Elina Hirvonen: Punainen myrsky

Kätken kasvoni äitini hameeseen. Haluan pois tästä huoneesta, talosta, kaupungista, maasta, haluan kohottaa käteni ja nousta ilmaan, lentää pilvien taakse jonnekin, missä valo on kirkas ja ilma raikasta, haluan jonnekin, missä voin elää äidin ja Badrin kanssa rauhassa, ilman tuota kammottavaa, lintumaista miestä, joka kuuluu tähän huoneeseen, pimeään maailmaan, jolla ei ole mitään tekemistä meidän elämämme kanssa.

Elina Hirvosen teos Punainen myrsky (WSOY 2019), kertoo tarinan irakilaisesta perheestä, jonka oli henkensä kaupalla paettava omasta maastaan ensin julman diktaattorin ja myöhemmin avolava-autoilla saapuvien, kasvonsa peittäneiden kiväärimiesten takia. He eivät olleet oikeita kummallekaan Irakia vallassa pitäville julmureille. Heidän perheensä mieli oli toinen, kumppanina alituinen vaara isän ensimmäisestä vangitsemisesta alkaen. Lapset vannotettiin vaikenemaan kaikesta. Perheen vanhimmasta pojasta tulee tämän tarinan kertoja ja samalla tarkkailija,ehdottomasti näkymätön ja kuulumaton. Eniten maailmassa hän rakastaa ruusuvoiteen tuoksuista äitiään sekä pienempää veljeään Badria. Heitä hän ymmärtää jo katseesta. Vieraiden katseet ovat vaaraksi ja siksi hänkin oppii kulkemaan kaduilla katsoen maahan mitään huomiota herättämättä. Hän haluaa toimia oikein ja olla perheelleen ehdottoman uskollinen. Hän on kuitenkin vain pieni lapsi ja voi ymmärtää jotain pahasti väärin...

Luurangon laihaksi lintumieheksi kuihtunut isä palaa kotiin. Äidin olemus alkaa hehkua, ruusuvoide ja mausteet tuoksuvat, kultaiset renkaat kilisevät ranteissa, ilo helisee kuin vastarakastuneen nauru, keittiöstä leijuu huumaavia tuoksuja. Poikaa lintumies pelottaa, mutta äiti kaartuu sillaksi pimeän yli.

Äiti on maailman voimakkain nainen. Saddamilla on salainen poliisi, vankilat ja toinen toistaan mielikuvituksellisemmat kidutusmenetelmät, mutta minun äidilläni on rakkaus.

 Perhe on yhdessä, mutta on aika muutta pääkaupungista Najafiin, jossa äiti on varttunut. Äkkiä isä on taas poissa, mutta palaa erinä: Hän on köyryselkäinen vanhus. Valta vaihtuu vain julmuudesta toiseen julmuuteen: Perheen on aika paeta maasta pakolaisleirille autiomaahan. Kaiken aikaa äiti rakentaa kaunista kotia vaikka miten pienestä, kaiken aikaa hän on raskaana, kaiken aikaa hän on suomatta itselleen lepoa valittamatta. Vuonna 2015 koko maailman katse on heissä ja Irakissa. Avustushelikopterit pudottavat leirille ruokaa, lääkkeitä, vaatteita. Alkaa suuri keskustelu siitä keiden tulee avustaa pakolaisia, mitä se maksaa ja mikseivät he jääneet taistelemaan omiin maihinsa, menkööt sinne mistä tulivat, he ovat vaarallisia ja levittävät vaarallisia oppejaan. Rakennetaan jo henkisiä aitoja, mutta suunnitellaan oikeita. Soditaan kovin sanoin sivaltaen niin aikuisia kuin lapsia, jotka jo ymmärtävät. Sitäkin mieltä isosti ollaan, että tämä ei kuulu meille ollenkaan! Jätetään ne sinne punaisen hiekan maahan kuolemaan kuin kärpäset. Leirioloissa onneksi lapsille on koulua ja poika on päättänyt oppia lukemaan, hän on päättänyt oppia paljon pelastaakseen perheensä, saadakseen heidät valituiksi lähtemään Eurooppaan. Ja he lähtevät Suomeen, joka on valkoista lunta, parempaa elämää ja hyvää koulutusta, mutta myös vieraslajiraivoa. Toisille he ovat tulokaslaji pakon edessä. Joillekin vaarallinen vieraslaji elintason perässä. Suomi keskustelee kuin palanneena  ’30 –luvulle. Pakolaiset yrittävät sulautua ja oppia suomen kielen nopeasti. Siinä poika on hyvä ja hänestä tulee vanhempiensa tulkki. Hänestä tulee koulutettu. Hänestä tulee selviytyjä.

Elina Hirvosen Punainen myrsky on erään Irakista lapsena perheensä kanssa pakoon lähteneen pojan tarina. Samalla se on kaikkien pakolaisten tarina. He ovat virta vailla omaa valintaa. Virran on virrattava minne pakko ajaa. Vieraisiin maihin, vieraisiin kyliin, kylmiin katseisiin. He kantavat mielissään tarinoita kotimaastaan, samalla kun juurtuvat vieraisiin multiin, oppivat uusiin tuuliin ja tavoille. Hirvosen kirja itsessään on virta. Vähän kurkistin ennakkokappaleen ensimmäisiä sivuja, kun jo virta vei minut mennessään. Kirjailija ei säästä lukijaa Saddamin ja Isisin teoilta, mutta virran vesi pehmentää rankimman. Hirvosen kirjailijaäänellä tarinasta tule tosi tavalla, jolla sitä voi suositella kaikille. Ei kannata rakentaa muureja, vaan rakentaa siltoja toinen toisemme luokse. Ihmisyyttä on olla toiselle ihmisille käsi, joka ottaa vastaan. Ihminen on luomakunnan ainoa peto, tietoisesti pahaan kykenevä. Sitä nämä ihmisvirrat pakenivat henkensä kaupalla.

Hirvonen on kirjoittanut upean, vahvan romaanin, joka kantaa rakkautta ja inhimillisyyttä rankoissakin hetkissä. Teksti ei notkahda kertaakaan! Mikä johtuu mistäkin on historiaa. Ellei tunne mennyttään ei voi ymmärtää tätä päivää ja tulevaisuus on vain pimeys. Kaivoin kirjelaatikostani esiin lapsuudenystäväni kirjeet Persiasta eli Iranista. Hän vietti siellä vuosia isänsä työn takia. Miten erilainen maa  Persia silloin olikaan! Palanen historiaa lepää käsilläni olevissa kirjeissä. Tulevaisuus näyttää millaisia kirjeitä Suomesta lähteekään Irakiin jääneillle ystäville ja sukulaisille. Toivokaamme niiden sisältävän valoa, toivoa ja rakkautta.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja  Kirsi ja Kulttuuri kukoistaa