Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin (What I loved, Otava, 2008) on romaani, joka täyttää vaativan lukijan kovimmatkin kriteerit. Kirja on verbaliikan huippua, kiinnostava, intohimoinen, surumielinen, rankka, mahdollinen tapahtua ja ehdottomasti yllättävä. Siri Hustvedt on kirjailija, jolta voi odottaa ehkä enemmän kuin keltään toiselta nykykirjailijalta.
Kaksi taiteilijaperhettä asuu päällekkäisissä huoneistoissa New Yorkissa. Kertojaääni on taidehistorian professori Leo Herzbergin ja hänen vaimonsa on Erica, englanninkielen apulaisprofessori. Heidän taustansa on:
”Erica ja minä olimme kadonneen maailman pakolaislapsia. Meidän vanhempamme olivat assimiloituneita keskiluokkaisia juutalaisia, joille juutalaisuus oli heidän isovanhempiensa vanhempien harjoittama uskonto. Ennen vuotta 1933 he olivat pitäneet itseään saksanjuutalaisina, mutta sitä käsitettä ei enää ollut olemassa missään kielessä.”
Yläkerran huoneistossa asuvat taiteilija Bill ja hänen runoja kirjoittava vaimonsa Lucille. Viisi rakkauskirjettä myöhemmin Bill ja Violet. Bill on mielestäni sivussa ollessaankin kaiken huomion kiinnittävä persoona. Täysin boheemi, taiteelleen antautunut Bill, joka haluaisi täyttää maailman lapsilla, ui savuke suussa, pitkä, komea Bill, jonka suorastaan maaninen työtahti ei estä huomaamasta hänen ympärillään kiertävää lumouksen kehää. Minut Bill sokaisi niin, että luin kirjan kahdesti ennen kuin sain muista henkilöistä mitään tolkkua!
Perheet viettävät houkuttelevalta tuntuvaa boheemielämää täynnä pitkiä keskusteluja taiteesta, kirjallisuudesta, runoudesta, maailman menosta…juodaan viiniä ja syödään hyvin, istutaan pöydässä pitkään. Melkein yhtä aikaa perheet saavat lapsensakin. Leo ja Erica Matthewin ja Bill ja Lucille Markin.
Elokuun hellettä perheet pakenevat Vermontista vuokraamaansa 150 vuotta vanhaan maalaistaloon. Aamupäivät aikuiset työskentelevät ja sisälle kuuluvat lasten iloiset leikit. Leo kirjoittaa kirjaansa, Erican sähkökirjoituskone naputtaa, Violet tekee tutkielmaansa bulimiasta ja anoreksiasta, Bill maalaa tai tekee tilataidettaan. Suloiset suvipäivät soljuvat kuin unena…iltapäivisin levätään, tehdään aterioita, keskustellaan ja luetaan tarinoita, joita kaikki kuuntelevat. Öisin saatetaan maata ulkona huovilla ihaillen tähtikuvioita luontoäänenä mustakarhujen huhuilut…
Mutta näiden Vermontin leppeiden suvipäivien jälkeen Matt ja Mark lähtevät kesäleirille Pennsylvaniaan. Molemmat perheet lähtevät viemään poikia ja kun paluumatka alkaa, Leo istuu autossa takana ja kääntyy katsomaan poikaansa ja katsoo niin kauan kuin näkee hänet. Matthew vilkuttaa ja näyttää pieneltä pojalta, jolla on liian isot shortsit. Ja tuuli pyyhkii hiustupsun pois hänen kasvoiltaan.
Kahdeksan päivää myöhemmin Matt hukkuu kanoottiretkellä Delawarejokeen. Ja nyt kirjan rehevä tarina saa satuttavat ja muistijälkensä jättävät piikit. Keskiöön nousee luonnollisesti Leon ja Erican suru, jolla on omat kohtalokkaat seurauksensa, mutta yllättäen Mattin kasvukumppanista Markista, tuleekin tragedian täydentäjä, itse asiassa kuilu, josta muut eivät enää jaksa selvitä ylös.
Lopulta sokeutuva Leo jää yksin New Yorkiin. Koskettelee kirjoituspöytänsä laatikkoon keräämiään talismaaneja: kopioita Violetin Billille lähettämistä rakkauskirjeistä, keskitysleireillä tapettujen sukulaisten valokuvia, Matthewin linkkuveitseä, varastettujen donitsien pahvilaatikkoa…
Leo: ”Liikun niin kuilun partaalla että tunnen putoavani, ikään kuin olisin heittäytynyt rakennuksen katon reunalta. Syöksyn maata kohti ja pudotessani katoan johonkin muodottomaan ja korvia huumaavaan. Ikään kuin astuisin sisälle huutoon – kuin minusta itsestäni tulisi huuto.”
Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin on enemmän kuin kirja, sillä siitä kasvaa tarina, joka ei salli lukijansa unohtaa…mitään kokemaansa.
Kaksi taiteilijaperhettä asuu päällekkäisissä huoneistoissa New Yorkissa. Kertojaääni on taidehistorian professori Leo Herzbergin ja hänen vaimonsa on Erica, englanninkielen apulaisprofessori. Heidän taustansa on:
”Erica ja minä olimme kadonneen maailman pakolaislapsia. Meidän vanhempamme olivat assimiloituneita keskiluokkaisia juutalaisia, joille juutalaisuus oli heidän isovanhempiensa vanhempien harjoittama uskonto. Ennen vuotta 1933 he olivat pitäneet itseään saksanjuutalaisina, mutta sitä käsitettä ei enää ollut olemassa missään kielessä.”
Yläkerran huoneistossa asuvat taiteilija Bill ja hänen runoja kirjoittava vaimonsa Lucille. Viisi rakkauskirjettä myöhemmin Bill ja Violet. Bill on mielestäni sivussa ollessaankin kaiken huomion kiinnittävä persoona. Täysin boheemi, taiteelleen antautunut Bill, joka haluaisi täyttää maailman lapsilla, ui savuke suussa, pitkä, komea Bill, jonka suorastaan maaninen työtahti ei estä huomaamasta hänen ympärillään kiertävää lumouksen kehää. Minut Bill sokaisi niin, että luin kirjan kahdesti ennen kuin sain muista henkilöistä mitään tolkkua!
Perheet viettävät houkuttelevalta tuntuvaa boheemielämää täynnä pitkiä keskusteluja taiteesta, kirjallisuudesta, runoudesta, maailman menosta…juodaan viiniä ja syödään hyvin, istutaan pöydässä pitkään. Melkein yhtä aikaa perheet saavat lapsensakin. Leo ja Erica Matthewin ja Bill ja Lucille Markin.
Elokuun hellettä perheet pakenevat Vermontista vuokraamaansa 150 vuotta vanhaan maalaistaloon. Aamupäivät aikuiset työskentelevät ja sisälle kuuluvat lasten iloiset leikit. Leo kirjoittaa kirjaansa, Erican sähkökirjoituskone naputtaa, Violet tekee tutkielmaansa bulimiasta ja anoreksiasta, Bill maalaa tai tekee tilataidettaan. Suloiset suvipäivät soljuvat kuin unena…iltapäivisin levätään, tehdään aterioita, keskustellaan ja luetaan tarinoita, joita kaikki kuuntelevat. Öisin saatetaan maata ulkona huovilla ihaillen tähtikuvioita luontoäänenä mustakarhujen huhuilut…
Mutta näiden Vermontin leppeiden suvipäivien jälkeen Matt ja Mark lähtevät kesäleirille Pennsylvaniaan. Molemmat perheet lähtevät viemään poikia ja kun paluumatka alkaa, Leo istuu autossa takana ja kääntyy katsomaan poikaansa ja katsoo niin kauan kuin näkee hänet. Matthew vilkuttaa ja näyttää pieneltä pojalta, jolla on liian isot shortsit. Ja tuuli pyyhkii hiustupsun pois hänen kasvoiltaan.
Kahdeksan päivää myöhemmin Matt hukkuu kanoottiretkellä Delawarejokeen. Ja nyt kirjan rehevä tarina saa satuttavat ja muistijälkensä jättävät piikit. Keskiöön nousee luonnollisesti Leon ja Erican suru, jolla on omat kohtalokkaat seurauksensa, mutta yllättäen Mattin kasvukumppanista Markista, tuleekin tragedian täydentäjä, itse asiassa kuilu, josta muut eivät enää jaksa selvitä ylös.
Lopulta sokeutuva Leo jää yksin New Yorkiin. Koskettelee kirjoituspöytänsä laatikkoon keräämiään talismaaneja: kopioita Violetin Billille lähettämistä rakkauskirjeistä, keskitysleireillä tapettujen sukulaisten valokuvia, Matthewin linkkuveitseä, varastettujen donitsien pahvilaatikkoa…
Leo: ”Liikun niin kuilun partaalla että tunnen putoavani, ikään kuin olisin heittäytynyt rakennuksen katon reunalta. Syöksyn maata kohti ja pudotessani katoan johonkin muodottomaan ja korvia huumaavaan. Ikään kuin astuisin sisälle huutoon – kuin minusta itsestäni tulisi huuto.”
Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin on enemmän kuin kirja, sillä siitä kasvaa tarina, joka ei salli lukijansa unohtaa…mitään kokemaansa.
Kaikki mitä rakastin on todella hyvä kirja. Olen muuten saanut sen kolme kertaa jo lahjaksi, kerran englanniksi ja kaksi kertaa saksaksi. Mä olen aina vähän pelännyt, että Siri jää Paulin varjoon, mutta näyttää pärjäävän. Ei silti, kyllä mä Paulistakin tykkään, mutta olen aina naisten puolella.
VastaaPoistaSamoilla linjoilla ollaan;-) Pelkään nyt, että Paul alkaa kateilemaan...,sillä UUDESSA ANNA-LEHDESSÄ ON JULKISTETTU KOLMEN VUODEN AJALTA 10 ENITEN VARAUKSIA SAANUTTA KIRJAA JA SIINÄ SIRI ON KIRJALLAAN KAIKKI MITÄ RAKASTIN VIIDENTENÄ JA PAUL KIRJALLAAN SATTUMUKSIA BROOKLYNISSÄ SEITSEMÄNTENÄ! Mitä minä uskalsin sanoa jo alkuvuodesta, Siri on ohittanut Paul-paran, joka tekee hyviä kiroja, mutta ne ovat Sirin kirjoihin verrattuna sekavia. Sirillä on kyky pitää lukijaa herpantumatta kädestä kiinni ja kenenkään kohdalla ei katoa persoonallinen jännite. Minä niin jouduin Billin lumoihin...
VastaaPoistaLuen kaikki Austeritkin, mutta fanitan Siriä, koska hän on ehkä maailman paras kirjailija, jos saa työrauhan mieheltään ja lsiäksi hän on aninen. Minäkin aina laitan naisen ensin, mutta en anna sen näkyä kirjamieltymyksissäni ja kaikkihan näkevät, että luen miehiä enempi kuin naisia!
Allu, me kaksi nyt odotamme Siriltä suuria!
Minulla on tämä kirja ja tykkäsin kovasti! Varmaan luen vielä monta kertaa uudestaan, sillä suomalaisten kirjojeni varasto Chilessä on kaamean suppea! En voi edes ajatella sitä tai alan parkua :(
VastaaPoista´Mia, tämän kirjan takia Siristä on nyt tullut seuratuin kirjailijani! Minun piti lukea tämä heti kahdesti, sillä ihastuin ekalla kerralla liikaa Billiin, enkä tajunnut muista mitään.
VastaaPoistaTämän kirjan minäkin luen aina uudestaan.
Ei ole ihan mahdotonta, että jos löydän edullisesti alesta jonkun kirjan, jonka arvelisin kiinnostavan sinua, voisin lähettää. Mutta se odottaa kirja-alea.
Minä en voisi lukea esim. Kaikki mitä rakastin englanniksi, sillä menettäisin kaikki hienot nyanssit ja kirjailijan 'henkäykset'. Helen Mirrenin elämänkerran luin enkuksi pakon edessä, sillä sitä ei ole käännetty edes suomeksi.