Plaisir d'amour ne dure qu'un moment,Chagrin d'amour dure toute une vie.
- Marcel Reich-Ranicki -
Eurooppalainen (Otava)
http://www.youtube.com/watch?v=-WvXpgLtTwY
torstai 5. marraskuuta 2009
PLAISIR D'AMOUR NE DURE QU'UN MOMENT...
Plaisir d'amour ne dure qu'un moment,Chagrin d'amour dure toute une vie.
- Marcel Reich-Ranicki -
Eurooppalainen (Otava)
http://www.youtube.com/watch?v=-WvXpgLtTwY
KORRET
hiljaisesti kysyn, mikä sinulla ontahdon antaa palan puutarhaani sinulle,
pienen kentän, nurmikon
voisinko olla aurinkosi, kastelukannusi?
- Tuure Niemi -
OLI KERRAN...MUISTATKO VIELÄ...
Oli kerran...muistatko vielä
sadun penkit ja puistikon?
Älä pelkää, koske en siihen,
kuut kulkivat, lunta jo on.
Tuli talvi ja silmäsi kauniit
kuin lammikot jäähän se loi.
Kuut kulkevat vitkaan liian,
suvi tulla ei koskaan voi.
Jo uutimin ikkunat sulje.
On kylmä ja hämärtää.
Lumi peittää puistikon penkit.
Jää hyvästi, rakkaani, jää. - Oiva Paloheimo -
KAUNIIN RUNON RUNOILIJA HUKASSA
Kuka tuntee yllä olevan runon runoilijan, olkoon kiltti ja kertokoon minulle. Ja mielellään vielä, mistä teoksesta. Minä olisin voinut vannoa, että Lauri Viljanen, mutta kaikki Jyväskylän kirjaston kirjat Lauri Viljasesta tuotiin minulle, ja tätä runoa ei löytynyt. Kaarlo Sarkia on toinen, joka tulee mieleen ja oikeastaan enempi hän, mutta minulla on hänen kootut runonsa ja ainakaan siellä tätä ei ole.
Tällaiset nimettömät runot ovat minulla teinivuosien perua. Kirjoitin nuorena ahkerasti päiväkirjoja, jotka täyttyivät myös runoista. Siellä on niin omia kuin ystävien kuin kuuluisuuksien runoja, mutta tekijän nimeä vailla. Lukiossa meillä oli vielä tyttöjen kanssa semmoinen tapa, että oli erikseen runovihkot, joita sitten annoimme toisillemme viikonlopuksi lainaan. Sinne sai sitten kirjoittaa omia lempirunojaan tai omia sepustuksiaan ja myös poimia sieltä itselleen mieluisimmat. Tämänkin runon löysin sellaisesta vihkosta.
Tämä on miehen runo! Eikö vain?
Kuka löytää minulle tämän runoilijan ja teoksen nimen, saa palkinnoksi Eve Rehnin käännöksen Rainer Maria Rilken runoista Der Grosse Wille/ Tahto tahtojen. Runot ovat sekä alkuperäkielellä eli saksaksi ja sitten vieressä Even huimaavat käännökset, joissa Eve ei ole vain kääntänyt, vaan tavoittanut Rilken hengen, hänen sielunsa syvimmät tunnot. Kukaan ei lue Even käännöstä Pantterista itkemättä!
Tällaiset nimettömät runot ovat minulla teinivuosien perua. Kirjoitin nuorena ahkerasti päiväkirjoja, jotka täyttyivät myös runoista. Siellä on niin omia kuin ystävien kuin kuuluisuuksien runoja, mutta tekijän nimeä vailla. Lukiossa meillä oli vielä tyttöjen kanssa semmoinen tapa, että oli erikseen runovihkot, joita sitten annoimme toisillemme viikonlopuksi lainaan. Sinne sai sitten kirjoittaa omia lempirunojaan tai omia sepustuksiaan ja myös poimia sieltä itselleen mieluisimmat. Tämänkin runon löysin sellaisesta vihkosta.
Tämä on miehen runo! Eikö vain?
Kuka löytää minulle tämän runoilijan ja teoksen nimen, saa palkinnoksi Eve Rehnin käännöksen Rainer Maria Rilken runoista Der Grosse Wille/ Tahto tahtojen. Runot ovat sekä alkuperäkielellä eli saksaksi ja sitten vieressä Even huimaavat käännökset, joissa Eve ei ole vain kääntänyt, vaan tavoittanut Rilken hengen, hänen sielunsa syvimmät tunnot. Kukaan ei lue Even käännöstä Pantterista itkemättä!
keskiviikko 4. marraskuuta 2009
ISÄN KASVATUSOPPI
Sunnuntaina vietetään taas Isänpäivää. Monet isät painiskelevat työelämän vaatimusten ja vanhemmuuden ristipaineessa. Miten ehtisi viettää enemmän aikaa lasten kanssa? Miten ylipäätään uusien ihmisalkujen kanssa toimitaan? Juha T. Hakalan teos Isän kasvatusoppi (Gummerus) tarjoaa raikkaita näkökulmia askarruttaviin arjen kysymyksiin: ajan hallintaan, kotitöihin, harrastuksiin, luovuuteen, erilaisuuteen ja rajojen asettamiseen.Me suomalaiset edustamme maailman vaurainta kansaa - tämä upea uutinen tuli juuri julki, mutta mikä onkaan ollut sen hinta? Menestyksemme näkyy kotona. Lapsemme kärsivät uniongelmista, oppimisvaikeuksista sekä käyttäytymis- ja keskittymishäiriöistä. Itse olemme lopen uupuneita. Tätä nykyä tuskin jaksamme muuta kuin nojata polviimme ja huohottaa, Hakala pohtii.
Isän kasvatusoppi tarttuu vanhemmuuden ja isyyden ydinkysymyksiin ja tarjoaa osuvaa kritiikkiä tehokkuusyhteiskunnan vaatimuksia kohtaan. Miksi olemme tehneet elämästäme niin nopean, tehokkaan ja monimutkaisen, että perusasiat uhkaavat unohtua? Mielipidemittaukset osoittavat, että haluamme tasapainoa työn ja muun elämän välille. Haluamme kiireettömiä hetkiä itsemme ja läheistemme parissa. Miksi emme kuuntele itseämme?
Hakala puhuu kirjassaan hitaasta kasvusta ja siitä, kuinka kasvun luonnollista rytmiä on kunnioitettava. Lapsi voi esimerkiksi vaikuttaa toimettomalta olematta sitä. Kasvatuksen tulisi tapahtua lapsen ehdoilla, ilman että vanhemmat täyttävät kaikkia näennäisiä aukkoja.
Kirjan tarkoituksena on saada vanhemmat punnitsemaan, mihin kannattaa käyttää aikaa ja mihin perheen keskellä kannattaa satsata. Hitaus on usein, kasvatuksessakin, laatua määrän sijaan, Hakala sanoo.
Hakala on paketoinut teoreettisen tiedon selväsanaiseen, jutustelevaan kirjoitustyyliinsä ja runsaisiin käytännön esimerkkeihin. Seitsemän lapsen isä ja kasvatustieteen professori lähestyy muita isiä virheitä tehneenä, tavallisena isänä. Hän kannustaa jokaista löytämään oman, perustellun kasvatusnäkemyksensä.
Vanhemmuuden tärkeimpiä tehtäviä on tarjota lapselle hänen lapsuutensa. Lapsuus on suojelukohde.
VEROTUKSESTA
Verotus on toisille rakas ja toisille kuin härälle punainen vaate. Minulle palkkatulon verotus on viime mainittua, koska se ei ole koko elinaikanani ollut Suomessa muiden länsimaiden kohtuullisella linjalla vaan ryöstöverotusta, joka ei ole työnteon kannalta kannustavaa. Älköön Suomi koskaan uskaltako ihmetellä, miksi moni nuori tajuaa tämän ja jää kotiin makaamaan mielummin kuin lähtee siihen helvetin verotuspyörään, jossa moni 12 tuntista päivää tekevä on koko ikänsä! Kadumme iän kaiken ettemme nostaneet kytkintä ulkomaille töihin, kun tilaisuutta tarjottiin. Mutta on myöhäistä katua, kun maito kaatui jo.
Monissa blogeissa on aiheesta ihmetelty, miksi verotustietoja pitää vuodesta toiseen julkaista. Ne ovat ihmisten yksityiselämää ja eivät muille kuulu! Ja toisekseen, eikö Suomen kansa ole jo riittävän kateellista ja masentunutta ilman verotietojen julkistamislistojakin! Jopa Keskisuomalaisen kohtuullisen hyvätuloinen toimitussihteeri Jussi Komulaisen tämän päivän kolumnin otsikko oli: Verotietojen lukeminen on masentavaa.
Keskisuomalaisen Esko Parkkilan Remonttipaine kasvaa (koskee siis verotusta!) -jutussa puolestaan Palkansaajien Tutkimuslaitoksen erikoistutkija Ilpo Suoniemi toteaa:
IHMISTEN ON VARMAAN VAIKEA YMMÄRTÄÄ, ETTÄ KERRYTETTYÄÄN ENSIN RIITTÄVÄSTI PÄÄOMAA YRITYKSEENSÄ JOKU VOI OTTAA 90 000 EUROA OSINKOINA VEROVAPAASTI PER PERHEENJÄSEN.
Minä olen kokoomuksen jäsen, mutta kuuluminen puolueeseen, jota yleisesti pidetään hyväosaisten puolueena ei tarkoita omantunnon puuttumista tai vajetta empatiakyvyssä, joten en hyväksy yllä olevaa menettelyä. Se ei voi olla todellista tässä maassa, jossa on satojatuhansia ihmisiä pelkän kansaneläkkeen (noin 500-600 euroa/kk) varassa! En voi olla heikompia vastaan ja siksi olen heidän puolestaan!
Monissa blogeissa on aiheesta ihmetelty, miksi verotustietoja pitää vuodesta toiseen julkaista. Ne ovat ihmisten yksityiselämää ja eivät muille kuulu! Ja toisekseen, eikö Suomen kansa ole jo riittävän kateellista ja masentunutta ilman verotietojen julkistamislistojakin! Jopa Keskisuomalaisen kohtuullisen hyvätuloinen toimitussihteeri Jussi Komulaisen tämän päivän kolumnin otsikko oli: Verotietojen lukeminen on masentavaa.
Keskisuomalaisen Esko Parkkilan Remonttipaine kasvaa (koskee siis verotusta!) -jutussa puolestaan Palkansaajien Tutkimuslaitoksen erikoistutkija Ilpo Suoniemi toteaa:
IHMISTEN ON VARMAAN VAIKEA YMMÄRTÄÄ, ETTÄ KERRYTETTYÄÄN ENSIN RIITTÄVÄSTI PÄÄOMAA YRITYKSEENSÄ JOKU VOI OTTAA 90 000 EUROA OSINKOINA VEROVAPAASTI PER PERHEENJÄSEN.
Minä olen kokoomuksen jäsen, mutta kuuluminen puolueeseen, jota yleisesti pidetään hyväosaisten puolueena ei tarkoita omantunnon puuttumista tai vajetta empatiakyvyssä, joten en hyväksy yllä olevaa menettelyä. Se ei voi olla todellista tässä maassa, jossa on satojatuhansia ihmisiä pelkän kansaneläkkeen (noin 500-600 euroa/kk) varassa! En voi olla heikompia vastaan ja siksi olen heidän puolestaan!
JA MEILTÄ TOPI SAI MAURI KUNNAKSEN ROBIN HOODIN
Topi on nykylapseksi harvinainen, sillä lahjatoivomukset ovat sekä järkeviä että kohtuullisia. Suosituin toivekirja oli Mauri Kunnaksen Robin Hood (Otava, 2009), jonka hän sitten meiltä saikin. Suosittelen kirjaa kovasti muillekin lasten vanhemmille. Tässä siis kirja sekä tytöille että pojille! Huomatkaa hauska Jaska Jokunen -kortti ja arvatkaapa, kuka rakastaa näitä Schulzin hahmoja aina vaan...
NÄISTÄ TORTUISTA ALKAA JOULUN ODOTUS
Bessun kuopuksen syntymäpäivät ovat tänään, mutta 'vanhuksille' juhlat pidetään edeltävänä lauantaina tai sunnuntaina. Topin juhlissa on AINA joulutorttuja ja siinä on hyvä etappi aloittaa joulunodotus. Toki siellä oli muutakin tarjolla...tiistai 3. marraskuuta 2009
HIENO HYPPY, SINTTU
Eihän Sinttu –kirjoille ole mitään ikärajaa? Eihän! Minä luen näitä ja olen jälleen pieni ponityttö…Otaksun, että kovin kohderyhmä houkutteleville ponikirjoille ovat alle ja hieman yli kymmenvuotiaat, mutta tuskin he saavat näitä itsekseen lukea, sillä ainakin tallilapsuuden viettäneet äidit tahtovat nämä lukea omille heppatytöilleen ja –pojilleen.Hieno hyppy, Sinttu (Kom igen Sigge, Tammi, 2009) on kirjalija Lin Hallbergin ja kuvittaja Margareta Nordqvistin ihastuttava jatko Torstaina nähdään, Sinttu –kirjalle, jossa jäätiin joulunodotustunnelmiin kera luciankulkueen, jossa ponit tekivät ratsastajineen muodostelmia lumessa ja, jossa isoksi kasvanut Anna ikään kuin hyvästinä ponielämälle johti kulkuetta.
Nyt ollaan suoraan joulussa ja Elinalla on tiedossa kaikkien aikojen joululoma, sillä hän ja äiti saavat hoitaa tallin poneja Inkan ollessa poissa. Ensin pitää vain selvitä itse jouluaatosta. Mummi ja vaarikin tulevat joulunviettoon ja kun on syöty ja vihdoinkin päästään avaamaan lahjat, Elina on yllättäen hyvin hevosvarusteltu tyttö. Hän istuu lattialla yllään upouudet ratsastushousut ja yllään turvaliivit, joita nimittää tallityttöjen kielellä kuoriksi. Vaari nimittää joulua ponijouluksi.
Tämä kirja kuten edellinenkin viehättää ja vie niin tarinallaan kuin Nordqvistin hellyttävillä piirroskuvilla. Hallbergin kerronnasta puolestaan huomaa, että hän on elänyt itse ponielämää, sillä kukaan ei osaa niin kertoa vaikkapa tallin joulusta kuin itse sen kokenut. Minulle tallin joulut ovat vieläkin muistoissa elämäni upeimmat!
Kirjan tyyli on lempeästi myötäelävä tukien nuoren tytön erilaisia tuntoja, kun vaikkapa kateus iskee tai aina ei saakaan mitä haluaa. Tuntitallillahan on suuri tilaisuus syntyä kateutta samasta ponista, mutta jo edellisessä kirjassa saimme huomata että ratsastuksenopettaja Inka on mestari hoitamaan tilanteita. Nyt Elinalla on oman kasvun paikka ja samalla hänelle alkaa selvitä, mitä hän poniharrastukselta todella odottaa. Suorastaan sydämestä ottaa kun tajuaa, että Elina puhuu sinttukieltä, ponikieltä, hevoskuiskaajan kieltä…Tämä taito on vain harvoilla ja sillä ei ole mitään tekemistä otettujen ratsastustuntien määrällä, vaan se joko on tai sitä ei ole. Elina on ponivalittu!
Minä haluan lukea jokaisen Sinttu –kirjan ja juuri muistinkin, että pitää kerätä talviomenoita eräälle rakkaalle issikalle: jouluratsastus odottaa!
Hieno hyppy, Sinttu –kirjan lopussa on lukijalla yllätysvalokuva, jota en paljasta!
Paras joulupäivän aamu menee näin:
Aamulla Elina herää äidin kuiskaukseen: ”Nyt on poniaamu.”
Elina vastaa: ”Sinttujoulu.”
maanantai 2. marraskuuta 2009
LUKIJAT ÄÄNESTIVÄT VUODEN KAUNEIMMAKSI KIRJAN KANNEKSI...
Raili Mikkasen Meren ja Ikävän kiertolaiset (Minerva) haikean ja romanttisenkin kannen. Jaetulle toiselle sijalle tulivat tasapistein Helen Mirren (Weidenfeld & Nicolson), Heli Slungan Varjomadonna (Minerva) ja Geraldine Brooksin Kirjan kansa (Tammi). Kolmannen sijan jakavat Richard Powersin Muistin kaiku (Gummerus) ja Siri Hustvedtin Lumous (Otava).Kiitos osallistumisesta! Ja eikö ole kiva, kun pääsee vaikuttamaan...;-)
sunnuntai 1. marraskuuta 2009
HEI EVE!
Hei Eve!Älä lannistu, kyllä kevääsi pian tulee. Vaikka nyt taivas olisikin harmaa, tai tähdet pilvien takana, kyllä on sini siellä takana ja tähdet loistavat kuitenkin! Sade on vain auringon ironiaa itsestään.
Älä lyyhisty! Älä unohdu! Älä anna periksi. Joskus lämpö tulee, ja kivut heltiävät. Siitä olen varma. Sinua ei ole tehty menetettäväksi! Olet taiteilija, sinulla on vielä annettavaa paljon maailmalle! Ja maailmalla sinulle. Joskus vielä, kun syöpä on taltutettu, teet tuon kirjasi, josta on katkelma nettisivuillasi. Miten voin olla niin varma - minä näen sen. Näen sen taivaan tasaisesta hengityksestä, ja auringon säteiden leikistä. Sekä laskeutuvista lehdistä että iloisista, jään peittämistä vesilammikoista.
Minä toivon sinulle parempia aikoja - pian. Minä uskon että niin tapahtuu. Ainoat asiat, jotka eivät koskaan katoa, ovat toivo ja usko. Usko mihin tahansa, onneen.
Sinäkin olet yksi parhaimmista ystävistäni. Ja siksi kirjoitan nämä sanat. Siksi, koska sinä olet elävä vielä paremmat ajat, antoisat vuosikymmenet. Eritoten siksi, että aurinko ilmestyy pian pilven takaa.
Terveisin
ystäväsi
Tuure
LEENA VASTAA EVELLE
Eve Unikko!Sinä nimenomaan sait tämän haasteen. Sinut mainitsin ihan omassa virkkeessä!
Hiukset ovat uusiutuva luonnonvara. Tiedän sinun tietävän, että minä tiedän, mitä käyt nyt läpi. Haluaisin olla kaarisiltasi ylitse pahoivoinnin ja kivun ja epätoivon!
Sinä olet minulle aina Kartanonrouva, Kuningatar ja Rakas Eve Unikko, mutta olet muutakin. Kun olimme Bessun kanssa viikonloppuna länsirannikolla, kuiskuttelimme kuin pikkutytöt sängyssä yömyöhään ja kerroin, että olen tämän vuoden aikana muuttunut enemmän kuin koskaan ja prosessi jatkuu. Mainitsin sinut muutokseni suurimmaksi primus motoriksi. Olet esimerkki, johon en yllä, sillä minulla ei ole voimaasi ja vahvuuttasi, mutta olet siirtänyt osan itsestäsi minuun, niin että sain kirjoitettua runon Päätös. Se on vain ja ainoastaan sinun ansiotasi. En ole koskaan enää kenenkään kynnysmatto enkä yritä miellyttää epämiellyttäviä ihmisiä. Kiitos sinun!
Kaikki mainitsemasi kirjat minulla on, mutta minusta ei ole luopumaan kirjoista. Kirjallisten kokemustemme tunneskaala on hyvin samanlainen.
Olen ylittämättömän onnellinen, että tapaamisemme onnistui. Nautin naurustasi, jokaisesta suupalasta, jonka söit, siitä että nukuit turkoosissa makkarissamme kuin huolta vailla aamukymmeneen.
Tiedät, että olen pyynnöstä valmis lähtemään, mille matkalle minua pyydät. En kaihda mitään, ojenna vain kätesi, niin tartun siihen.
Me olemme Roihuavat Soihdut & Poitsu! Poitsulla on tämän jälkeen sinulle ihan oma viesti, jonka olen saanut luvan julkaista;-)
rakkaudella ja ihmeisiin uskoen
Leena
PS. Kenelle hymyilinkään tässä kuvassa! Kuka oli aurinko, joka lainasi kuulle valonsa!
EVE VASTAA, MITÄ EN OMISTA -HAASTEESEEN
En omista:1) Terveyttä. En minä eikä kissani Nelli, joka hänkin on sairas
2) Puolisoa. Yksinäistä täällä - tosin parempi yksin kuin huonon kaverin kanssa!
3) Kirjakaappia. Monia muuttojen yhteydessä möin sadat kirjanikaappeineen; sekä suomalaiset, että saksalaiset (Goethe-Instituutinkirppiksellä menivät kaupaksi kuin kuumille kiville; olinhan säilönytniitä 35 vuotta kaapissani aarteenani). Porukalla oli onnea, kun tulivatminun standilleni. Suuri osa kirjoistani oli ennennäkemättömiäSuomessa. Minulla oli Vankileirien saaristosta lähtien ihan vaikka mitä.Kaikki klassikot (kylläkin saksaksi) Loistavat käännökset. Mm Hugon Kurjat ja Tolstoin Anna Karenina. Minusta tuntui viimeksi mainittualukiessani, että se on naisen kirjoittama. Niin hyvin siinä kuvattiinnaisellisuutta - varsinkin eleitä - sinänsä mitättömiä. Mietin aina,että Tolstoin vaimo on kirjoittanut - ainakin - ne kohdat... :)
4) Hiuksia. Lääkkeet veivät ne.
5) Asuntoa. Ja ennen muinoin meijerillä minua sanottiin sentään kartanonrouvaksi.
6) Karaistuneisuutta talven tullessa. Palelen helposti ja liikaa!
7) Voimia. Olen jotenkin kokoon lyyhistynyt enkä jaksa pitää itseäni pystyssä. Toiveikkuuskin karkaa aina voimien myötä.Otin tämän haasteen, vaikka en sitä saanutkaan. Kuulutte parhaimpiinystäviini. Siksi uskallan kirjoittaa nämä jutut.
Terveisin Eve
WINTER WELCOME
Winter Welcome -lumiukko on Luvian Merikotkasta./ The Winter Welcome -Snowman is from Merikotka at Luvia.Arvatkaapa, kuka kaipaa lunta!/ Guess who is missing snow!
Tervetuloa Talvi!/ Welcome Winter!
WANHAN RAUMAN PUTIIKKEJA 2
Nyt kun olen alkanut harrastaa ns. pukukoruja eli kaulakoruja on enempi kuin se yksi ja ainoa kultainen, kaipasin kipeästi paikkaa, jossa koruni saavat asettua kauniisti. Koska olen teräksen, vanhan raudan, rustiikin, ruosteen, rappioromantiikan ystävä, valintani on tässä. Teline löytyi vanhasta ja tutusta Sisustus Elviirasta, josta viime vuonna löysin sen kauniin sydämenmuotoisen kehyksen, mitä olen viimeksi postannut about viikko sitten. Ostin näitä koukkutelineitä muuten kaksi, sillä toinen menee vessan käsipyyhkeille. Sisustus Elviira löytyy Raumalta osoitteesta Kauppakatu 7.WANHAN RAUMAN PUTIIKKEJA 1
Bessu (Anne) ja minä lähdettiin torstaina länsirannikolle. Iltapäivä meni Tampereen Stokkalla, josta mukaan ei lähtenyt kuin kosmetiikkaa ja kaksi äänilevyä, yksi per persoona. Torstai-iltana syötiin äitini 82 -vuotissynttärin kunniaksi hirmuisesti täytekakkua ja perjantaiaamuna lähdettiin kohti Wanhaa Raumaa, jossa ystävättäreni ei ollut ennen käynyt. Oli ajettu yli puolet matkasta, kun huomasin, että kamera unohtui. Parkaisin: "Sooloilija tappaa mut!" Me ei kuitenkaan voitu kääntyä takaisin, sillä sille päivälle oli muutakin ohjelmaa. Wanhan Rauman romanttisilla kujilla vuoti sydämeni verta, koska en saanut ikuistettua teille paikan ihanuutta, mutta MINÄ MENEN SINNE AINA UUDESTAAN JA MIEHENI VASTAA KAMERAN MUKANA OLOSTA!
Nyt täytyy tyytyä sitten vain kuviin siitä, mitä ostimme. Ja taas löytyi uusi putiikki! Jos et löydä itsellesi mistään mitään ihanaa, uniikkia, tyylikästä vaatetta, mene putiikkiin nimeltä Cameo-boutique http://www.cameoboutique.fi/
Bessu oli etsinyt sopivaa pikkumustaa Milanoa myöten, mutta turhaan ja tässä äidin pöydällä se nyt lepää: Seuraavan 10 vuoden käytetyin asu! Omani on ranskalainen ja jo nyt viisi vuotta ikää, mutta leninkini taitaa olla ikuinen. Valintaakin oli niin paljon, että vietimme putiikissa kauan. Pukukorut ovat Bessun pikkumustaan ja myös Cameosta. Hopeinen yläosa minun pikkumustaani ettei aina tarvitse sen pinkin huivin kanssa...; Kengät ovat minun huippuostos Wanhan Rauman Andiamosta, josta Bessu vihdoinkin löysi nilkkurit, jotka eivät tähän kuvaan sopineet. Totesimme, että Andiamojen valikoima on täysin riippuvainen sisäänostajasta, sillä olisin ostanut sieltä vielä yhdet ryppyiset ihanuudet, mutta en tohtinut, koska...(lue rivien välit!). Stilettikorot kengissä ovat muuten hopeaiset, niinku...
Ensi syksynä ostan meidän perheen neuleet Cameosta!
MITÄ EN OMISTA -HAASTE!
Mia Chilestä http://peikkokukkulalla.blogspot.com/ lähetti haasteen, 'mitä en omista' ja mielellään vielä selitys mukaan 'miksi en omista'. Toivon lukijoitteni tekevän tämän ja erityisesti Jaelin, Sooloilijan, S.:n, Hannelen, Tuuren, Anun, Annen, Allun, Susannen, Ilonan, Kirlahin, Iineksen ja Violetin. Ketä en muistanut, niin mukaan vaan! Eve, sinä voisit tehdä tämän kotisivuillasi...1) En omista karjapuskurilla varustettua monsterimaasturia, enkä aio ikinä omistaakaan. En selitä, sillä jos tähän kaipaa selitystä, niin oi! ja voi!
2) En omista TV-ohjelmien tallenninta, sillä uusi digitelevisiomme ei lähetä koskaan mitään niin kuolematonta, että maailmani sortuisi ellen sitä näkisi.
3) En omista sauvasekoitinta, koska tyttäreni vei laitteen mennessään, enkä ole toimeentunut uutta hankkimaan.
4) En omista moottoroitua sänkyä enkä aio koskaan omistaakaan.
5) En omista yhtään sijoitustaulua, sillä kauneus on minulle tunnetila, ei sijoitus.
6) En omista minkään valtakunnan kuntosalikorttia, sillä haluan liikkua raikkaassa ulkoilmassa.
7) En omista VIELÄ turkoosia toalettia (lue: WC), koska mieheni ei ole toimeentunut sitä tekemään.
lauantai 31. lokakuuta 2009
keskiviikko 28. lokakuuta 2009
OUT OF OFFICE
The picture of Autumn Diamonds is by Iines. If you want see more, go http://i-kuvat.blogspot.com/Click the picture bigger!
VALITSE VUODEN KANSIKUVA!/ CHOOSE THE BEST COVER OF THIS YEAR!
Minä tein puolestanne esivalinnan ja nyt te saattae ilmoittaa minulle, mikä kansi julistetaan vuoden kanneksi. Olen poissa huomisesta alkaen sunnuntaihin asti, joten tämä on teille hyvää terapiaa eroahdistukseen;-) Ilmoita vain kannen numero, se riittää.Tehtävää helpottaa kun klikkaat kuvan suuremmaksi!
tiistai 27. lokakuuta 2009
LUOKKAKUVASSA LUOKKAJAOSTA...
Yhtäkkiä kaikkialla on lehtiä, joita en ehdi lukemaan ja sitten jämähdän lehteen, jota en ole ennen nähnyt, en ostanut, en tilannut. Ostin yhdestä liikkeestä jonkun vaatteen ja sieltä annettiin käteeni Olivia 11/09. Ensin löysin lehdestä hyvän kuhareseptin, jota vähän tuunasin, sitten löysin kiinnostavan artikkelin luokkajaosta. Tämähän on niitä aiheita, joista ei useinkaan voi lukea, vaan se on vaiettu kuoliaaksi. Se mikä minun huomiotani kiinnitti jutussa oli verhoilija ja huonekaluentisöijän Merja Kinnusen kertomus elämästään ja etenkin lause, joka sattumalta on sama, jonka olen itse muutamasti lausunut: "Minuun ei voi tehdä vaikutusta rahalla, vallalla tai asemalla. Sivistys on ihmisen merkittävin saavutus."
Ja sitten löysin sieltä kuvan kenkäsuunnittelija Minna Parikasta ja tunsin oudon tuntemuksen...kuva oli tämänhetkinen tunnetilani...Mitähän seuraavaksi vielä täältä saan esille...
Ja sitten löysin sieltä kuvan kenkäsuunnittelija Minna Parikasta ja tunsin oudon tuntemuksen...kuva oli tämänhetkinen tunnetilani...Mitähän seuraavaksi vielä täältä saan esille...
SININEN YÖ
Himmeänsinisessä yössäsateen solistessa asfalttiin
havahdun niin polttavaan ikävään,
että tahtoisin olla kuollut,
kun kaikki minussa huutaa,
miten olisi voinut olla,
ja ohitseni liukuvat tyhjinä
elämän ruhtinasyöt:
Juna vapisee jalkojen alla,
liekit palavat kadun kiiltävässä pinnassa,
kameelin varjo kuvastuu erämaan taivasta vasten,
huulilleni syöpyy hiekan suolainen maku,
ja minä tiedän, että ainoa kotini
on jyrisevä asemahalli
juuri ennen pikajunan lähtöä,
ja että minua odottaa aurinko ja meri
siellä, missä en ole,
aina siellä, missä en ole.
- Mika Waltari -
Mikan runoja ja muistiinpanoja (wsoy)
kuva Tuure Niemi
KORRET
hiljaisesti kysyn, mikä sinulla ontahdon antaa palan puutarhaani sinulle, pienen kentän, nurmikon
voisinko olla aurinkosi, kastelukannusi?
- Tuure Niemi -
kuva Tuure Niemi
IT'S SO DARK, NOW I WOULD LIKE TO BE...
this bear and sleep over the darkness...picture by Pekka Mäkinen
GOTLANNINRUSS JOKA TEKI MULLE MITÄ TAHTOI;-)
Ja tässä herra Sammy, jonka selästä olen tippunut useammin kuin osaan laskea...TORSTAINA NÄHDÄÄN, SINTTU
Yhtäkkiä Sinttu on aivan pitelemätön. Osaako se käyttäytyä kunnolla, kun Siltakylän tallilla järjestetään ponikulkue? Elinalla on edessään myös ensimmäinen oma ratsastusnäytös…
Luin Lin Hallbergin ja Margareta Nordqvistin kirjaa Torstaina nähdään, Sinttu (Torsdagar med Sigge, Tammi, 2009) ihan tosimielellä. Kun on itse viettänyt kymmenen vuotta ponityttöelämää, tuntui kuin olisi jälleen ollut 12 vee.
Kirjassa Elina kuuluu tallin nuorimmaisiin ratsastajiin, jotka ovat aloittaneet vasta syksyllä, joten päitsien laittaminen tuottaa ongelmia, mutta isommat tallitytöt auttavat. Elinan ystävä Maikki putoaa Sintulla, mutta ratsastuksenopettaja Inka määrää heti selkään takaisin kertoen, että ’sitten vasta on oikea ratsastaja, kun on pudonnut sata kertaa.’
Inka haluaa, että tytöt vaihtelevat poneja, mikä ei ole ollenkaan Elinan mieleen, sillä hän on aivan hurmaantunut oikuttelevaan Sinttuun. Myös Elinan äidillä on ponityttötausta ja hän näyttää valokuvia Pontuksesta, joka oli rodultaan gotlanninruss ja varsinainen temperamenttitapaus. Äiti kulkeekin usein tallilla mukana ja auttaa myös tallin joulun valmisteluissa. Elina pääsee äidin kanssa ostoksille ja ostaa Sintulle kauniin paperisen jouluenkelin.
Kirjassa tuodaan esiin myös hauska hiihtoratsastus, josta kovasti aikanaan pidin itsekin. Siinä yksi ratsastaa ja toinen seisoo suksilla kädet mahdollisimman suorina ja pitää kiinni pitkästä liinasta, joka on erityisellä tavalla kiinnitetty ponin siloihin. Ja sitten mennään laukkaa niin että lumi pöllyää!
Lucianpäivänä tallilla järjestetään luciankulkue, jota saa johtaa Sintulla jo isoihin hevosiin siirtymässä oleva Anna. Annan jalat ovat hiukan liian pitkät jo poniratsastukseen, mutta kaikki kokevat tilanteen hyvästijättöisen kauneuden, kun Sintulla tähän asti ratsastanut Anna vetää kulkuetta kynttiläkruunu päässään. Sintulla on punainen satulahuopa ja korvien välissä pikkuruinen tonttulakki. Sinttu tuntuu suorastaan tanssivan lumessa ja ilmiselvästi nauttii joka hetkestä.
Päivän paras hetki Elinalle on kuitenkin istua Sintun pilttuussa ja saada kuulla tallityttö Jossulta: ”Sä oot oikein tyypillinen sinttulikka. Tajuutkos?”
Torstaina nähdään Sinttu on jokaisen ponitytön unelmakirja. Tarinassa on pientä opetusta, mutta se on kätketty kivasti, eikä hyppää tarinan sulouden päälle. Piirroskuvat ovat viehättävät ja kukaan ei voi olla ihastumatta pörröiseen Sinttuun.
Oi, elämäni unohtumattomimmat joulut: tallin joulut!
PS. Tämä kirja on oikeasti kauniin sininen. Yritämme kuvata tämän kannen itse ja postaan vaikka likemmä joulua uudelleen. Jostain syystä sininen muuttuu valmiissa kansissa joskus punaiseksi ja punainen siniseksi...
SITRUUNAINEN KUHA
Tämä kuhaohje löytyy mm. Valkoisessa talossakin työskennelleen Ina Gartenin keittokirjasta Back to basics nimellä Easy Sole Meunière. Koska olen kovin itsevarma kokkaaja, en koskaan noudata ohjeita tismalleen, vaan teen ne niin kuin itse katson herkullisemmaksi. Tässä annan minun variaationi ja alkuperäinen ohje löytyy Olivia -lehdestä 11/09.500 g kuhaa tai siikaa fileinä
0,5 dl vehnäjauhoa
1 tl suolaa
1 tl sitruunapippuria
75 g voita
2 sitruunaa
ripaus suolaa ja sokeria
Sekoita jauhot, suola ja sitruunapippuri. Pyörittele kalafileet jauhoseoksessa. Kuumenna puolet voista pastinpannulla ja lisää kalafileet. Paista pari minuuttia molemmin puolin. Nosta fileet lautaselle varovasti, etteivät ne rikkoudu.
Lisää pannulle loput voista ja anna ruskistua kevyesti. Lisää joukkoon ohuiksi viipaloidut sitruunat, ripaus suolaa ja sokeria. Kiehauta seos ja paista 3-5 minuuttia eli kunnes sitruunat ovat hieman karamellisoituneet. Kaada seos kalafileiden päälle.
Tarjotaan salaatin tai valkosipuliuuniperunoiden kera.
Guten Appetit!
STADIFRIIKIN KOMMENTTI KAPPELIN KUVAAN
Kuva lienee Espan kappelin kulmalta?Vasikkahaasta tuli Helsingin edustavin puisto. Belgialainen lehtimies hurmaantui Esplanadiin sata vuotta sitten.Kansallisrunoilija Johan Ludvig Runeberg katsoo kohti itää Esplanadin puiston keskellä.Esplanadin iltoja ei voi unohtaa. Asiasta varmistui belgialainen lehtimies Jules Leclercq 1913 kirjoittaessaan hurmaantuneen kuvauksen "Pohjolan kauneimmasta pääkaupungista". Hänen matkakokemuksensa ilmestyi Pariisissa 1914 kirjana Tuhannen järven Suomi.Elegantti elämä konsertteineen keskittyi Esplanadille. Leclercq ei ollut nähnyt "mitään vastaavaa Pietarissa eikä Tukholmassa eikä missään muussakaan pääkaupungissa". Kesäravintolat, niiden pöydät puiden siimeksessä ja vanteilla leikkivät lapset antavat tunnun, että "luulisi olevansa Tuilleries'ssä tai Champs-Elysées'llä."Aivan erityisesti häntä ihastuttivat kesän pitkät illat.
maanantai 26. lokakuuta 2009
KUVAT
Miten voikaan ikävöidä pimenevinä iltoina,kun kadun hauraitten viivojen ylle on noussut
taivaan himmeitten värien kiduttava palo.
Ja kun tietää, että jossakin kaukana
pikajuna syöksyy aseman lasiholvin kirkaitten lamppujen alle
höyryä tutisten, kellojen kilistessä.
Ja että Rotonden loppuunväsynyt mixteri
ravistaa jäistä coctailia miss Alicelle,
jonka ranteessa hohtaa himmeä platinarengas.
Ja että Konstantinopolissa raitiotievaunujen jyrinä
ja minareettien tummat, kouruiset viivat
ovat vaimentuneet Eläinradan ruosteenpunaiseen valoon.
Ja että Trinity-lahdella palmujen alla laulaa kreolityttö
merimiesten pelatessa likaisin kortein pokeria dollareista
kun pippuri ja muskotti tuoksuu himmenevässä yössä.
Ihanasti kaivaten tunnen:
kaikki värit ja valot,
kaikki äänet ja tuoksut
rakkaassa, rakkaassa maailmassa
ovat minun.
- Mika Waltari -
Mikan runoja ja muistinpanoja (WSOY)
kuva Tuure Niemi
Nuoruus
Minä olin niin nuori ja kiihkeä,
miten saattaa kaivatakaan
se nuoruus, jolla on nälkä
ja turmelus suonissaan.
Ja punaiset lyhdyt loisti
ja viulut ja saksofonit soi,
bulevardien liekkimerta
kadun asfalttipinta joi.
Minä tuijotin yöhön räikeään
käsin, kasvoin palavin.
Yön hurma sai minut vapisemaan
niin että huohotin.
Kadun liekkimeressä loisti
pedonsilmät autojen,
minä olin niin kipeän nuori
ja yksinäinen.
Minä itkin joskus salaa,
kuten nuoruus itkeä voi,
kun punaiset lyhdyt loisti,
ja viulut ja saksofonit soi.
Yön suurissa tanssisaleissa
hien tuoksu ja puuterin
oli sairaan kiihkeä niinkuin
minun sielunikin.
Minä olin niin nuori ja kiihkeä
ja kuumasilmäinen.
Bulevardeilla kiilsivät katseet
silmien maalattujen.
Kipein, ihanin nuoruuteni,
- niin katkerana nään -
miten hukkui se pimeän hotellin
porraskäytävään.
- Mika Waltari -
Mikan runoja ja muistiinpanoja (WSOY)
KAIKKEIN HALUTUIMMAT KIRJAT
Anna-lehdessä (no 43) on lista kirjoista, joista on tehty eniten varauksia viimeksi kuluneen KOLMEN vuoden aikana pääkaupunkiseudun kirjastoissa:1) Sofi Oksanen: Puhdistus
2) Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos
3) Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa
4) Leena Lehtolainen: Väärän jäljillä
5) SIRI HUSTVEDT: KAIKKI MITÄ RAKASTIN (What I loved, Otava, 2008)
6) Hannu Väisänen: Toiset kengät
7) PAUL AUSTER: SATTUMUKSIA BROOKLYNISSÄ (The Brooklyn Follies, Tammi, 2008)
8) Juha Itkonen: Kohti
9) Liza Marklund: Paikka auringossa
10) Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Olethan huomannut, että blogissani on hakukone, jolla voit etsiä haluamasi kirjan! Näistä löytyvät Siri Hustvedtin ja Paul Austerin kirjat.
ANSA IKONEN JA TAUNO PALO
George Bernard Shawn näytelmässä Amerikan keisari Ansalla oli harvinainen huikentelevaisen naisen osa. Vastanäyttelijänä Tauno Palo. Kuva teatterimuseon arkistosta.UNOHTUMATON ANSA IKONEN
Puhtoinen pulmunen, Hyvä tyttö, Kartanon tytär, Niskojaan nakkeleva oikkupussi, Kunnon nainen, Suomen kansan filmilemmikki…näinhän menisi lista Ansa Ikosesta, jos kansalta kysyttäisiin. Ja lisäyksenä tulisi vielä, että: Menihän Ansa avioliittoon Jalmari Rinteen kanssa, mutta varmasti oli kipinää ja kaipuuta Tauno Paloon…Näin se olisi, sillä Suomen kansa ei melkein kestänyt ajatusta etteikö heidän filmikankaalla ihailemansa romanttisten filmien tähtipari olisikaan totta! Tämä tunne ja lukuisat Ansa Ikosen sekä Tauno Palon että muutamien muiden kanssa tekemät filmit olivat sotavuosina ja myöhemmin hävityn sodan rankkoina jälleen rakennusvuosina kuin balsamia kansan iholle. Sotakorvausjuna toisensa jälkeen valmistui ja lähti itään, mutta kansa vain jaksoi, sillä rakastivathan vaalea Ansa ja komea , tumma Tauno toisiaan…
Pirkko Vekkelin ja Ismo Loivamaan kirja Unohtumaton Ansa Ikonen (Minerva, 2009) tekee tarkasti selkoa Pietarissa joulukuun 19, päivänä 1913 syntyneen Auli Ansa Ikosen elämästä, ihmissuhteista ja elokuvista. Kirja on jopa niin perusteellinen, että lopussa on vielä ikään kuin yhteenvetona Ansa Ikosen aika, vuodesta vuoteen, jossa kerrotaan mitä tapahtui Auli Ikosen elämässä ja vähän muuallakin alkaen vuodesta 1913 ja päättyen vuoteen 1989, jolloin Ansa Ikonen kuolee Thalian torpassa toukokuun 23. päivänä Berliinin muurin murtuessa…
Poimin tähän mukaan muutaman vuosiluvun, joiden tapahtumia ilman, meillä ei olisi Unohtumatonta Ansaamme. 1921 Adele Ikonen muuttaa tyttärineen Pietarista Riihimäelle. 1933 Aili Ikonen valmistuu laulunopettajaksi ja muuttaa nimensä Ansa Ikoseksi. 1941 valmistuu kaikkien aikojen suosituin Ansa ja Tauno –elokuva Kulkurin valssi ja 1953 Ansa Ikonen ikuistetaan iltapukuisena tanssilattialla yhdessä Gregory Peckin kanssa. Tänä samaisena vuonna valmistuu Ansa Ikosen paras elokuva Tyttö Kuunsillalta, jossa vastanäyttelijänä Joel Rinne. 1964 Ansalle myönnetään Pro Finlandia –mitali.
Kulkurin valssiin tuottaja-ohjaaja Toivo Särkkä tilasi elokuvakäsikirjoituksen Mika Waltarilta! kriitikot eivät filmiä ylistäneet, mutta kansa hullaantui. Kulkurin valssista tuli vuosikausiksi kaikkien aikojen katsotuin suomalainen elokuva, jonka näki yhteensä 1 400 000 katsojaa. Vasta Edvin Laineen Tuntematon sotilas päihitti sen katsojaluvuissa vuonna 1955.
Kulkurin valssin tunnusmelodia on osa suomalaisten yhteistä muistia.
Elokuvahistorioitsija Sisko Rytkönen on todennut, että sotavuosina elokuva ei ollut ainoastaan tarpeellinen, vaan suorastaan välttämätön positiivisen mielialan ylläpitäjä. Elokuviin mentiin pommituksia uhmaten, kaatosateessa ja tulipalopakkasessa. Lippujen hintoihin oli aina rahaa. Elokuvat olivat myös varaventtiilejä, joiden kautta ihmiset purkivat patoutuneita tunteitaan. He itkivät ja nauroivat itkunaurua.
Kaiken filmitouhun takana eli kuitenkin nainen nimeltä Ansa Ikonen. Hän oli avioliitossa Jalmari Rinteen kanssa ja heillä oli kaksi tytärtä. Ansa oli loistava kokki ja kirja tarjoaakin hänen bravuurinsa Muistelojen padan ohjeen sekä patakukon à la Ansa.
Ansa oli myös intohimoinen matkustaja, mitä Jalmari taas ei ollut. Tämän vuoksi Ansa teki matkansa ’opintomatkoina’, joista laatirunsaasti tarkkoja muistiinpanoja vihkoonsa. Tytär Katriina Rinne kertoo, että hänen isänsä oli huono kestämään kuumuutta ja:
Äiti ja isä kävivät 50-luvulla Italiassa. Firenzessä oli ollut hirvittävän kuuma. Isä kertoi: - Kun valvoin kolmatta yötä hikiseen lakanaan kietoutuneena, puhuin Luojani kanssa. Sanoin hänelle, että jos vielä päästät minut täältä pohjoisiin, niin lupaan, etten enää koskaan tule tänne! Hän piti lupauksensa!
Ja sitten tuli vuosi 1953. Se oli vuosi jolloin syntyi Domino keksi, Koskenkorva ja ’paras viini’;-) ,mutta se on myös vuosi, jolloin tehtiin se ainoa elokuva, josta minä muistan Ansa Ikosen, enkä ehkä syyttä, sillä lukekaa, mitä sanoo ohjaaja Matti Kassila:
Ansa oli Kuunsillassa todella hyvä. Se on yksi hänen parhaita roolejaan. Ansa tarvitsi tällaisen unelman. Hän oli itse vähän yksiviivainen. Siksi hän ajautui elokuva-alallekin. Se oli ”unelma-ammatti”, siis ammatti, jossa oltiin tekemisissä unelmien kanssa. Unelma siivitti hänet, antoi erityisen hehkun. Hän syttyi. Analysoisin niin, että hän oli tietyllä tavalla jäänyt pikkutytöksi. Hän tarvitsi unelman syttyäkseen, ja se oli parasta hänessä näyttelijänä. Olihan hänessä se toinenkin puoli, se tomera, mutta parhaan hänestä sai irti unelma.
Unohtumaton Ansa Ikonen kirjan kiinnostavin puoli ovat hänen työtovereidensa lausumat tästä näyttelijästä, josta oikeasti tiedämme varsin vähän. Emme tiedä, kuka hän oikeasti oli, mitä tunsi, mitä kaipasi, mihin unelmaan iltaisin nukahti, mistä näki unia.
Sen tiedän, että tämä kirja kuluu puhki Ansan aikalaisten käsissä. Minulle hän on hyvin etäinen, eikä edes Kulkurin valssi ole minulle Ansa Ikosen, vaan Tauno Palon elokuva. Tauno aivan henki helposti lähestyttävyyttä, jota Ansassa ei ollut. Sen vaistoaa läpi roolienkin. Sen kokivat myös näyttelijäkollegat. Ansa oli omalla tavallaan suuren tragedian uhri, kuten Marilyn Monroekin, hän oli väärien helppoheikkikäsikirjoitusten vanki! Lopetan tämän kirjaelämyksen ihailemani ohjaaja Matti Kassilan pitkään sitaattiin Ansasta, sitaattiin, joka voi olla myös järkytys, mutta lupaan, että saatte tämän jälkeen lohduksi uskomattoman kuvan Ansasta ja Taunosta. Siinä Ansa on juuri kuin olisi pitänyt!
Matti Kassilan mieleen on jäänyt kohtaus elokuvasta Kulkurin valssi: Taunon esittämä kulkuri avaa portin ja antaa vaunuissa istuvalle kartanon neidille ruusun. Neiti ottaa sen vastaan.
Ja ilme, jolla hän ottaa sen vastaan ja katsoo miestä, on ikimuistoinen. Ansan suurin viehätysvoima oli hyvin hienovaraista. Hän ei olisi koskaan saanut näytellä muuta kuin näitä! Tyttö hän oli, tytöksi jäänyt. Herkkä, hienoviritteinen. Se puoli olisi pitänyt saada jatkuvaan ruokintaan. No, tekihän hän Kansallisteatterin Shakespeare-tulkkina suhteellisen mukiinmeneviä, napakoita komediennen osia. Mutta heti, kun hän joutui suurella näyttämöllä esittämään dramaattisempia rooleja, niihin tuli kovuutta ja kalseutta. Hänelle ei sopinut se, että hän joutui suurentamaan ilmaisuaan. Ehkä hän tiesi sen itse. Hän piti elokuvaamisesta.
Ansan olisi pitänyt saada hyödyntää enemmän musikaalista lahjakkuuttaan. Hänhän olisi ollut valmis operettidiiva! Mutta Kansallisteatterissa ei sellaiseen ollut mahdollisuuksia. Unelma ja musiikki, silloin hän syttyi elämään!
Pirkko Vekkelin ja Ismo Loivamaan kirja Unohtumaton Ansa Ikonen (Minerva, 2009) tekee tarkasti selkoa Pietarissa joulukuun 19, päivänä 1913 syntyneen Auli Ansa Ikosen elämästä, ihmissuhteista ja elokuvista. Kirja on jopa niin perusteellinen, että lopussa on vielä ikään kuin yhteenvetona Ansa Ikosen aika, vuodesta vuoteen, jossa kerrotaan mitä tapahtui Auli Ikosen elämässä ja vähän muuallakin alkaen vuodesta 1913 ja päättyen vuoteen 1989, jolloin Ansa Ikonen kuolee Thalian torpassa toukokuun 23. päivänä Berliinin muurin murtuessa…
Poimin tähän mukaan muutaman vuosiluvun, joiden tapahtumia ilman, meillä ei olisi Unohtumatonta Ansaamme. 1921 Adele Ikonen muuttaa tyttärineen Pietarista Riihimäelle. 1933 Aili Ikonen valmistuu laulunopettajaksi ja muuttaa nimensä Ansa Ikoseksi. 1941 valmistuu kaikkien aikojen suosituin Ansa ja Tauno –elokuva Kulkurin valssi ja 1953 Ansa Ikonen ikuistetaan iltapukuisena tanssilattialla yhdessä Gregory Peckin kanssa. Tänä samaisena vuonna valmistuu Ansa Ikosen paras elokuva Tyttö Kuunsillalta, jossa vastanäyttelijänä Joel Rinne. 1964 Ansalle myönnetään Pro Finlandia –mitali.
Kulkurin valssiin tuottaja-ohjaaja Toivo Särkkä tilasi elokuvakäsikirjoituksen Mika Waltarilta! kriitikot eivät filmiä ylistäneet, mutta kansa hullaantui. Kulkurin valssista tuli vuosikausiksi kaikkien aikojen katsotuin suomalainen elokuva, jonka näki yhteensä 1 400 000 katsojaa. Vasta Edvin Laineen Tuntematon sotilas päihitti sen katsojaluvuissa vuonna 1955.
Kulkurin valssin tunnusmelodia on osa suomalaisten yhteistä muistia.
Elokuvahistorioitsija Sisko Rytkönen on todennut, että sotavuosina elokuva ei ollut ainoastaan tarpeellinen, vaan suorastaan välttämätön positiivisen mielialan ylläpitäjä. Elokuviin mentiin pommituksia uhmaten, kaatosateessa ja tulipalopakkasessa. Lippujen hintoihin oli aina rahaa. Elokuvat olivat myös varaventtiilejä, joiden kautta ihmiset purkivat patoutuneita tunteitaan. He itkivät ja nauroivat itkunaurua.
Kaiken filmitouhun takana eli kuitenkin nainen nimeltä Ansa Ikonen. Hän oli avioliitossa Jalmari Rinteen kanssa ja heillä oli kaksi tytärtä. Ansa oli loistava kokki ja kirja tarjoaakin hänen bravuurinsa Muistelojen padan ohjeen sekä patakukon à la Ansa.
Ansa oli myös intohimoinen matkustaja, mitä Jalmari taas ei ollut. Tämän vuoksi Ansa teki matkansa ’opintomatkoina’, joista laatirunsaasti tarkkoja muistiinpanoja vihkoonsa. Tytär Katriina Rinne kertoo, että hänen isänsä oli huono kestämään kuumuutta ja:
Äiti ja isä kävivät 50-luvulla Italiassa. Firenzessä oli ollut hirvittävän kuuma. Isä kertoi: - Kun valvoin kolmatta yötä hikiseen lakanaan kietoutuneena, puhuin Luojani kanssa. Sanoin hänelle, että jos vielä päästät minut täältä pohjoisiin, niin lupaan, etten enää koskaan tule tänne! Hän piti lupauksensa!
Ja sitten tuli vuosi 1953. Se oli vuosi jolloin syntyi Domino keksi, Koskenkorva ja ’paras viini’;-) ,mutta se on myös vuosi, jolloin tehtiin se ainoa elokuva, josta minä muistan Ansa Ikosen, enkä ehkä syyttä, sillä lukekaa, mitä sanoo ohjaaja Matti Kassila:
Ansa oli Kuunsillassa todella hyvä. Se on yksi hänen parhaita roolejaan. Ansa tarvitsi tällaisen unelman. Hän oli itse vähän yksiviivainen. Siksi hän ajautui elokuva-alallekin. Se oli ”unelma-ammatti”, siis ammatti, jossa oltiin tekemisissä unelmien kanssa. Unelma siivitti hänet, antoi erityisen hehkun. Hän syttyi. Analysoisin niin, että hän oli tietyllä tavalla jäänyt pikkutytöksi. Hän tarvitsi unelman syttyäkseen, ja se oli parasta hänessä näyttelijänä. Olihan hänessä se toinenkin puoli, se tomera, mutta parhaan hänestä sai irti unelma.
Unohtumaton Ansa Ikonen kirjan kiinnostavin puoli ovat hänen työtovereidensa lausumat tästä näyttelijästä, josta oikeasti tiedämme varsin vähän. Emme tiedä, kuka hän oikeasti oli, mitä tunsi, mitä kaipasi, mihin unelmaan iltaisin nukahti, mistä näki unia.
Sen tiedän, että tämä kirja kuluu puhki Ansan aikalaisten käsissä. Minulle hän on hyvin etäinen, eikä edes Kulkurin valssi ole minulle Ansa Ikosen, vaan Tauno Palon elokuva. Tauno aivan henki helposti lähestyttävyyttä, jota Ansassa ei ollut. Sen vaistoaa läpi roolienkin. Sen kokivat myös näyttelijäkollegat. Ansa oli omalla tavallaan suuren tragedian uhri, kuten Marilyn Monroekin, hän oli väärien helppoheikkikäsikirjoitusten vanki! Lopetan tämän kirjaelämyksen ihailemani ohjaaja Matti Kassilan pitkään sitaattiin Ansasta, sitaattiin, joka voi olla myös järkytys, mutta lupaan, että saatte tämän jälkeen lohduksi uskomattoman kuvan Ansasta ja Taunosta. Siinä Ansa on juuri kuin olisi pitänyt!
Matti Kassilan mieleen on jäänyt kohtaus elokuvasta Kulkurin valssi: Taunon esittämä kulkuri avaa portin ja antaa vaunuissa istuvalle kartanon neidille ruusun. Neiti ottaa sen vastaan.
Ja ilme, jolla hän ottaa sen vastaan ja katsoo miestä, on ikimuistoinen. Ansan suurin viehätysvoima oli hyvin hienovaraista. Hän ei olisi koskaan saanut näytellä muuta kuin näitä! Tyttö hän oli, tytöksi jäänyt. Herkkä, hienoviritteinen. Se puoli olisi pitänyt saada jatkuvaan ruokintaan. No, tekihän hän Kansallisteatterin Shakespeare-tulkkina suhteellisen mukiinmeneviä, napakoita komediennen osia. Mutta heti, kun hän joutui suurella näyttämöllä esittämään dramaattisempia rooleja, niihin tuli kovuutta ja kalseutta. Hänelle ei sopinut se, että hän joutui suurentamaan ilmaisuaan. Ehkä hän tiesi sen itse. Hän piti elokuvaamisesta.
Ansan olisi pitänyt saada hyödyntää enemmän musikaalista lahjakkuuttaan. Hänhän olisi ollut valmis operettidiiva! Mutta Kansallisteatterissa ei sellaiseen ollut mahdollisuuksia. Unelma ja musiikki, silloin hän syttyi elämään!
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
WOODY ALLEN MADE IT AGAIN!
On Sunday afternoons I and my husband like to make something nice...what was that? Oh!, we sometimes go to movies..., but we do that only a few times a year, so we choose our film very exactly. We just love Woody Allen's films, his magical touch and unique dialogs and so today we saw Whatever Works. So amazing again! Larry David was Allen's alter ego - no doubt - making his role with high talent...and we enjoyed of every moment! Woody Allen is the genius! He showed it again!After great film we went to the restaurant to eat something delicious and Woody's magic surrounded us...
PS. Ehdin vasta nyt lukemaan perjantaina saapunutta Suomen Kuvalehteä (no 43) ja siitä käy ilmi, että Whatever Worksin käsikirjoitus on vuodelta 1977! Siksi se on niin hauska! Ko. lehdessä arvostelija Lauri Lehtinen kertoo, että Allenin hauskuus on vuosien saatossa hyytynyt, mutta tätä Whatever Works -elokuvaa Lehtinen ylistää:
"Whatever Works laukoo niin runsaasti kielellistä ilotulitusta ja mahtavaia väärinymmärryksiä, että suomenkielisen tekstityksen merkkimäärät eivät riitä alkuunkaan. Tyylilaji on farssi: elokuva ei yritä luoda henkilöistään monikerroksisia ja aitoja, vaan tekee heistä karikatyyreiksi kärjistettyjen arvojen edustajia. Ilmaisu on teatterimaisen pelkistettyä.
Kaiken kepeydestä ei pidä ajatella, että Whatever Works olisi sisällöllisesti heppoinen. Allen etsii tosissaan pistettä, jossa voisi säilyttää persoonallisen pessimisminsä ja samalla nauttia absurdin maailman satunnaisista iloista.
Elokuvateollisuus tuottaa jatkuvasti tarinoita, joissa älykkään ihmisvihaajan elämä kääntyy onnelliseksi, mutta harva osaa kertoa niitä vailla taipumista löperöön sentimentaalisuuteen. Allen osaa."
Minä aioin eilen laittaa otsikoksi Allenin kuvan päälle: Woody Allen is back! Olisin vain luottanut intuitiooni, sillä tämä elokuva Whatever Works on vanhaa kunnon Allenia ja kässäri siis vuodelta 1977!http://www.dailymotion.com/video/x9l748_whatever-works-bande-annonce-du-fil_shortfilms
THE MOST BEAUTIFUL BOOK OF THE YEAR: ENSILUMI/ FIRST SNOW
Lumella on niin paljon erilaisia nimiä, että tuskin rakkaimmallakaan lapsella. Niin tärkeä se on, sekä ihmisille että etenkin luonnolle. Lumi suojaa kasveja ja monia metsän eläimiä.Kukapa ei tuntisi nuoskaa, vitiä, räntää, sohjoa, pyryä ja tykkyä. Luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka; niin rakas lumi on ihmiselle.
On se antanut nimensä myös tutulle satuhahmolle, Lumikille.
Lumi syntyy jääkiteistä kylmissä sadepilvissä yläilmoissa. Lämpötila voi olla jopa 40 miinusastetta.
Sanotaan, että kahta samanlaista hiutaletta ei ole. Ne ovat kuin ihmiskasvot, itse kullakin omansa. Niistä lapset tekevät enkelinsä, talviset linnansa ja lumipallonsa.
Taivas tarjoaa tämän riemun, taivas, ja yksin se.
Olen nyt valinnut vuoden kauneimmaksi kirjaksi luontokuvaaja Hannu Hautalan ja toimittaja Tuomo-Juhani Tapion Ensilumen (Minerva, 2009). Toivon, että minua ei pidetä jäävinä nimeni takia ;-) Kirjan alkusanat, kuvatekstit ja loppuyhteenveto ovat myös englannin ja venäjän kielellä.
I have now chosen the most beutiful book of this year nature photographer Hannu Hautala’s and editor Tuomo-Juhani Tapio’s book First Snow (Minerva, 2009). I hope they aren’t think I’m disqualified because of my name;-) The book is in Finnish but has a foreword, captions and summary in English and Russian.
Tässä myös joulun suosituin lahjakirja hänelle, jolla on jo kaikkea. Kauneutta ja luontoa ei voi koskaan olla liikaa. Kirja vaeltaa lumessa järkyttävän kauniin kuvin, jota teksti myötäilee. Kuvat vievät, teksti taipuu. Koemme hiiren hypyt hangella, joutsenten lähdön, taivaan tulet, lumen synnyn, tilhen hutikan, Olga-neidin lumen, lumienkelin ja monta muuta lumen ihmettä. Linnut ovat edustettuna kuukkelista töyhtötiaiseen ja mitä kuvia! Punaturkki kettu jolkottaa lumessa, lumihöytyvän peittämä kurre syö käpyä...
Vuoden kauneimmaksi kirjaksi valitusta on ikävä mitään valittaa, mutta vaikka tilhi ja pihlajanmarjat ovat kauniita, niin kanneksi olisi ehkä kannattanut valita kuva, jossa kuuraiset heinät. Haluan tuollaisen seinän! Tai: kuva, jossa karpaloita lumessa. Viimemainittu kuva olisi palvonut valkealla pohjallaan kirjan lumen henkeä. Minua on aina kiehtonut valkea lumi ja sen päällä, kuin sydänverenä punaiset, hekumalliset, ylikypsät karpalot, jotka vain odottavat nauttijaansa…
Ensilumen aikaan voi kokea myös sinisen hetken. Se syntyy heti auringonlaskun jälkeen ja värjää koko maiseman niin syvällä sinisellä, että sellaiseen ei pysty paraskaan maalarimestari.
Revontuletkin alkavat rätistä ja kulkea taivaalla. Ne eivät viihdy kesäajassa, taivaan villit ja huojuvat liekit.
With the first snows comes the magical blue moment immediately after sunset that paints the whole of the landscape a shade of blue so deep that not even the best artist could copy it.
The Northern Lights begin to sizzle and dance across the sky. Summer is not for them – these wild, leaping heavenly flames.
Minä teen joka talvi lumienkeleitä ja lumiukkoja. Lumi on suuri ihme kaikille!
I make every winter snow angels and snowmen. Snow is the great miracle and fun for everybody!
PS. My artist name is now Leena Lumi, but someday it'll be my right name!
lauantai 24. lokakuuta 2009
HAVE THE BEAUTIFUL WEEKEND WITH MY FAVOURITE PICTURE AND POEM
Peto on minun armaani,vaan peto soma,
ei tahdo hän olla
pyytäjän oma,
hän tahtovi tulla,
kun hällä on mieli,
ei silloin kun kutsuu lempijän kieli,
jos väistyt, hän seuraa,
jos hyökkäät, hän haihtuu,
jos etsit, hän elämänmurheeksi vaihtuu.
Hänet parhaiten voitat,
kun suot hänen mennä,
et itkuas näytä, et vastaansa ennä,
hän kärsiä tahtoo ja onneton olla,
ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.
- Eino Leino -
Nalle ja Moppe (Otava)
kuva Pekka Mäkinen
SINÄ OLET KUIN KUPLANEN ALLA JÄÄN, JOKA...
Sinä olet kuin kuplanen alla jään,joka kierii ja kulkee ja läikkyy.
Sinä olet kuin kummulla kaste yön,
joka kulkijan askelta säikkyy.
Elä pelkää kukkanen kummullas,
en tule ma ryskivin tuulin,
ja jääsi jos särkeä tahdonkin,
sen särjen mä lämpimin huulin.
Minä otan sun kuplasi kultaisen
kuin äitini suukko se oisi,
minä juon ne kastehet kauniin yön
kuin ehtoollisviiniä joisin.
- Eino Leino -
Yli laaksojen laulupuiden (Karisto)
SCRIPTOR HELSINGIN KIRJAMESSUILLA
Kirjallisuusklubi Prinsipatus Litterae on Helsingin kirjamessuilla 22.-25.10.2009 edustamassa lehteään Scriptoria Suomen Nuorisokirjailijoiden osastolla joka päivä noin kello 12.00-13.00.Lehdestä löytyy mun muassa Linnan pääkirjoitus otsikolla Vita brevis, ars longa (Elämä lyhyt, taide pitkä), pakina, kolumni, runoja, esseitä (muiden muassa aivan loistava essee Rainer Maria Rilkestä), kirjallisuuskritiikkejä, matkakertomus, novelleja, äidinkielenopettaja Kaisa Langen vieraskynä-kirjoitus sekä kuvataide- ja shakkipalstat.
Norssilaispoikien Scriptor-lehden tuoreinta numeroa painettiin 85 kappaletta. Pojat lienevät messujen nuorimmat näytteilleasettajat. Keskiviikon 21.10.2009 Helsingin Sanomissa on Suna Vuoren juttu ja haastattelu Lauri Linnasta, Tuure-Eerik Niemestä ja Rono Nihtisestä.
Lehden kaunis ja tunnelmallinen kansi on Ronon isän Pekka Nihtisen ja Tuure-Eerik Niemen taiteellisen yhteistyön onnistunut tulos.
ELÄKÖÖN PEKKA TÖPÖHÄNTÄ KIRJAMESSUILLA
Leikkisä Pekka Töpöhäntä tassutteli lastenhuoneisiin jo 70 vuotta sitten, ja yhä uudet sukupolvet lumoutuvat maailman rakastetuimman kissan lystikkäistä seikkailuista. Pekka Töpöhäntä juhlii syntymäpäiviään Helsingin kirjamessuilla ja upeassa juhlakirjassa Eläköön Pekka Töpöhäntä (Gummerus), johon on koottu kaikkien aikojen rakastetuimmat Pekka Töpöhäntä -kuvakirjat.Radiotoimittaja ja kirjailija Göstä Knutsson oli Astrid Lindgrenin ohella Ruotsin suosituin lastenkirjailija. Hänen radiossa kertomistaan pienistä tarinoista alkoi Pekka Töpöhännän matka maailmanmaineeseen, ja kirjoja on käännetty jo kymmenelle kielelle ja myyty pelkästään Suomessa yli miljoona kappaletta.
Pekka Töpöhännän syntymäpäivät tuovat musiikkiteatterin taikaa Helsingin kirjamessuille. Tapiolan lukion musiikkilinjan lahjakkaat lauluyhtyeopiskelijat eläytyvät Pekka Töpöhännän maailmaan ja kutsuvat yleisön mukaan laulamaan ja leikkimään. Pekka Töpöhäntä, Monni, Maija Maitoparta, Arkadian Ulla ja Metsäkulman Murre seikkailevat messuilla 24.-25.10. klo 10.00-16.00.
Enemmän Pekka Töpöhännästä ja Göstä Knutssonista löydät blogistani hakukoneen avulla.
Iloista Syntymäpäivää Pekka!
GUTEN APPETIT!
Kerroin teille viikko sitten, että emme enää käytä broilerin koipia niiden huonon hinta-laatusuhteen vuoksi, mutta oli 'pakko' nyt ostaa, koska niitä oli tarjouksessa hintaan 1,39/kg! Viime viikonloppuna oli koipia riisipedillä -postaus eli tuttu juttu, mutta nyt tein niin, että menin kauppaan ja otin sieltä mitä oli ja tein eilisen broilerin koipiaterian uusin tykötarpein ja nyt me aiommekin syödä tätä tästälähin, sillä tuli niin erinomaisen hyvää, että! Broilerinkoivet Concha Buikan innoittamana
3 broilerinkoipea
600 g wok vegetarian sweet chili (sisältää mm.nuudeleita, rapeita vihanneksia, valkosipulinversoja, soijakastiketta sekä thaimaalaista makeaa chilikastiketta)
Uncle Ben's Thai Coconut Curry (400 g)
ananasviipaleita omassa mehussa
Parmesan raastetta
Voitele uunivuoka. Levitä wokkivihannekset vuokaan tasaisesti. Kaada päälle Thai Coconut Curry -kastike ja huuhdo purkki lopuksi tilkalla vettä, jonka kaadat mukaan. Broilerinkoivet vihannesten päälle. Koiville ananasrenkaita ja mukaan myös ananasmehu purkista. Ripottele koipien ja ananasrenkaiden päälle Parmesan raastetta. Koko komeus uuniin ensin puoleksi tunniksi 200 asteeseen ja puolen tunnin päästä pudota lämpötila 175 asteeseen.
Ateria oli niin herkullinen ja antava, että siinä ei kyytipojaksi tarvita kuin hyvää punaviiniä, kynttilöitä, mukavaa seuraa ja taustalle soimaan Conchan musiikkia.
Tämän ruokaherkun omistan Concha Buikan ihmeelliselle musiikille!
Guten Appetit!
perjantai 23. lokakuuta 2009
WHATEVER WORKS
Viikonlopun tekemisistä sen verran, että sunnuntain varhaisillan vietämme elokuvateatterin pimeässä sylissä kokemassa Allenin uutuutta Whatever Works -elokuvaa. Olen varmaan katsonut kaikki Woody Allenin leffat ja olen niihin ihan koukussa. Älkää vain kysykö miksi, sillä en tiedä...tai ehkä huimat dialogit, hyvät näyttelijävalinnat ja se jokin. Kävimme myöskin katsomassa Vicky Cristina Barcelonan, joka oli poikkeuksellisesti sijoitettu Barcelonaan. Nyt olemme jälleen New Yorkissa eli Woodyn tutulla 'pelikentällä'.Tämän päivän Keskisuomalasessa elokuva-arvostelija Marko Ahonen kirjoittaa: "Whatever Worksin myötä Allen palaa New Yorkiin ja tuttuihin ihmissuhdeteemoihinsa. Myös päähenkilö vaikuttaa tutulta ja on ilmiselvä Woody Allenin alter ego."
No, tähän voisi sanoa, että kun katselin netistä filmikuvia, niin oudosti päähenkilö Larry David muistutti erästä, jonka kanssa olen pitänyt yhtä jo 25 vuotta...Mutta: Larry on mieheni vasta about 10 vuoden kuluttua ja kuvassa näette, kuinka hän on vetänyt ylleen minun bambuaamutakkini ja paasaa taas kerran jostain mitä minä en ole blondin aivoillani ymmärtänyt...varmaan kyseessä tekniikka ja etenkin tietokoneet...
Marko jatkaa: "Elokuvassa Harry pala palalta (Deconstructing Harry, 1997) Woody Allenin roolihahmo sanoi elämänsä olevan nihilismiä, kyynisyyttä, sarkasmia ja orgasmia. Whatever Worksin neuroottinen päähenkilö Boris Yellnikoff (Larry David) on jättänyt listasta orgasmin pois." (Ei Larry voikaan olla mieheni alter ego!)
"Aikoinaan Boris oli varakkaissa naimisissa älykkään ja kauniin naisen kanssa. Mies oli jopa ehdolla Nobel-voittajajaksi kvanttimekaniikkaa koskevien teorioidensa ansiosta. Boris Yellnikoff pelkää kuolemaa ja on ihmisvihaaja.
Yellnikoff on myös nero, eikä anna muiden unohtaa sitä. Hän haukkuu jokaista itseään tyhmempää, eli melkein jokaista, suorasanaisesti, eikä muutenkaan kerää diplomatiapisteitä. Elokuvan alussa Boriksen loiston päivät ovat takanapäin. Eronnut mies asuu yksin likaisessa pienessä kämpässä ja opettaa ammatikseen.
Yellnikoff törmää asuntonsa ulkopuolella likaiseen ja epätoivoiseen parikymppiseen naiseen. Yhdysvaltain etelän junttilasta kotoisin oleva, kouluja käymätön missikisaveteraani Melodie St. Ann Celestine (Even Rachel Wood) etsii yösijaa ja syötävää. Pitkin hampain Boris antaa nuoren naisen tulla kotiinsa - pariksi minuutiksi. Pari minuuttia venähtää kuitenkin huomattavasti pidemmäksi ajaksi."
Jos ja kun haluatte tietää leffasta enemmän menkää se katsomaan. Luulisin, että tästä postaa myös http://sooloilija.blogspot.com/
Ja tässä pieni näytehttp://www.youtube.com/watch?v=xI73zkuLFV0
Se, mitä odotan Woody Allenilta, erinomaiselta elokuvantekijältä, olisi siirtyminen nykyaikaan eräässä stereotypiassa: Olisi enemmän tätä päivää, jos tarinan mies olisi parikymppinen ja nainen 50 vuotias!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)