Vihdoinkin kahvila/konditoria Alvar Aallon Säynätsalon kunnantaloon!

Minä en ole ainoa, joka fanittaa Alvar Aallon kunnantaloa, siihen kuuluvaa kirjastoa ja upeaa sisäpihaa muhkealla köynnöshortensialla ja sisäpihan suihkulähteellä. Ainoa mitä sinne olen kovasti kaivannut on kahvila. Sellainen kahvila, josta saa myös cappuccinoa ja vaikka lasillisen kuoharia. Meni paremmaksi eli tullaan saamaan lounastakin ja kaikki myynnissä olevat tuotteet ovat

leipuri-kondiittori Hannele Aapakari-Keinosen taidonnäytteitä meille herkkusuille. Tälle on ollut kysyntää paitsi paikkakuntalaisten taholta, myös turistien, sillä Alvar Aallon kunnantalo kiinnostaa ihmisiä ympäri maailmaa ja etenkin arkkitehtiopiskelijoita. (kuva)

Tällaisena tavallisena tiistaina, vähän harmaana, ystäväni Marja ilahdutti minua kutsulla kunnantalon kahvilaan, jonka nimi on AaBakery.

Marja moussekakkunsa ja kahvin nauttineena. Huomatkaa sisustus osuu ihanasti Aallon tyyliin. Kuvasin mm. Artekin tuolit ja valaisimen, mutta koska kamerani on uusi, onni ei ollut ihan myötä. Käyttäkää mielikuvitustanne taikka menkää kahvilaan katsomaan!

Minullekin moussekakkua ja haudutettua teetä, kiitos!

Kahvilan seinillä estetiikan nälkään Virpi Lehdon värikkäitä töitä.

Koska olemme konditoriassa voimme tietenkin ostaa mukaamme mieleistämme herkkua, makeaa, suolaista tai erilaisia leipiä. Pikkulintuset lauloivat, että tulevana naistenpäivänä kahvilassa voi olla jotain kivaa tapahtumaa...Tässä yhteystiedot, joista voi kysellä erilaisia tilauksia tai tilaisuuksia.

Mitä muuta sitä ihminen voi kaivata kuin kirjoja, rakkautta, kuutamoa ja herkkuja! (kuva) 

Kiitos Marja♥

herkkuterveisin Leena Lumi Alvar Aallon huvilasaarelta

PS. Luulin syöneeni maailman parasta Kuchenia Meissenissa, jonne jämähdimme kevätreissullamme kerran nauttimaan tuplat

haudutetut teet sitruunalla sekä yllä näkyvää Kuchenia, josta maistoin ainakin mantelia, marenkia, tomusokeria ja mandariinia, mutta Town Hall Café and Bakery Säynätsalossa tarjoaa kaikkeen kakkutuskaan maailman parasta Brita -kakkua! Se on yhtä hyvää kuin Apfelstrudel mit Vanille Eis ja se on minulta jo paljon sanottu!

Håkan Nesser: Café Intrigo

Junamatka Holtenaarista kesti runsaan puoli tuntia, ja Judith huomasi, että hänen oli vuosi vuodelta yhä vaikeampi lähteä joenvarren kauniista talostaan ja vielä kauniimmasta puutarhastaan. Miksi poistua paratiisista, kun oli valmiiksi sen keskellä?

Håkan Nesserin Café Intrigo (Café Intrigo, Tammi 2019, suomennos Aleksi Milonoff) saa minut ihmettelemään, miksi ollenkaan saatan poistua Håkan Nesserin luomista tarinoista, joiden pauloissa olen viihtynyt runsaat viisisataa sivua ja tämä voisi vain jatkua ja jatkua...Café Intrigo on kokoelma rikoskirjallisuuden mestarin parhaita tarinoita, joista kolme lähtee maailmalle elokuvina. Ihan pakko nähdä, sillä olen lukenut parasta jännitystä ikinä! Teoksen tarinat ovat Tom, Rein, Rakas Agnes ja Samarian käärmeenkukka. Jokaisessa ihmiset kuin tönäistään elämistään, joiden rakenteen he ovat uskoneet olevan pettämättömän. Menneisyys, jonka he ovat luulleet haudanneensa lopullisesti, palaa vaatimaan omansa. Järisyttävää ihmismielen pohjaimua, jossa kukin vuorollaan luulee olevansa reviirinsä hallitsija kunnes kohtalo puuttuu peliin mitä oudoimmalla tavalla.

Tomissa vakavarainen vähän iäkkäämpi pariskunta elelee mukavaa elämää jokirannan talossaan Maardamissa. Judith on opiskellut kirjallisuutta ja filosofiaa. Hän tekee nyt kotona töitä kirjoittamalla Erasmus Rotterdamilaisesta. Robert, hänen yksitoista vuotta vanhempi aviomiehensä on työmatkalla Lontoossa jatkaen sieltä Geneveen, mutta Judith viihtyy hyvin kauniissa talossaan vain koiransa seuranaan. Heillä ei ole yhteisiä lapsia, mutta Robertilla oli kaksivuotias poika, kun he menivät yhteen. Tom oli aina äärettömän  hankala lapsi ja 1973 hän yllättäen katosi kokonaan. Mitkään etsinnät eivät tuottaneet tulosta ja kuoliaaksi julistamisestakin oli jo ollut puhetta.

...Judith mietti, eläisikö Robert oikeasti seitsemänkymppisiinsä joista hän oli maininnut Maria Rosenbergille. Ehkä eläisi, ehkä ei. Judith oli hautonut jo hyvän aikaa sellaista mielikuvaa, että hän elelisi jonain päivänä leskenä siinä kauniissa talossa, eikä tuo mielikuva huolestuttanut häntä erityisen paljon.  Olisi liikaa sanottu että hän odotti sitä innolla, mutta hänestä tuntui että yksinäisyyden, suhteellisen yksinäisyyden tila tarjosi hänelle iän myötä yhä enemmän nautintoa ja tyydytystä.

Näissä auvoisissa mietteissä Judith saa yllättävän puhelun menneisyydestä. Puhelu on uhka kaikelle mistä hän on haaveillut ja mitä hän on jo saavuttanut. Myös Robertin paluu on aivan muuta kuin mitä hän oli odottanut, sillä Robert olikin ollut tapaamassa erästä, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen työasioidensa kanssa. Judith vaikenee aluksi puhelusta ja he nauttivat kynttilänvalossa hummeria ja samppanjaa ihan tavallisena marraskuun maantaina. Kun viinikellaria on verotettu vielä toisellakin pullolla, Judith kertoo puhelusta, mutta hän ei voi aavistaakaan, mitä hänen aviomiehensä on häneltä salannut kaikki nämä vuodet ihan hyvässä tarkoituksessa, sillä eihän minkään menneisyydestä pitäisi tulla enää heidän elämäänsä. Jos luulet nyt arvaavasi, mitä tapahtuu, lupaan ettet arvaa!

Café Intrigon Rein on tarina kääntäjästä, David Moerkista, joka on ainoa, jonka kirjailija Germund Rein hyväksyy. Rein on kuuluisa ja vaatelias kirjailija, joka on yllättäen kadonnut.Viimeinen käsikirjoitus on saanut ehtolauseen, että sitä ei saa julkaista kirjailijan kotimaassa eikä sitä saa missään tapauksessa antaa hänen kustantajansa eli G:n käsiin. Kääntäjämme matkustaa A:han ja jää sinne tulkitsemaan Reinin hankalaa tekstiä, joka etenee tuskallisen hitaasti. Mieletöntä mielen hulluutta ja liikaa kursivoituja sanoja...Tapahtumat alkavat vyöryä ja käntäjän oma menneisyys sekoittuu sekä hänen uniinsa että Reinin haastavaan tarinaan. Alkaako tarina rakentaa uutta kohtaloa? Olisiko Rein voinut...? Miksi Ewan yskäisy kuului radion musiikkikonsertissa?

Onko muisti – tai tarkoitan tietenkin unohdus – ainoa tehokas lääke elämää vastaan?

...hän on vain rannalla, vain siellä, ainoastaan ja yksinomaan. Läsnäoleva raskas asia meren, varjojen ja kirkuvien lokkien elottomassa turvassa. Oi mahojen emojen tyhjyys! ...levää, mätänevää levää, tuuli joka ei vastusta, ei puhu, ei tarjoa mitään...

Rakas Agnes on kertomus kahden lapsuuden ystävän tapaamisesta vuosikymmenien jälkeen. Henny ilmestyy yllättäen Agnesin miehen hautajaisiin ja hän haluaa heidän jatkavan täydellisen vanhanaikaista kirjeenvaihtoa, ei mitään sähköposteja. Henny ylipuhuu Agnesin ja ennen kuin aavistaakaan Agnes on mukana kieroimmassa jutussa, jonka olen ikinä lukenut kahden naisen elämästä. Ja millä syyllä? Miksi vieläkin vain...D.? Se juttu, joka alkoi Kuningas Learista ja Cordelian roolista.

Ymmärrän mitä David Goschmannissa on.

Läsnäolo. Kun hän astuu huoneeseen, avautuu voimakenttä. Energiaa tulee valtavasti lisää, tunnen itseni huomatuksi ja älykkääksi. Ja tärkeäksi; en ole ennen kokenut sellaista, mutta tajuan heti mistä on kyse.

...olen ensimmäistä kertaa tavannut miehen joka todella kiinnostaa minua.

Joka on oikeasti – samalla tasolla.

Mitä kertoisin Samarian käärmeenkukasta? Hänestä jolla oli vihreimmät silmät ikinä ja joka maistui lämpimältä, kypsältä Gravenstein-omenalta? Hänestä, jonka takia Quem di diligunt adulescens moritur elää mielissämme: Hän, jota jumalat rakastavat, kuolee nuorena. Lukekaa Vera Kallin mystisestä pyöräilystä valkoisessa mekossaan suviyöhön, jossa mustarastaat lauloivat hulluina.

Lukiessani Café Intrigoa varhaiset illat olivat jo minun, eivät vain yöt! Nesserin tyylissä on taikaa: Uskomaton jännitys, täydellinen tempo, ennalta-arvaamattomuus, psykologinen pohjaimu, jossa hän kaivaa mielten syvyyksissä ja miten kiintoisat henkilöhahmot.  Tähän kaikkeen hänestä tarttuu myös taikapölyä, jossa sukupuolia ei loukata.  Lukija ei tukehdu stereotypioihin naisista eli he ovat Håkanille sillä samalla ihmisyyden viivalla kuin miehetkin, mutta hiukan palvottuina kuitenkin. Niin uhrit kuin syylliset. Voisin nyt juuri kävellä lumipyryssä vastaan dekkaritaivaan tähtiviitan kantajaa kiittäen kaikista lumotuista hetkistä Café Intrigon, elämäni yhden parhaimman trillerin parissa. Sylissäni kantaisin mustia salkoruusuja...

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Onni onnettomuudessa

Se saattoi tapahtua.
Sen täytyi tapahtua.
Se tapahtui aiemmin. Myöhemmin. Lähempänä. Kauempana.
Se tapahtui, mutta ei minulle.

Pelastuit, koska olit ensimmäinen.
Pelastuit koska olit viimeinen.
Koska olit yksin. Koska oli muitakin.
Koska olit vasemmalla. Koska olit oikealla.
Koska lankesi sade. Koska lankesi varjo.
Koska vallitsi aurinkoinen sää.

Onneksi oli metsä.
Onneksi ei ollut puita.
Onneksi oli kisko, koukku, palkki, jarru,
syvennys, mutka millimetri, sekunti.
Onneksi oljenkorsi kellui vedessä.

Siksi, silti, sen vuoksi, siitä huolimatta.
Entä jos sinulta olisi jäänyt käsi, jalka
askeleen verran, hiuskarvan verran
yhteensattumasta.

Olet siis ehjin nahoin? Hetkesi ei siis ole vielä koittanut?
Verkko oli yksisilmäinen, ja sinä livahdit silmästä läpi.
En osaa kylliksi ihmetellä, vaieta.
Kuuntele,
kuinka rintani pamppailee sinun sydämesi lyönneistä.

- Wislawa Szymborska -
suomennos Jussi Rosti
Näkymätön silta (Otava 2011)

Sytytetään sunnuntaina kynttilä vainojen uhrien muistolle!

Sunnuntaina 27.1. vietetään vainojen uhrien muistopäivää, joka on alkuaan 1930-luvulta ja toisen maailmansodan aikana Saksassa sekä sen miehittämissä ja hallitsemissa maissa kansallissosialistien suorittamien kansanvainojen uhrien muistoksi vietettävä kansainvälinen muistopäivä. (Wikipedia)

Suomalaisessa kalenterissa päivää vietetään juuri Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisen päivänä, joka tapahtui 27.1.1945. Päivä on alkuaan juuri muistopäivä holokaustin uhreille. Tärkeä päivä, sillä näin nuoremmatkin oppivat historiastamme ja tapahtuneen kieltäminen, mitä sitäkin on jossain yritetty, ei käy mahdolliseksi.

Koska olen perustanut teemakirjaston Vainojen kirjat, otin tietysti mukaan monien muidenkin vainojen uhrit, joista kirjoja löytyy. Kovin väärässä en kai ollutkaan, sillä Wikipedian mukaan:

Päivä muistuttaa meitä yli 50 vuoden takaisista tapahtumista, joiden kukaan ei soisi toistuvan ihmiskunnan historiassa. Mukaan on otettu muidenkin vainojen uhreja ilmeisesti etenkin Suomessa, kuten vaikkapa suuren terrorin uhrit Neuvostoliitossa, vaikka muissa maissa on kyse nimenomaan holokaustin muistamisesta.

Tein useita kollaaseja, mutta tällä kollaasilla haluan muistaa nimenomaan holokaustin uhreja mitenkään vähättelemättä muiden vainojen uhreja. Heistä löytyy lisää teemakirjastostani.

Koska suuret vainot liittyvät usein juuri sotiin, olen alkanut ajatella, että pitäisikö Vainojen uhrien -kirjastoon yhdistää ainakin toista maailmansotaa käsittelevät tai jopa kaikki blogiin lukemani sotakirjat...Jatkaa vaikka vain otsikkoa. Toisaalta vainon uhreja ovat vaikkapa naisetkin: Lasi maitoa, kiitos, kuuluu minulla ehdottomasti vainojen kirjoihin.

Yksikin vainon uhri on liikaa! Sytytän kynttilät uhrien muistolle. Suuren kynttilän ulkolyhtyyn ja sisällä saa nyt palaa Kalevantulen pinkki pitsikynttilä.

"Those who cannot remember the past are condemned to repeat it."

"Wer sich an die Vergangenheit nicht erinnern kann, ist dazu verdamnt sie zuwiederholen."

"Ne jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä."

- George Santyana -


Leena Lumi

Emma Rous: Au pair

Vanhat suvut ja vanhat talot kantavat salaisuuksia, jonne ulkopuolisilla ei ole pääsyä. Muiden katseilta suojassa vauraat viettävät omaa elämäänsä sukupolvesta toiseen kenenkään tietämättä, miten onnettomia tai onnellisia ovat perhesalaisuuksiin sidotut ja myös ne suvun jäsenet, jotka ovat tapahtumista autuaan tietämättömiä. Iltojen hämärtyessä, vuoden aikojen vaihtuessa, aikojen virratessa tapahtumat painuvat yhä syvemmälle ja syvemmälle. Summerbournen kartanossa  kaksosia syntyy koleisiin talviin, mutta takkatulien lämpöön, he ovat talvisyntyisiä. Suvisyntyiset hengittävät jo varhain viherluumujen tuoksua ja heissä elävät ikuisesti Summerbournen ihastuttavat suvet...

Emma Rousin esikoisteos Au pair (Au Pair, Minerva 2019, suomennos Sisko Ylimartimo) on kuin tämän päivän Kotiopettajattaren romaani, vaikka ullakolta ei löydykään’ hullua naista’, vain yksi erityinen valokuva, josta alkaa salaisuuksien vaarallinen aukikeriytyminen. On elokuu 2017 ja perheen isä Dominic Mayes on kuollut onnettomuudessa. Hänen puolisonsa Ruth on menehtynyt samana päivänä kuin sai kaksoset Seraphinen ja Dannyn. Sinä päivänä joku oli kuitenkin ehtinyt kuvata pariskunnan ja kuvan löytää nyt Seraphine, kaksosista toinen, joka on isoveljensä Edwinin kanssa järjestelemässä papereita isän kuoleman jälkeen. Seraphine on isänsä työhuoneessa ja ottaa käteensä kuvan, jossa vastasynnyttänyt Ruth näyttää upealta, kaikki näyttävät onnellisilta, mutta kuvassa ei ole Edwinin lisäksi muita lapsia kuin yksi vauva. Missä on toinen kaksosista? Miten outoa olisi ottaa kuva ilman toista vauvaa ellei hän olisi sairas? Seraphine yrittää pohtia, onko kuvassa oleva vauva hän vai Danny. Näyttäessään valokuvaa Edwinille, tämä arvaa kuvan ottajaksi heillä häntä hoitamassa olleen au pairin, Lauran, joka lähti pois kaksosten synnyttyä. Laura Silveira oli kahdeksantoistavuotias vuonna 1991 ja kotoisin Lontoosta.

Au pairissa on kahden aikatason kertojat: Seraphine tässä päivässä ja perheen nuori au pair Laura hänen tullessaan Ruthille avuksi 1991. Siinä missä Seraphine alkaa etsiä kuvan kadonnutta kaksosta, jonka seurauksena päätyy vaarallisesti uhkailluksi tuntemattoman taholta, Laura toisessa ajassa on kotiutumassa Summerbourneen.

Olin hämmästynyt siitä, miten pian Summerbourne alkoi tuntua kodilta. Nukahdin iltaisin muutamassa minuutissa pääni kosketettua tyynyyn enkä havahtunut ennen kuin herätyskello soi seuraavana aamuna.

En yrittänyt enää urkkia tietoja pikku Theosta, Edwinin kuolleesta veljestä. Alakerrassa ei ollut perhekuvia esillä. Mitenkähän onnettomuus oli tapahtunut. Ruth ei ottanut enää asiaa puheeksi...

Lauran elämä Summerbournessa on helppoa ja työpäivät lyhyitä. Hänestä tulee kuin perheenjäsen ja Edwin kiintyy häneen kovasti. Myös Ruth haluaa hänestä sekä seuraa että myös puskuria Lontoon Winterbournessa asuvan äitinsä Veran ja itsensä välille. Ruth kokee selvästi äitinsä tiheät visiitit erittäin rasittavina ja vetäytyykin tällöin usein päänsärkyyn vedoten yläkerran makuhuoneseen.

Emma Rousin esikoisesta on tullut kansainvälisen suosion saavuttanut läpimurto. Tuntuu kuin kaipaisimme jotain niistä ajoista, kun kartanoissa kummitteli, kylä ympärillä kuiskutteli kauhujuttuja, perheenjäseniä syntyi ja katosi oudosti, mutta upeat tai rapistuvat kartanot seisoivat paikoillaan kantaen vaiteliaina asukkaidensa salaisuudet. Rous kirjoittaa raikkaasti ja todenmakuisesti. Kirja maistuu menetyksiltä, vääryydeltä, juonitteluilta ja myös tietyltä itsevaltaisuudelta. Toki myös kepeiltä kesäpäiviltä, mereltä, ruusuilta, rakkaudelta, viherluumuilta, rantapiknikeiltä...Vaikuttava grande finale viimeistään nostaa Au pairin ehdottomasti yhdeksi vuoden kuumimmista teoksista.

Viherluumuja. Olen aina yhdistänyt ensimmäisen vierailuni Summerbourneen noihin arkoihin vihreisiin luumuihin, joiden tavallisen näköinen kuori kätkee hämmästyttävän makeuden. Koko kahdeksantoistavuotisen kaupunkilaistytön elämässäni en ollut edes nähnyt yhtäkään viherluumua, mutta Summerbournen puutarhan perällä olevassa metsikössä niitä kasvoi runsain mitoin, ja tuona päivänä ahmin niitä monta. Ne maistuivat hunajalta ja auringolta ja uudelta alulta.

Miljooniksi tähdiksi valovuosien mittaisiksi...

Miljooniksi tähdiksi
valovuosien mittaisiksi tähtisumuiksi
yli yön kestäviksi 
välähdyksiksi
kaukaisista tähdistöistä
minun kaipuuni
kirjoitetaan sinuun

- Ari Kokkonen -
kuva Vincent van Gogh Starry Night

Kristin Hannah: Satakieli

Miten monta kertaa tänä keväänä joku olikaan hivuttautunut Viannen viereen ruokajonossa, kaupungilla tai postissa ja kysynyt BBC:n viimeisestä radiolähetyksestä?

Minulla ei ole radiota. Ne ovat kiellettyjä, hän vastasi aina, ja tottahan se oli. Silti kysymys sai hänet aina värisemään pelosta. Kaikki olivat oppineet uuden sanan: lés collabos. Kollaboraattorit. Ranskalaiset naiset ja miehet, jotka tekivät natsien likaisen työn, vakoilivat ystäviään ja naapureitaan ja raportoivat viholliselle, ilmoittivat kaikki mahdolliset rikkeet, todelliset tai kuvaillut. Heidän paljastustensa vuoksi väkeä oli alettu pidättää vähäisimmistäkin syistä, eikä kaikkia komendantin virastoon joutuneita sen koommin nähty.

Kristin Hannahin Satakieli (The Nightingale, WSOY 2019, suomennos Kaisa Kattelus) vie meidät natsien miehittämään Ranskaan, siihen Ranskaan, jossa oli toisen maailmansodan aikana Vichyn natsimielinen nukkehallitus,  mutta myös vahva maanalainen armeija. Vastarintaliike oli pakotettu toimimaan hyvin peitetysti, mutta siihen liittyi koodinimillä myöhemmin kuuluisaksikin tulleita nimiä, joista vähäisin ei ollut Charles de Gaulle, vapaan Ranskan tuleva presidentti. Miehityksen aikana hän käytännössä johti Vapaa Ranska -järjestöä. Hannahin kirja on fiktiivinen, mutta mahdollista tapahtua. Satakielessä koemme Ranskan natsimiehityksen kahden hyvin erilaisen sisaren kautta. Vianne ja Isabelle eivät erilaisuutensa takia tulleet edes lapsina kovinkaan läheisiksi ja kun he äitinsä menetettyään jäivät isälle, tämä antoi heidät kasvatiksi naiselle, joka ei voinut sietää tulista ja itsepäistä Isabelleä. Vianne ei mitenkään auttanut, vaan odotti vain hetkeä lähteä pois ja se hänelle tuli rakkauden kautta. Avioliitto Antoinen kanssa vapautti Viannen elämään omaa elämäänsä Le Jardinissa. Sellaista perhe-elämää, johon kuuluivat lapset, puutarha, hyvä ruoka ja turvallisuus siihen asti kuin se oli mahdollista.

Natsien miehitettyä Ranskan Isabelle ei aio jäädä katsomaan sivusta vaan hän rakastuu partisaaniin, jonka avulla pääsee mukaan Vapaa Ranska -järjestöön. Kaikki tämä kauhistutta Viannea, jonka mies on lähtenyt jo rintamalle. Vianne haluaa elää vain mahdollisimman huomaamattomasti, mutta yllättäen hän joutuu majoittamaan saksalaisen kapteeni Beckin. Isabellelle puolestaan ei enää riitä kiellettyjen lehtisten levittäminen, vaan hän lähtee Pariisiin kaivaten kiihkeästi jotain vaikuttavampaa tehtävää. Eräänä iltana hän törmää ulkonaliikkumiskiellon jo alettua englantilaiseen lentäjään, kätkee tämän varjon ja vie miehen turvaan omiensa luo.

Pelko ravisteli häntä, ja hän oli vähällä antaa sille periksi. Sitten hän ajatteli Eiffel-tornissa liehuvia hakaristilippuja, Viannea, joka asui vihollisen kanssa, ja Antoinea, joka virui jossain sotavankileirillä. Ja Edith Cavellia. Edith Cavellkin oli varmasti joskus ollut peloissaan, mutta Isabelle ei antanut pelon asettua tielleen. Britannia tarvitsi sotilaitaan pudottamaan lisää pommeja Saksaan.

Isabelle ottaa tehtävistä yhden vaarallisimmista: hän alkaa kumppaniensa kanssa kuljettaa brittilentäjiä takaisin Britanniaan. Reitti Pyreneitten yli on rankka ja vaarallinen, mutta mitään kaihtamatta Isabelle ystävineen pelastaa melkein kaksisataa lentäjää. Tämä kiihkeä nainen Isabelle Rossignoli, jota niin monet olivat halunneet, mutta jonka sydän sykki nyt vain hänen työlleen pelastaa Ranska vapaaksi. Ja hyvin lyhyinä, varastettuina hetkinä Gaëtonille...

Niille lukijoille, jotka ovat pitäneet kirjoista Kaikki se valo jota emme näe tai Näkymätön silta, suosittelen Satakieltä. Tässä teoksessa on paljon samanlaista tunnelmaa sekä aihepiiriä. Samasta aiheesta eli naisvakoojista Ranskassa sotien aikana on kirjoittanut myös Kate Quinn teoksen Koodinimi Alice. Sekä Satakielessä että Alicessa on kerrottu Odadour-sur-Glanen järkyttävä hävitys. Satakieli on rankasta aiheestaan huolimatta myös kertomus monenlaisesta rakkaudesta. Tarina sisältää opetuksen: Älä koskaan piilota rakkautta, kerro se, näytä se, ennen kuin on liian myöhäistä. Isabelle oli kaivannut isäänsä aina, mutta isä...

Isabellen silmien edessä julma ja välinpitämätön mies oli muuttunut muukalaiseksi, murtuneeksi ihmiseksi. Hän keräsi rohkeutensa, nousi, meni isänsä eteen ja kävi polvilleen. Hännosti katseensa ja tunsi kuumat kyyneleet silmissään. "Miksi sysäsit minut ja Viannen luotasi?"

"Toivottavasti et joudu koskaan tietämään, miten hauras olet, Isabelle."

"En minä ole hauras", Isabelle sanoi.

Isän hymy oli vain häive. "Kaikki me olemme hauraita. Sen sota opettaa."

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjakaapin kummitus  ja Anne

Johanna Laitila: Lilium regale

Isän sanat keinuttivat venettä, ja joen unelias pinta alkoi värähdellä. Else toivoi, että kala siiman päässä irrottaisi syötistä, jottei isä lopettaisi. He kuuntelivat molemmat hetken hiljaa ja isä jatkoi sitten. Algenin jylhä sarvikruunu oli tunturiperhosen siipien värinen, harmaajuovainen, isä sanoi. Sen sarvet olivat lähes Elsen korkuiset ja niistä roikkui naavaa. Toisin kuin uroshirvet, ei Algen koskaan pudottanut sarviaan, vaan ne kasvoivat millin joka vuosi. Syvällä sen korvissa kasvoi valkokämmekkää, jota löytyi vain isän synnyinseuduilta Inarista. Se versoi ulos Algenin korvelehdistä kuin puolukanvarvut suosta.

Johanna Laitilan esikoisteos Lilium regale (Gummerus 2019) oli kaikkea muuta, mitä siltä odotin. Koska taas kyseessä Lappi ja myös sota-aika, totesin eräälle ystävälleni, että ’taas tätä saksalaisia ja Lappia, kun mikään ei voi kuitenkaan olla uusi Kätilö tai Dora, Dora!’ Onneksi ennakkoluuloistani huolimatta lähdin lukemaan, sillä sain huomata, että aiheesta voi ammentaa niin monin tavoin. Laitila on onnistunut kirjoittamaan Kätilön ja Dora, Doran vertaisen, omanmakuisensa tarinan.

Olen usein todennut runoilijoiden kirjoittavan parasta proosaa ja Laitilalla on runoilijan ote. Hän lainaa runoilijoita, mainitsee heitä, mutta tarinaankin on punottu lyriikkaa sen rankemmissakin tapahtumissa. Kun pahin tapahtui Elselle, hänen ruumiinsa tuntui hajoavan, kierivän auki kuin lankakerä ja luut pettivät niin, että selkärangan valkoiset nikamat pompsahtelivat irti kilisten kylmää lattiaa vasten suurina, valkoisina helminä. Toisaalta paljon hillojen mahlaista tuoksua ja mieletöntä aistillisuutta, jossa

Irina sekoittui Elseen kuin maali maaliin, veri vereen ja veden vyöryt joen ja meren kyynärtaipeessa. Irinan kosketus tuntui vatsan alapuolella, siellä syvällä sisuskaluissa, mistä himo ja pelko nousivat, kipeästi toisiinsa kietoutuneina, yhteenkasvaneet puun juuret. Se vieri hänen veressään runona ja rummutti rinnassa satojen tähtien polttavina sakaroina. Jotain nyrjähti Elsen sisällä, kuu kieri kahdesti ympäri akselillaan ja jäi sitten eri asentoon.

Vaikka Lilium regale on sukupolviromaani, mummo, Hilja, Else ja Elisa, sen pääosassa on Else. Isän tyttö Else, jolta sota vie isän. Isän kaatumisesta ei saada mitään tietoa, mutta lukija saa tietää enemmän. Lapin polttamisen alettua Else perheineen pakenee Ruotsin puolelle, jossa hän ystävystyy Ingaan. Heillä on aluksi eri kieli, mutta kun he alkavat vaihtaa sanoja, lopulta heille moudostuu oma kieli. Ingan myötä Else oppii paljon myös itsestään, siitä kuka ja millainen hän reitevä, vahvaksi naiseksi kasvava nuori tyttö on syvimmiltään. Mummo hyörii kaiken sovituksena tarinan alusta sen loppuun. Kun paluu kotikonnuille koittaa, on kaikki muuttunut ja se ken erehtyi pitämään kirjaa tähän asti kesynä on punninnut kesyyttä väärällä mitalla. Paha valtaa alaa sillä isästä ei kuulu

Eihän kaikki voisi näyttää, tuntua samalta, jos isää ei enää olisi. Eikö joki tulvisi yli, peittelisi laakson ja Kuuvanmäen vaippaansa tai taivas repeäisi, virvatulet vilkuttaisi vastarannalla merkiksi ja valkokämmekät viipyisi äidin silmissä. Eikö Algen Asteria ilmestyisi Elsan kamarin ikkunan alle seisomaan, lumipeite peittäisi hillasuot, keskiyön aurinko tippuisi nukkuvaan jokeen sihahtaen, savu nousisi sammaleista ja ruosteiset revontulet repisi yötöntä yötä.

Mikään ei ole enää samoin, sillä Heimo-isä jää jonnekin valkokämmekän vaniljaan ja suon silmän kutsuun...

Talon isännäksi asettuu Urho-eno, jota mainitaan enoksi, mutta joka on äidin serkku. Urho on naisten painajainen, peto, jonka kuuluisi olla autiolla saarella ilman poispääsyn mahdollisuutta. Hän on ’miehet jotka vihaavat naisia’ sekä ’koko maailma on minulle velkaa kaiken’ ja 'ellei maksua kuulu, naiset saavat sen tuta'. Hilja -äidistä, särkyneestä, ei ole emännäksi ja mummollakin on oma tapansa käsitellä pahuutta. Onneksi Elsellä on työ apteekkarin huushollissa, jossa rouvana Irina. Irina ja kasvihuoneen kypsien tomaattien tuoksu, syreenien makea hengitys ja se aavistettu, johon Else oli valmis. Oli kuin olisi aina ollut.

Johanna Laitilan Lilium regale tulee iholle, värisyttää aisteja, antaa kielen rakastajalle huikeaa riemua ja yllättää tiheydellä, jossa tarina ei hetkeäkään löysty, menetä otettaan lukijasta. Etenkin esikoisromaaniksi kirja on sen luokan yllättäjä, että minä olen tunturipöllö ellei tämä kirja ole vuoden paras esikoinen!

Heidän kyynärpäänsä syleilivät toisiaan kuin sydämen rinnakkaiset seinämät, vain yön ahdas tuoksu ja sukupolvien läpi kulkeva rispaantunut lanka niiden välissä.

*****

Oi, on 22.1.2020 ja Mari Leminen julkaisi tällaisen kuvan Kirjablogisteissa:

Mari Leminen: 

Petri Tammisen ja Antti Röngän kirjeistä koottu Silloin tällöin onnellinen sivuaa myös kirjablogeja, minusta oikein sympaattisella tavalla. Leena Lumi mainitaan tässä ihan nimeltä. Rönkä käsittelee tässä omaa epävarmuuttaan, minusta tämä kohta oli aika hauska. Ja muistutus taas siitä että kyllä monet kirjailijat seuraavat tarkkaan mitä kirjoitamme.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata  Kirja vieköön!  Katja  Kirjasähkökäyrä  Kirjojen kuisketta  Luetut, lukemattomat ja Kirjakaapin kummitus

Suklaat ovat loppu, kuusi lähti, mutta onneksi on viikonloppu ja kotipesä!

Kärvistelen täällä murroksessa, sillä suklaat on syöty ja kuusi lähti tänään. Satakunnassa kuusta pidetään Nuuttiin, mutta koska tänään oli siivouspäivä, niin...Meillä on erityisen kauniit kuusen valot ja ne ovat näkyneet makuuhuoneeseemme, joten yötkin ovat nyt muukalaisia minulle. Kuusiyöt ovat joulun kuiskeita, pesäihmisen lämmittäjiä. Tänään onkin tuntunut kylmältä vaikka takassa on ollut tulet.

Onneksi on ns. lukuromaani, joka vie minut ihan toisaalle ja tietysti rypäleitä ja valkohomejuustoa. Ja tv-sarjat! Eilen ja tänään katsoimme Perienglantilaisen skandaalin ja se oli loistava!!!

Olen fanittanut Hugh Grantia uudestaan ja uudestaan vain elokuvassa Neljät häät ja yhdet hautajaiset, mutta hän onkin enemmän ainakin Perienglantilaisessa skandaalissa.Toinen pääosaroolin vetäjä Ben Whishaw vaikutti tutulta, en tajua mistä, mutta hän on niin sanomattoman suloinen roolissaan, että...

Olen kuullut huhuja, että tulossa ovat uudet tuotantokaudet sekä Babylon Berliniin

joka oli todellista juhlaa: Miten meitä hemmoteltiinkaan!, että sarjaan

The Affair, johon olen oudosti koukussa. Toisaalta sitten näen jo unia, että

Napoli -sarjan toinen kirja filmattaisiin. Kiitos suuri, että ensimmäinen filmatisointi oli niin loistava kuin kuuluu olla, jos kirjan nimi on Loistava ystäväni.

Nautitaan nyt vain kotipesästä, puuterilumisista päivistä eli kerätään myös askelia ja varhain laskevasta pimeydestä, joka on kuin kutsu lukemaan ilman mitään syyllisyyttä. Lumimies leipoo huomenna vielä joulutorttuja, kun taikinaa ja hilloa on ja minä tein tänään valmiiksi spaghettikastikkeen eli tulossa rento viikonloppu vanhalla kaavalla: saunaa, sarjaa ja herkkuja♥ 

Siellä jossain lumen alla meitä odottavat kevätunelmat valmiina yllättämään ja häikäisemään meidät jälleen kerran, kun sitä vähiten odotamme.

Kaikille tasapuolisesti levollista viikonloppua♥ Nyt palaan Ranskaan ja vuosi on 1942...

pesäihminen 
Leena Lumi, joka näkee unta scilloista...

urpiais- ja scillakuvat Pekka Mäkinen 

Anna Ekberg: Uskottu nainen

Se katse. Christianin katse. Hän tunsi sen. Christian seisoi ovensuussa ja tuijotti häntä ennen kuin puhui hänelle. Tarkasteli häntä, ajatteli, ettei hän ole enää mitään, vain pieni pala mitättömyyttä, pelkkää roskaa, ei muuta kuin roskikseen siitä, pizzalaatikoiden ja tyhjien säilykepurkkien sekaan. Gunvor ja Leonora. Siellä he saavat odottaa, kunnes heidät noudetaan ja viedään poltettaviksi. Naiset, joille ei ole enää käyttöä. Mitä virkaa hänelle on enää? Hän on ylimääräinen, toinen Henrik kahdeksannen kahdesta vaimosta, jotka kuningas määräsi teloitettaviksi, kun hän kyllästyi heihin. Christian on käyttänyt häntä, valehdellut hänelle, pyytänyt häntä pysäköimään elämänsä Johanin luokse. Koska miehellä itsellään ei ole ollut aikaa.

Anna Ekbergin trilleri Uskottu nainen (Kærlighed for voksne, Minerva Crime 2019, suomennos Katarina Luoma) jatkaa nyt kaipaamani jännittävien, hieman klassisten, mutta ei liian raakojen dekkarien sarjaa mitään kaihtamattomalla kolmiodraamalla. Tästä tuli oikeasti tarina, sillä kerroin sen kokonaan miehelleni kahdessa erässä ja hän ehti jo kysyä jatkoa eli kiinnostuksen piinassa riitti! Taidanpa tunnustaa, että jätimme lauantaisarjat katsomatta saunan jälkeen, koska sanoin suoraan, että ’nyt kirja kiinnostaa enemmän.’ Eikä ihme, sillä Bokliv mainitsee yhden kaikkien aikojen suosikkisarjoistani, jolle jo odotan uutta tuotantokautta:

”Uskotussa naisessa on intensiivinen pahaenteinen tunnelma, samanlainen kuin HBO:n sarjassa The Affair. Pidin siitä todella  paljon.”

Niin samaa mieltä!

Alussa on idylli. Perhe on isä Christian, äiti Leonora ja ylioppilaskirjoituksiin osallistuva poika Johan. Rahasta ei ole pulaa, vaikka Leonora jäi vuosia sitten kotiin Johanin rankan leukemian takia. Tanskalaiset lääkärit eivät antaneet enää mitään toivoa, joten he laittoivat Christianin firman rahaakin likoon saadakseen Johanille apua Seattlesta. Tuli monta käyntiä, mutta ne kannattivat, sillä sairaus ei ollut uusinut. Leonora ei kaipaa enää huippuviulistiaikojaan, hän on itseriittoisen tyytyväinen pieneen perheeseensä ja antaa kaikkien ystävyyssiteidensä katketa, sillä hän tarvitsi vain hyvin harvoja ihmisiä. Ainoa ystävä on naapurin Gunvor, sinne hän suostuu lähtemään viettämään grilli-iltaa tai muuten vain piipahtamaan. Kunnes Gunvorin mies haluaa erota, pitää talon ja tuo sinne toistakymmentä vuotta nuoremman naisen. Siihen loppui viimeinenkin ystävyyssuhde ja Leonora suree vain Gunvorin menetystä, mutta osaa ammentaa arjestaan ja poikansa terveydestä tyytyväisyyttä. Hän on löytänyt myös hyvän keinon pitää päänsä kasassa vaikeissakin tilanteissa eli hän juoksee joka päivä säästä viis. Hän aloitti juoksemisen, kun ei muuta voinut Johanin hoitojen aikana. Juoksemisesta tuli osa häntä. Yhtä tärkeä osa kuin oli hänen intuitionsa vaistota asioita. Nähdä toisten läpi.

Christianilla ja hänen veljellään Peterillä on rakennusfirma ja menossa on suuremman luokan projekti, josta voi tulla kuuluisa: Opettajanvalmistuslaitos, joka on rakennettu kierrätysmateriaalista sen onnistuen silti näyttämään huikealta. Mukaan on palkattu asiantuntijoita eri aloilta ja yksi on arkkitehti Zenia Nor. Nuori, näyttävä nainen täynnä ideoita, joilla rakennuksesta tulee yhä innovatiivisempi. Nainen täynnä nuoruuden itsevarmaa häikäilemttömyyttä ottaa kaiken mitä haluaa, jopa toisen aviomiehen. Kaikki lipsahtaa kuin vahingossa ja ennen kuin huomaakaan Christian on mukana jossain erilaisessa, uskalletussa ja vaaranmakuisessa yhdessä Zenian kanssa. Leonoran intuitio ei petä ja eräs firman juhlassa hänen vahingossa näkemänsä kohtaus ajaa hänet yli rajan, mutta omalla viileällä tavallaan Leonora aikoo pitää kiinni omastaan ja kostaa. Christianille hän tekee kuitenkin heti selväksi, että ellei suhde pääty heti, hänellä on jotain esitettävää poliisille. Christian joutuu puun ja kuoren väliin, mutta ajatus kokea vielä kerran nuoruus sokaisee hänen järkensä, saa unohtamaan jopa Johanin joten Christian tekee aivan uskomattoman suunnitelman. Eikä häntä herätä harhastaan edes hänen Leonoran menneisyydestä tapaamansa Sonja, joka toteaa:

Yhden asian minä joka tapauksessa tiedän, Christian. Leonora ei ole sellainen nainen, jonka mies jättää noin vain.

Ei todellakaan, sillä Leonoran mielestä toiset perheet kasvavat yhteen, toiset erilleen. Johanin sairauden myötä he kolme kasvoivat yhdeksi ja sitä ei kukaan ikinä saisi tuhota. Ei etenkään se hutsukka julkeine katseineen. Yksi on ainakin varma, nyt Christianin on aika tavata todellinen Leonora, nainen, josta hänellä ei ole ollut aavistustakaan...

Tarina on veret seisauttava! Kaiken lisäksi se on tarina tarinassa: tapausta aikanaan tutkinut vanha poliisi kertoo työuransa ratkaisematonta rikosta rantaravintolassa aikuiselle tyttärelleen.  Asia ei jätä Holger Andreasenia rauhaan, vaikka aika on kauan sitten huuhtonut jäljet kuin rankkasade ja sumu luo jo unohduksen seittiä tapahtuneen ylle...

*****

Ahkeran lukijan ja kommentoijan Erkki Erkkilän mielestä tämä kirja on paras dekkari ikinä ja myös genren rajoja rikkova. Taidan lukea kolmannen kerran...

*****

Tästä Love Crime -genren kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kaisa Reetta T. ja Mai/Kirjasähkökäyrä

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Kolmas ja viimeinen (Le jours des Rois) Loppiaisaatto

Kerran loppiaisiltana...
                    Žukovski

En tahdo enää kohmettua pelkooni,
    soikoon Bachin Chaconne,
        ja tulkoon hän luokseni...
Puolisoa en hänestä saa, ja silti 
    juuri meidän vuoksemme,
        kahdeskymmenesvuosisata vavahtaa.
Luulin häntä siksi, joka
    oli salaisuuteen vihitty, ja jolle
         oli katkera kohtalo säädetty.
Yhä viivyt yössä sumuisessa,
    matkalla luokseni, Fontankan taloon
         juomaan uuden vuoden viiniä.
Muistat vaahteran ikkunan takana,
    hääkynttilät loppiaisiltana,
        ja runon,
      Nevan usvista nousevan, peileihin pakenevan.
Et lahjoita kevään sireeninoksaa,
     et sormusta, et rukousta niin auvoista -
          tuot minulle tuhon.

- Anna Ahmatova -
Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (Kirjokansi 2016, suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö)

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe

Olimme aivan tavallinen perhe, ja sitten kaikki muuttui.

Elämän rakentamiseen menee kauan, mutta sen tuhoutumiseen vain silmänräpäys. Menee vuosia, vuosikymmeniä, ehkä jopa koko elinaika tulla siksi, mitä oikeastaan on. Tiet ovat lähes poikkeuksetta mutkaisia.

Minun on vaikeampi ymärtää sen tarkoitusta, miksi perheellemme kävi syksyllä niin kuin kävi. Tiedän, ettei kaikkea voi aina ymmärtää, että on myös korkeampia tarkoitusperiä, mutta kuluneiden viikkojen tapahtumissa en pysty näkemään minkäänlaista tarkoitusta.

Mattias Edvardssonin Aivan tavallinen perhe (En helt vanlig familj, Like 2018, suomennos Taina Rönkkö) osui minulle saumaan, jossa etsin hidasta, psykologista dekkaria joulun välipäivien jälkeiseen muutokseen. Nuoret ja koiruudet olivat lähteneet. Suuri talo oli nyt liian suuri. Loputtomasti satumaista kuivaa lunta ja kaunis alakulo, joka piti tiukasti vielä kiinni ihmeellisestä yli viikon joulustamme. Kollasin dekkareita ja huomasin, että Liken syksyn katalogi oli jäänyt minulta katveeseen. Mattias Edvardsson, eikös hän ollut dekkaristi, joka kirjoitti niin erikoista, että luin aamukolmeen: Melkein tosi tarina. Ja nyt kertomus aivan tavallisen perheen murenemisesta. Perhe ulospäin kaunis ja täydellinen kuin ruukku, mutta halkeamia täynnä. Kirja juuri minulle, kuten oli myös Herman Kochin Illallinen. Haluan kurkistaa kauniiden kuvien taakse ja sitä on minulle tarjonnut Koch ja nyt Edvardsson.

Asetelma on herkullinen. Perheen isä on pappi ja äiti on juristi. Perheen ainoa lapsi Stella täyttää kirjan alussa yhdeksäntoista vuotta, eikä mahdu minkään tavanomaisuuden kriteereihin. Kapinallinen jo viisivuotiaasta. Erityisesti isä on kuitenkin niin antautunut tyttärelleen, että kaikista ongelmista selvitään, kunnes...Kirjan kertojat ovat isä, tytär ja äiti eli luemme kuin saman tarinan, mutta kolmen eri kertojan äänellä. Rrrrakastan tätä ristivalotusta, joka paljastaa eniten juuri kertojistaan!

Rikosoikeuden professorin Margaretha Olsenin poika Christopher on löydetty murhattuna. Chris oli ollut hurmuri, jonka kanssa monet olivat seurustelleet, mutta josta entinen avopuoliso antoi järkyttäviä tietoja Stellalle luullessaan tämän olevan tosisuhteessa Chrisiin. Linda Lokind halusi varoittaa Stellaa ja tämän ystävää Aminaa, mutta hän ei onnistunut olemaan vakuuttava. Kun pahin on tapahtunut pidätetyksi joutuu Stella...

Kun muistelen kaikkia lasten- ja nuortenpsykiatrisen tapaamisia, osasta nuppimaakareista välittyi jonkinlainen itseriittoinen vahingonilo. Täytyi olla jotenkin erikoista, että pääsi kurkistamaan verhon taakse päällisin puolin menestynyttä perhettä, asianajajaa joka oli välillä tv:ssä, ja pappia, hyvä jumala sentään, pappia. Pääsi näkemään meidän täydellisen perheemme likaisimmat sopukat.

Koulukuraattori kävi läpi koko kokemushistoriaansa etsiessään todennäköisiä syitä huonolle koulumenestykselleni. Huumeet? Syömishäiriö? Avioero? Ei ollut enää mitään perusteita, jolla minua olisi voinut testata.

”Eikö isäsi ole pappi?” kuraattori kysyi ja tuijotti minua niin kuin hänen koko elämänsä olisi luhistunut.

”Pappiko? Ruotsin kirkossa?”

En voi olla mainitsematta, että huono koulumenestys ei korreloinut mitenkään Stellan älykkyyteen ja siitä on kirjassa vaikuttava näyttö oikeussalissa. Kirja on myös oikeussalidraamaa ja siitä minä pidän. Katsokaa tarkkaan: Siellä istuu kaksi äitiä, jotka ovat oikeusoppineita ja tuntevat toisensa. Uhrin äiti ja oletetun  murhaajan äiti. Puolustuksen todistajina ovat isä ja paras ystävä Amina. Minun huomioni vie Stellan äiti Ulrika, jossa on jotakin erityistä, sekä kiehtovaa että pelottavaa

Olin juuri äsken tekemässä uraa, askel oli kevyt ja olin pukeutunut päästä varpaisiin Dolce&Gabanaan. Minua arvostettiin suoruuteni, ammattitaitoisuuteni ja uutteruuteni ansiosta. Nyt istun käräjäsalissa ja odotan käsittelya, joka ratkaisee minun, perheeni ja tyttäreni tulevaisuuden.

Muutama kuukausi sitten olimme vielä aivan tavallinen perhe. Nyt olemme joutuneet säälimättömyyden parrasvaloihin.

Oliko unelmia enää jäljellä? Kun näen häntä tuotavan käräjäsaliin, asia muuttuu todeksi, se on kuin isku kasvoille. Epäonnistumiseni on yhtä perusteellinen kuin anteeksiantamatonkin. Stella on yhdeksäntoista, ja kaikki hänen unelmansa ovat murskana.

Aivan tavallinen perhe jättää lukijalle nälän: Tällaista lukisi enemmänkin. Ei mitään kikkailua, ei liian raakaa, mutta ei mitään kesyäkään. Korea, mutta tavallaan myös niin inhimillinen pinta. Moraalin pinta. Perhedynamiikka. Sitten halkeamat, jotka tuovat mieleeni Tolstoin Anna Kareninan, jossa ’Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Mattias Edvardsson leikkii lukijansa kanssa kissaa ja hiirtä, sillä hän ei alleviivaa kumpaan ryhmään Stellan perhe kuuluu – aidosti. Minulla on epäilykseni...

Mattias Edvardsson on dekkaristi juuri minulle! Vahva suositus!

Perjantai-iltana tunsin itseni poikkeuksellisen uupuneeksi pitkän viikon jäljiltä.  Seisoin ikkunan edessä ja katselin, kun elokuun loppu vajosi horisonttiin. Syksyn vakavuus oli saanut jalansijaa. Viimeiset grillisavut katosivat kiemurtelevina savumerkkeinä kattojen ylle ja ulkokalusteet tyhjennettiin tyynyistä.

Lopulta sain riisua papinkaulukset. Nostin käden hikiselle kaulalle. Kun kumarruin ikkunanpieltä kohti, satuin törmäämään perhekuvaan, joka putosi lattialle.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin ja Mai/Kirjasähkökäyrä

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Lumen ihmemaa on vallannut saaremme

Tämä on täyttä totta meillä taas. Jopa Hesarin nouto oli vaikeaa. Kaikki tälle päivälle sovitut menot on peruttu, sillä autoa ei edes näy lumen alta ja pihamaalla on hommia. R. lykkää kolalla nyt auran tekemää polannetta sekä muutenkin etupihaa. Etupihan lumitappioina menetetty kaksi komeaa oksaa vanhoista mongolianvaahteroista. Ne ovat niin suuret, että siirtyvät pois vain paloiteltuina. Minut on vapautettu lumitöistä, vaikka lumi onkin puuterilunta, sillä nukuin tosi huonosti. Ei kai vain johdu liian jännittävästä dekkarista, jota olen lukemassa...Siivosin kyllä yläterassin, mutta muuten olen sekä Lumimiehen että lintujen ruokahuollossa. En siltikään valita, en, sillä lumen takia me tälle saarelle jäimme!

Leena Lumi

Let it snow

Juhli kanssani tätä lumista yötä kuin...

Juhli kanssani tätä lumista yötä
kuin viimeistä vuosipäiväämme.
Katso, tänään on palannut ensimmäinen -
se timanttitalvemme.

Tsaarin talleilta nousee sumua,
Moika upposi pimeään,
Joku himmensi kuunvalon tahallaan -
mihin mahdamme mennäkään...

Kahden keisarihaudan väliin
on eksynyt puisto takkuinen,
ja vankilahoureesta nousseet lyhdyt
antavat hautajaisvalaistuksen.

Mars-kentän uhkaavat jäävuoret
ja Joutsenkanavan kristalli...
Kun sydämessä on pelko ja riemu,
mihin voisin verrata osaani?

Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä 
säde sytyttää eloon lumen tomun,
se hohtaa hopeista lämpöä.

- Anna Ahmatova -
suomennos Marja-Leena Mikkola
Anna Ahmatova Fontankan talossa
kuva Anne Hämäläinen

Välipäivien kuvakimaraa!

Kun joulu on myös hääpäivä, nuorten kihlajaiset sekä kuopuksen synttärit, se on kiihkeää yhdessäoloa, paljon touhua ja etenkin huomisen muistoja. Ainutlaatuista on olla yhdessä nuorten ja koiruuksien kanssa viikko: Harvinaista herkkua.

Joulun kaksi kaunista: Meri ja valkokuusi!  Yhtään jouluruokia emme nyt kuvanneet...

Leena Lumin ensimmäinen selfie.

Joku outo kasakkatyyli oli miehillä, vaikka ei ollut edes kylmä...Sädetikkuja yläterassillamme.

Äiti ja tytär...♥

Lehdenlukua eräänä aamuna...

Kissanviiksissä syömässä.

Koko kööri.

Poroa, joka on saanut elää ainakin onnellisen elämän. Alkuruokana söimme kantarelli-savuporokeiton, mutta ne ehdittiin syödä ennen kuin sain kameran esiin.

Kissanviiksien kuuluisa lankkupihvi...

Match made in heaven eli kihlapari Meri&Sami. Onnea kyyhkyläiset♥

Bloggaajan todellisuutta eli mukana vain muutamia kameroita, mutta en jäähdyttänyt ruokia, en tällä kertaa!

Koska hämmästyttävästi lukijoitakin Alaskasta, oli ihan pakko yrittää Alaska -kakkua...

Melkein Alaska -kakku, hah-hah!

Synttärikalu kakulla.

Oih, kello on yli puolen yön ja kohta kai saapuvat synttärivieraat...Mukavaa välipäivien jatkoa kaikille tasapuolisesti♥

jouluaikaa käyvä
Leena Lumi

PS. Olemme piipahtaneet tyttären kanssa jo paristi Sokoksella vielä olevassa Kalevantulen sesonkiajan myymälässä. Kuvassa punainen patina.

Joulu on kuusenneulasten ja sammuvien kynttilöiden...

Joulu on kuusenneulasten ja
sammuvien kynttilöiden tuoksua
ja hiljaista, onnellisen sykähdyttävää
rakkautta,
ja lahjoja, ja unta, jossa kasvoja hipovat
enkelin siivet.

Me katselemme valaistuja ikkunoita
ja laskemme kynttilöiden liekkejä
ja avaamme hitaasti kirjoja,
jotka luetaan ja unohdetaan.

Ja jossain ajatusten keskellä nukkuu lapsi,
joka kantaa kaikkien unelmien kohtaloa
pienissä käsissään,
ja lempeitten juhtien huuruinen hengitys
lämmittää häntä pimeässä.

- Mika Waltari -
kuva Talven taikaa, Ilona Pietiläinen