Koko Hubara: Bechi

Äidit ja tyttäret. Tyttäret ja äidit. Äiti ja tytär…Elämäni mullistui tyttärestä. Sitä se teki monellakin tapaa, mutta etenkin, koska olin päättänyt olla omasta äidistäni poikkeava kasvattaja ja äiti. Ei sillä, etteikö äitini ollut ja ole rakas, mutta toiset teinit voivat olla tosi haastavia. Halusin olla hieman hippi-style, joka todellakin maustoi minun ja tyttäreni suhdetta just kuin sahrami zarzuelassa. Toisaalta olin perinteinen rajoja ja rakkautta äiti, mutta sääntöjä oli vain yksi tai kaksi: Ei ole sellaista asiaa, jota et voi äidille kertoa, älä ikinä valehtele minulle. Meillä oli avoimet ovet kaikille Merin ystäville ja ne kerrat, jolloin löysin nuoret keittiöstämme teineinä aamuyöstä syömässä jääkaappiamme tyhjäksi, ovat hiillos joka lämmittää vieläkin. Ja miten usein ruokapöydässämme istui viikonloppuisin joku tyttö, joka ihmetteli, ’miten ihanaa kun teillä on aina kynttilöitä, keskustelua ja hyvää ruokaa ja kaikki saavat sanoa mielipiteensä.’ Ne ruokailut kestivät ja kestivät... Opetimme tyttäremme keskustelemaan eri asioista monelta kantilta ja niinpä hänestä tuli uskontotieteilijä. Missä sitä enemmän ristiriitoja löytyykään kuin uskonnoista. Sanoin usein: ”Kaikki mun tyttäret!” Ja heistä osa on muistanut meitä vieläkin vaikka omatekemillä ’cookies’ -herkuilla, mutta ohjetta en ole saanut vieläkään! Pilvi hoi! Eilen illalla myöhään sain yhdeltä kuvan hänen vauvansa yksivuotissynttäreiltä. Kiitos Tuuli! Olin se äiti, joka istui odottamassa tytärtään tanssikoulun eteisessä kirjaa lukien. Tai kirjoittaen runon tai kaksi. Olin Shoshana Ayin. Olin kaikki tyttärien äidit. Kaikki ne äidit, joita on niin helppo moittia kuin kiittää monesta. Jossain vaiheessa kun napanuora kiristyy, on pakko löysätä tai tulee lopullinen repeämä. Sitten joskus tulee se päivä, kun aikuinen tyttäresi sanoo sinulle, että haluaa lapsensa saavan mahdollisimman paljon samanlaisen suhteen omaan lapseensa kuin mitä hänellä on ollut. Ja se ripaus hippiä myös. Äidit eivät sittenkään ole syyllisiä kaikkeen!

Koko Hubaran Bechi (Otava 2021) lävisti minut kuin linnunpoikasen nokka rikkoo kuoren päästäkseen ulos maailmaan. Se maustoi lukemani yön tunnit niin vahvasti, että melkein unohdin hengittää. Koko Hubaran esikoisteos on merkittävä majakka, suunnistus kohti suomalaisen kirjallisuuden uutta aaltoa. Bechistä on takuulla vapauttajaksi monelle kirjoittajalle. Pioneereja on aina ollut ja kaivattu. Koko Hubara on nyt majakan uudelleen säädetty valokulma: Näinkin voi suuntia ilman haveria.

Bechi on kieleltään rohkea ja rosoinen. Se on kuin ihmismieli kaartaen kiukusta iloon, hämmennyksestä oivallukseen. Se raastaa ja repii itseään eikä säästele äitiään. Äitiä on arvosteltava, äitiä on myös vähän suojeltava. Äidille on annettava anteeksi, että toisinaan Bechi tuntee olevansa ei toivottu. Äidille kirjoittaminen tuntuu olevan tytärtä enemmän. Joskus äiti on vähän hullu ja hänellä on ympärillään luova kaaos, joka tavallaan on oltava, sillä välillä äiti siivoaa suorastaan maanisesti pitääkseen itsensä kasassa. Äiti ei aina ole ihan kunnossa:

…mutsi näyttää siltä kuin olisi lähdössä jonnekin kauas, valovuosien päähän istuessaan siinä kirjoittamassa, sen posket on ainaisessa alkuiltapäivän loisteessa niin pyöreät oksentamisesta, sen imusolmukkeet niin turvonneet, että se näyttää tietyssä valossa siltä kuin sen päässä olisi astronautin kypärä.

Mutsi on kirjoittanut mun lauseeni ylös mumisten samalla itsekseen: liikaa, hehe, liikaa, joskus vähän liikaa. Sana on saanut siinä aikaan…Se nauttii sekä siitä mitä mä juuri sanoin että itse kirjoittamisesta. Sen sormien karvat nousee pystyyn, kuin todella pienet, laihat hattivatit vilkuttaisi ja pyytäisi pelastamaan itsensä. Kirjelehtiön sivut kääntyy, harakanvarpaita hyppelehtii esiin. Mä odotan.

”Kiitos, Bechi, tämä on mainiota”, se mumisee itsekseen.

Kun mutsi kirjoittaa, mä näen millainen se olisi jos se ei olisi koskaan saanut mua. Se näyttää paremmalta niin.

Ulospäin ei näy, että mutsi on hullu.

Bechi on tarina Bechistä, joka on syntynyt Suomessa Holonista kotoisin olevalle äidilleen Shoshanalle ja tämän suomalaiselle miehelle Hannulle. Minulle kirjan kiinnostavimmat asiat koskivat Shoshanaa. Peilasinko? Ehkä tai sitten en. Kun Shoshanan äiti ja isä erosivat, tytär lähetettiin pohjoisessa sijaitsevaan maatalouskoulu-lastenkotiin. Eikä kukaan halannut häntä hyvästiksi. Koko ikänsä Shoshana Ayin. mietti, oliko äiti koskaan halannut tai suudellut häntä hellästi. Sanonut rakastavansa.

Yö toisensa jälkeen on kulunut, eri vuoteissa, eri maissa, eri vuosikymmenillä, mutta unet ja fantasiat, koko kesyttämätön aivokapasiteetti jota Shoshanalla on keskimääräistä enemmän, onhan hän sekä nomadi että tarinankertoja, halusi tai ei, eivät pysty luomaan sellaista kohtausta, missä äiti tulisi niin lähelle, että hänet voisi tuntea.

Koko Hubara todistaa, miten oikeassa Lauri Viita olikaan sanoessaan, että kaikki tarvittava on sanottu kolmella sadalla sivulla. Hubara pistää paremmaksi ja kertoo kolmen sukupolven naisista päälle kahdella sadalla sivulla. Kuin kunnioituksesta epilogi on Soshanan äidin, Rivkan, jolle varmaan tyttären muutto kaukaiseen Pohjolan maahan Suomeen on ollut hämmästyttävin.

Bechin kieli on sekaisin puhekieltä ja hyvää kirjakieltä. Bechi ei ole sokea äitinsä bulimialle eikä myöskään taiteellisuudelle taikka kauneudelle. Äidillä on visusti komerossa piilotettuna jotain runsaaseen paperiin käärittyä, paljon kuplamuovia ja teippiä. Jotain kaunista. Yhtä kaunista kuin on Koko Hubaran kirjan kansi.

Bechi itse on matkalla itseensä. Hän raivaa polkuaan vimmaisesti. Usein gradu saa jäädä, kun on houkuttavampaa lähteä naku-uinnille öiseen Aurinkolahteen. Hänen paras ystävänsä Maija on kuuntelija ja sanoo myös Bechille vastaankin. Tajuamattaan Bechi kulkee paljonkin äitinsä polkuja, mutta hänen intuitiivisuutensa ei ole yhtä rankka kuin Virginia Woolfin. Etenkin viimeisessä kirjassaan Vuodet Woolf paljastaa, millaista on kun kaikki on toisintoa, kun tietää, mitä tapahtuu tai sanotaan, ennen kuin on tapahtunut tai sanottu. En tarkoituksella avaa tätä yhtään, sillä se olisi spoilaamista. Haluan kaikkien kokevan samat väristykset mitä itse koin. Myös kirjan pohjaimun, sen joka valvotti aamuyön tunteina.

Koko Hubaran kieli on antavaa ja jopa hiukan raakaakin. Kuin olisi lukenut Durasia. Silti läpikuultavana virtana herkkyys.  Kirja, jonka kirjoittajalta voi odottaa monenlaista. Kuumia kirjoja. Herkkiä kirjoja. Haasteita. Koska Bechi on kuitenkin kuin se sydän, jonka aina piirrän äiti ja tytär perään. Joskus sen reunat repsottavat, mutta aina se sydän on ja pysyy. Shoshanakin tiesi sen. Becha tunsi sen. Sukupolvinen virta jatkuu.

Lukemisen kautta, keskustelun kautta, riitojen kautta, anteeksipyynnön ja anteeksiannon kautta, kieltämisen kautta ja rupattelun kautta, yhteydenpidon kautta. Silloin kun äiti kirjoittaa tyttärelleen, ei tapahdu virheitä…Pienet ja epävakaat piruetit ja arabeskin yritelmät, harsohameet, oppilasnäytökset, varhaisbaletti-itsekuri nopeammin kuin Shoshana Ayin. osasi odottaa, jonottaminen, hengitys ja Shoshan Ayin.in oma kurinalaisuus, teksti joka pääsee alkuun juuri kun tunti päättyy, enimmäkseen hänen päässään eikä paperilla. Hän katuu monia asioita, muttei tätä. Että on Bechin äiti, tässä kaupungissa, tässä maassa, jossa voi kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa.

*****

Omistan tämän tekstin Holonissa asuvalle ystävälleni Jaelille♥