VALKOISTA PITSIÄ, MUSTAA PITSIÄ

Annamari Marttisen Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä (Otava 2002), on hänen esikoisromaaninsa, jossa liikumme vähän lukiomuistoissa, mutta jo kuitenkin varhaisaikuisten parissa. Kipuilemme suhteiden päättymisiä ja hylätyksi tulemisia, löydämme vihdoin parimme, saamme lapsia ja heidän myötään aivan uusia tilanteita: valvottuja öitä, haluttomuutta, paituleita pitsisten babydoll-yöasujen sijaan, hiekkalaatikkoelämää muiden verkkaripukuäitien kanssa ja keskustelun aiheita, joissa:

Tuunettekste Lehtisen Mannaa, se käytti pillereitä kakstoista vuotta yhteen menoon ja sitten kun se olis halunnut vauvan, se ei tullutkaan raskaaksi. Ne yritti ensin vissiin kaks vuotta mutta mitään ei tapahtunu. Mannan lääkäri oli neuvonut, että pitää rakastella suurinpiirtein päällä seisoen ja sitten pitää jatkaa sitä päällä seisomista vielä ainakin tunti, että siittiöt pääsee kattokaas paremmin sinne perille, tiesi Marjaana, onnellisesti neljännellä kuulla.


No niin. Tässä minun nyt kuuluisi sanoa, että ’en kestä lukea puhekieltä, en kestä tällaista’, mutta kun hyvinkin kestän tässä kirjassa, johon se niin kuuluu tai sitten Marttisella on joku loitsu tehtynä minun suuntaani. Mistä kevät alkaa kirjan olen jo lahjoittanut eteenpäin, joten en muista siitä muuta kuin vahvan tarinan ja kieli ei ollenkaan häirinnyt. Toki siinä oltiinkin jo keskiluokkaisemmassa ilmapiirissä ja etenkin perheen opettajaäiti kannatteli kovasti perheen edustavuutta ja piti kulisseja kasassa, vaikka lopulta itse suurimman tragedian aiheuttikin.


Marttisen esikoisteos alkaa täydellisestä heinäkuun illasta, sellaisesta illasta, joka seuraa helteistä päivää. Katuja piiskaavat korot, kukkamekkojen helmat heilahtavat, katse kohtaa katseen, ilmassa on taikaa. Inari ja Kare ovat pari, joka lähtee kaupungille tapaamaan Marikaa ja Antonia, joita Inari ei ole ennen tavannut. Kare tuntee Antonin ja muistaa, että Marika ja Anton olivat lukion lemmenpari. Sellainen pari, jonka me kaikki muistamme. Pari, joka menee yhteen heti lukiossa ja kihlajaiset ovat samana päivänä kuin ylioppilasjuhlat tai jo ylioppilaskevättä edeltävänä uutena vuotena. Nyt kuitenkin on ilta jolloin Irina näyttää aivan intiaaniprinsessalta ja Marika on tyylikäs, oljenvaalea grace kelly ja Marika tuntee Antoninsa niin hyvin ja huomaa miten intiaaniprinsessa katsoo hänen miestään, että ’sinä iltana terassilla Marika ja Kare putosivat puh, pah, pelistä pois.’

Tämä ei ole dekkari ja muutenkin lienee varsin helppo arvata, miten unelmarakastavaisille käy lasten myötä, joten kerron pienesti keskeltä ja sitten lopusta erään kiintoisan ja jätän loppuratkaisun auki. En kuule mitään vastalauseita joten tässä lumoavan intiaaniprinsessan tuntoja synnytyksen jälkeen:

Tunnin kuluttua osaston suihkussa Inari riisui velton, hikisen ja maitoisen yöpaidan ja viskasi sen pyykkipussiin. Hän oli lukenut odotusaikanaan jostakin kirjasta, että näky kokovartalopeilissä saattaa olla järkytys heti synnytyksen jälkeen.


Peili oli höyryn samentama, mutta hangattuaan sitä käsipyyhkeellä Inari pystyi kyllä näkemään naisen, joka häntä peilistä katsoi. Naisen rinnat eivät olleet isot, ne olivat valtavat, raskaat ja sinisten suonten juovittamat. Naisen vatsa oli pullea, samanaikaisesti sekä pullea että veltto. Hänen hiuksensa olivat menettäneet kiiltonsa yhdessä yössä, ne makasivat masentuneina ja uupuneina pitkin hänen päätään ja valuivat selkää. Hänen alapäätään pakotti ja kirveli ja veri valui pitkin hänen reisiään. Hänellä oli vanhan naisen, kuusikymppisen mummon vartalo.


Tämä on Marttista eli asiat sanotaan niin kuin ne ovat. Tulee mieleen Marja Björkin Puuma, en voi estää mielleyhtymää. Älkää silti vain yhdistäkö näitä kirjoja, sillä täytyy muistaa ihan eri tarina ja mitä aiheilla on haettu. Vain kirjoittamistyylissä ja rohkeudessa on samaa ja lisäksi luen näitä molempia naisia mielelläni, mikä ei ole ollenkaan selviö, sillä...


Marttisen kuvaamat rakastelukuvaukset tuntuivat todellisilta, tosin aikuisempi henkilö jää kaipaamaan mukaan enemmän aistillisuutta, mutta pitää muistella itseään vähän päälle parikymppisenä, joten tämmöistähän se. Ja aina ja kaikkialla.


Koska en vesitä jutun juonta ja kuka ja kenen kanssa, niin kerron lopusta elokuvallisen tapauksen, jossa kahvilassa istuu kaksi kaunista, hehkuvaa ja iloista nuorta naista. Heistä aivan hohkaa elämännälkä ja seuraavan hetken odotus, seuraava kulma, jonka takana odottaa jo uusi seikkailu. Samassa kahvilassa istuvat äiti ja isä ja heidän kaksivuotiaansa, jonka suuhun äiti mättää jäätelöä. Tyttöjen nauraessa pariskunta näyttää vaivaantuneelta, mutta äiti:

Äiti tuntee käsittämättömän mielipahan valtaavan itsensä, se tunkee jostain koko hänen päähänsä, täyttää sen ja valuu joka sopukkaan. Hän pyyhkii tahmeaa jäätelöä kaksivuotiaansa suun ympäriltä sekä omista rinnuksistaan. Hän tuntee itsensä lihavaksi, nukkavieruksi ja värittömäksi.


Helppohan heidän on, äiti ajattelee. Helppohan heidän on, ja kaikkien heidän kaltaistensa, maalata naamojaan ja istua kampaajalla, kiinteyttää takamuksiaan selluliittigeeleillä ja aerobicilla, pistää rahansa uusiin vaatteisiin ja kenkiin, hyvännäköisiin muotiuutuuksiin, jotka saavat kenet tahansa näyttämään hyvältä.


Äiti on kyllä nähnyt joskus äitejä, jotka eivät näytä äideiltä. Joskus sellaisia on eksynyt puistoonkin. He ovat meikanneet silmänsä tavallisena arkipäivänä ja laittaneet hiuksensakin. Ja kynnet on lakattu. Kun sellainen ilmestyy puistoon lastensa kanssa, kai ne omia ovat, vakkei sitä mistään huomaa, tiukat farkutkin sillä on jalassa, eivät kansitakkiäidit ota häntä porukoihinsa. Häneltä ei mennä kysymään imettääkö hän vielä vai antaako tuttelia, sillä muut äidit ovat varmoja., ettei hän ainakaan imetä. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä nainen on yksinhuoltaja.

Tämä on pitkä tekstinäyte, mutta syystä. Nainen, satunnainen katsoja, käy läpi kaikki mahdolliset negatiiviset tunneskaalat raivosta itsesääliin nähtyään kauniit, nuoret naiset. Kuvaus on traaginen! Se kokoaa tarinan aikaisemmat tapahtumat ja solmii kuvan valmiiksi. Kaiken lohduttomuus kumuloituu nyt tähän vieraaseen äitiin kahvilassa kaksivuotiaan lapsensa ja välinpitämättömän, tyttöjä vilkuilevan miehensä kanssa. Nainen on tarinan peili. Koko kirjan tunnetila vieraan naisen pahassa olossa. Se mikä oli, olisi voinut ja varmasti: ellei.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Luru  Sinisen linnan Maria.
ja Susa