Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet

Kaiken suvaitseminen ei suinkaan ole viisauden alku ja olin jo päättänyt, että yhtään lahkolaiskirjaa en blogiini tuo, vaan toisin kävi. En jaksa inttää, kuka on lahkolainen ja kuka ei. Luin Jehovien sivulta, miten he eivät ole eronneet kirkosta eivätkä sitä kiellä. Tämä on sellaista näytelmää ja sanahelinää, sillä aina törmään siihen, miten muiden kuin jehovalaisten kanssa ei olla tekemisissä heidän itsensä opettamana. Tyttäreni on teologi, mutta ei pappi. Uskontotieteilijöitä tarvitaan monessa paikassa. Meille oli hänen valintansa aluksi yllätys, mutta mitä me teimmekään kaikki sunnuntain pitkät syömiset kun isäkin oli kotona eikä maailmalla: Me keskustelimme. Mukana oli usein tyttäremme ystävistä joku ja sainkin vähän aikaa sitten kuulla, miten kiinnostavia nuo herkuilla ja kynttilöillä kuorrutetut sunnuntait olivat. Suvaitsevaisuus oli monen alku ellei nyt lähdetä kaivamaan maailman julmuuksia, joita tärkeinä perinteinä pidetään. Ehkä halusimme vain, että kaikki hyväksytään. Siis kanssaihmiset. Olivatpa he mitä uskontoa tahansa. Meri oli perinpohjainen ja kävi sekä rippikoulun Pöyhölän leirillä että myös Prometheuksen. Siihen aikaan vain kymmenen prosenttia kävi molemmat. Luin fiktiivisen kirjan Siljasta, joka tuntee olevansa mukana tiukan kurin näytelmässä. Tunsin kerran tytön, jonka perhe yllättäen kääntyi Jehovalaiseksi. Sattuneesta syystä jouduin tietämään enemmän kuin halusin. Nyt tragedia on pyyhkinyt perheen täydellisesti rikki ja aallot pyyhkivät mitä jäljelle jäi. En heitä ensimmäistä enkä viimeistä kiveä, vaan kerron Siljasta kuten se minusta tuntuu.

Camilla Nissisen esikoisteos Meitä vastaan rikkoneet (Tammi 2022) on erittäin vakuuttava romaani esikoiseksi. Sulaudun Siljaan, joka tekee aivan kaikkensa selvitäkseen niistä monista säännöistä joita Jehova häneltä odottaa. Hänen isoveljensä Sami nousee puhujaksi eli asemaan, jossa päästään järjestön vanhimpiin. Tämä tarkoittaa, että vanhimpien ylemmät ovat oikeus jehovalaisille, ei asuinmaan virallinen oikeuslaitos. Kuin valtakunta valtakunnassa. Painotan kirjan fiktiivisyyttä, koska niin sanotaan. Siljan ja koko perheen elämän tarkat säännöt tuodaan esiin hyvin pikkutarkasti ja kiinnostavasti. Jopa huumoria löytyy. Siihen on useimmiten syynä perheenäidin Annelin hieman kyttäävä ja samalla rakastava persoona. Hän myös puhuu kaiken aikaa ja usein aivan muusta kuin uskonnosta. Yksi pääaiheista on se, että on oltava hoikka. Silja syö hänen mielestään liikaa ja on lihava. Isä on rauhallinen vaimonsa tyynnyttelijä tyyliin "noh, noh, Anneli..."

Kirjan selkeiden lukujen välissä on kuin avaimia kurkistaa, mitä jehovalaisuus todella on.

-Keille me olemme teatterinäytelmä, ja miten sen pitäisi vaikuttaa tekoihimme?

- Me olemme teatterinäytelmä maailmalle, enkeleille ja ihmisille. Tämän takia meidän täytyy karttaa epäsiisteyttä, säädytöntä pukeutumista ja seuraa, joka voi johtaa meidät läheisiin tekemisiin maailman ja löyhämoraalisen elämäntavan kanssa. Meidän pitää muistaa, että elämme esimerkillisinä kristittyinä 24 tuntia vuorokaudessa.

Tuossa on jo kova vaade nuorelle tytölle, joka kaiken lisäksi ihastuu maalliseen Aapoon, joka ei Jehovasta tiedä. Kun Silja on lukiossa, monikaan ei tiedä. Mietin joskus mikä sai meidän Merin kiinnostumaan eri uskonnoista. Jopa tutkijankammio oli yksi ajatus. Minä olen kirkossa, mutta se ei mitenkään näy minussa. Mieheni taas ei ole kirkossa, eikä sekään näy missään. Ja sitten tyttäremme menee ja valmistaa Uskontotieteen pro-gradu tutkielmansa aiheena Verkkoroolipeli World of Warcraftin uskonnon ulottuvuudet suomalaisten pelaajien havainto- ja merkitysmaailmasta käsiteltynä. Elämä on yllätyksiä täynnä...

Lukion opettaja pyytää Siljaa kirjoittamaan koulun lehteen joulujutun. Silja ei tiedä joulusta mitään! Hän kirjoittaa, millaista on kun ei ole joulua ja vie kirjoituksen opettajalle varmana, että se hylätään. Äidinkielen opettaja keksiikin hyvän idean ja vähän neuvoo. Jutusta tulee Jouluton joulu. joka alkaa "En ole koskaan viettänyt joulua...." Juttu loppuu huikeasti: "Eräs kauan sitten elänyt mies totesikin, että aidon ymmärryksen vihollinen on suvaitsemattomuus. Tuo mies ei muuten ollut Jeesus, hän oli Gandhi."

Nyt huomasitte, että olin itse kirjoittanut alussa liian suvaitsevaisuuden vastaisesti. Riippuu asiasta. En voi suvaita härkätaisteluita, vaikka kuinka kansankulttuuria. Mikä voi perustua eläinrääkkäykseen! Tai, että heimoperinteenä on tyttöjen ympärileikkaus, koska se on vanha perinne. En suvaitse. Turkistarhaus. En hyväksy. Kannatta miettiä mitä suvaitsee ja ei. Itselläkin narahti yksi asia eli yleistin pahasti ja osui omaan nilkkaan. Tapahtui jotakin ja olen muuttanut käsitykseni täysin!

Silja alkaa uupua. Hän pääsee yliopistoon lukemaan kirjallisuutta, mutta lopettaa melkein heti ja valitsee Jehovan julistamisen. Hänen maallinen mummonsa on tästä todella pahoillaan ja Siljalla on ikuinen ikävä mummoaan, jota ei sovi tavata. Silja tuntee, että ei hallitse tilannetta, joten hän ottaa aseeksi määrätä syömistään. Lopulta hän on niin alipainoinen, että joutuu sairaalaan. Buliamiakuvaukset ovat todentuntuisia. Siljan iho on ohentunut eikä hän näe enää kunnolla. Lopulta sairaala on ainoa oikea valinta, ei nyt Jehova. Äiti on huolesta sairaana ja itkee paljon. Kun Silja on parantunut, hän muuttaa omilleen. Finaali tekee kirjalle kunniaa! Siinä on oivallisuutta esikoiskirjaan, joten lukija jää todella pohtimaan...millaisen vapauden Silja valitsi. Sitä vaillahan hän oli ikänsä ollut. Vapautta!