KAMMIO

'Seksitohtori tuomiolla psykorakastajan murhasta', kirkuvat lehtiotsikot Denise Minan dekkarissa Kammio (Sanctum, LIKE, 2009). Kirja on kuolettava kertomus siitä, miten aviopuolisot voivat salata toisiltaan paitsi oman sisimpänsä myös sen mitä he oikeasti puuhailevat. He voivat salata toiselta täydellisesti oman itsensä ja vain kulisseja pidetään pystyssä ja aamiaispöydässä hymyillään lapsen takia paahtoleipää voidellen.

Denise Mina on kovan luokan dekkaristi Skotlannista. Häneltä en ole lukenut yhtään tylsää kirjaa, joten kova luokka tarkoittaa minulla tuota, eikä ns. kovisdekkaria. Denise Mina osaa liikuttaa kauhua ja saada lukijan tuntemaan, että hän on itse mukana jutussa tai ainakin, että hänellekin, lukijalle, voi sattua juuri yhtä kohtalokasta elämässä.

Kammio on monin tavoin hyvin kiinnostava ihmisen sisäisen mielen kuvaus. Lukija asetetaan heti kirjan toisen päähenkilön Lachlan Harriotin pään sisälle, joten kertomus etenee hänen tunteillaan ja mielikuvillaan. Prologissa kerrotaan kuinka tohtori Morris Welsh on saanut tietokonekaupan mukana myyjän eli Lachlan Harriotin päiväkirjat. Welsh tuntee Harriotin ja tietää hänet atk-taidoiltaan avuttomaksi joten hän päättää kurkistaa koneen roskakoriin ja siellä odottaakin löytö: koko Lachlanin sisin elämä!

Tarina alkaa siitä kun nuoripari ostaa talon, josta Susan eli Susie heti valitsee ullakolta itselleen pienen työsopen eli kammion. Susan on perheen kunnianhimoinen henkilö ja myös se, joka tuo leivän taloon. Lachlan on kouluttautunut lääkäriksi, mutta haluaa jäädä koti-isäksi heti tyttären. Margien synnyttyä. Susie vaikuttaa tilanteeseen tyytyväiseltä ja jatkaa kunnianhimoista uraansa, jossa kohtaa sarjamurhaaja Andrew Gown. Kuvioon liittyy myös perheeseen palkattu espanjalainen Yen, nuori tyttö, jonka on tarkoitus oppia englantia ja olla Margien seurana, silloin kun Lachlan ei ehdi/viitsi/jaksa.

Siis olemme Lachlanin pään sisällä ja katsomme perhettä ja tragediaa, joka sen tuhoaa hänen tajuntansa suodattamana. Lukijasta tulee Lachlanin pääKAMMION vanki! Tekee mieli huutaa, että ’älä äijä muuntele totuutta’ tai ’älä yhtään kaunistele omia tekojasi’, mutta kukaan ei kuule, koska olet kammiossa.

Kun Susan on pidätetty sarjamurhaaja Gown raa’asta surmasta uhkaa jo toinenkin syyte eli syyte Gown kanssa vankilassa avioituneen naisen surmasta…Susanista tulee psykopaattitappaja, joka on niin intohimoisesti rakastunut sarjamurhaajan, että murhaa mustasukkaisuuttaan…

Myönnän, tilanne on piinaava ja sitä ei yhtään helpota se, mitä Lachlan touhuaa melkein lapsenikäisen ja hyvin lapsellisen Yenin kanssa vaimonsa ollessa pidätettynä. Ja piina vain kasvaa, sillä alamme ymmärtää Lachlanin mietteistä, mitä hän on alun alkaen ollut mieltä Susanista ja tämän perheestä, joka mm. avusti hienon talon ostossa. Kukaan ei voi myöskään olla tajuamatta, että tileillä ja osakkeissa oleva varallisuus on Susanin perintöjä, joita Lachlan ei ole mitenkään kartuttanut, vaan päinvastoin.

Kiinnittäkää muuten huomiota, miten Lachlan yrittää herättää lukijan, sinun, myötätuntoa eli yrittää tehdä ITSESTÄÄN säälittävän uhrin. Hän epäonnistuu siinä surkeasti ja paljastaakin vain oman hirveän, luonnevikaisen narsistinsa. Ei siis kovin älykäs, tunneälykäs, mutta kiero senkin edestä!

Upeasti Mina kasvattaa lukijan tuskaa huomata, miten sokea älykäs Susan on ollut ja miten kiero Lachlan todellakin on. Koko karmeus tietty tiivistyy epilogissa, mutta sitä ennen on kuin kiinalainen kidutus, jossa vesipisara tippuu otsalle määrä ajoin ja pakoon pääse et. Vesipisara on aina uusi tieto Lachlanin mielen kieroudesta, jolle ei vertaa lie. Vain epilogissa Mina ontuu, sillä se on hieman sekava, kuten muu loppukin, jossa Gown vankilassa vihityksi vaimoksi olisi ihan hyvin riittänyt yksi nainen. Kaksoisolento vain vie huomiota turhaan pääpirusta eli Lachlanista. Ja epilogista puuttuu tärkein: Mitä tapahtui Susan Harriotille? Sillä emmehän voi jättää häntä vankilan vierailuhuoneeseen itkemään lohduttomana. Emmehän!