Piirrä selkääni joki ja hukuta minut siihen. Olen sumusta
syntyvä nainen, joka tuntee viehtymystä vahvaa kahvia ja englantilaista
teatterimiestä kohtaan. Sisälläni metsä, joka rispaantuu sitä mukaa kuin valo,
jokainen huokoseni ikkuna.
Pirkko Soinisen Ellen (WSOY 2018) on taiteilija Ellen
Thesleffin fiktiivinen Firenzen –päiväkirja niiltä vuosilta kun taiteilija asui
rakastamassaan kaupungissa. Kaupungissa, jossa valo räjäytti hänen värinsä ja
viivansa rytmin. Vuodet ovat1894-1939. Kaupungissa joka oli hänen rakastettunsa
melkein puolen vuosisadan ajan.
Koska olin jokunen aika sitten lukenut Hanna-Reetta
Schreckin taiteilijaelämäkerran Minä maalaan kuin jumala Ellen Thesleffin elämä ja taide, antoisan, mutta kaiken tarjoavan tietokirjan Ellenin elämästä ja
työstä, Pirkon kirja oli kuin solahdus kevätpuroon: Helppo kohtsillään, omaa
hengitystäni. Koin ääretöntä nautintoa niistä nyansseista, joista olinkin
halunnut tietää enemmän ja jotka sitten tietysti myös kuvittelin mielessäni.
Ihan vähäisin ei kiinnostukseni ollut Ellenin hullaantuminen tai suorastaan
rakastuminen brittiläiseen teatteritaiteilijaan Gordon Craigiin. Naisjumala oli
kohdannut miesjumalansa! Ellen joka viis oli veisannut vastakkaisesta
sukupuolesta tai omastaankaan sen koommin, ei sukupuoleltaan odotetusta
käytöksestä, ei mistään, mitä muut asettivat normeiksi, löysi voittajansa ja
taiteilija oli sulaa laavaa. Helppoa se ei ollut, sillä Gordon Craig oli tehnyt
paljon lapsia eri naisten kanssa, joiden äideistä yksi oli Ellenin ihailema
tanssija Isadora Duncan. Eikä siinä kaikki ollenkaan, vaan voidakseen saada edes
palasen Gordonista, joka Ellenin tavoin vähät välitti muiden odotuksista,
Ellenin oli oman itsensä kuuman huudon vaatimuksesta hyväksyttävä itsensä
kaltainen tekoineen kaikkineen.
Soiniselta oli tosi tyyylikäs veto ottaa kohteeksi vain
Italian vuodet, lähestyä Elleniä kuumuuteen läkähtyvänä naisena, joka
viruttelee jalkojaan suihkulähteessä, juo silloin tällöin eli aika useinkin
pullon viiniä tuosta vain sekä kävelee, kävelee kaikkialle ja rohkeasti yksin.
Muroleessa vietetyt kuukaudet kuitataan vain ohimennen, jolloin lukijakin kuin
asettuu syvemmin Firenzeen ja Italiaan sen hyvine ja huonoine puolineen. Ellen on
minua vahvempi, sillä me lähdimme Italiasta kieltäytyen eräästä tarjouksesta
kirous Veronassa tapahtuneen, mutta Ellen raivosi ja jäi. Sokaistut, raukkamaisten
metsästäjien houkutuslinnut saivat hänet raivoihinsa, mutta mitä hän muuta voi
kuin ostaa niistä yhden sokaistun satakieliparan itselleen. Tämän jälkeen vielä
toukokuussa mamman syntymäpäivät ja koko perhe tilaa lintupaistin taloon tapaan
saaden eteensä ryytilehtien päälle asetellun kasan satakieliä, leivosia,
sirkkuja ja peipposia paistettuina pienine nokkineen ja jalkoneen. Ellen
oksentaa ja raivoaa sekä lukee kokille lakia, miten Pohjolassa oli Topeliuksen
ansiosta laadittu Italian kuningatar Margheritalle adressi ’vaikuttamaan
siihen, etteivät muuttolinnut päätyisi Italiassa ruokapöytiin.’ Vain mamma ja
Gerda saivat Ellenin purkamaan matkalaukkunsa, sillä ei Italiasta lähteminen pelastaisi
yhtään pikkulintua. Ihminen on pedoista pahin, mutta Ellen tuli minua nyt
likemmäs. Hän ei välittänyt ainakaan näkyvästi rahvaan kärsimyksistä, hän ei
halunnut valjastaa taidettaan yhteiskunnallisten asioiden ajamiselle, hän ei
ollut fennomaani, jos ei svennomaanikaan, mutta oliko hän mikään ’maani’, vaan ennen kaikkea hän itse
ja taiteilija, viivansa taitaja. Kuitenkin, kuitenkin, hänessä asui kiintymys eläimiin, omaan perheeseen, taiteeseen ja hänestä sukeutui vielä kuuluisan miehen rakastajakin!
Mihin vertaisin Pirkon Elleniä? Aina ei ole pakko verrata,
mutta rakkauteni kuvataiteisiin liekehtii ja pakottaa. Pidin paljon Mila Teräksen kirjasta Jäljet, jossa fiktiivisesti kerrotaan kuvataiteilija Helene
Schjerfbeckistä. Kuinka paljon pidin, ei
aina näy vuoden lopulla kun julkaisen lukuvuoteni parhaat, sillä riippuu aivan
siitä, mitä muuta kultaista olen ehtinyt lukea. Mutta näkyy ja kuuluu siinä, mitä
olen kirjasta kirjoittanut! Pirkko Soininen on minulle runoilija, mutta
ilokseni voin nyt sanoa, että Pirkosta tuli minulle myös prosaisti. Tekee mieli paljastaa yksi sisäinen lauseeni ja se on: Runoilijat kirjoittavat
tarinat parhaiten! Perustelen: En pidä liiasta luonto- ja kaunomaalailusta,
mutta nautin, jos tarina on kerrottu rouhean kauniisti. Soinisen Ellenissä on myös kultainen tasapaino: Ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Parhaat prosaistit
kykenevät siihen, mutta runoilijat useimmiten, sillä he ymmärtävät
tiivistyksen tehon. Poissa ovat sivukauppojen puuduttavat luontokuvailut ja
tilalla on vaikka vain tämä:
14. toukokuuta 1913
Äidin hiukset ovat lakastuneet maitohorsmat, kiharaista
harmaata valoa.
Siinä se on! Kaikkeus: Asia ja kauneus.
Päivien hetketkään eivät ole siskoja keskenään. Muodot ja
värit pakenevat, ei löydy rytmiä, tulppaanitkin nuokkuvat maljakossaan, mutta
sitten:
Terälehdet väpähtävät, liikahtavat, pullistuvat, kaartuvat
ulospäin. Täynnä pidäkkeetöntä riemua, kuin pikkuinen Yvonne, kun ensilumi
satoi.
Ja sitten 1939 jää hyvästi Firenze:
Jokainen ilta on kuin ensimmäinen. Kaikki on niin kaunista, kun tietää, että sen menettää.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja Tuija Elina/Luettua elämää ja Kirja hyllyssä
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja Tuija Elina/Luettua elämää ja Kirja hyllyssä