Eräänä hautovan helteisenä kesäkuun päivänä he saapuivat
Pariisiin.
Place Blanche, Pariisi. Elämä itse. Sitä käsitti
kaikenlaisia asioita. Vaikkapa harhakuvitelman arvon, ja sen että varjo voi
merkitä enemmän kuin todellisuus. Kaikenlaisia asioita.
Jean Rhysin Kvartetti (Quartet, Otava 2000, suomennos Hanna
Tarkka) tarjoaa meille huikean näkökulman Rhys-naiseen, joka on Englannissa
elättänyt itsensä halpana, kiertelevänä tanssityttönä, kuin ajelehtimassa
kaupungista kaupunkiin, savuisista kapakoista toisiin samanlaisiin, miehistä
miehiin, kaikki samanlaisia, matkalla samanlaisuudesta samanlaisuuteen.
Käsikirjoitus on kirjoitettu, kaikki on jo koettu, vaikka Marya on vasta
kaksikymmentäneljävuotias. Hän ei osaa odottaa mitään erityistä, ajelehtiminen on
hänen liikkeensä. Marya tapaa kuitenkin Stephanin, jonka kanssa lähtee
Pariisiin, jolle suostuu vaimoksi. Suuria tunteitako? Ei todellakaan! Rhys-nainen
näkee vain seuraavan tunnin, korkeintaan seuraavan päivän. Hän kaipaa rakkautta
kuin lapsi ja voihan se mies sitten olla
vaikka Stephan. Kaikki kuitenkin samanlaisia, mutta kaikkein pelottavinta olisi
olla yksin. Itsenäisyyys ei ole Maryan tavoite, vaan takertuminen.
Passiivisella, suorastaan katua nuolevalla masokistisuudellaan hän tavoittaa
aina jonkun. Nyt se on Stephan, huomenna kuka tahansa, mutta kaikki kapakat
ovat hänen maansa ja nekin näyttävät kaikki samanlaisilta. Marya kantaa
masentunutta irtolaisuuttaan kuin keisari uusia vaatteitaan, paitsi, että
hän on se, joka ensin väittäisi, että ’ei, eihän se näin mene ja kunhan vain
saan Pernodin, aurinko nousee heti ja kun saan toisen, loistavat tähdetkin ja
ehkä on olemassa huominen ja sitä seuraavakin päivä.’
Luettuani Jean Rhysin Huomenta, keskiyö, jäin ihanasti
vangiksi. Minut vangitsi Rhysin käsittämätön lauserakenne, lakonisuus, tylyys,
tunteet vailla tunteita, jäljittelemätön tyyli, jossa paljon jää lukijan
varaan. Kvartetti ei jää yhtään jälkeen edellisestä eli rhysiläisyys voi
vahvasti ja pääsemme peilaamaan Rhys-naista suhteessa muihin, sillä Maryan mies
Stephan joutuu vankilaan, jolloin Maryan ainoa vaihtoehto, on vetää puoleensa
joku pelastaja, seuraavan aterian tarjoaja, asunnon maksaja, joku joka vie
halpaan hotelliin tahraisten lakanoiden väliin, joku joka tietää hänen olevan
olemassa.
Marya tarttuu englantilaisen pariskunnan Loisin ja Heidlerin
ehdotukseen muuttaa heille. Hänestä tulee sekä hoivattava lapsi että Heidlerin
lähentelyjen kohde. Vaimo Lois sulkee silmänsä, mutta esiintyy mielellään
omanarvontuntoisena ’hyväksyjänä’ ja alleviivaa omaa vaimoasemaansa,
piikitteleekin, mutta samalla yrittää pitää seuraa kuin nainen ystävälleen,
tosin rajat määräten. Itsetietoisena siitä, että nyt he ovat tarjonneet
Maryalle asunnon, mutta voiko Marya, masentunut Rhys-nainen, nauttia
tilastaan, voiko hän tehdä sen edes kuumassa elokuussa päästessään Loisin ja
Heidlerin maaseutuasunnolle Brunoyhin:
Hän kulki keittiön poikki ja nousi kapeita portaita
huoneeseen, jossa oli hyvä ja viileä tuoksu.
Tapetissa kanit ajoivat toisiaan
takaa. Ikkuna oli selkosen selällään ja ulkona vallitseva hiljaisuus oli ihanaa
melskeisen Pariisin jälkeen. Pehmeää kuin sametti.
”Pidä kiirettä”, Lois huusi portaiden juurelta. ”H.J.
sekoittaa coctaileja.”
Marya ajatteli: ”Voi hyvä jumala! Mikä hullu minä olen.”
Aivan kuin joku olisi nipistänyt hänen sydämensä sormiensa väliin. Coctailit,
seinäpaperin naurettavat kaniinit. Elämän koko koreus ja suloisuus tuotti
hirvittää tuskaa, kun se aina karkasi käden ulottuvilta.
Tässä kohtaa lukija voisi hätkähtää, mutta jos tuntee rhysiläisyyden,
tietää, että näin se menee. Onni on joku käsittämätön olotila, joku pakeneva, ei Rhys-naiselle kuuluva. Se voi olla hetken rauha, yllättävä hetki kerran Stephanin kanssa, jolloin
tuntui että nyt ei kaipaa mitään, tässä on hyvä. Se hetki vain on jo melkein
poissa ennen kuin sitä on kunnolla ymmärtänyt. Onnen askeleet ovat hiljaiset ja
Rhys-nainen on heikoin niitä tunnistamaan.
Kvartetin saatesanoissa Anna Lassila toteaa osuvasti:
Aina kun Marya saa tilaisuuden, hän valitsee väärin,
epäluotettavan aviomiehen, itsekkään rakastajan. Hänet kuvataan vailla
menneisyyttä, tässä ja nyt, keskellä tapahtumia, jotka etenevät vääjäämättä
kohti tuhoa. Marya on nainen, joka törmäilee oviin, rakastuu renttuihin, vihaa
kaikkia muita paitsi niitä, jotka hänen olonsa tukalaksi saavat. Ja eniten hän
vihaa itseään.
Onko Jean Rhysin maailma sitten masentava? Ei ole. Se on
psykologisesti alastomaksi riisuva, kiinnostava, nuhjuinen, savuinen,
humalainen, hyväksikäyttävä, masokistinen, ajelehtiva...Silti sen kadut soivat kutsuvaa
savunsinistä soundiaan etkä voi lopettaa hakeutumista uusille kujille, uusiin
baareihin, uusiin miehiin ja seuraavan hotelliin, jonka huoneen nuhjuisessa
tapetissa on jotain uupuneen eroottista.
Heidler kuiskasi: ”Avaa silmät pikku barbaari. Avaa silmät.”
*****
Olen lukenut Jean Rhysin kirjoja vuosia sitten. Muistan niistä vain mystisen, kiehtovan kielen ja oudon uhkaavan tai surullisen tunnelman. Pidin kirjoista niiden omaperäisen ilmaisun takia. Olen jopa ostanut kolme Rhys-kirjaa. Ehkä olisi syytä lukea uudestaan.
VastaaPoistaTuija, sinä onnellinen omistat kolme Rhysiä! Minulle taisi nyt käydä toisin kuin Siri Husvedt on sanonut: "Hyvätkin kirjat unohtuvat kun kirjan kannet ovat sulkeutuneet." En ole unohtanut Shriverin, en Oatesin, en Sirin enkä monen muunakaan kirjoja ja nyt taitaa olla niin, että Rhys jää näillä teoksillaan ikuiseksi muistijäljeksi.
PoistaNäissähän on koko ajan se tuhon lähestyminen tai levottomuus tai 'mitä millään on väliä', mutta minusta nämä eivät ole siltikään ahdistavia, sillä lyhyet, lakoniset virkkeet leikkaavat kovimman kivun pois. Ei mitään sellaista kauhua kuin vaikka Oatesin kirjassa Sisareni, rakkaani...
Selvästi kiehtovaa vankeutta! Rhys alkaa kiinnostaa enemmän ja enemmän.
VastaaPoistaKatja, himosta vankina! Miten jaksan odottaa,että sinä ehdit näihin...
PoistaRhys taisi juuri sujahtaa TBR 300 -listalleni, jota pikkuhiljaa tässä kasailen. Kiitos, ihanainen Leena taas hyvästä kirjapostauksesta (luin myös edellisen Rhys-juttusi )<3
VastaaPoistaKaisa Reetta, jollain tavalla tiedän jo kirjamakusi, vaikka aina emme ole samiksia eikä tarvitsekaan olla, mutta olisi kiinnostavaa kuulla, miten sinä otat vastaan nämä Rhysin kirjat. Nyt jos aloittaisin, lukisin muuten Kvartetin ensin ja sitten vasta Huomenta, keskiyön.
Poista