Marraskuussa maa ei enää martona makaa, sillä otin marraskuuhun uuden asenteen. Marraskuu on tilaisuus tehdä kaikkea sitä, mitä et muulloin ehdi. Siivota komeroita, lukea vanhoja kirjeitä, kirjoittaa uusia runoja, aloittaa joulu-unelmien todeksi tekeminen… Kotini näyttää yllättäen hieman boheemilta, mutta minä nautin joka hetkestä. Jo kuukauden alussa kaivoin esille kauneimmat joulupaperit, narut ja lahjalaatikot ja levitin ne olohuoneen lasipöydälle. Toin esille myös joulukorttilaatikkoni, teipit, liimat etc. Sinne sun tänne olen asetellut myös Aarikan viehättäviä pikkutonttuja kenellä piparkakku kädessä, kenellä lumihiutale. Keskeneräinen joulukutomus on luonnollisesti herkullisen värinen ja esillä sivupöydällä. Ikkunan takana on pähkinälauta, jossa vierailevat oravat, mutta myös arka närhi, jonka siipipeilin sini on sinisistä maagisin. Haukkakin istuu joskus ylväänä parvekkeen kaiteella ja katsoo suoraan kohti, lumikko vilahtaa pihakalliomme koloon…
Piipahdus Kodin Ykköseen toi paketteihin käärittävää ja minä olen niitä, joille yksi joulumielen tuoja on se, että saan antaa lahjoja. Marraskuussa en vielä kuuntele joululauluja, mutta tämän hetken voimalevyni on ehdottomasti Concha Buika. Ihanaa, kun ei osaa espanjaa! Saa vain antautua fadon ja flamencon tunnelman viemäksi. Marraskuun angstia karkotamme myös Lumimiehen kanssa katsomalla paljon elokuvia. Viimeksi katsoimme Woody Allenin Match Pointin, joka menikin heti minun Allen -listani huipulle, sillä niin vaikuttava se on. Joka päivä hämärän pudotessa sytytän tuikut ja niiden valossa nautin iltapäiväteeni rauhoittuen, kääntyen itseeni, katseeni levätessä lumenpukemassa vaahterassa, sinisessä hetkessä. Koko marraskuu on yksi hurmaava, cinemaattinen, sininen hetki!
Jouluni värit ovat hopea ja sininen, mutta pienellä tontunpunaisella säväytettynä. Pakettien ei tarvitse sisältää mitään kallista, vaan tärkeintä on ajatus ja paketin ulkonäkö. Krääsää yritän välttää, siksi joululahjani onkin useimmiten kirja. Kirjavuosi on ollut jopa tasokkaampi kuin viime vuosi, joten olen ihmeessä kun teen vuoden parhaat kirjat listaani. Nyt alkaa tulla lastenkirjoja, muutama ruokakirja ja tietenkin tunnelmankohottajina joulukirjoja, mutta piipahdamme myös Berliinissä, tutustumme taidehistoriaan ja ehkä ehdimme vielä myös saada yhden naisen dramaattisen elämänkerran luettua. Tiedän kuitenkin, että dekkarinharrastajan joulutoive on aina se sama, joten ainakin yksi todella huomattava jännitysromaani on vielä tulossa ennen joulua.
Tänä vuonna jään viikon lomalle 23.12., koska…,mutta vielä ihan ei ole se aika. Muistakaa Yllätysarvontani, jossa pääpalkintona Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät. Kaikkihan haluavat saada oman Olli Suomisensa♥
Olen aivan varma, että lumi on maailmankaikkeuden kaunein sana. Tulin juuri lumenluonnista. Punaturkkinen, ikäneitokoiruuteni, Hänen Majesteettinsa Olga vallan riehaantui paanittelemaan ja minä lykkäsin puutarhaan polkuja, jotka pidetään auki koko talven. Yksi polku vie yli kaarisillan, sillä japanilaisen uskomuksen mukaan sielu puhdistuu ja virkistyy, kun ylittää kaarisillan. Vanhan leikkimökin terassille olemme jättäneet kaksi isoa korituolia, joissa juomme tähti-iltoina kaakaot ja kynttilöiden liekit tanssivat arktisesssa hurmiossaan.
Mitä vikaa marraskuussa! Vain jääurkujen soittoa saamme odottaa joulukuulle. Anna sielusi kulkea tähtipolkuja, tule mukaan lumiseikkailuun...unohditko polun? Seuraa jälkiäni lumessa. Tule jo!
Syöttinä veteen
kuvasi eteen
valuu hopea
polttava, nopea.
Näetkö ne kaksi
tulista kalaa.
Silmäsi syttyvät.
Vedessä palaa.
- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
kuva Tuure
Tiedätte, että minulla on runoblogi Lumikarpalo ja arvaatte ehkä, että runous on intohimoni. Nyt on käynyt niin, että löysin vastikään Mirkka Rekolan runot ja palan soihtuna! Tässä on vain yksi iso ongelma: En saa mistään ostettua kirjaa Mirkka Rekola - Runot 1954-1978 (WSOY 1979). Kirjaa ei löytynyt edes kustantajalta. Olen pitänyt hallussani harjukaupungin kauneimman kirjaston kirjaa jo pari kuukautta uusien ja sakkoja maksaen ja nyt olen alkamassa kopioida runoja käsin vihkoon...Tiedän: Kulostaa epätoivoiselta. Jos siis joku haluaa myydä omansa tai löytää tämän alla kuvatun kirjan minulle jostain, olen syvästi kiitollinen.
Olen luvannut teille yllätysarvonnan, kun siltä tuntuu ja nyt tuntuu! Kuka vastaa tähän postaukseen saa yhden arvontalipun, kuka on myös vakilukijani saa kaksi lippua ja kuka lisäksi linkittää arvonnan, saa kolme arpalippua. Älkää vastatko anonyymeinä ja mainitkaa selkeästi, monellako olette mukana. Arvonta alkaa nyt ja päättyy 28.11. klo 12. Lumimies toimii jälleen onnettarena;-)
Ja palkintona on tietysti Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät! Jos olet kirjan jo ehtinyt hankkia, aina on ystävä, jolle voit sen antaa lahjaksi. Huomatkaa, että kirja on Pasin signeerauksella♥
Linkittäjät, käyttäkää reippaasti tätä kirjan kansikuvaa. Se on hyvässä koossa ja kansi on niin edustava, että tuo vain lisäarvoa blogiin kuin blogiin. Kannesta saamme kiittää Jussi S. Karjalaista. Tiedän, tiedän, Kaunein Kirjan Kansi 2010 -kisa pidettiin liian aikaisin. Nyt on myöhäistä itkeä, sillä piimä on maassa jo.
Kaikki mukaan Harjukaupungin salakäytävien seikkailuun!
Lähestyvän joulun innoittamana sisällytän tähän arvontaan yllätystä...
Oijoi, millainen viikko tästä tulikaan! Olli Suominen tuli ja sekoitti kaikkien kalenterit (lue: päät) ja yhtäkkiä me olimme kaikki mukana surrealistisessa menossa, jossa kaikki halusivat olla vain cinemaattisia...
Ja kuka määrittää cinemaattisuuden? Pasi Ilmari Jääskeläinen, joka kertoo loistavassa kirjassaan Harjukaupungin salakäytävät meille, miten elämyksellistä meidän kaupungissamme voikaan olla, kunhan sen ensin vain oivaltaa. Minä olen tarjonnut Pasi Ilmarin teille täällä
Ei minun pitänyt häntä tavata ollenkaan, mutta Susa kertoi siitä jotenkin silleen, että arvelen siinä olleen minulle aiotun koukun...Susa tietää minun mielipiteeni asiasta, josta Ilse nyt kertoo blogissaan kaikille. Molemmat arvon Roihuavat Soihdut ovat kirjan myös arvostelleet. Ja mitä tekeekään Amma! Hän arvostelee kirjan blogissaan, mutta sen lisäksi loihe lausumaan minulle: "Arvasin, että juuri sinä vaikutut tästä kirjasta, joten olen iloinen, että päätit tutustua siihen!" Voi, mikä onnettomuus, ellen olisikaan syttynyt!
Pakko jatkaa vielä yksi asia Amman miehestä, joka oli Amman kertoessa intona tästä kirjasta, todennut, että 'tuohan on David Lynchiä'. Siinäpä se, miksi jouduin hypnoosiin/huumaannukseen: En voi ikinä jättää David Lynchin filmejä katsomatta. Kerrankin piti vain vähän vilkaista alkua Lumimiehen kanssa, kun oli aamulla aikainen lähtö, niin eikö istuttu kuin toteemit kiinni siinä kaikessa huikeassa, mitä Lynch pystyy loihtimaan ja johon jotenkin oudosti uskoo ja lähtee mukaan. Siis jos joku ei tiedä, niin Lynch ohjasi mm. tv-sarjan Twin Peaks.
Myös Unelma on ollut yhtä pötköä niin harjukaupungin lumoissa, että taatakin on saanut tyytyä vain purkkihernesoppaan ja kutimetkaan eivät ole heiluneet entiseen malliin.
Lumiomena puolestaan on tehnyt Pasin aiemman kirjan Lumikko ja yhdeksän muuta ja sen voitte lukea täällä
Nyt Olli Suominen on alkanut leikkiä kanssani meidän puutarhassa ja puistossa, kuten kuvista näette. Sitä ei vielä tiedä, mistä hänet löydämme ennen kuin vuosi vaihtuu...
Toivotan teille kaikille, rakkaat, ihanaiset, oikein Cinemaattista Viikonloppua♥
Ja Pasille: Hyvä Sinä♥
teidän
Leena Lumi
Koska pian koittaa taas aika, jolloin valitsen Vuoden Kirjat, muistellaan hetki viime vuotta. Näin kirjoitin viime vuonna luettuani 140 kirjaa:
VUODEN 2009 KIRJALLINEN ELÄMYSTUSINA
Geraldine Brooks/ Kirjan kansa (People of the Book, Tammi 2009)
Satu Koskimies/ Hurmion tyttäret (Tammi 2009)
Amin Maalouf/ Samarkand (Samarcande, Gummerus 2009)
Jussi Siirilä/ Juoksija (Gummerus 2009)
Katharina Hagena/ Omenansiementen maku (Der Geschmack von Apfelkernen, Minerva 2009)
Nick Cave/ Bunny Munron kuolema (The Death of Bunny Munro, LIKE 2009)
Linda Olsson/ Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (Let me sing you gentle songs, Gummerus 2009)
Tommy Tabermann/ Eroottiset runot (Gummerus 2009)
Reginald Hill/ Beulahin kukkulalla (On Beulah Height, Gummerus 2009)
Heli Slunga/ Varjomadonna (Minerva, 2009)
Anna Gullichsen, Cara Knuutinen/ Satu Kukkameri ja lumen ihme (Saga Blom och snöflickan, Tammi 2009)
Hannu Hautala, Tuomo-Juhani Tapio/ Ensilumi (First Snow, Minerva 2009)
Siis vuosi 2009 on ollut aivan mielettömän satoisa niin omenista kuin kirjoista. Luin teille tänä vuonna noin 140 kirjaa, mutta huomatkaa, että tässä listassa ovat nyt tämän vuoden kirjat. Tässä eivät myöskään ole uusintapainokset, siksi ette näe Herta Mülleriä listalla. Hän olisi muuten ollut, sillä olen joskus samaa mieltä Nobel-komitean kanssa: Herta Müller on runoproosallisin kirjoittaja, johon olen ikinä törmännyt.
Jonkun aikuiskirjan poisjäänti teitä saattaa ihmetyttää, mutta halusin antaa tilaa myös edes yhdelle lastenkirjalle. Pidän myös kovasti runoista, mikä näkyy. Toisaalta olen suuri ja vannoutunut dekkarien ystävä ja niistä todellakin tiedän ja osaan sanoa, joten olkaa varmoja, että se ainoa dekkari, joka mukaan mahtui eli Beulahin kukkulalla on takuulaatua. Ne, jotka tietävät kiintymykseni kirjan tv-sarjaan Yorkshiren etsivät, älkää vain luulko, että Dalzielin karismaattinen ruokkoamattomuus vaikutti valintaani!
Ketä listassani joku ärsyttää, muistakoon, että arvostelu on vain henkilön subjektiivinen mielipiteen ilmaus: Ei yhtään sen enempää, eikä vähempää.
Järjestyksestä sen verran, että kolmen kärki on ollut selvillä jo tovin, muut ovat sitten satunnaisjärjestyksessä, mutta mukana.
Kirjan kansa on niin uskomaton kirja, että…en pysty sanomaan, sillä nyt taas…kyynelehdin. Niin kauan kuin tehdään tällaisia kirjoja kannattaa elää!
Nyt kun eletään marraskuuta, alkaa kirjasato näyttää viime vuottakin kovemmalta. Olen ihan tuskassa valintojen kanssa, mutta kolmen kärki on jo aika selvä ellei sitten…Odotan jännityksellä paria kohta tulevaa, joista saattaa ilmestyä ’musta hevonen’.
Tajusin muuten vasta juuri, että aina ei älyn valo kohtaa liikaa lukevaa naista, vaikka Waltari muuta lupaa. Minun omassa blogissani saan kyllä tehdä sen, että laitan listan sen mukaan, mitä kirjoja olen sen vuoden aikana lukenut, en sen mukaan, mikä on ollut kirjan alkuperäinen ilmestymisvuosi, joten Herta Müller kuuluu millä tahansa kolmesta kirjastaan tähän listaani, mutta haluan tukea novellia ja olkoon se siis Matala maa.
Prologi
’Tämänkin hämärän’ on meidän tarinamme ja tiedät sen. Sinä voit paeta jokiini ja minä teen paollasi mitä haluan. Senkun heität surusi verkot ja lähetät punaisia hätämerkkejä, sinä olet kuitenkin syyllinen tähän julmaan leikkiin ja kulutat kaiken, kaiken…,mutta minä teen tästä muistojen korun, jota kannan ylläni kunnes taivas tulena palaa. Yöllä näin sinun kirjoittaneen nimeni tähtien sekaan savukirjaimin. Luota minuun. Minussa on päiviesi harha ja loppuelämäsi usva. Syksyllä kohtaat minut roosassa baskerissani Kirkkopuistossa ja silloin vihdoinkin huomaat silmieni vihreät linnut…
Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010) järisytti tajuntani. Minussa soi tunnusmusiikki Fellinin elokuvasta La Strada. Myöhemmin musiikki vaihtuu Cherbourgin sateenvarjoihin, joka liittyykin yhteen elämäni cinemaattisimmista kokemuksista, mutta lopulta Love Storyn iki-ihana melodia hukuttaa kaiken alleen…Kun kirjoitin vuosia sitten lehteen Rakkaudella Jyväskylä, Rakkaudella Muuratsalo, en tiennyt mitään Pasi Ilmarista, en Harjukaupungin salakäytävistä, enkä siitä, että sekä Olli Suominen että minä saamme samana päivänä viestin vuosikymmenien takaa. Kun arvostelin teoksen Schaumannin linna, tein sen tutustuakseni kaupunkiin, jossa olisin halunnut syntyä, enkä saanut vihiäkään salakäytävistä. Otin Pasin kirjan lukuun, koska ihan viattomana menin Susalle katsomaan, mitä hän on viimeksi lukenut ja minähän en koskaan tee kirjaa, josta olen jo ehtinyt lukea jonkun muun arvostelun! Pasi Ilmari Jääskeläinen on poikkeus, joka vahvistaa säännön, sillä minä en pysty häntä vastustamaan.
Kustantaja ja kirkkovaltuutettu Olli Suominen saa 14. helmikuuta viestin kolmenkymmenen vuoden takaa. Kerttu oli ollut hänen ensirakkautensa, jolle hän oli lukenut Pablo Nerudaa, jota hän oli rakastanut nuoren miehen huumalla: kiihkeänä poikana ja päärynähameista tyttöään palvovana ritarina. Montako sekunnin tuhannesosaa vie vastata. Vai jättääkö hän vastaamatta ja kohtalo tekee sen hänen puolestaan. Miten vastata kolmenkymmenen vuoden taakse, kun viereisessä huoneessa nukkuvat rakas vaimo ja yhteinen lapsi. Vai onko vastaus Elokuvallinen elämänopas, kirja, jonka kannessa on päärynänkuva ja painettu omistus: Elämäni rakkaudelle, päärynämekkoiselta tytöltä!
Pasi Ilmari Jääskeläinen on sijoittanut kirjansa Suomen viehättävimpään kaupunkiin, Jyväskylään. Teoksen pinnallinen poikkeavuus on cinemaattisuus, josta saadaan upeita viittauksia lukuisiin kuuluisiin elokuviin, näyttelijöiden lausahduksiin, heidän nimiinsä ja eri elokuvien tunnelmiin. Mutta se on vain pintaa, vaikkakin vaikuttavaa sellaista:
Pyhä elokuvallinen kolminaisuus syntyy kauneudesta, toivosta ja tuskasta. Kauniilla tarinalla on kaunis alku ja kaunis loppu. Siinä missä alun tekee kauniiksi onnen kangastus, loppu ammentaa kauneutensa tuskasta.
Jotta voisi elää elokuvallisen syvästi, on antauduttava täydellisesti sille tarinalle, jota kulloinkin on alkanut elää todeksi, vaikka se vaatisikin moraalisesti arveluttavia tekoja tai, kuten jotkut sanoisivat, synnillisyyttä.
Kirjan syvimmän toden minä löysin muualta. Lukijani tietävät, että kun kohtaan vaikuttavan, todella vaikuttavan kirjan, minä joko lähden itse mukaan kirjan tarinaan, polvistun arvostelun lopuksi tai käytän liikaa sitaatteja upeasta kielestä huumaantuneena. Nyt voisin käyttää viime mainittua, sillä Harjukaupungin salakäytävät on verbaalisen ilotulituksen yläviivastoa, mutta sitä on niin paljon, etten osaisi valita, joten tyydyn ensimmäiseen vaihtoehtoon, te vain ette nyt huomaa minua, sillä kulkuni on yöeläimen, mutta minä olen mukana juuri näillä kaduilla, juuri näissä öissä, näissä kesissä…paitsi, että siinä missä Kerttu syö mansikkatuuttia, minun sankarini tuo minulle Harjun rapuille päärynätöttörön!
Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät on unta, unelmaa ja surrealismia! Kirjailija Jääskeläisen ote ei herpoa hetkeksikään. Minä olen petona suomalaisten mieskirjailijoiden perässä, sillä jälkeen Waltarin ei ole montaakaan tullut, joka minulta armon saa, paitsi runoilijat, mutta Pasi Ilmari saa aikaan aivan uudet tuulet. Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu ennen. Tästä ei ole kirjoitettu ennen näin. Dialogin kanssa ei tarvitse myötähävetä, kuten liian usein on laita suomalaisherrojen kirjojen kanssa ja vaikka tarinaa viedään kahdessa aikajaksossa, niin miten lempeästi ja soljuen se käykään, kuin nuoltaisiin Harjun rapuilla samaa valuvaa jäätelöä ja pehmeät huulet kohtaisiva eli kirja on kuin rakastelun esileikkiä. Eikä mikään pääty esileikkiin, vaan mukaan tulevat monimuotoiset huipentumat niin erotiikan kuin ihan tarinankin myötä. Suuri yllätys on luvassa ja kaikkea säestävät alati Olli Suomisen sateenvarjojen humahdukset, jotka ovat niin suloisia…
Nyt on pakko toivoa, että Pasi Ilmari Jääskeläinen on luovana esimerkkinä, miten kirjoittaa jännittävästi, kiinnostavasti, mutta ei kyynisesti. Kirjoittaa suloisesti kuin…pieni poika, mutta olla kuitenkin mies, jonka kirjan rivien välistä voi lukea rakkautta, ihailua ja ymmärrystä naisiin – monimuotoisesti, unessa tai todesti:
Nainen pysähtyy, hän on alasti. Vihreät, hämmästyttävän pitkät häpykarvat hulmuavat vedessä kuin meriheinä.
Sitten nainen huokaa, ohjaa Ollin pään alemmaksi ja laittaa toisen rinnoistaan hänen suuhunsa. Siitä virtaa maitoa. Nainen kuiskaa, että se on suolaista kuin merivesi, mutta vapauttaa kaikista suruista.
Epilogi
The hallowing of Pain
Like hallowing of Heaven,
Obtains at a corporeal cost –
The Summit is not given
To Him who strives severe
At middle of the Hill –
But He who has achieved the Top –
All is the price of All –
- Emily Dikcinson -
*****
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Marika Sannabanana Annika K Aili Suketus Sonja Kirsi Susa, Penjami, Erja, Ilse, Katja/Lumiomena, Valkoinen kirahvi, Sanna, Morre ja Elma Ilona
Eräs kirja vie nyt kaiken huomioni. Suljettu puhelin, Lumimies reissussa, boheemielämää eli vain luen ja luen. Tämä vaatii nyt tämän. Keskittymisen. Sorry!
Tulen takaisin kirjan kanssa ja sitten saatte runoja sekä Lumikarpaloon että Lumiin ja myös joulua enteilevän viestini, mutta ensin tärkein: Ja se on olla nyt läsnä tässä hetkessä täysillä. Palataan!
Koska Patricia Cornwellin Kay Scarpetta –sarja on jatkumo, varoitan jo etukäteen, että alla olevassa tekstissä saattaa olla juonipaljastus!
Patricia Cornwellin uusin Kay Scarpetta –kirja Valokeilassa – Kay Scarpettan tutkimuksia (The Scarpetta Factor, Otava 2010, suomennos Ilkka Rekiaro) ei petä lukijoitaan, vain yllättää sillä, että mustat kirjan kansilehdet ovat vaihtuneet valkeisiin. Hyvä juttu vain, sillä onko mitään dramaattisempaa kuin vaikka kuollut ruusu lumessa tai veri lumessa…
Eläville olemme velkaa kunnioituksen. Vainajille vain totuuden.
- Voltaire, 1785 –
Scarpettan totuus on aina obduktio, ruumiinavaus ja näin hän kauniisti, tyynesti tavallaan antaa vainajalle viimeisen sanan. Tästä minä pidän. Kuolleiden hiljaisuudesta ja Scarpettan antaumuksesta.
Valokeilassa pitää meidät kuitenkin suurimman osan aikaa etäällä ruumissalien rauhasta, sillä kun Hannah Starr katoaa ja Toni Darien löydetään kuolleena Keskuspuistoon suuntautuneen sateisen juoksulenkkinsä jälkeen ja samanaikaisesti Bentonilta katoaa naispotilas Dodie Hodge, niin:
Hän ei ollut pelännyt niin kovasti pitkään aikaan.. Hänellä oli paha aavistus, hänen psyykeensä oli mustelmilla, ja hän kuvitteli sen sinertävän ja aristavan. Johtuu muistetuista emootioista, jotka eivät enää ole todellisia, hän sanoi kuullen päässään oman äänensä. Siitä oli pitkä aika. Se oli silloin ja kaikki on nyt hyvin. Työtovereiden huoneiden ovet olivat kiinni. Kaikki olivat lähteneet, jotkut lomalle. Jouluun oli tasan viikko. (Benton)
Nyt ollaan New Yorkissa ja joulutunnelma on valtaamassa suurkaupunkilaiset. Pormestari ei kuitenkaan ole tyytyväinen, sillä kaupungin murhat tekevät hallaa matkailulle ja Toni Darienin musertunut äiti ei tajua, miksi hänen tyttärensä oli juossut sateessa, vaikka vihasi sateessa juoksemista. Kaiken huipuksi presidentin entinen lehdistösihteeri Carley Crispin saa houkuteltua Kay Scarpettan tv-ohjelmaansa, jonka jälkeen kukaan ei saa rauhaa ennen kuin…Ja Vermontissa Lucy Farinell, Kayn sisaren tytär ja apulaissyyttäjä Jaime Berger tekevät lähtöä New Yorkiin hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä Jaime ottaa selvästi etäisyyttä, jotain on hullusti ja kun Lucy on onneton, hän vain ärtyy aina räjähdyspisteeseen asti. Lucylla ei ollut aavistustakaan, mitä Jaime tiesi ja millä miinakentällä hän eli:
Bergerillä oli paljon menetettävää, hän ei halunnut kenenkään julkkiksen iskevän lommoja hänen maineeseensa. Hänellä oli jo ihan kylliksi lommoja, syyttä saatuja. Eikä hänen suhteensa Lucyyn ollut auttanut asiaa. Päinvastoin, hitto vie. Ilkeitä juoruja ja pahoja puheita internetissä. Miestenvihaajalesbo, juutalainen yleinen syyttäjä Berger oli päässyt uusnatsien hittilistan kärkeen, hänen osoitteensa ja muita yksityisasioita oli levitetty netissä siinä toivossa, että joku hoitaisi asian. Ja kristityt fundamentalistit kehottivat häntä pakkaamaan laukkunsa yhdensuuntaiselle matkalle helvettiin.
Kun on lukenut kaikki Kay Scarpetat, mitä tähän asti on ilmestynyt, on vaikea olla tekemättä juonipaljastuksia, mutta on myös aika vaikea verrata kirjoja toisiinsa. Sen verran yritän, että Valokeilassa teoksessa on minun makuuni liikaa Lucya ja hänen kaiken järjen ja ihmismielen ylittävää uusinta tekniikkaa, joka minua ei voisi vähempää kiinnostaa. En ole koskaan edes pitänyt Lucysta. Myös Benton Wesley, Kayn rakastettu ja kuuluisa oikeuspsykiatri, FBI:N entinen johtava profiloija, on jotenkin omahyväinen ja etäinen. Vain Marino ja Kay ovat entisensä, paitsi, että mitä tapahtui jokin aika sitten kahden viime mainitun välillä, suitsee rajusti Pete Marinon käytöstä. Nyt kiinnostukseni kääntyikin New Yorkin piirikunnan apulaissyyttäjään Jaime Bergeriin, josta Cornwell voisi ammentaa seuraavassa kirjassaan enemmänkin. Hän on kiinnostava!
Cornwellin tyyliin tottuneenakin, olin aluksi lujilla liian monien päällekkäisten tapahtumien ja ihmisten virrassa. ”Liian monta asiaa on käynnissä yhtä aikaa, ja minun pitää käydä veskissä.” (O’Dell) Jotenkin Patricia kuitenkin onnistui kuromaan kaiken yhteen ja saatoin alkaa nauttia kirjan rajusta virrasta. Cornwell tuo esille myös USAn talouslaman, joka saa ihmiset etsimään unohdusta keinolla millä hyvänsä. Paheet ja viihteet kukoistavat, elokuvat, elintarvike- ja juomateollisuus kukoistavat.
Ja sitten esiin nousee vanha kauhumme keskiaikaisen ranskalaisen linnan uumenista. Hän, joka kärsii hypertrikoosista, hän, jota joku vertaa ihmissuteen, hän joka kantaa Chandonnen suvun kirousta:
Pimeys ja valo. Rakkaus ja viha. Luominen ja hävittäminen. Kaikkien asioiden vastakohdat ovat läheistä sukua toisilleen. Bentonin oli löydettävä hänet. Bentonin oli pysäytettävä hänet.
Ellei ole lukenut aikaisempia Kay Scarpettoja, jää väistämättä osin vajaaksi siitä, mitä Chandonnen suvun varjo merkitsee. Mitä merkitsee, että Jean-Baptiste on juuri nyt New Yorkissa. Valitan!
Sen sijaan, saamme vihdoinkin kiittää tekniikkaa dekkarihistorian uskomattomimmasta seurannasta. Kun Toni Darien aloittaa kuolemanjuoksunsa, hän kantaa mukanaan BioGraph –kelloa ja tämän ansiosta me juoksemme kuolemaan yhdessä hänen kanssaan saaden tarkkoja tietoja paitsi syketiheydestä, myös ilmankosteudesta, lämpötilasta, missä Darien juoksee ja montako askelta hän ottaa missäkin ajassa. Ja: Mihin juoksu päättyy...Vaikuttavaa!
Onneksi Patricia on Patricia ja saamme nauttia lopuksi jotain rauhoittavaa:
”Haluaisin kertoa teille eräästä suvun perinteestä, jos jaksatte kuunnella”, Scarpetta sanoi. ”Muistoleipä. Äitini leipoi sitä, kun olin pieni, ja nimi tulee siitä kun sitä syö palan, kuuluu palauttaa mieleen jokin tärkeä muisto. Se voi olla lapsuudesta. Se voi olla miltä vain ajalta ja mistä tahansa paikasta. Joten minä ajattelin, että juomme maljan ja haukkaamme leipää ja muistamme, mitä olemme käyneet läpi ja keitä olemme, koska sekin on osa meitä.”
”Ystäville”, hän sanoi nostaen lasiaan.
Patricia Cornwell (s. 1956) on yhdysvaltalainen jännityskirjailija, joka toimi ennen kirjailijaksi ryhtymistä rikosreportterina sekä avustajana kuolinsyyntutkijan toimistossa.
Cornwellin Scarpetta-sarjan päähenkilö on Kay Scarpetta, joka sarjan alkupäässä toimii Virginian johtavana kuolinsyytutkijana. Ensimmäinen kuolinsyytutkija Scarpetasta kertova kirja Post mortem ilmestyi reilut 20 vuotta sitten! Sen jälkeen lukijat ympäri maailmaa ovat jääneet koukkuun sarjamurhaajajännäreihin ja etenkin Kay Scarpettan persoonaan. Cornwellin dekkareita on julkaistu yli 50 maassa.
Suomalaisten sydämissä italialaista ruokaa ja viinejä rakastavalla tohtorilla on erityinen paikka: kirjoja on myyty maassamme yli miljoona kappaletta!
Scarpetta sarjan lisäksi Cornwell on kirjoittanut muutamia poliisiromaaneja sekä joitakin tosipohjaisia teoksia. Rikoskirjallisuuden ja televisiosarjojen patologiamuodin katsotaan saaneen alkunsa Cornwellin teoksista.
Cornwellin puoliso on Staci Gruber. Lesbosuhteessa elävä Cornwell on aktiivinen homojen ja lesbojen puolestapuhuja. Hänellä on takanaan avioliitto Charles Cornwellin kanssa.
Kay Scarpetta sarjassa on ilmestynyt:
Post mortem (Postmorten 1990, suom. 1994)
Mitä jäljelle jää (All That Remains 1992, suom. 1993)
Ruumiin todistus (Body of Evidence 1991, suom. 1994)
Julma ja tavaton (Cruel and Unusual 1993, suom. 1995)
Ruumistarha (The Body Farm 1994, suom. 1996)
Köyhien kalmisto (From Potter’s Field 1995, suom 1996)
Ansaittu kuolema (Cause of Death 1996, suom. 1997)
Luonnoton surmaaja (Unnatural Exposure 1996, suom. 1998)
Syttymispiste (Point of Origin 1998, suom. 1999)
Mustalla merkitty (Black Notice 1999, suom. 2000)
Viimeinen piiri (The Last Precinct 2000, suom. 2001)
Raatokärpänen (Blow Fly 2003, suom. 2003)
Pahan jäljillä (Trace 2004, suom. 2004)
Pedon leima (Predator 2005, suom. 2005)
Kuolleiden kirja (Book of the Dead 2007, suom. 2008)
Scarpetta (Scarpetta 2008, suom. 2009)
Valokeilassa (The Scarpetta Factor 2009, 2010)
Patricia Cornwellin kirjoille on myönnetty muun muassa arvostetut Anthony Award, Edgar- palkinto, John Creasyn muistopalkinto ja Kultainen tikari.
Nyt joku saattaa ihmetellä, miksi tuon Patricia Cornwellin esille vasta nyt. Siksi, että tämän piti olla minun oma salaisuuteni! Olin pitkään sitä mieltä, että kätken himoni Kay Scarpettan elämään, kuten Kay Scarpetta on kätkenyt himonsa Elviksen –levyihin ja paljastaa asian vasta, kun huomaa rikospoliisi Pete Marinon vakavan ihailun edesmenneeseen laulajaan. Tosin silloinkin Kay vannottaa, että tieto ei saa levitä ja kertoo Marinolle myös, miten Elvis todellisuudessa lähti tästä maailmasta: vessan pytyllä istuen, housut kintuissa. Asia, josta pintakovapoliisi ei meinaa selvitä…
On äärimmäisen vaikeaa selittää, miksi omistaa jokaisen Kay Scarpetta –kirjan, sillä meno on julmaa, tempo välillä vaativaa ja joskus henkilöitä on liikaa. Tätähän en muille dekkaristeille anna anteeksi. Cornwell olkoon poikkeus, joka vahvistaa säännön! Mutta: Cornwellissa on sitä jotain, joka tulee juuri ripauksesta Italiaa. Kay laittaa usein ruokaa – italiaksi. Myös hänen lähin poliisikollegansa Marino on juuriltaan italialainen, mikä ei voi olla maistumatta teoksissa.
Cornwell kirjoittaa jollain käsittämättömällä tavalla juuri naisia kiinnostaen. Hän on kiinnostunut naisten mielipiteistä, vaikka tekniikka sisarentyttären Lucyn huipputaitojen takia välillä hyppiikin ylitse älyn ja järjen, mutta eihän edes Kay pysy perässä. Kay myös kertoo juoksusuoritteidensa heikkenevän iän myötä, mutta kiinnostus Bentoniin ja erotiikkaan vain kasvaa vuosi vuodelta.
Tämänkin paljastan: Minä ja Bessu vietämme aina perinteistä joulua, jota innolla teemme viikkoja etukäteen. Kaikki on kuin sadusta ja joulukirkkokin kuuluu usein asiaan, laulamme Oi, jouluyö! ja sitten vaellamme keskiyöllä hautuumalla ihailemassa kynttilämerta, vaan ennen kuin suden hetki on alkanut, kaksi täyspäisen kirjoissa kulkevaa naista ahmii suklaata ja Scarpettaa!
Patriricia Cornwell on aikoja sitten tajunnut, että naiset määräävät markkinat. Naiset määräävät mitä kirjoja myydään paljon. Naiset ensinnäkin ostavat kirjoja eniten ja toisekseen naisia on enemmän. Tämän päivän naiset ikääntyvät yhtä aikaa Kay Scarpettan kanssa ja seuraavat ihmeissään maailmaa, jossa oman ikäisiä miehiä on kohta vaikea kohdata tai he istuvat vanhainkodissa vihanneksina. Kay Scarpetta on naisille välttämätön energialataus, joka pitää hanat auki!
Olen myös kuullut huhun, että etenkin pienten lasten äidit tarvitsevat vuotuisen Scarpetta-annoksensa, muuten jaksaminen ei ole varmaa…
Tätä koko Scarpetta-paljastusta tulen ehkä katumaan, mutta silti ihmettelen, mitä ihmettä minä ja Bessu nyt teemme jouluyönä, kun tämän vuoden Scarpetta on jo luettu?
No, tiedän minä;-) Vastaus löytyy romantiikan puolelta...
Leena Lumi ei hyydy, mutta selvästi sataa nyt hitaammin kuin ennen. Tämä on semmoista pehmeää puuterilunta, joka hellästi sataa maahan, puiden oksille, rakkaan syliin, oravan turkille, lyhtykoisojen päälle, järven kalvolle...
Piti laittaa tänään kirja, kuten kirjablogin luonteeseen kuuluu, mutta laitankin sen vasta huomenna ja lähden piiiiitkälle lenkille kiertelemään kauniin saaremme rantoja. Tankkaan samalla akkujani, sillä paljon on vielä virrattava ennen joulurauhaa, mikäli se minusta riippuu.
Siis hengissä ollaan, mutta enemmän itseä ajattelevassa mielentilassa. Palataan♥
She
Tämä ei ole Päivän Asu, paitsi ehkä pinkki baskeri sitä onkin. Sain Roihuavien Soihtujen ensimmäisen iltakokoontumisen yhteydessä Helsingissä Saralta pinkin baskerin, jonka hän halusi kuvattavaksi päässäni. Kiitos Sara!
Kuva on otettu lauantaina, joten huomaatte miten vähiin lumi on mennyt. Valkeus jatkaa katoamistaan, sillä edelleenkin on aivan loskakeli. Aion kuitenkin pysyä lumipirteänä säästä huolimatta ja luen kiinnostavia kirjoja, lämmitän leivaria, kudon/neulon jotain punaista, pehmeeää, järjestelen komeroita (sic!) ja käärin joululahjoja kauniisiin paketteihin. Joulu ei ikinä voi tulla liian aikaisin!
En missään nimessä muuta kirjablogiani muotiblogiksi, mutta tänään on nyt tällainen maanantai.Vilkasta viikkoa teille kaikille! Lennetään, uneksitaan!
Monday, Monday...
Eilen vietettiin Topin 10-vuotissynttäreitä, jotka ovat aina paitsi hauska 'happening' sinisessä talossa järven rannalla, myös joulunavaus! Tämän jälkeen ei enää pidätellä, vaan tervetuloa kaikki, mikä liittyy jouluun, lumeen, salaperäisiin paketteihin, Välikaton Feetun viesteihin etc.
Kiitos, Bessu & koko poppoo♥
Siis minun ei pitänyt postata tänään mitään, mutta miten voisin olla ojentamatta kaikille isille Runotalon taikatähtiä!
Tässä samalla sinisen huumaa sinisen rakastajille, mystiikkaa sitä kaihoaville, mutta ilman runoa, sillä maailman paras isäruno kertoo kesästä...paitsi, mitä väliä on vuodenajalla, nythän on kysymys isästä:
Suvimaisema:
lahdentyven, saunaranta
ja vene ja helle,
männikön tuoksu, kukat,
välkkyvät kalat,
lapsi, lapsia, lapset
ja vanha onnellinen kaiku.
Isä hei!
- Lauri Viita -
Lumiasterit kukkivat ja viikonloppu alkaa. Vaikka Lumimies ei olekaan isäni, niin valmistan hieman tasokkaampaa viikonloppua. Sitä ennen kuitenkin kerron, että myös Tomomi ja Jori ovat tehneet arvostelun kirjasta Kosto: Rakkaustarina. Löydät Tomomin täältä ja Jorin täältä
En lupaile nyt mitään ensi viikoksi, sillä huomaan, että jos ilmoitan jotain, se ei sitten toteudukaan. Parempi mennä eteenpäin vain liikoja lupailematta.
Pukeudun nyt esiliinaan ja alan valmistaa Leenan gulassia
Parin tunnin päästä kaikki on jo aika lumoavaa...ja aion olla täysillä läsnä armaalleni, tyttäreni isälle. Huomenna menemme parhaan ystäväni nuorimmaisen 10 vuotissynttäreille ja sitten...
Toivotan teille kaikille ihanaa isänpäiväviikonloppua♥
Leena Lumi
Sing Me A Song Again, Daddy
Oi, muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin? Kun yö liki ikkunan liikkui, se virsi, se viihdytti niin. Se antoi rintahan rauhan, se uskoa unehen toi. – Jos muistat sen virren, niin laula, laula se oi!
Muistatko isä? Sinulla oli vihdoinkin pieni tyttö, pieni, suloinen, paksu vauva, jota olit odottanut vuosia ja taas vuosia. Ehkä kaipasit häntä jo rintamalla, kun olit taistelemassa lapsellesi itsenäistä Suomea. Ehkä haaveilit hänestä jo sotasairaalassa, jossa olit toipumassa sodan haavoistasi. Ehkä näit hänet jo silmissäsi, kun rauhan palattua aloit rakentaa omaa elämääsi ikuiset kranaatinsirpaleet selässäsi.
Muistatko isä, kuinka koko Säkylä sanoi, että ’tuolle tytölle Viljo hakee vaikka kuun taivaalta’. Pieni nuhani oli sinulle maailmanloppu, johon haettiin apua vaikka keskellä yötä ja vähät eivät olleet nekään yöt, jolloin heijasit huutavaa prinsessaasi sylissä tai istuit hikimärkänä höyryhengityshupun alla seuranani. Työstä tultuasi et koskaan ollut liian väsynyt asettuaksesi nelinkontin lattialle, jotta tyttäresi sai riemusta kiljuen ratsastaa selässäsi huoneiston ympäri, ympäri, kohti auringonlaskua.
Ja ne pyöräretket pitkin pitäjää! Sinä polkien ja minä ylpeänä tarakalla istuen. Milloin mentiin mummolaan, milloin Pietilään tai Rauniolle, aina kuitenkin poikettiin oikealle tötteröjäätelölle. Sellaista jäätelöä ei ole enää olemassakaan, sillä se oli oikeata hellyysjäätelöä.
Muistatko isä, kun sairastuin vakavasti ja jouduin kuukausiksi sairaalaan, kuinka olit kuolla tuskaasi ja mitkään lääkärien vakuuttelut eivät antaneet Sinulle toivoa. Lopulta et voinut enää käydä luonani, sillä huusin vuorokauden suoraa huutoa lähdettyäsi ja minut piti sitoa sänkyyni kiinni. Muistatko, kuinka aloin toipua ja Sinä riehakkaana ilosta keksit, että nyt likalle tuodaan televisio! Aku Ankkoja luit minulle niin, että äänesi oli enää vain pelkkää pihinää. Ja nukuit kanssani lattialla, sillä sairauteni jälkeen minua pyörrytti sängyssä.
Ja isä rakas, muistatko ne ukkoset, joita pelkäsin niin, että istuin pimeässä komerossa tuntikausia. Ja kuka jälleen olikaan kanssani, oma isäni, maailman paras isä!
Rakas isä, kiitos Sinulle, että olit niin paljon kanssani. Kiitos, että olit aina jaksavainen ja ymmärtäväinen ja hellä. Kiitos, että aina seisoit puolellani ja kehuit ja kannustit lastasi. Ne hetket, jotka annoit minulle, eivät unohdu koskaan. Ne ovat elämäni tukipilarit, joihin nojaan, kun väsyttää. Ne ovat muistoja, jotka tähdittävät isän ja tyttären tarinaa. Ne samat tähdet haluaisin ojentaa valoksi ja iloksi kaikille isille ja heidän lapsilleen.
Muistatko isä, kuinka lauloit: Rakastan elämää, joka nuoruuden haaveita kantaa. Rakastan elämää, joka muistojen hetkiä antaa. Rakastan elämää, sille lempeni tahdon ma antaa. Rakastan elämää, joka muistojen hetkiä kantaa.
Isä rakas, kaikki taivaan tähdet Sinä!
♥:lla tyttäresi Leena
Siellä, missä kasvit kurottuvat veden alla valoa kohti, valkeat putouskukat ylistävät veden kuohuja, huuhkaja lumoutuu taivaan tähdistä, kurjet tanssivat kevätaamun hurmaansa, ilves haukottelee auringossa, kukkahämähäkki keimailee punakämmekällä ja pieni supikoira peilailee itseään lammen kuvajaisesta, siellä ovat olleet liikkeellä Suomen parhaimmat luontokuvaajat säästä viis’ ja sydän täynnä intoa valokuvaamiseen. He ovat olleet liikkeellä kaikkina vuorokauden- ja vuodenaikoina ja nyt me saamme nauttia heidän työnsä tuloksista upeassa kuvateoksessa Vuoden Luontokuvat 2010 – Suomen Luonnon Vuodenkierto (Suomen luonnon valokuuvaajat ry/WSOY). Kirja perustuu nyt 30. kerran järjestettyyn Vuoden Luontokuvat –kilpailuun, jonne tänä vuonna lähes 1 100 kuvaajaa lähetti yli 9 600 valokuvaa!
Kasvit –sarjan voittajaksi tuli vedenalaiskuvaukseen innostunut Pekka Tuuri kuvallaan Kohti valoa. Kirjassa esitelläänkin laajemmin vedenalaiskuvauksen erikoisuuksia ja erikoislukuna on Kuvaushaasteena vedenalainen Itämeri. Näissä kuvissa onkin sitten sekä kasveja että eläimiä. Vaikka vesi onkin elementeistä kiehtovin, pidin itse kovasti Kasvit –sarjan toiseksi tulleesta kuvasta, Putouskukasta jonka on ottanut Heikki Nikki. Mitä minä nyt...onhan tässäkin vettä: ryöpyten! Ja näin tuomaristo Putouskukasta:
Valkoiset kukat ja vaalea kuohu luovat viehättävän vuoropuhelun, jota mustan kallion luoma kontrasti vielä voimistaa. Kuvaaja on rakentanut vahvoista elementeistä tasapainoisen, aistikkaan kokonaisuuden.
Vuoden 2010 Luontokuvat –kirjasta huomaa selvästi, että kesä ja nimenomaan heinäkuu on kiihkeintä kuvausaikaa. Etenkin linnut innostavat kuvaajia. Toisaalta myös syksy ja etenkin ruska ovat suuria innoittajia. Loppu viimeksi kun kirjaa lukee ja sen kuvien hurmioon vaipuu, tulee tunne, että kaikki vuodenaikamme saavat tosikuvaajan liikkeelle. Kirjasta henkii, että suomalaiset ovat tosi innokkaita kuvaajia. Tätä tunnetta vahvistaa sekin kirjan tieto, että suomalainen Vuoden Luontokuva –kilpailu on maailman vanhin kansallinen luontokuvakilpailu ja näiden kuvateosten ilmestyminen pitkäkestoisin luontokuvateosten sarja. Mutta onko missään muualla sellaista vapaata ja vuodenaikakierron rikastamaa luontoa kuin meillä Suomessa. Suomi on takuulla luontoihmisen paratiisi!
Monet kirjan kuvat todellakin tuntuivat sielua koskettaen, mutta:
Sydämeni lähestyi Martti Rikkosen tunturikorppeja punaisessa rusotuksessa, sitten valui sulana polvilleen Jouni Suikkasen Aamuyön kurjissa, joka oli valittu myöskin kirjan kanneksi, mutta jäi mykistyneenä aamukylmään pellon reunaan palvomaan Pekka Kokon Kurkien kevättanssia, jossa kurkien miljoonien vuosien takainen askellus, äänet ja tarkat taivutukset kirjoittivat viestiä kaukaa, kaukaa…
Vuoden Luontokuvat 2010 –kirjasta lienee turha mainita, että kuvat ovat huumaavia, liikuttavia, vaikuttavia, mykistäviä…,mutta sen lisäksi tulee paljon sekä yleistä että kuvaamiseen vaikuttavaa tietoa. On kuukauden keskilämpötiloja, sademääriä, lumipeitteen paksuutta, tietoa ilveksistä ja monesta muusta. Minulle tuli nyt hankittavaksi keväällä 2,8 sentin lentoaukolla varustettuja pönttöjä sini-, hömö-, töyhtö- ja kuusitiaisillemme. Ilmankos talitiaiset ja kirjosiepot pesivät meillä runsaasti, mutta nuo pienemmät tintit änkeytyvät outoihin paikkoihin tai katoavat suveksi.
Ne, joille kuvaamisessa on muitakin kriteerejä kuin innostus ja kameran pinkki väri, juhlivat kirjan lopussa, sillä kirjan 128 kuvasta löytyy kuvaluettelo ja kaikki kuvien tekniset tiedot. Minä vähän peruutan pelkästä kunnioituksesta tällä kohtaa ja palaan lukuun Hyvä kuva liikuttaa sielua. Liikun hyvin hiljaa ja kuvaaja Esko Kivistö on jo kameransa kanssa valmiina. Kyykistyn, mykistyn ja sydämeni lyö ylimääräisiä lyöntejä, sillä...
Löydätkö antoisampaa isänpäivä- tai joululahjaa kuin tämä kirja! Tämä teos on jokaisen kuvaajan ja luonnon rakastajan toivelahja. Tämä kirja on♥
Sara - Tarinatyttö (Minerva) löytyy Saralta
Anne pitää blogia Koti 3:lle, jossa on nyt arvonta! Menkää tänne
Niagara Falls, heinäkuun neljännen vastainen yö
Hei! Hei! herkkupeppu! Mmmmmm. Uuh beibeibi, minne matka?
Näytä miten sun tissit pomppii! Heiheihei, minne matka?
Sellainen nainen, kolmenkymmenen viiden ja pukeutuu kuin teinityttö. Hihaton toppi, farkkusortsit, kulunut blondattu tukka kiharalla kasvojen ympärillä. Paljaat sääret, korkeakorkoiset sandaalit! Tiukat seksikkäät vaatteet, jotka myötäilivät rintoja ja takamusta, mitä se oikein odotti?
Itsehän kerjäsi!
Joyce Carol Oatesin Kosto: Rakkaustarina (Rape: A Love Story, Otava 2010, suomennos Kaijamari Sivill) iskee täysillä vyön alle, humauttaa päästäsi kaiken naiivin luottamuksen oikeuteen, valuttaa runsaasti verta, kyyneleitä ja kostoa, etäännyttää sinut siitä, mitä olet pitänyt vääränä ja lopulta ainoa janosi on kosto.
Martine Maguire eli Teena, leski, 35 vuotta, raiskataan julmasti ja jätetään kuolemaan saastaisen venevajan lattialle. Teenan tytär Bethel Maguire eli Bethie, 12 vuotta, on mukana ja joutuu myös pahoinpidellyksi, mutta selviää piiloon, josta kuulee, mitä äidille tehdään uudestaan ja uudestaan ja ihan jokaiseen paikkaan, mihin jotain voidaan työntää. Heinäkuun neljännen vastaisena yönä kaikki muuttuu, koko aika muuttuu. Tämän jälkeen on vain kaksi aikaa: ennen ja jälkeen. Heinäkuun viidennen päivän ensimmäisinä minuutteina vuonna 1996 Bethie Maguiren lapsuus valuu maahan venevajan lattialautojen raosta koskaan palaamatta. Nyt on jälkeen.
Tässä vaiheessa lukija on jo niin vereslihalla, että odottaa oikeutta ja toivoo vain, että Teena selviää ja pääsee pois hengityskoneesta. Sillä selviäähän kaikki, sillä raiskaajat olivat tuttujen naapurien aikamiespoikia. Bethie tunnistaa heidät sekä valokuvista että tunnistusrivistä. Selviäähän kaikki ja paha saa palkkansa, selviäähän!, vaikka
ÄMMÄ SAATANA NYT ON PARAS RUKOILLA
NYT ON PARAS OLLA HORO POLVILLAAN
KERRANKIN NIIN ETTEI IME MUNAA
Niinpä. Taas ollaan yhdessä Jantessa, jossa naisen kokema vääryys painaa vähemmän kuin pienin hiekansiru Saharassa. Veret seisahtuvat ja sitten muistat kokeneesi jotain vastaavaa. Liikumme Oatesin tunnetulla väkivaltateemalla ja väistämättä koemme kaikuja Haudankaivajan tyttärestä. Kosto: Rakkaustarina on se syvin, mutta nopein viilto, Haudankaivajan tytär on syvää, mutta piinallisen hidastettua viiltoa. Lienee niin, että Kosto: Rakkaustarina jäi jopa kirjailijalle itselleen painajaiseksi, josta piti kirjoittaa itsensä ulos laajentamalla aihetta ja lopulta antamalla sille edes muodollisesti onnellinen loppu. Tässä on nyt minulla sama vertailu kuin tein Siri Hustvedtin kirjoista Lumous ja Kaikki mitä rakastin. Ensin Lumous, sitten Kaikki mitä rakastin. Kirjailijakin voi janota itseltään lopullisempaa tragediaa – tai kostoa. Hyvitystä.
John Dromoor, tuore konstaapeli, 1994
Mutta se mistä hän piti, oli oikeudenmukaisuuden idea. Hän piti siitä, että asiat pantiin oikealle tolalle. Hän piti sellaisista abstraktioista kuin laki, hyvä käytös, palveluksessa osoitettu urheus, silmä silmästä, hammas hampaasta.
Niille harvoille, joille hän Persianlahden tapaisista asioista edes puhui, hän sanoi että pahinta mitä hänelle oli tapahtunut olivat niiden helvetin hiekkakirppujen puremat. Oikeasti pahinta oli kyllä ollut ripuli. Ja yhtenä kirkkaana harhaisena aamuna aavikolla hän oli nähnyt sielunsa käpertyvän kuin mittarimato ja kuolevan kuumaan hiekkaan.
Näen heidät suittuina ja kengät kiillotettuina oikeudessa. Marvin Pick. Lloyd Pick. Jimmy DeLucca. Fritz Haabr. Joe Rickert. Kuulen miten tuomari puhuttelee Teenaa. Haistan vääryyden löyhkän, siellä missä oikeudenmukaisuuden pitäisi kukkia. Mrs. Oates istuu aivan salin takana, varjossa. Hänet aavistaa paremmin kuin näkee. Käännän hitaasti päätäni ja katseeni tavoittaa John Dromoorin silmät, nuo hailakat kuin värinsä kadottaneet, sitten katson Bethietä ja vatsaani kouristaa puhdas raivo. Niin puhdas ja kirkas, että kun kohotan katseeni Teenaan, tiedän jo.
Olen velkaa lukijoilleni sen, että kerron: Niin kauan kuin vereni virtaa, sade lankeaa, uusi aamu aukeaa, minä luen Joyce Carol Oatesia. Tässä minua ei pysäytä kuin kuolema! Olen löytänyt niin ihmeellistä, älykästä, sielun syvintä tummuutta, mutta nähnyt myös valon, että en salli itseni olla paitsi.
Ja nyt, kuullessani Teenan naurun putoavan kuin särkyvän lasin helinä, vakuutan, että Kosto: rakkaustarina on myös viiltävä kertomus syvästä rakkaudesta. Viiltävä kuin kaksiteräinen miekka. Oatesin tyyliin.
Minä rakastan sinua. Sinä olet minulle koko maailma.
***
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjakirppu Bleue Elegia Katja/Lumiomena Jaana, Jori, Mari A, Anni M ja Naakku.
Joyce Carol Oates on yhdysvaltalainen kirjailija ja humanististen tieteiden professori. Hän opettaa kirjallisuutta ja luovaa kirjoitusta New Jerseyn Princentonin yliopistossa.
Oates on saanut useita kirjallisuuspalkintoja, esimerkiksi National Book Awardin ja kahdesti Pulizerin. Hän on ollut myös kahdesti ehdokkaana kirjallisuuden Nobelin palkinnon saajaksi.
Oatesin kirjailijantuotannon johtavana teemana on naisena oleminen amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Hän kuvailee naiseuden iloja ja murheita sekä naisen asemaa yhteiskunnassa ja perheessä. Toisaalta hänen romaaninsa käsittelevät myös rakkautta ja väkivaltaa.
Oates on pitkän kerronnan mestari. Hänen käsialansa tunnistaa erikoisista ja runsaista adjektiivivalinnoista sekä unenomaisuudesta. Hänen valttejaan ovat laaja sanavarasto ja sen kokonaisvaltainen hyödyntäminen.
Hänen kirjailijanominaislaatunsa on realismi, eikä hän kaunistele asioita vaan kertoo niistä sellaisina kuin ne ovat.
Otava on julkaissut Oatesin tuotannosta romaanit Tavallinen rakkaus (1982), Valon enkeli (1983), Blondi (2001), Putous (2006), Haudankaivajan tytär (2009) ja Kosto: Rakkaustarina (2010).
Joyce Carol Oates kuuluu veitsellä kirjoittajien harvalukuiseen kastiin: Minä en halua unohtaa lukemaani, vaan tahdon, että tarina on kiveen hakattu, veitsellä kirjoitettu, muistiin tatuoitu. Suutuntuman pitää olla vahva ja jäkimaun pitkä, siinä välillä vähän tummaa samettia ja nahkaa...
Jos rakastat sanoja, jos rakastat älykästä, vahvaa, koskettavaa kerrontaa, rakastat Joyce Carol Oatesin kirjoja!
kuva Otava
Nyt se alkoi! Lumoavaa valkeutta satoi koko yön. Oli oikein myräkkä, sellainen, josta suven helteet haaveilen. Meni lukiessa aamukolmeen ja nyt lähden mittaviin lumitöihin. Illalla menoa. Tämä päivä menee lujaa. Piti ehtiä yksi kirja...,mutta mitä millään on väliä, kun satoi lunta♥
Lumikoira vaatii jo omaan puistoonsa kierittelemään. Teen lumityöt ja sitten juomme alaterassilla kaakaot. Onko suurempaa hurmiota kuin lumi!
Lumimies ja Hänen Majesteettinsa from Nova Scotia.
Walking In The Air
Sunnuntaina vietetään taas Isänpäivää. Monet isät painiskelevat työelämän vaatimusten ja vanhemmuuden ristipaineessa. Miten ehtisi viettää enemmän aikaa lasten kanssa? Miten ylipäätään uusien ihmisalkujen kanssa toimitaan? Juha T. Hakalan teos Isän kasvatusoppi (Gummerus 2009) tarjoaa raikkaita näkökulmia askarruttaviin arjen kysymyksiin: ajan hallintaan, kotitöihin, harrastuksiin, luovuuteen, erilaisuuteen ja rajojen asettamiseen.
Me suomalaiset edustamme maailman vaurainta kansaa, johdamme Pisa-tutkimuksissa, olemme maailman paras maa asua ja mitä kaikkea erinomaista me olemmekaan, mutta mikä onkaan ollut sen hinta? ’Menestyksemme’ näkyy kotona. Lapsemme kärsivät uniongelmista, oppimisvaikeuksista sekä käyttäytymis- ja keskittymishäiriöistä. Itse olemme lopen uupuneita. Lapsemme katsovat videoita, televisiota, viedään puuhamaahan kun jaksetaan ja laitetaan varmuudeksi harrastamaan jotain niin usein kuin mahdollista ettei vain tulisi tyhjää hetkeä. Mihin jää yhteinen rauhallinen aika vanhempien ja lasten kohdata? Mistä löytyvät ne mitääntekemättömyyden tuokiot, jotka ruokkivat lapsen mielikuvitusta? Mitä tapahtuu kun sekä vanhemmuus että lapsuus on ohjelmoitu minuutilleen?
Isän kasvatusoppi tarttuu vanhemmuuden ja isyyden ydinkysymyksiin ja tarjoaa osuvaa kritiikkiä tehokkuusyhteiskunnan vaatimuksia kohtaan. Miksi olemme tehneet elämästämme niin nopean, tehokkaan ja monimutkaisen, että perusasiat uhkaavat unohtua? Mielipidemittaukset osoittavat, että haluamme tasapainoa työn ja muun elämän välille. Haluamme kiireettömiä hetkiä itsemme ja läheistemme parissa. Miksi emme kuuntele itseämme?
Hakala puhuu kirjassaan hitaasta kasvusta ja siitä, kuinka kasvun luonnollista rytmiä on kunnioitettava. Lapsi voi esimerkiksi vaikuttaa toimettomalta olematta sitä. Kasvatuksen tulisi tapahtua lapsen ehdoilla, ilman että vanhemmat täyttävät kaikkia näennäisiä aukkoja.
Kirjan tarkoituksena on saada vanhemmat punnitsemaan, mihin kannattaa käyttää aikaa ja mihin perheen keskellä kannattaa satsata. Hitaus on usein, kasvatuksessakin, laatua määrän sijaan, Hakala sanoo.
Hakala on paketoinut teoreettisen tiedon selväsanaiseen, jutustelevaan kirjoitustyyliinsä ja runsaisiin käytännön esimerkkeihin. Seitsemän lapsen isä ja kasvatustieteen professori lähestyy muita isiä virheitä tehneenä, tavallisena isänä. Hän kannustaa jokaista löytämään oman, perustellun kasvatusnäkemyksensä.
Vanhemmuuden tärkeimpiä tehtäviä on tarjota lapselle hänen lapsuutensa. Lapsuus on suojelukohde ja siihen kuuluvat myös pysähtyneet hetket, jolloin kukaan muu ei keksi hänelle tekemistä ja hän, lapsi voi vaikka vain seisoa katselemassa kuinka lumihiutaleet tanssivat ympärillä, satavat kasvoille ja sulavat. Hämärä putoo ja vanhan vänkyräisen omenapuun takana ihan kuin livahti joku hahmo, jonka jälkiä voi seurata ja yhtäkkiä aukeaa juuri se mielikuvituksen maailma, joka on lapsuuden suurin aarre. Sallitaan tämä lahja hänelle niin tänä kuin tulevinakin isänpäivinä ja pudotaan 'flow'-tilaan, jossa aika on äärettömyys, eikä kukaan suorita isyyttä. Näin on ihan hyvä.
Cecilia Samartin syntyi Kuuban Havannassa, mutta joutui lapsena pakenemaan Castron sotilashallintoa Yhdysvaltoihin. Hän on kirjoittanut kolme romaania, jotka kaikki käsittelevät latinalaisamerikkalaisten siirtolaisten elämää USA:ssa. Kirjailijanuransa ohella Samartin toimii psykoterapeuttina ja sosiaalityöntekijänä latinosiirtolaisten parissa. Hän asuu Los Angelesin lähistöllä englantilaisen miehensä ja lemmikkiensä kanssa. Señor Peregrino on ensimmäinen suomennettu Samartinin teos.
Miksi minä nyt edelleen ja vieläkin olen tässä kirjassa johtuu siitä, että tämän päivän Keskisuomalaisessa on Pertti Mattilan/STT juttu Cecilia Samartinista ja nyt selvisi osittain miksi niin pidin kirjasta ja kun se oli ystävälläni lainassa, soitin jopa sen perään: Missä ihmeessä Peregrino viipyy? Señor Peregrino on voimaannuttava kirja! Luin sen minulle tyypilliseen superstressisumaan ja sain ihmeellisen, moni viikkoisen rauhan. Aivan outo juttu minulle. Samartin toteaa:
Señor Peregrino kertoo tarinoiden voimasta muuttaa elämäämme. Tarinat ovat hyvin parantavia sekä terapeuttisia, vertaa myös psykoterapeutin työtä tekevä Samartin.
Ja jutussa kerrotaan, että vaikka Yhdysvaltain latinokulttuuri saattaa tuntua suomalaiselle kaukaiselta, kirjailija Cecilia Samartin on osoittanut, että yhteys löytyy. Samartinin romaani Señor Peregrino (Bazar Kustannus) kipusi alkuvuodesta Mitä Suomi lukee -listan kuudennelle sijalle!
Myös esimerkiksi Norjassa Samartinin kirjoja on myyty yli 400 000 kappaletta.
Sain vinkin tähän kirjaan täältä
Kirjailija korostaa, että hänen romaaninsa keskiössä on Amerikan latinokulttuurin tietty piirre:
Latinoperinteessä on ajatus, jonka mukaan olet vahvempi, kun uskallat luottaa toiseen. Nykyään pidetään menestyjänä ihmistä, joka selvityy omillaan, jättää merkkinsä maailmaan yksin. Me latinot kuitenkin uskomme keskinäiseen riippuvuuteen.
Tällä postauksella haluan nyt painottaa, että minun joulutoivomukseni lukijoilleni on: Lukeaa Señor Peregrino! My Xmas wish is: Read Señor Peregrino!
Ja Cecilia Samartin on takulla hurjan rakastettava♥ Hän on jo facebook-kaverini, mutta kirjamessuille pääsin vasta lauantaina....On the other hand I know: I'll meet Cecilia someday, somehow, somewhere...
Señor Peregrino
