Maike Wetzel: Tyttö joka löytyi

Kerään ensihetkiä. Ne ovat välähdyksiä, joiden jälkeistä aikaa en enää muista. Ensimmäinen kerta, kun katsoin tyttäriäni Inesta ja Ellyä silmiin. Ensimmäinen kerta, kun tapasin heidän isänsä. Ensimmäinen kerta, kun astuimme sisään kotiimme. Ensimmäinen kerta, kun istuin koulun penkillä. Ensimmäinen kerta, kun sain todistukseni. Ensimmäinen kerta, kun äiti vei minut gynekologille. Ensimmäinen kertani. Ensimmäinen...

Maike Wetzelin esikoisromaani Tyttö joka löytyi (Elly, Like 2019, suomennos Tuomas Renwall) kantaa sivuillaan oudointa tarinaa, jonka olen kuullut. Oudointa joka ei ole trillerissä. Oudointa vailla kiihkoa, sillä sen paikka on rivien välien tiheissä hengähdyksissä. Tunnen kuitenkin tyylin, sillä olenhan vanhassa kotimaassani, Saksan kirjallisuudessa. Voisin lukea vaikka Heinrich Bölliä, mutta luenkin Maike Wetzeliä eikä tämä tarina ole Suojaverkko. Siinäkin suojaverkko tosin pettää, mutta yhteiskunnallisista ja poliitisista syistä. Nyt pettää perheen suojaverkko, sillä Elly katoaa. Hän onmatkalla Dicker Buschissa sijaitsevaan urheiluhalliin. Hän ylittää tien liikennevaloissa. Ellyn treenikassi putoaa seuraavissa valoissa keskelle ajotietä...silminnäkijä muistaa mustatukkaisen tytön ja punaisen polkupyörän.

Elly työntää pyöränsä kadun reunaan, juoksee takaisin kassinsa luo ja poimii sen. Se on viimeinen asia, mitä saan kuulla hänestä. Siihen jäljet päättyvät.

Maike Wetzelin kirjan kertojina toimivat Ellyä kaipaavat perheenjäsenet. Ellyn puuttuminen muuttaa heitä kaikkia dramaattisesti. Ines kärsii ja havannoi. Huomaa miten perheenjäsenet kuin liukuvat toistensa ohitse. Sinnittelevät päivästä päivään toisiaan koskettamatta. Neljä vuotta kuluu ja Ellystä ei kuulu mitään. Äiti, Judith selviää jotenkuten lääkkeillään. Isä Hamid uskoo toimintaan. Ines kaipaa kuolemakseen. Ohi ovat jo ajat, jolloin poliisi epäili jopa perhettä. Kukaan ei ole kuitenkaan todistanut Ellyn kuolleen. Kukaan heistä ei voi uskoa entisen palaavan. Eikä kukaan voisi villimmissäkään unissaan kuvitella tarinan vasta alkavan.

Kertojana Judith on minulle mieluisin. Hänen rehellisyytensä on aukotonta, epätoivonsa lopullista. Vain satunnaiset pilkahdukset kertovat entisestä Judithista.

Ensihetket ovat petollisia. Välittömästi niiden jälkeen alkaa nimittäin sinnittely. Etsin ensihetkiä, kokoan kokemuksia rauhallisessa epävarmuudesta riisututussa lähiöelämässäni. Yritän kuvitella, kuinka villi ja määrätietoinen olin nuorena naisena. Kun nyt tunnistan nuoruuteni säkenöinnin Ineksen silmissä, tunnen itseni vanhaksi ja hiipuneeksi. Voin kuitenkin muuttua. En tarvitse kuin vähän meikkiä ja vähärasvaista rahkaa. Ne saavat minut jälleen hehkumaan, tekevät ihostani kiiltävän. Ensihetkissä on kyse näkökulmasta. Alusta loppuun. Ensimmäinen siemaisu kahvia aamulla. Ensimmäinen kerta, kun kielsin itseni häneltä. Ensimäinen kerta, kun...

”Maike Wetzel kirjoittaa armottomasti musertavasta tuskasta ja sen tuhoavasta voimasta.”

   

Deutschlandfunk Kultur

”Henkeäsalvaava. Intensiivinen, hirvittävä tutkimus luopumisesta ja epävarmuudesta.”

Luzerner Zeitung

Niin totta, niin totta, mutta tässä on vasta alku. Vaikka kirja on ’ohut’, se on iholle tullessa aivan muuta. Kesyksi ei kannata punnita...Lukiessani sekä muserruin että vahvistuin. Niin moni tämän lukeva löytää varmaan vertaisuutta mielessään. Alkaa tosissaan pohtia, näinkö se sitten olisikin? Olisinko minä ehkä juuri Judith?

Tyttö joka löytyi ei ole jotain, mikä voisi tapahtua kenelle vain. Hämmästyttävä esikoisromaani, jonka unohtumattomuus lepää sen uniikkiudessa.

Kaikki ensihetket ovat yhtäkkiä vain viimeisiä silmänräpäyksiä, alusta loppuun, kohtalon airuita.

Elly on poissa, kadonnut. Kukaan ei tiedä, mitä hänelle tapahtui. Emme saaneet lunnasvatimuksia, kenkääkään ei ole löydetty, ei edes hiusta hänen päästään. Hän lähti  pyörällä harjoituksiin eikä saapunut koskaan takaisin.

Nimennomaan Judith herättää kaikki tunteeni, vaikka ehkä pitäisi keskittyä koko perheeseen tai ainakin erääseen heistä. Jokainen pitää omaa kärsimystään suurimpana. Judith on itse kärsimys!

Nyt hiukseni ovat rasvaiset ja koppuraiset liasta. Puen joka päivä päälleni samat vaatteet. Varpaankynteni ovat kasvaneet pitkiksi. Ne käyristyvät.

En voi muuttaa mitään. Toivoisin, etten olisi koskaan tullut äidiksi.. En kestä siihen liittyvää vaaraa, kipua ja pelkoa. Ensihetkeä ei enää ole. Kun lapsi katoaa, kaikki on ohi.

*****

Tästä kirjasta on kirjoittanut lisäkseni ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä