Sofie Sarenbrant: Häpeänurkka

Liv tuuppii Juliaa edellään raitovaunukiskoilla ja käskee panemaan vauhtia. Tessan on kauempana takana niin, että häntä tuskin näkee. Julia ei tärise enää kylmästä vaan silkasta kauhusta. Onko hänellä mitään pakotietä?

Tule mustissa vaatteissa.

Siksikö että häntä ei erottaisi kiskoilta? Raitiotievaunut kuulemma ajavat sitä kovempaa, mitä kauempana ne ovat pysäkiltä.

”Tämä on hyvä paikka paikka”, Liv sanoo. ”Mene maata ja pane silmät kiinni.”

Silmät kiinni?

Julia katsoo Livia ja Tessania. ”Onko tarkoitus tappaa minut?”

”Oletko mamis?”

Julia ei pysty kuuntelemaan enempää. Hän laskeutuu makuulle ja painaa niskansa kylmälle, kovalle kiskolle…

Sofie Sarenbrantin Emma Sköld -sarjan uusin teos Häpeänurkka (Skamvrån, WSOY 2021, suomennos Helene Bützow) suorastaan huutaa sanomaan, että tarina oli ahmittavan hyvä! Tätä ennen olen lukenut Syntipukin, mutta sen luin vain itselle ja jo silloin tajusin, että pohjoismaisten naisdekkaristien taivaalle on syttynyt uusi tähti: Sofie Sarenbrant.

Häpeänurkka kantaa montaa kiinnostavaa tarinaa, mutta aikatasot on minimoitu vain erään henkilön menneisyyteen ja ne ovat suurelta osin päänsisäisiä, nykyhetkeä taustoittavia lyhyitä lukuja, joten mitään vaikeutta ei ole juonen seurannassa.

Kirjan vahvuus lepää erittäin sympaattisessa poliisissa Emma Sköldissä, joka on palannut äitiyslomalta tavallista aikaisemmin ja jättänyt vauvan hoidon exälleen Nylletille. Kummallakaan ei ole uutta suhdetta ja Nyllet haluaa palata takaisin Emman luokse. Hän on itsekin poliisi ja hoitaa mielellään Elliä, mutta häntä korventaa katsoa Emman uutta paria Krillea, komistusta, joka on Emmaa kuusitoista vuotta nuorempi. Onneksi hän ei tiedä, miltä jo Krillen läheisyys autossa hänestä tuntuu. Sofie rikkoo tylsää ikätabua nuori nainen vanha mies, tuomalla kuvaan hyvinkin mahdollisen aikuinen nainen ja äiti sekä nuori mies -kuvion. Luvassa on…

Aloitin sillä, mikä on kirjailijalle nyt ollut tärkeintä tässä tarinassa eli rankalla koulukiusaamisella, josta kenelläkään ei ole hajuakaan. Huolehtiva äiti, Emman sisko Josefin, on aivan pihalla, ei tajua mitään vaan luulee Julian pahinta vihaajaa Liviä hänen parhaaksi ystäväkseen. Julia on tosi, tosi lujilla ja asiaa vain pahentaa kun hänen luullaan olevan itsemurha-altis. Onnettomuudeksi Julia googlaa itsetuhoajatuksien lopulta alkaessa vainota häntä, tukihenkilölle, josta alkaa kaikkien aikojen painajainen.

Kaikki kirjan painajaiset, kaikki surmat, johtavat Taalainmaalle. Niinpä Emma Ja Krille sitten ovat koko ajan matkalla sinne tai pois ja vaeltavat pimeässä metsässä Emman vielä tietämättä, miten likeltä kaikki liippaa häntä. Nyt sitä sitten ollaan koukussa kahden Emma Sköld -tarinan pauloissa, sillä eipä hurjempaan voi kirja päättyä. Luulin, että jännittävien öisten lukuhetkien jälkeen saapuu harmonia, mutta kaikkea muuta. Finaali saa odottamaan uutta jatkoa kärsimättömänä. Sarenbrantilla on loistava tempo, jolloin kukin tarinan tragedioista sekä erottuu omanaan, että antaa niille yhteisen nimittäjän: Ihmisen julmuus toista kohtaan riippumatta iästä, sukupuolesta tai sosiaaliluokasta.

Koska kirjailija mainitsee kiitoksissaan omistaneensa teoksensa edesmenneelle serkulleen, minä puolestani haluan kuljettaa mielenterveyden viestikapulaa nyt kaikille, jotka tämän tekstini lukevat ja toivon mahdollisimman monen tietysti tarttuvan Häpeänurkkaan, sillä paha ei synny tyhjiöstä.

Sofia Sarenbrant:

Olen omistanut Häpeänurkan ainoalle serkulleni, Bjarnelle, kunnioittaakseni hänen muistoaan. Tänään on hänen syntymäpäivänsä, mutta hän päätti lähteä luotamme neljä ja puoli vuotta siten, vasta neljäkymmentävuotiaana. Tieto hänen kuolemastaan herätti monenlaisia tunteita: syyllisyyttä, häpeää ja surua. Syyllisyyttä siksi, että en mahtanut sille mitään. Häpeää epäoikeudenmukaisuudesta siksi, että olin itse saanut elämälleni hyvät lähtökohdat, kun taas hänellä oli suuria vaikeuksia. Surua Bjarnen ja hänen vanhempiensa tähden.

He menettivät ainoan lapsensa.

Psyykkinen sairaus ei kysy lupaa vaan tunkeutuu kuin loinen kaikkiin yhteiskuntaluokkiin eikä sillä ole mitään tekemistä menestyksen tai ulkoisten tekijöiden kanssa. Sitä ei ole helppo ymmärtää eikä hyväksyä, olipa kyse sairastuneesta tai hänen lähipiiristään. Tiedän omasta kokemuksesta millaista häpeää huono olo voi ihmisessä herättää. ”Saisit olla kiitollinen, sinullahan on kaikkea.” Niinpä, mutta ahdistus ei ole järkiperäistä. Onnekkaan ja onnellisen välillä ei ole yhtä kuin -merkkiä. Päältä katsoen ei näe, miten ihminen sisimmässään voi. Ja kun joku omassa lähipiirissä päättää lopettaa elämänsä, meille muille jää vastaamattomia kysymyksiä.

*****

Dekkarit Leena Lumissa