Isäni muistaa, kuinka hänen äitinsä opetti lapsiaan sodan
aikana rukoilemaan paitsi isän myös Hitlerin ja maailmanhistoriallisen käänteen
puolesta: ”Lieber Gott, vielen Dank für diesen schönen Tag. Gib, dass Papa heil nach Hause kommt. Beschütze
unseren Führer, Adolf Hitler, und gib, dass wir den Krieg gewinnen. Amen.”
Rakas jumala, kiitos tästä hyvästä päivästä. Anna isän palata
vahingoittumattomana kotiin. Suojele johtajaamme Adolf Hitleriä ja anna meidän
voittaa sota.
Vielä niin myöhään kuin helmikuussa 1945, kun maailmanloppu
jylisi ympärillä, Ortrud ilmiantoi oman isäpuolensa sotilaskarkuruudesta. Ja
sitten, muutaman viikon kuluttua: uusi elämä. Valikoituja muistoja vanhasta.
Kun isoäitini vaikeni elämästään Kolmannessa valtakunnassa, hän vaikeni myös
miehestään.
Katarina Baerin kirja He olivat natseja (Teos 2016) on
eittämättä tietoa, se on elämäkerta Katarinan isoisästä, Gerhard, ’Gerz’, Baerista
ja se on kertomus hänen vaimostaan Ortrudista, pariskunnasta joka sai kaksi
lasta, pojan, Katarinan isän sekä tyttären. Se on kertomus pariskunnasta, joka
vietti onnellista ja hyvää elämää Kolmannen valtakunnan etuoikettuina
kansalaisina, puhtaina arjalaisina, joilta odotettiin vain täydellistä
uskollisuutta isänmaalle ja sen itsevaltiaalle Führerille, jonka
rotupuhtausvaatimuksiin ja suur-Saksa –hankkeisiin oli mentävä täysillä mukaan
tai oltava vähintäinkin innokas myötäilijä. Kumpia Ortrud ja Gerz sitten
olivat, myötäilijöitä vai tosinatseja? Ja jos he olivat viime mainittua, miten
tähän oli tultu?
Tässä onnellinen pari Ortrud ja Gerhard kihlajaisissaan
vuonna 1928.
Kummankin taustoja avataan kiitettävän runsaasti, joten
kiinnostunut lukija voi todella alkaa pohtia ’warum?’ Toisaalta, niin monella
voi olla sitä sun tätä lapsuudessaan, mutta ei heistä silti tule kaunaisia
kostajia, jotka katsovat, että koko muu maailma tai joku tietty ryhmä, kuten
vaikka juutalaiset, olisi heille velkaa menestymisen ja onnellisuuden.
Gerhardin taustassa on kiinnostavaa monikin asia, mutta ainakin se, että hän on
alunperin baltiansaksalainen. Siis kansanosaa, joiden etuoiketettu ja
seitsämänsataa vuotta kestänyt asema päättyi ensimmäiseen maailmansotaan ja
sitä myöten muuttoon Saksaan. Ortrudin, Katrinan Grossmaman, luonne on
mielestäni hyvin vahva ja kykeneväinen, joten vaikka kirjailija Grosspapaa etsiessään
antaa lukijalle sekä siimaa että kiristää, Gerz luikahtaa aina kuin kuvasta
ulos ja jäljelle jää loppuvuosinaan Göttingenissä asuva ikääntynyt nainen, joka
oli kaikkea muuta kuin toimeton. Ensinnäkin hän ei katunut, hän vaikeni natsimenneisyytensä vuodet, ’30-luvun pois. Hän oli hellä isoäiti, mutta loppuun
asti natsiaatteen läpitunkema eli vaikeneminen oli vain suurta hämäystä. Ortrud
purki käsittämätöntä energiaansa miehensä vieneen sodan päätyttyä Volpriehausenin
kunnanvaltuustossa puolueessa, joka ajoi entisten natsien oikeuksien palauttamista.
Niin uskomattomalta kuin se voi kuulostaakin, puolueen vaatimukset natsien
oikeuksista eivät kaikuneet kuuroille korville, vaan suuri osa näistä palasi
sodan jälkeen liittotasavallassa hyviin asemiin yhteiskunnan eri osa-aluille
aina oikeuslaitoksesta opetustoimeen! Göttingenissä hän sitten...Ja kaiken
aikaa hän oli niin kokonaan unohtanut ’30-luvun! Ortrud eli pitkän elämän ja
kuoli vasta 83-vuotiaana marraskuussa 1989. Olen niin iloinen, että Katarina,
jolle hän oli Grossmama paljastaa kirjassa Ortrudista senkin, mikä voi olla
lapsenlapselle sietämätöntä. No, Ortrudista tuli minulle vaikein nieltävä.
Tässä kuvassa Ortrud, hänen kiinnostava sisarensa Karin sekä
Gerhard kevättalvella 1939. Kuvassa Ortrud odottaa viimeisillään Katarinan isää.
En voi olla kiittelemättä, että kirjailija itse tulkitsee paljon kuvia ja
kuvissa olevien ilmeitä. Mitä muuta hänellä olisi isoisästään, jota ei ollut
koskaan voinut tavata. Ilmeet mustavalkokuvissa, toisten kertomat sekä valtava
määrä kirjeitä eri henkilöiltä, osa isoisältä rintamalta vaimolleen lähetettyjä,
joista hän pala palalta rakentaa miestä, joka on hänen isänsä isä, mutta silti
natsi, mutta silti: Grosspapa.
Katson kirjan lukuisia kuvia, mutta vain yhdessä Gerhardin
kuvassa hän näyttää siltä mitä on. Se kuva olikin aina Ortrudin yöpöydällä.
Gerz ei ollut pulmunen: Hän tiesi mitä tapahtui, hän oli osa koneistoa, joka
paitsi rakensi suur-Saksaa sotimalla myös tuki maailman järkyttävintä
kansanmurhaa. Kuitenkaan hän ei ennen
sotaa kantanut edes asetta. Niinpä herää iso kysymys, miksi hän, insinööri ja työllistetty, liittyi
natsipuolueeseen jo 1931? Enimmillään NSDAP:ssa oli kahdeksan ja puoli
miljoonaa jäsentä ja Gerz oli miljoonan ensimmäisen joukossa numerolla 865 974.
Työttömyys Saksassa oli noussut, syntipukki piti löytää ja Hitler ohjasi
katseen Saksan hyväosaisiin juutalaisiin, joita vaikkapa pankiireista oli 17
prosenttia, juristeista 16 prosenttia ja
lääkäreistä ja hammaslääkäreistä joka kymmenes. Outoa, että nämä saksalaisen
identtiteetin omaavat, lahjakkaat ja ahkerat, assimiloituneet juutalaiset
katsottiin muiksi ja haitaksi, ei yhteiskunnan voimavaraksi. Päästäkseen poliittiseksi johtajaksi Gerzin
piti todistaa ”arjalaisuutensa” vuoteen 1800 saakka.
Tässä kuvassa kuitenkin isä ja poika, Gerz ja Butz, Nalle,
vuonna 1939 Berliinissä. Katarinan isä, ”oikearotuinen” lapsi on syntynyt ja
hänhän kuului valittuihin, mutta kuinka onnekasta heihin oli kuulua? Hitler oli vain pari kuukautta ennen Katarinan isän syntymää lausunut:
Pojat tulevat Jungvolkista (natsien järjestö pikkupojille)
Hitler-Jugendiin, ja siellä pidämme heitä taas neljä vuotta, ja sitten
varsinkaan emme enää anna heitä takaisin vanhoille luokka- ja
säätyläiskasvattajillemme, vaan sitten otamme heidät välittömästi puolueeseen
tai työpalvelukseen, SA:han tai SS:ään, NSKK:hon ja niin edelleen. Työpalveluksen
ja armeijan jälkeen...Ja he eivät enää pääse vapaiksi, milloinkaan elämässään.
He olivat natseja kirjassa on esipuheen jälkeen kolme
kiinnostavaa karttaa: Baltia, Keski-Eurooppa ja Pohjois-Italia. Näihin kaikkiin
liittyy Katarinan perhe sekä matkansa isoisän jäljille sekä yksin että yhdessä
isänsä kanssa. Katselin karttoja kiinnostuneena, sillä suuri osa
paikkakunnista etenkin Keski-Euroopassa on kymmeniltä matkoiltamme tuttuja. Koin
kirjaa lukiessa niin silmitöntä uteliaisuutta, että tunsin historiahulluuteni
muuttuvan jo perheeseen tunkeutumiseksi, mutta olenhan aina sanonut, että Kolmas
valtakunta ja juutalaiset parilla muulla historian isolla asialla lisättynä
ovat intohimoni. Minulla on saksalaisia, itävaltalaisia ja juutalaisia ystäviä,
mutta tiedän tasan tarkkaan, miksi Katarinan
piti kirjoittaa tämä kirja. Hän tietää sen itsekin. Löytääkseen
isoisänsä haudan, ottaakseen vastaan totuuden isänsä isän natsismista ja
selvitäkseen siitä sekä ennen kaikkea kertoakseen tarinan, joka osaltaan voisi
estää sen, että ikinä enää Euroopassa ei voisi nousta liikettä, joka ryhtyy
hävittämään yhtä kansanryhmää sukupuuttoon!
Taidan olla juuri lukenut vuoden kiinnostavimman kirjan.
Kaikki tässä kiinnostaa! Kirja on lisäksi kirjoitettu kuin kuulisin sen kerrottuna
ja nyt ääni ei häiritse. Kuulen myös korkokenkien äänet, iloisen naurahduksen
ja tunnen voimakkaan parfyymin tuoksun: Karin on saapunut!
Siinä missä Ortrud halusi eroon Else-äidistään ja teki sen,
Karin jäi asumaan äitinsä luokse vielä silloin kun tämä oli jo uudessa
avioliitossa Reimarinsa kanssa. Tässä kiinnostavassa kuvassa Karin ja Reimar
perheen Posenin asunnossa. Saksalaiset tyhjensivät puoli Puolaa ja asuttivat
baltiansaksalaisia karkottamiensa puolalaisten ja puolanjuutalaisten tilalle. Ties
keiden asunnossa tässä koreillaan, mutta sen sanon, että Karinista voisi
kirjoittaa ihan omankin teoksen, sillä...
Huomaatteko: Tämä kirja menee elämäkertoihin eli minä olen lukenut
blogiini natsielämäkerran, mutta miten vähän tässä onkaan Gerzistä. Minähän
sanoin, että hän liukenee kuvasta. Jonkun toisen varjo peittää miehen, joka menehtyi vain muutama päivä ennen
sodan loppua partisaanin ampumasta luodista jossakin Garda-järven tienoilla.
Nyt kun elämme jälleen Euroopassa outoja aikoja, tämä kirja
olisi hyvä kaikkien lukea. Haluaisin lopettaa tämän kauniimmin kuin aion tehdä,
mutta päätin, että asia on nyt tärkein. Me tiedämme, miten juutalaisia
rahdattiin täpötäysissä junavaunuissa vuorokausikaupalla keskitysleireille
vailla ruokaa, juomaa, lämpöä, toivoa. Siinä valossa Ortrudin miehelleen
rintamalle Volpriehausenista 6.4.1945 lähettämä kirje, joka kertoo matkanteon
rankkuudesta paljastaa täydellisen piittamattomuuden juutalaisten
kärsimyksistä:
Lapsemme olivat todella reippaita. Kolme päivää ja yötä
kuljimme junissa ja enimmäkseen täpötäyteen ahdetuissa vaunuissa. Kärsimme
siitä vieläkin. Ja sitten nälkä. Tähän saakka olemme selviytyneet hyvin, mutta
nyt kuulee usein lasten sanovan: ”Enkö saa syödä itseäni kylläiseksi?”
Lasten isä, Katarinan isoisä, saa sanoa viimeisen sanan,
joka on kirjeestä Ortrudille tammikuun 26. päivänä vuonna 1945:
Uskon hyvän voittoon ja ajattelen pävittäin yhä useammin,
että taistelemme oikealla puolella. Voiko olla parempaa kuin tietoisuus siitä,
että ei taistele pelkästään oman kansansa, vaan maailmaan valon tuovan
puolella?