostaisi kovasti. "Minun kirjailijani" Auster kyllä on jo.

    VastaaPoista
  6. Minä arvasin, että tänään tämä tulee sinulta. En voi vielä lukea tekstiäsi, mutta palaan pian. Olen imuissa...

    VastaaPoista
  7. Katja, ei tämä mihinkään karkaa. Näkymätön sen sijaan on ainakin minusta jotain aivan ihmeellistä. Pariskutna Auster-Hustvedtista tulee joskus mieleen, että kummallakin on huimat menestyskirjat ja sitten ne 'välitytöt'. Nyt minua on myös alkanut ensimmäistä kertaa kiinnostaa oikeasti tämän taiteilijaparin elämä kaikellaan...Etiäisiä! Aavistuksia!


    Minä en ole lukenut kaikkia Austereita, mutta et sinäkään. Sen sijaan taidamme olla lukeneet kaikki Irvingit, paitsi minulta uupuu se, jota sinä aina kehut eli Kaikki isäni hotellit. Mutta en muista olitko sinä lukenut Kunnes löydän sinut...

    VastaaPoista
  8. Valkoinen kirahvi, minä arvasin, että sinä arvasit kun sanoin alkukirjaimen ja silloin myös arvasin, mitä sinä luet!

    Minä odotan;-)

    VastaaPoista
  9. Joo, olen lukenut kaikki suomennetut Irvingit. Kunnes löydän sinut on mielenkiintoinen monilta osin (etenkin Suomi-jaksot, joskus on pakko mennä Torniin!), mutta suosikkini se ei ole. :)

    VastaaPoista
  10. No, hyvä sinä!

    Kunnes löydän sinut oli aluksi hieman outo sen tatuointihommelin takia ehkä, mutta sitten se vain alkoi viedä Suomi-jaksoineen päivineen.

    Ja! Mistään kirjasta en ennen ole löytänyt KOLMEA ikimuistoista sitaattia, siis yhdestä kirjasta kuin Kunnes löydän sinut:

    "Moni nainen tulee hulluksi siksi ettei pääse yli ensirakkaudestaan. Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?" (s. 561)

    "Mutta Michele Maher oli Jackille sekä vaarallisempi että unohtumattomampi, koska hän oli ollut vain 'mahdollinen' suhde.

    Eivätkö ne ole niitä kaikkein tuhoisimpia?" (s. 716)

    "Eläkää sovinnossa menneisyyden kanssa. Älkää unohtako sitä, mutta antakaa sille anteeksi." (s. 760)

    VastaaPoista
  11. Auster kiinnostaa aina, laitan tämän piiitkän TBR- jonon jatkoksi.

    Mitä ihmettä muuten lukisin ilman teitä ? Varmaan niitä samoja vanhoja suosikkeja aina uudelleen... kirjablogien myötä pysyn hyvin kärryillä kaikista uutuuksista, kiitos vain !

    VastaaPoista
  12. Petriina, ilman muuta Austeria & co!

    Mahtavaa kuulla, että meistä kirjabloggaajista on oikeasti iloa/apua. Paljon uutuuksia ja sitten myös välillä vanhoja helmiä.

    Mukavaa viikkoa sinulle!

    VastaaPoista
  13. No nyt. Sain kirjan luettua - mutta vasta huomenaamulla tärähtää teksti eetteriin, jotta saan elementit kasaan.

    Minä pidin. En minäkään yhtä paljon kuin Näkymättömästä tai Sattumuksia Brooklynista, joka on oma lemmikkini. Mutta pidin. Pidin Sunset Parkin tunnelmasta, Brooklynista. Ihmisistä. Pidin trauamtisoituneiden ihmisten haavoittuvuudesta ja siitä, miten palasista voi tulla eheä. Pidin siitä tuskasta ja irrallisuudesta, pidin lamaannuksen kuvaamisesta.

    Morris jäi minulla etäisimmäksi, paatospuhujaksi. Milesista pidin kovasti ja ymmärsin tuota miestä, joka kantoi sisällään salaisuutta ja syyllisyyttä. Alice oli kuitenkin henkilöistä minulle jotenkin rakkain. Olisin mieluusti antanut Alicen puhua enemmänkin. Ja ihan totta, näiden henkilöiden toivoisin vielä palaavan.

    Sotaperspektiivi jäi minulla jotenkin ihan lukematta enkä sitä kokenut jotenkin edes keskeiseksi - mitä oikein tapahtui? Nyt kun luin tekstisi, huomaan että onhan se siellä, tuo sotatrauma sekin. Yleensä olen sille ollut herkkänä, nyt se jotenkin ei tarttunut.

    No, huomenissa lisää...heti aamusta.

    VastaaPoista
  14. Valkoinen kirahvi, en linkitä sitten sinua vielä. Muistuta, ellen muista.

    Siis se jakso, joka on nimeltään Morris Heller ja alkaa sivulta 161 kertoo sen, mistä on vaiettu ja minkä Alice haluaisi kuulla. Mutta etenkin sivulta 180 alkava luku 2 ja siitä vaikka tämä on se, mitä mm. tapahtui: "Heillä ei ollut koskaan selallaisia selkkauksia kuin mitä hän näki tavan takaa ystäviensä ja näiden isien välillä, ei huutavia isiä, läimäytteleviä isiä, väkivaltaisia isiä, jotka paiskoivat pelokkaita kuusivuotiaita uima-altaaseen, halveksivia isiä, jotka pilkkasivat keskenkasvuisia poikiaan vääränlaisen musiikin diggaamisesta, vääränlaisista kuteista ja vääränlaisesta asenteesta; oli sotaveteraani-isiä, jotka vetivät parikymppisiä poikiaan turpiin siksi, että nämä vastustivat kutsuntoja ja Vietnamin sotaa; oli myös heikkoja isiä, jotka pelkäsivät aikusia poikiaan, sulkeutuneita isiä, jotka eivät muistaneet poikiensa lasten nimiä..."

    Sinä sanot paatospuhujat ja minä sanon paasaajat. Luulen,että tarkoitamme samaa;-)

    Valkoinen kirahvi, Morrisilla ja Renzolla olisi ollut sitä kerrottavaa, jonka Alice halusi kuulla heidän paasauksensa sijasta, sillä Morris ja Renzo olivat vanhempiensa sukupolven kautta tietoisia, mitä tapahtui. Tapahtui Vietnamin sota.

    Minä poltin rintaliivini Vietnamin sotaa vastaan samalla viikolla kun Jane Fonda sen teki. Luin kaiken Vietnamin sodasta ja sen uhreista ja kaikesta, mitä siitä seurasi. Halusin tietää ja myös Alice halusi.

    Kiva että sinä pidät Sunset Parkista. Minä en vain voinut pitää tästä Austerista kuten niistä muista, mitä olen lukenut. En NIIN paljoa. Etenkin Näkymätön on hyvin tärkeä kirja. Tosin: Eihän tämä ole huono. Ehkä odotukseni vain ovat aina liian korkealla, kun kyseessä ovat Auster, Hustvedt tai McEwan.

    Tämä oli helppolukuinen ja toivottavasti monelle se löytö.

    VastaaPoista