Nälkäisenä, hyvin nälkäisenä tartuin Jorma & Päivi Tuomi-Nikulan kirjaan Nikolai II – Suomen suuriruhtinas (Atena 2010). Mitä uutta he tarjoavat minulle Nikolaista, tuosta vaikenevasta hallitsijasta, joka oli syntynyt Jobin päivänä 6.5.1868? Ja voiko kukaan enää lisätä mitään valoa siihen pimeyteen, joka putosi heinäkuun 17. päivän vastaisena yönä 1918 Jekaterinburgissa?
”Yritäpä pitää vettä kämmenelläsi – se valuu heti sormiesi välistä.”
Siinä se on sanottu. Tosin tosi. Nikolaista ei kukaan ota lopullisesti selvää ja se olkoon hänen rangaistuksensa maailmalle hänen perheensä verisestä surmayöstä. Kuitenkin, kuitenkin…Jorma ja Päivi Tuomi-Nikulan kirja antaa minulle uuden näkökulman Nikolaihin ja hänen perheeseensä: suomalaisen näkökulman. Samalla kun luin tätä täydellisesti toteutettua tietoteosta Nikolaista, kumitin sielustani kipeää kuvaa Jekaterinburgin teloitusryhmän päälliköstä Jakov Jurovskista. Hän väistyköön ja sijansa saakoon Suomen suuriruhtinas Nikolai II, hänen puolisonsa keisarinna Alix, valkeat ruhtinattaret Olga, Tatjana, Maria ja Anastasia sekä tietenkin kruununperijä Aleksei.
Jorma ja Päivi Tuomi-Nikulan kirja tuo nimenomaan esiin Nikolain luonnetta eli millainen oli pohjimmiltaan Nikolai Aleksandrovitš Romanov. Oliko hän Nikolai Verinen vai heikkotahtoinen pikkumies, joka mukautui aina voimakkaampien tahtoon? Vai oliko hän vain mies, joka onnettomien sattumusten kautta oli syntynyt perimään aseman, jonka hän olisi koska vain riemuiten vaihtanut rakastavan perheenisän rooliin olipa ammatti mikä tahansa, vaikka se kaikkien vähäpätöisinkin?
Ja lohdutus on hänen rinnallansa, Ihana ”päivänpaiste” loistossaan. (J.H.Erkko)
Sielumme ja sydämemme ovat aina yhdessä. (Alix kirjeessään Nikolaille)
Sanomattakin lienee selvä, että Englannin kuningatar Victorian tyttärentytär, joka oli äitinsä Alicen kuoltua lähetetty kuusivuotiaana Hessenin hovista kasvatettavaksi mahtavan isoäitinsä luo Englantiin, ei voinut olla lempeä sivustaseuraaja, vaan nainen täynnä tahtoa, mutta myös suurta ristiriitaisuutta. Jo hänen lempinimensä ovat riitasointuiset: Hessenin hovissa hän oli Spitzbube, joka tarkoittaa lähinnä riitapukaria ja Englannin hovissa hänestä käytettiin nimitystä Sunny, aurinkoinen. Nämä molemmat puolet tulevat kirjassa esille, mutta jotenkin aina Alixin etäisyys, kylmyys ja jääpatsasmaisuus, jotka hovissa pantiin tarkoin merkille, tuntuvat leimaavan häntä eniten. Ja olihan hovilla, mihin verrata eli Nikolain äiti Dagmar, leskikeisarinna, joka oli täysin Alixin vastakohta, mutta myös hyvin vahva nainen. Siis tässä Nikolain elämän henkilökohtainen dilemma, kaksi naista, joita hän molempia rakasti, mutta jotka molemmat halusivat tahtonsa tulevan toteen hänen kauttansa ja avulla. Toinen suuri taakka oli rakas, mutta arvaamaton ja hallitsematon, suuri Venäjän maa, jota hallitsemaan hänestä ei ollut.
Tiedätte jo, että rakastan lukea tutkijoiden tekstiä ja tämä teos on sitä parhaimmillaan, mutta myös niin selkeä ja valottaa niin paljon Nikolain aikaa Suomen kannalta, että veisin tämän kirjan oppiohjelmaan yläasteen historiaan. Minullekin, joka jo lukiossa luin Grimbergin Kansojen historian kokonaisuudessaan, tuli eteen Nikolain hallintokaudelta esiin aivan uusia asioita ja nimiä Suomen suuriruhtinaskunnasta. Olen suorastaan haljeta ylpeydestä, miten rohkeita ja yksimielisiä suomalaiset olivat vastarinnassaan, jota tietenkin tahditti Sibeliuksen Finlandia, mutta sekin soi kiellettynä ja nimi toiseksi muutettuna! Ja kaiken timanttina oli luonnollisesti Suomen naisten uhkaus yleislakosta 1906 ellei maahan saada yleistä äänioikeutta ja yksikamarista eduskuntaa. Ja se meni läpi! Nikolai pelasi kautta linjan ’korttinsa’ huonosti Suomen suuntaan, toisin kuin oma isänsä, mutta vihdoin ja nopeasti hän yhdellä kynän raapaisulla antoi Suomella Euroopan demokraattisimman kansanedustuslaitoksen. Tämäkään ei voinut pelastaa Nikolaita eikä hänen perhettään, sillä:
Verinen nykyisyys, hämärä tulevaisuus, hedelmätön menneisyys, siinä Venäjän osa. (sanomalehti Novoje Vremja)
…vallankumouksen juna oli jo lähtenyt liikkeelle.
Jorma ja Päivi Tuomi-Nikulan teoksessa löytyy niin paljon suositeltavaa että uskon tämän kirjan nousevan joululahjalistojen toivekirjaksi! Ensinnäkin jo kirjan kansi on kauneimpia, mitä olen koskaan nähnyt. Sanoisin, että siinä on se, mikä oli Nikolai II:ssa ja Alixissa koskettavinta ja syy, miksi heidän kohtalonsa ei jätä rauhaan: Kaunis, rakastava perhe. Kirjan kuvatarjonta on uskomattoman runsasta, ennen näkemätöntä ja tasokasta. Join kuvia kuin janoon kuolemassa…Myös asemointi ja taitto ovat huippua, sillä kerrontaa elähdyttävät runsaat sitaatit niin lehdistä kuin aikalaisten kertomuksista ja luvut on hurmaavasti aloitettu isolla, vaikuttavalla kuvalla, kiinnostavalla otsikolla kuten Nuori Nikolai, Kaiken voittava rakkaus, Bobrikov rikkoo pojan ja äidin välit, Spalan painajainen, Jobin päivänä syntynyt etc. Sisällöstä jo mainitsinkin runsaan näkökulman Suomeen, mutta sitten tuleekin luku Mannerheim ei hylkää Keisariaan!
Hän säilytti hallitsijan kuvaa aina kunniapaikalla. (kirjailija Leonid Vlasov Mannerheimista)
Kirja toi minulle vihdoinkin vastauksen siihen, oliko Mannerheim läsnä Tsarskoje Selossa maaliskuussa 1917, kun Alix suoritti yöllisen joukkojen katselmuksen tyttärensä Marian kera. Soihtujen palaessa tuo paljon parjattu ja paljon rakastettu nainen, Maria Stuartin verta, vallasta syösty, mutta kuitenkin vieläkin soturi, asteli yöpakkaseen ylväänä turkki harteillaan tarkastamaan rivistöä…
Historioitsija Vlasovin mukaan Mannerheim tapasi hallitsijansa viimeisen kerran Mogiljovin kaupungissa vähän ennen kuin tämä luopui vallasta. Mannerheim tunsi keisarinsa tahdikkaana, tasaisena ja kohteliaana ihmisenä ja minä uskon, että loppuun asti Mannerheimissa oli ripaus sitä nuorta chevalier-kaartilaista, joka oli saanut upseerinpaperinsa suoraan keisarinna Maria Fjodorovnalta eli Nikolain äidiltä Dagmarilta.
Siis yritän lopettaa tätä kirjoitusta, mutta ah!, kyyneleitä…
Luotan suuresti Mannerheimin arvostelukykyyn, rakastan tätä kirjaa niin, että…historia on aina vaatinut uhrinsa...kyyneleitä…
Päivi ja Jorma Tuomi-Nikulan kirja on kuin koru, tsaarin hovin kaunein ja arvokkain koru, niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Sen säröt heijastavat tuskaa, verta ja väärinymmärryksiä, mutta lumous on mennyttä maailmaa, rakkautta, läheisyyttä ja kyyneliä.
*****
Päivi&Jorma Tuomi-Nikulan haastattelu kirjasta
Ja kaiken kadotetun uudelleen palauttaa rakkaus yhteen.
Nikolai II:n ”henkisestä testamentista”
*****
Romanov -kirjat Leena Lumissa
Tässä eräitä keittokirjoja, joita olen tehnyt. Kirja löytyy hakukoneella, kun kirjoittaa kenttään kirjan nimen. Erittäin ajankohtainen on nyt tämä:
Vinkki: Tämä kirja on unelmalahja sienihullulle ystävälle!
Siis olen aivan hulluna kaaliin ja tämä sekoitus syntyi siitä, kun piti sulattaa pakastin ja sinne oli jäänyt kukka-ja parsakaalipakasteita. Kerron joskus, mihin helppoon, nopeaan, hyvään ja jopa terveelliseen aina tarvitsen näitä pakasteita. No, minä kumosin nämä uunivuokaan, halkaisin mukaan luomukirsikkatomaatteja, murustelin joukkoon sinihomejuustoa ja tein kermasta, paprikajauheesta ja mustapippurista seoksen, jonka kaadoin ainesten päälle. Sitten vain uuniin 200 asteeseen ilman kantta noin 30 minuuttia ja ruoka, joka syntyi melkein tyhjästä, maistui ihan passelilta tuoreen patongin kera. Ja pakastin saatiin tyhjäksi!
Tätä ruokaa voi jokainen varioida loputtomasti omien makumieltymystensä mukaan.
Minua itseäni tässä hämmästyttää se, etten änkenyt tähänkin sipulia, en kelta- enkä valkosipulia...,mutta ei tähän, muuten kyllä sipulia aina ja runsaasti, kiitos!
Siis kun näin tämän kuvan, vilpitön aikeeni oli tarjoilla teille myös tämä resepti, mutta tehän tiedätte, etten leivo muuta kuin tiikerikakkuja ja Paraisten joulupipareita...,joten minulta meni taju jo ohjetta lukiessa. Siis etsikää käsiinne Glorian Ruoka & Viini 6/2010 ja Outi Väisäsen juttu Kantanjaiset rinteet ja tryffelihuippu, niin tajuatte, miksi joudutte nyt vain ihailemaan tätä kuvaa;-) Me nyt siis vain kuvittelemme miten ihana jälkiruoka on todella erinomainen kahvi ja nämä kastanjaleivokset - kun joku on ne ensin valmistanut...
kuva Arto Vuohelainen
PS. En siis koskaan kirjoita mitään, mitä en itse ymmärrä.
Nyt on juuri sopiva aika herkulliselle gulassille, sillä lumoavat syyssateet ovat alkaneet ja metsä aivan pursuaa sieniä. Siis: Tässä herkkusienet voi korvata vaikka kantarelleilla. Tiedän, että tuntuu kalliilta ostaa sisäpaistia tai –fileetä, mutta minä ostan sen aina tarjouksesta ja laitan pakastimeen odottamaan valmistusta. Ja huomatkaa, että lihan voi pyytää suikaloituna. Toki taitavat kokit suikaloivat itse. Tämän ruoan yksi etu on myös se, että se on ns. pitkä ruoka: Kun perjantaina tekee, on viikonloppuna runsaasti aikaa muuhun.
1 kg naudan sisäpaistia tai –fileetä suikaloituna (tai hirveä)
3-5 rkl vehnäjauhoa
juoksevaa Oivariinia (se on sydänystävällistä!)
1-2 sipulia hakkeluksena
3-5 valkosipulinkynttä pieninä paloina
2 punaista paprikaa pieninä paloina
1-2 dl hillosipuleita
1 prk kokonaisia herkkusieniä (200/115 g) tai muita sieniä, esim. kantarelleja
1 prk tomaattimurskaa valkosipulilla
noin 4-5 dl punaviiniä
2-3 dl kiehuvaa vettä
2 lihaliemikuutiota
runsaasti Herbes de Provence yrttimaustetta
1-2 rkl kantarellifondia
Kääntele lihat jauhoissa ja ruskista kevyesti kahdessa erässä kuumalla pannulla nopeasti. Ellei pannu ole riittävän kuuma, lihasta ei tule 'suussa sulavan' mureaa. Jauhot jotka jäävät lihojen kääntelystä, kannattaa paistovaiheessa lisätä pannulle ja imeyttää mukaan: tulee herkullisempaa ja mukavamman näköinen rakenne. Siirrä ruskistuneet lihapalat uunivuokaan., jonne myös liha/kasvisliemikuutiot ja päälle kuuma vesi. Juuri tämä järjestys, että suurukset pysyvät hyvinä. Ruskista sipuli-, valkosipuli- ja paprikahakkelus. Sekoita ne lihapalojen joukkoon. Pyöräytä pannulla myös valutetut hillosipulit ja herkkusienet, kunnes ne saavat hieman kevyttä paistopintaa. Kaada pataan. Lisää mukaan tomaattimurska, punaviini sekä Provencen yrttimaustetta. Lisää lopuksi fondi. Paista 125 asteessa noin 3 tuntia tai 100 asteessa 4 tuntia tai 150 asteessa 3 tuntia. Hämmennä muutaman kerran ja tarkista nesteen riittävyys. Lisää tarvittaessa punaviiniä tai kiehautettua vettä.
Tarjoile perunamuhennoksen tai keitetyn riisin (Arborio) ja patongin kanssa. Valitse tuhti lihaviini. Sytytä kynttilät!
Guten Appetit!
*****
Ruokareseptit Leena Lumissa
Tämä ohje on Glorian Ruoka & Viini -lehdestä 6/2010, jossa esitellään ranskalaisen keittiön viettelyksiä. Tämä pataruoka löytyy Sanna Kekäläisen jutusta Sipuli itkee ilon kyyneleitä ja kuva on Reetta Pasasen, juomasuositus Terhi Oksanen-Alénin. Ja näin Ranskasta: Burgundissa pataan pannaan paistia ja hillosipuleita. Alsacessa käytetään useita erilaisia lihalaatuja, Provencessa lihapata rikastetaan värikkäillä kasviksilla ja valkosipulilla. Meidän patamme on ranskalaisten lihapatojen herkullinen liitto. Pari tuntia punaviinissä hautuneen ruoan täyteläisen maun salaisuus on kokonainen pullollinen punaviiniä ja erilaisten sipuleiden saumaton yhteistyö.
3-5 salotti- kelta- ja/tai punasipulia
4 valkosipulinkynttä
1 kg (pihvikarjan) paistia kuutioina (esim. Charolais)
1pkt (170 g) pekonia
50 g voita
4 rkl oliiviöljyä
3 rkl vehnäjauhoa
1 plo (75 cl) punaviiniä
2 laakerinlehteä
mutama timjaminoksa
2 dl puhdistettuja sieniä, esim. ruskeita herkkusieniä
1 munakoiso
1 tl suolaa
2 tl mustapippuria myllystä
1 dl tuoretta lehtipersiljaa hienonnettuna
Lämmitä uuni 175 asteeseen. Kuori ja puolita sipulit ja valkosipulit. Kuutioi paisti ja pekoni. Sulata voi ja puolet öljystä (2 rkl) uunipadassa. Paista lihapaloihin kaunis väri padassa liedellä. Nosta lihat hetkeksi pois padasta. Paista pekoneihin ja sipuleihin kaunis väri padassa. Nosta ne lihapalojen joukkoon. Ruskista jauhot padassa. Sekoita viini jauhoihin pienissä erissä, koko ajan sekoittaen, kunnes kastike on tasaista.
Laita liha-pekoni-sipuliseos takaisin pataan. Lisää laakerinlehdet ja timjami joukkoon. Peitä pata kannella tai foliolla. Kypsennä uunissa noin 1 tunti.
Viipaloi sienet. Kuutioi munakoiso. Kuullota sieniä ja munakoisoa lopussa öljyssä (2 rkl), kunnes sienistä irtoava neste on haihtunut ja munakoiso on saanut väriä. Nosta ne pataan muiden ainesten joukkoon ja jatka kypsentämistä toinen tunti.
Mausta pata suolalla, pippurilla ja hienonnetulla lehtipersljalla. Voit ripotella pinnalle myös hienonnettua kevätsipulia tai hienonnettua purjon vihreää osaa. Tarjoa pata ranskalaisen maalaisleivän kanssa.
Ruokaviiniksi sopii Chapoutier Rasteau, joka on runsas, tumman kirsikkainen ja jopa suklainen punaviini. Sen moniulotteisuus sopii pitkään kypsytetyn, sipliella, sienillä ja munakoisolla rikastetun pataruoan kanssa. Viinissä oleva marjaisus piristää viinin tunnelmaa ja samalla kokonaisuutta.
Maukas punaviini Chateau Labarde, on myös oiva valinta pataruoalle. keskitäyteläinen ja ryhdikäs sekä hieman pipurinen ja mausteinen viini muodostaa padan kanssa rodukkaan kokonaisuuden.
Ja nyt eikun nauttimaan - ranskaksi♥
Ruokareseptit Leena Lumissa
Tänään viihdymme keittiössä, mutta ensin tahtoo saada mun Robert Paulig Chocolate Coffeen ja Hesarin...Tulossa vähän ranskalaista ja sitten kantarelleista ja...
Jatkamme Romanovien kanssa, mutta huomenna onkin jo perjantai, joten vähän ruokavinkkejä. Sitten onkin jo taas lumoava syyskuun viikonloppu ja muuta kivaa. Kuvat ovat tsaarien loistoa, mutta kuvaajana ollut serkkuni ei muistanut enää, mikä monista upeista palatseista on kyseessä. Nautitaan silti menneen maailman tunnelmista ja annetaan heidän, Nikolai II:n perheineen taas kokoontua lapsineen tämän pöydän ääreen...
...kunnes koittaa maanantai ja palaamme todellisuuteen kera huumaavan Romanov-kirjan!
Sain olla yhteydessä gynekologi Maija Kajaniin, jossa yhteydessä hän toivoi lisättävän tämän:
Mielestäni myös niiden, jotka päättävät olla käyttämättä hormonihoitoa, olisi hyvä lukea kirjani. Uskon nimittäin, että moni ei huomaa, mitkä kaikki elämän krempat voivat johtua estrogeenin vähyydestä. Moni nainen myös kuvitttelee, että "voittaa jotain" estrogeenista pidättäytymällä. Kun kuitenkin estrogeenin vähyydestä seuraa myös enemmän terveydellistä haittaa kuin estrogeenihoidosta, on monen kohdalla kärsimys turhaa eikä perusteltua.
Kirjan esittelyn löydät tästä ja keskustelun täältä
Mikäli Ervard Radzinskin kirja Nikolai II:n elämästä herätti uteliaisuutta keisarinnan hovineitiä Anna Virubovaa (Anjaa) kohtaan, voi jatkoksi lukea hänen omat muistelmansa Anna Virubova – keisarinnan hovineiti (Otava 1993, toimittanut Irmeli Viherjuuri).
Suomessa viimeiset vuosikymmenensä elänyt Anna Taneieff Virubova oli keisarinna Aleksandra Fjodorovnan hovineiti, hänen ystävänsä ja uskottunsa kahdentoista vuoden ajan. Kirjassaan Virubova kertoo hovin arjesta ja juhlista Pietarin upeissa palatseissa, matkoista Eurooppaan, kesänvietosta keisariperheen rakastamassa Suomen saaristossa ja luonnonihanalla Krimillä.
Virubovan kirjassa on paljon täydentäviä ja läheisiä yksityiskohtia tsaariperheen elämästä, täydentäviä nimenomaan Radzinskin kirjaan verrattuna. Lapsista kerrotaan paljon enemmän ja luonnollisesti Annasta itsestään. Myös ilmiselvä jumalointi etenkin tsaaria, mutta myös keisarinnaa kohtaan, tuodaan esille. Luettuaan molemmat kirjat, saa Annasta hyvin ristiriitaisen kuvan. Tuntuu kuin Radzinski hieman kärjistäisi Annan roolia etenkin Rasputinin suojelijana, mutta Anna itse saattaa puolestaan vähätellä osallisuuttaan Rasputinin saamaan valtaan hovissa tai on unohtanut tai ei asiaa koskaan täysin ymmärtänyt. Anna on kuitenkin saanut olla todellisella näköalapaikalla ja tapahtumien keskuksessa, kun puhutaan Venäjän vallankumouksesta ja viimeisen tsaariperheen elämästä. Ja hän oli loppuun asti uskollinen perheelle ja suorastaan henkensä uhalla.
Yhdessä kohden kirja on ylittämätön: Tuskin mistään löytyy viimeisestä tsaarista perheineen niin uskomattoman hyviä ja niin runsasta kuvamateriaalia kuin on Anna Virubovan kirjassa. Anna oli innokas kuvaaja, jonka kuvissa näkyy ns. kamerasilmä. Hyvä esimerkki on Annan Jaltan vuorella ottama kuva, jossa Aleksandra Fjodorovna kuvaa alla lepäävää kaupunkia. Kuvien tekninen laatu on hämmästyttävä ottaen huomioon ajankohdan, vuosisadan alun. Annan ilmiselvä taiteellisuus antaa myös kuville aivan oman sädekehänsä. On myös kiehtovaa nähdä tsaarillinen seurue ihan tavallisissa touhuissa: uimassa, tanssimassa laivan kannella, aamiaisella, pikkuruhtinattaret paljasjaloin ja polvet ruvella kesällä, soutelemassa, piknikillä rantahiekalla, keisarinna mystisen kauniina salongin nurkkauksen valonkajossa, perintöruhtinas lapsen kiharoissaan hymysuin, tsaari lapsineen rakentamassa lumilinnaa tai kaunis nuori nainen Tatjana Nikolajevna kotinsa parvekkeella Tsarskoje Selossa.
Juuri Virubovan kirjan kertomukset tsaariperheen lapsista ja kirjan uskomattomat lähes 200 valokuvaa, joista suurin osa on Virubovan itsensä ottamia saa kysymään yhä uudestaan: Miksi Jekaterinburg 17. päivä heinäkuuta 1918? Miksi?
Kaunis keisarinna pienen salonkinsa nurkkauksessa, joka oli suosittu valokuvien ottopaikka todennäköisesti edullisten valo-olosuhteidensa ansiosta.
Kaksi hyvin onnellista nuorta, Nicky ja Alix, rakastuneet, jotka olivat sattumalta liittyneet yhteen avioliiton sitein, maailman kuudenneksen valtiaat. Toukokuun 14. päivä vuonna 1896. Ikivanhassa Uspenskin katedraalissa olivat käynnissä pyhät kruunajaismenot. Kynttilät paloivat...kerubilaulua ilman säestystä...Nikolai riisui kruunun päästään koskettaakseen keisarikunnan kruunulla Alixin päätä. Sitten hän pani sen takaisin päähänsä. Alixin kultaisilla hiuksilla sädehti jo pieni timanttikruunu.
Kuka ikinä lukee näytelmäkirjailija Edvard Radzinskin kirjan Viimeinen Tsaari - Nikolai II:n elämä ja kuolema (WSOY 2000, suomennos Kari Klemelä) putoaa takuuvarmasti niin Romanovien kuin mysteerien lumoihin. Heti kirjan alussa Radzinski loitsii lukijansa kertomalla palasia tsaariperheen kauhistuttavasta lopusta kuin myös sen loistokkaasta alusta antaen lukijan kuitenkin tajuta, että tumma varjo oli jo määrätty rakastavaisten kohtaloksi. Nikolai II (Nicky)(1868-1918) ja Aleksandra Fjodorovna (Alix) (1872-1918) olivat synkän, unohtumattoman näytelmän päätähdet. Heihin kirja antaa hyvin läheisen suhteen, koska lukija saa käyttöönsä rakastavaisten kirjeenvaihdon sekä runsaasti päiväkirjamerkintöjä. Mukana on myös aikalaisten haastatteluja, niin ystävien kuin tsaariperheen murhaajien, jotka omaan loppuunsa asti kiistelivät siitä, kenen ase oli saanut 'kunnian' surmata itse tsaarin!
Voin todellakin puhua loitsimisesta, sillä jo Radzinskin aloitus on dramaattinen, kuin suoraan näyttämöltä, jossa yhdeksääkymmentä käyvä Vera Leonidovna Jureneva, vuosisadan alun teatterimaailman tähti kertoo iltaisin tarinaa menneestä maailmasta, jota hänellä oli tapana nimittää Atlantikseksi. Hän kertoo niin elävästi, että Edward ei saa rauhaa ennen kuin saa käsiinsä Romanovien kokoelmat, jotka sisälsivät valtavia sahviaani- ja nahkakantisia albumeja sekä Nikolain päiväkirjan, jota hän kirjoitti yhtäjaksoisesti kolmenkymmenenkuuden vuoden ajan. Tuo vaitelias mies, Nikolai II, joka varmasti olisi mieluiten ollut vaikka metsätyömies kuin Venäjän valtakunnan hallitsija, kunhan hän vain olisi saanut olla yhdessä perheensä kanssa ja etenkin rakkaan Alixinsa kanssa. Unohdinko mainita, että Radzinskin johdannon nimi on: Veren arkistosta.
Tsaariperheen elämänkertaa lukee sielu vereslihalla, sillä niin uskomattoman vaikutuksen tekee perheen toisistaan välittäminen, perhekeskeisyys, valkeiden ruhtinattarien: Tatjanan, Marian, Olgan ja Anastasian viehkeys, kruununperijän, Aleksein vakava sairaus, hallitsijaparin kuherruskuukausimainen kirjeenvaihto, heidän innokkuutensa valokuvaamiseen, heidän halunsa vain saada olla yhdessä rakkaassa Tsarskoje Selossaan. Vaan varjo, varjo!: Esiin astuvat hovijuonittelut, Alixin, Englannin kuningatar Victorian tyttärentyttären vaikeudet sopeutua venäläisyyteen (pariskunnan kirjeenvaihtokin oli englanninkielistä), keisarinnan ystävä Anja (Anna Virubova), jonka kirjailija näkee syylliseksi uuden kohtalokkaan esiintyjän, Rasputinin, tuomiseksi hoviin. Radzinski näkee Rasputinin tulon kuin sinetiksi keisariperheen kauhistuttavalle kohtalolle, sillä Alix kuunteli ja uskoi vain Rasputinia kaikessa, vaikka hän olisi voinut tyytyä uskomaan häneen vain Aleksein mystisenä pelastajana. Ja Nicky, Nicky parka, joka olisi mieluiten ollut vain ihan tavallinen perheenisä, kuunteli kaikessa rakasta Alixiaan, omaa aurinkoistaan (Alixin lempinimi Englannin hovin ajoilta oli Sunny).
Viimeisen tsaarin ja hänen perheensä teloitusta johtaneen Jakov Jurovskin muistelmista heinäkuun 17. päivältä 1918 Jekaterinburgista: "Laskimme ruumiit kuoppaan ja valelimme niiden kasvot ja muutenkin ruumiit kauttaaltaan rikkihapolla paitsi tunnistamisen estämiseksi myös sen tähden, etteivät ne mädäntyessään löyhkäisi."
Kirja on täynnä enteitä, jotka pohjautuvat lukuihin, asioiden toistumiseen, hämmästyttäviin yhtäläisyyksiin. Sitäkin voi ihmetellä, että juuri Ipatjevin luostari oli se paikka, josta ensimmäinen Romanov kutsuttiin hallitsijaksi, ja että talo, jossa viimeinen Romanov -sukuinen hallitsija Nikolai II erosi elämästä, oli saanut nimensä omistajansa insinööri Ipatjevin mukaan. Ja ei voi kieltää, että Mihail oli ensimmäinen Romanov -sukuisen hallitsijaksi nousseen nimi, ja Mihail oli sen viimeisen nimi, jonka hyväksi Nikolai II huonolla menestyksellä luopui kruunusta.
Kirja on tietysti myös kertomus tuon ajan hovielämästä hyvin laajalti, sillä melkein kaikki hallitsijaperheet olivat toisilleen sukua, jolloin myös poliittinen historia sai aivan omanlaisensa värityksen. Oli kauheaa aloittaa sotaa 'serkkua' vastaan tai oli kauheaa olla 'serkun' vihollisen puolella. 'Serkku' oli usein ison valtakunnan kuningas tai kuningatar. Kuten alussa mainitsin Alix oli kuningatar Victorian lapsenlapsi eli hänen tyttärensä Alicen tytär. Tätä taustaa vasten minä en jaksa lakata ihmettelemästä mysteereistä suurinta: Miksi Englanti ei pelastanut tsaariperhettä silloin kun se vielä oli mahdollista?
Enemmän on kysymyksiä kuin löytyy vastauksia, sillä liian paljon verta, sadetta, mutaa, ristiriitaisia kertomuksia, Venäjän asumatonta laajuutta, ajan juoksua…,mutta siltikin, kirja antaa joitakin vastauksia myös sekä murhayöhön, että sen jälkeisiin tapahtumiin ja myöhempiin tutkimuksiin. Verellä on kuitenkin kirjoitettu, että paljon kärsineen Jobin tie oli Nikolai II:n tie. Sisäänpäinkääntynyt nuori Nikolai kirjoittaa äidiltään saamansa ensimmäisen päiväkirjansa sisäkanteen laulun, joka kertoo kuolemasta…mistäpä muusta.
"Vaikka tekisit pesäsi korkealle niin kuin kotka ja vaikka sen sija olisi tähtien välissä, minä syöksen sinut alas, sanoo Herra."
Nämä Profeetta Obadjan sanat luki tyttärelleen Ipatjevin talossa Romanov-suvun viimeinen tsaaritar tsaariperheen viimeisenä elinpäivänä.
Tsaariperheen viimeisellä matkalla uskollisesti mukana olleen tohtori Botkinin paperien joukosta löytyy runo, joka on kirjoitettu tyylikkäällä käsialalla, ilmeisesti keisarinnan:
Peilien kuiske
Keskellä haikeuden hiljaisen
Talvipalatsin peileissä
heijastuu ajeltujen kasvojen
julkea katse, röyhkeä.
Välinpitämättömyys kasvoillaan
joka salissa, nurkassa
ihastellen kai omaa suuruuttaan
on joku puvuntakissa.
Häikäisylle tuolle antautuen
sankari tuntuu luulevan
heti nöyrään palvontaan kaikkien
hänen edessään kaatuvan
sekä mahtiin ja maineeseen teiden
oitis edessään aukeevan.
Hädin tuskin voi kuulla peilien
vastaukseksi kuiskaavan:
”Mitä tyhjistä puheista noista,
sinä röyhkeä tulija,
menneiden vuosisatojen loisto
se palatsia puolustaa.
Katoamaton on ja maineikas
tsaarien varjojen voima.
Karkottaa tuskin voi hetken vieras
vuossataisia vieraita.
Heitä vielä kun pystyt, unohda
haaveet kruunusta tsaarien,
aivan kohta jo koittaa uhkaava
aamunsarastus keltainen.”
Niin, te menneisyyden todistajat:
pimeys tuskin lankesi,
kun jo tulevan totuuden sanat
peilit keskenään kuiskasi.
Tobolskissa 1917
*****
Romanov-kirjat Leena Lumissa
Kuin verkossa kalat,
kun kuumoitti koi,
pihan härmässä hohti
sinun askeltes alat:
rivi kynnystä kohti
- hämy illan sun toi -
jono toinen jo, voi,
pois portille johti!
Vidin valkoinen huntu
- tyly päivä sen heitti -
yli maan leviää,
jalanjälkesi peitti.
Mut huultesi tuntu
kuin suvinen sää,
kuin kasteinen seitti,
yhä huuliini jää.
Nämä hellyyden päivät
ja yöt, tämä syys
lumen alle ei vajoo.
Kukat maan vilu hyys,
kukat sielun ne jäivät,
ei kuihdu, ei hajoo -
sinun hymyilyys
ei menneisyys,
ei kuolema kajoo.
- Kaarlo Sarkia -
Kootut runot (WSOY 1976)
kuva Johanna
Leo on hieno koira, ylen tyylikäs. Hän tietää, että oikeat koiruudet osaavat paitsi uida, myös löytää ihastuttavia hajukasoja, joissa voivat leikkiä primitiivistä alkukoiraa. Onneksi hoviväki eli mamma on niin boheemi taiteilija, että vain nauraa, kun kotiin mennessä autossa tuoksahtaa muultakin kuin märältä koiralta...Mammalla on myös nimi ja hän on Johanna.
Johannalla on kiinnostava blogi täällä.
Minä käyn Johannan blogissa, koska tarvitsen lepoa kirjoista (voiko olla totta;-), pidän koirista ja kaikista eläimistä, pidän siitä, miten Johanna kirjoittaa kuin puhuisi juuri sinulle nyt juuri siinä ja olen hyvin kiinnostunut hänen valokuvausharrastuksestaan. Johanna voisi ammattinsa puolesta pitää muotiblogia, mutta hän ei onneksi työskentele vapaalla. Mitä kaikkea Johannalle kuuluu, voit käydä itse kurkkaamassa.
Näin unta, että Johannaa ja minua yhdistävät paitsi eläimet, myös eräs unelmainen nainen...
Amma on muuttanut ja hänellä on arvonta! Löydät Amman kirjablogin nyt täältä.
kuva Runotalo
Oi teitä, jos olette yhtään kuin minä, joka hullaannun jo keväisestä omenankukkien tuoksusta, humallun niiden terälehtilumesta ja istun syysillat puutarhassa juomassa kypsyvien omenoiden tuoksua…Voi, teitä, jos teette mainiona omenasyksynä joka toinen päivä omenahilloa ja kotinne tuoksuu omenilta ja kanelilta ja vaniljasokerilta, te olette täysin mennyttä lukijaa, kun saatte käsiinne Katharina Hagenan Omenansiementen maun (Der Geschmack von Apfelkernen, Minerva 2009, suomennos Anne Mäkelä). Oli suuri ilo minulle saada tämä kirja juuri nyt ja lukea se keskellä omenasoseen tuoksua, suussani keltakanelin suloinen maku…
Katharina Hagena on löytänyt kynäänsä kultaisen lumouksen, sillä kirjoittaa tällainen perhetarina, jossa eräs perheestä perii isoäitinsä talon ja alkaa sitten löytää suvun salattuja asioita, voi helposti lipsahtaa tavanomaiseksi sukutarinaksi, josta puuttuu kirpakkuus, mutta kynässä oli lumous ja musteessa maistuivat omenat. Niinpä maistoin tekstiä ja uskoin tunnistavani Boskopian ja Cox Orangen maut. Hiukan oli mukana myös valkeaa kuulasta…
Iris perii siis isoäitinsä Berthan talon, mutta sitä ennen hoitokodissa asuvalta vanhukselta on viimeisen kerran hälvennyt dementian sumu ympäriltä ja hän kohdistaa katseensa kirkkaasti ja lausuu selkeästi: ”Anna rakasti Boskopeja, Bertha Cox Orangeja.” Tämän lauseen, näiden omenoiden ympärille kiertyy tarina, joka saa, kiitos omenoiden ja oudosti käyttäytyvän omenapuun, ympärilleen suloisen mystiikan hunnun, ja sieltä ei alta voi pois tulla, sillä tarina imee mukaansa ja Hagena laittaa lukijan kaipaamaan rakastelua kukkivan omenapuun alla tai naku-uintia pienellä järvellä, mutta ehdottomasti niin, että Max on tulossa myös juuri silloin uimaan…
En pidä ällöttävän makeasta omenassa, en siis myöskään kirjassa, joten Hagenan kirja on minulle kuin tehty. Mikään ei ontunut! Tarinan henkilöt kirkastuvat nopeasti lukijalle, joten hän voi antaa omenanautinnon viedä. Ensin olivat sisarukset Anna ja Bertha ja kaksi miestä, mutta kun Anna rakasti Boskopia, hän myös rakasti miestä, joka rakastikin Berthaa ja koska Bertha rakasti Cox Orangea, häntä rakasti mies, joka…Ja silloin olivat omenapuut kukassa:
Mitä kylässä kuitenkin kerrottiin, ja minkä myös Rosmarie, Mira ja minä usein saimme kuulla, oli tarina Deelwatereiden hedelmäpuutarhassa kasvavasta vanhasta omenapuusta, joka eräänä lämpimänä kesäyönä oli alkanut kukkia ja joka seuraavana aamuna oli peittynyt valkeuteen kuin talvipakkasilla. Näillä ihmeellisillä kukilla ei kuitenkaan ollut tarpeeksi voimaa, vaan ne putosivat jo samana iltapäivänä hiljaa ja suurina hiutaleina maahan. Koko tilan väki seisoi kunnioittavana, epäluuloisena, ilahtuneena tai ainoastaan ihmetellen puun ympärillä.
Jotain oli tapahtunut ja se maistui Boskopilta ja karvasmantelilta ja Anna kuoli keuhkokuumeeseen neljä viikkoa omenapuun kukkimisen jälkeen! Elämä kuitenkin jatkuu ja Bertha avioituu Hinnerkin kanssa saaden hänen kanssaan kolme omenapuissa kiipeilevää tyttöä Harrietin, Ingan ja Christan, joiden kohtaloa vanha talo seuraa hiljaisena, mutta vankkana. Tyttöjen tarinat ovat kiinnostavat, mutta eniten minua kiehtoi Harrietin ja Fridrichin rakastuminen, joka tapahtui silloin, kun oli kukkia, seksiä, rauhaa, Intian-puuvillaisia paitoja ja leveälahkeisia housuja…Kaikki katosi, mutta Rosmarie tuli…
Iris on siis jo kolmatta polvea sukua ja Christan tytär. Saadessaan vanhan talon hän saa myös sen laajan puutarhan, talon kätkemät suvun salaisuudet, isoisä Hinnerkin sodanaikaisen menneisyyden, asianajaja Maxin ja omat nuoruusmuistonsa kesiltä isoäidin luona, jolloin olivat Iris, Mira ja Rosmarie, joiden perässä roikkui tyttöjä nuorempi poitsu, Miran pikkuveli… ja kaiken yllä leijuu kypsyvien omenoiden elvyttävä, eroottinen tuoksu…
Ihmettelen syvästi, miten kirjan kanteen on löydetty juuri oikea vihreä, miten Hagena kypsyttää lukijaa kuin omenaa aina tuoksuvasta valkeasta kukasta omenasoseeseen, joka tuoksuu kanelilta ja johon murskataan joukkoon muutama omenansiemen ja miten tämä kirja löysi minut nyt, kun valmistan omenasosetta niin, että kirjaa lukiessa mennyt ja nykyisyys sekoittuvat kuin omenat sosemyllyssä, leningilleni onroiskahtanut keltakanelia ja hampaissani pureskelen omenansiementä vaistoten, että jopa hedelmäpuutarhassa voi vaania varjo…
Erinomaista Katharina♥ Kunpa olisin voinut tavata sinut juuri nyt omenoiden viikolla, mutta kun…: Ihania omenoita putoaa puutarhassa ja minua ei mikään pidättele nyt…,mutta tiedän, että juuri sinä ymmärrät, mitä tapahtuu, kun on kerran maistanut omenansiementen maun.
Katharina Hagena syntyi 20. päivä marraskuuta 1967 Karlsruhessa. Hän on päätoiminen kirjailija, joka on asuu nyt Hampurissa. Hän on opiskellut kieliä ja kirjallisuutta Lontoossa, Zürichissä, Dublinissa, Marburgissa ja Hampurissa.
Esikoisromaaninsa Omenansiementen maku (Der Geschmack von Apfelkernen, Minerva 2009, suomennos Anne Mäkelä) myötä Katharina Hagenasta tuli kerralla yksi Saksan tunnetuimmista ja myydyimmistä nykykirjailijoista.
Helmikuussa 2008 ilmestyneestä kirjasta on otettu parikymmentä painosta ja romaanin käännösoikeudet on ennätetty myydä jo kymmeneen maahan.
Olin jo melkein tapaamassa Katharinaa, mutta sitten…onneksi sain vaihtaa hänen kanssaan tervehdykset sähköpostitse ja silloinkin olin omenasoseroiskeissa... kerroin hänelle ja melkein kuulin hänen ymmärtävän naurunsa…
Alla kirjan saksalainen kansi.
Hormonit ovat tabu, jos olet energinen ja vielä vain about 40 vuotias. Itse vastasin ’kiitos kyllä!’ hormoneille jo nippanappa nelikymppisenä, sillä silloin alkoi tapahtua outoja asioita: sain kammottavia hikoilupuuskia, vuodin runsaasti ja tuntui, että melkein alati, nukuin huonosti tai en ollenkaan ja aloin saada kiukunpuuskia ihan mitättömistä asioista. Tunsin itseni myös masentuneeksi ja väsyneeksi, vaikka elämäni oli ulkoisesti kuin täyttä unelmaa: pieni tyttövauva, uusi rakkaus, uusi, kaunis koti upeine puutarhoineen, uutta kaikki.
Pyysin lääkäriltäni hormonitasojeni mittausta. Tulos näytti kuitenkin tyydyttävää, mutta minä en halunnut tyytyä tyydyttävään, vaan halusin elää täysillä ilman haittaavia kremppoja. Lääkärini mielestä kaksi minulle tehtyä isoa endometrioosileikkausta ja niihin liittyvät toisen munasarjan täydellinen ja toisen osittainen poisto olivat aiheuttaneet jonkinasteisen estrogeeninpuutteen. Sovimme kokeilusta eräällä hormonivalmisteella. ja tuloksia voi tuskin uskoa! Hyvin pian tajusin kärsineeni miltei koko naisenikäni estrogeenin puutetta. Saman tiedän nyt tapahtuneen myös monille ystävilleni.
Naisvitamiinin (lue: hormonin, estrogeenin) nauttimisen aloittaminen sai aikaan monia positiivisia vaikutuksia. Ensinnäkin kaikki krempat katosivat, kiukuttelut, hikoilut, alituiset vuodot ja unettomuudet. Seksuaalisesti olin ollut aiemminkin halukas kohdattuani vihdoinkin Elämäni Miehen, mutta nyt aukeni taivas, josta en ollut osannut edes uneksia. Suhteeni mieheeni on hyvin ’hot’ vieläkin ja kohta meillä on jo hopeahäät! Kukaan ei usko, kun kerron ikäni, vaan olen joutunut näyttämään jopa passiani epäuskoisille;-) Kampaajani ihmettelee, miten hiukseni ovat niin runsaat ja kiiltävät, mutta vasta muutama viikko sitten kerroin hänelle todellisen syyn, koska hormonien syöminen ja sen myöntäminen iloisesti on asia, josta seuraa nautinnollisen elämän ankarin rangaistus: rintasyöpä. Minulla on ystävättäriä, jotka vannovat, etteivät koskaan ala nauttia hormoneja, ja valittavat samaan hengenvetoon monia elämänsä intiimejä vaikeuksia. Ymmärrän heidän pelkonsa, mutta toisaalta, eikö koko elämä ole hyppy pimeään. Jos haluaa todella elää, pitää uskaltaa. Ehkä omaa uskallustani on vahvistanut eräs kokemus: Tunnen vain kolme rintasyöpään sairastunutta naista (yksi heistä on nyt kuollut), eikä heistä kukaan käyttänyt hormonikorvaushoitoa. Toisaalta kun sairastuin melanoomaan ja odotin kaksi viikkoa vastausta mahdollisista etäpesäkkeistä, tajusin että pahinta on elämätön elämä. Olin aina ollut tunnollinen, kunnollinen, ylivelvollisuudentuntoinen puurtaja, raataja. Olin koko siihenastisen ikäni aina maksanut jotain järkevää: opintovelkaa, tonttia, asuntoa. Vain puhtaasta tunnollisuudesta jatkoin vuosikausia avioliittoa, jossa ainoan lämmön soi hyvin tehty leivinuuni. Nyt haluan elämästä löytyvän paljon iloa: Ostin välimerensinisen rättikattoauton, perustin salaisen puutarhan, aloitin italian opiskelun ja nykyisen kotini kuumin piste löytyy aivan muualta kuin leivinuunista!
Silloin, vuosia sitten, syövän jälkeen, oli aika hypätä ja se kannatti. Toinen hyppyni olikin sitten jo hormonihyppy. En tunne syöväni lääkettä, vaan naisvitamiinia, elämän ja voiman vitamiinia, joka pitää virtani vauhdissa ja saa minut nauttimaan elämästä vaalien Kaikkien Aistien Juhlia!
Vahvaa Elämää Aikuinen Nainen, Lukijani, Ystäväni, Ohikulkija, Elämän Sisar♥
Nainen, asuuko kotonasi hikoileva lohikäärme? Kärsitkö unettomuudesta, ärtyisyydestä, masentuneisuudesta ja/tai seksuaalisesta haluttomuudesta? Oletko uupunut ja tuntuu, että et jaksaisi enää mitään? Onko sinulla selkä- ja nivelkipuja? Kärsitkö energiavajeesta? Oletko levoton ja ahdistunut? Tuntuuko välillä, että et saa happea, vaan haukot kuin kala kuivalla maalla? Oletko nainen 40 – 58 ikävuoden väliltä? Jos vastasit myöntävästi kahteenkin näistä kysymyksistä, niin gynekologi Maija Kajanin Sukellus kuumaan aaltoon – Naisen vaihdevuodet, terveys ja hormonit (Minerva 2010), on kirja juuri sinulle!
Tiedän nyt, että moni juuri neljäkymmentä täyttänyt ajattelee: Ei koske minua! Vaan minäpä vastaan, että ei pidä paikkansa. Ensinnäkin suurin osa ystävistäni on 40+. He ovat vauhdikkaita naisia, jotka ulospäin vaikuttavat hyvinkin energisiltä, mutta kahdenkeskisissä keskusteluissa tulee ilmi koko elämän rasittavuuden kirjo seksuaalisesta haluttomuudesta hiusten lähtöön ja unettomuuteen ja vielä monta muuta näiden väliltä. Ja mitä valittavat heidän miehensä! Sitä en nyt kerro, sillä arvaatte kyllä.
Yllä oleva on täysin uskomatonta näinä päivinä, kun on saatavilla estrogeenikorvaushoitoa. Estrogeeni on naisen oma suojelija, jota kaksikymppisen elimistö pursuilee tuottaen iloa, energiaa ja terveyttä, mutta jo nelikymppisenä tätä suojelijahormonia on jäljellä enää puolet siitä mitä nuoruuden päivinä. Tiedän tästä kaiken, sillä aloitin itse hormonikorvaushoidon nippanappa nelikymppisenä viis veisaten pelottelijoista. Yleisin pelottelun aihehan on rintasyöpä, mutta Maija Kajankin toteaa:
Suomessa käytetään hormonikorvaushoidon estrogeenina samaa estrogeenia, jota naisen munasarjat ovat vuosikymmenet tuottaneet ja joka on vuosikymmenet suojannut naisen terveyttä. Mikä olisi luonnollisempaa, kuin elimistön itse tuottama hormoni? On myös vaikea uskoa, miten tämä naisen luonnollinen, terveyttä ylläpitävä hormoni muuttuisi yhtäkkiä vaaralliseksi. Luontaistuotteista puuttuu yleensä kontrolloidut tutkimukset tehosta ja sivuvaikutusrekisterit. Usein luontaistuotteet ovat myös kalliita.
Sukellus kuumaan aaltoon on Täydellinen Täydellisen Naisen Tietokirja! Tässä tuodaan esille monta muutakin asiaa, jolta hormonit suojaavat kuin ingressissä mainitsemani. Jännittävä on myös yhteys D-vitamiiniin, jonka suojavaikutukset ovat pitkälti samat kuin estrogeenin. Älkää hyvät naiset vain uskoko suomalaisten lääkärien annostusohjetta D-vitamiinista! Olemme saamassa siihen muutoksen, kiitos erään naistutkijan, mutta Suomessa nämä asiat tapahtuvat hitaasti. Kirjassa käydään myös läpi vaihe, jossa oma gynekologi yrittää lopettaa vuosikausia hormonikorvaushoitoa saaneen naisen estrogeenin tai haluaa puolittaa annoksen. Tällöin esimerkiksi vaikka kohtuleikkauksesta toipuvan naisen elämän laatu voi romahtaa vuosikausiksi ja pitää muistaa, että toisilla on vaihdevuosien rankkoja oireita vielä 90-vuotiaana ilman hormonikorvaushoitoa. Miksi elää tyydyttävää elämää kun voi elää optimaalista!
Leena:
”En olisi uskonut, että saan avun polvikipuuni gynekologilta!”
Hilkka:
”Valitsen mieluummin rintasyövän 5-10 vuoden kuluttua kuin nämä jatkuvat kivut.”
Siis tässä loistavassa kirjassa on myös potilaskertomuksia ja minusta rankimmat olivat niitä, joissa oli ajauduttu ihan turhiin avioeroihin, kun puolison kosketus oli muuttunut piinaksi naisen haluttomuuden, kuivien limakalvojen ja yhdyntäkipujen takia. Hormonikorvaushoito, naisen oma vitamiini, olisi muuttanut piinan nautinnoksi ja parit jatkaisivat tänäkin päivänä intohimoista liittoaan.
Kuka muuten tiesi, että estrogeeni suojaa mm. 2-tyypin diabetekselta, sydämen rytmihäiriöiltä, dementialta sekä eräiltä syöpätyypeiltä!
Mitä tulee Maija Kajaniin kirjoittajana, niin hän osaa leiskua! Ei mitään tylsää, vaan eletynoloista ja mukana olevaa. Sisällyksen otsikot jo paljastavat kirjailijan otteen ja tässä muutama: Painia märkien lakanoiden kanssa/ Lieskat lentää, pinnat paukkuu/ Unilinnun kuurupiilo/ Tunteellinen siili/ Pohdintoja, arvauksia ja saksofoniteorioita…Teos ottaa lukuun myös taloudelliset näkökulmat niin yhteiskunnan kuin yksilön kannalta, kuvitellut hormonihoidon vasta-aiheet, hormonien suhteet, luonnon logiikan…
Minä olen sitä mieltä, että neljäkymmentä täyttänyt nainen, jonka yöpöydälle tämä kirja ei ilmesty pikapikaa, kulkee onnensa ohitse. Se on surullista, sillä meillä kaikillahan on vain tämä yksi ja ainoa, pieni, mutta tärkeä ja ainutlaatuinen elämämme. Miksi emme vaalisi sitä kaikin nykytietämyksen suomin avuin ajatellen niin itseämme kuin myös ympäristöämme, sillä onhan hikoileva, raivoava lohikäärme piina paitsi itselle myös vakava ympäristöhaitta ja monen läheisen suuri kärsimys. Otan tämän kirjan niin vakavasti, että laitan nyt itseni täysin likoon eli julkaisen sen kirjoituksen, joka on eräässä kirjassa, mihin tuli minun kertomukseni omasta kohtalostani ennen ja jälkeen hormonien, mutta sitä ennen: Annan aikaa nimenomaan tälle kirjalle ja haluan lopettaa gynekologi Maija Kajanin erääseen lukuun:
Lääkäri, joka ei suostu kirjoittamaan hikoilusta, unettomuudesta, kivuista ja masentuneisuudesta kärsivälle ja hormonihoitoa pyytävälle naiselle hormoneita, käyttää valtaansa kyseenalaisesti. Tämä vallankäyttö on ristiriidassa lääkärin valan kanssa. Lääkärin tulisi olla potilaansa neuvonantaja, kuuntelija ja tukija, auttaa kärsimysten lievittämisessä ja terveyden ylläpitämisessä. Hoitoa valittaessa potilaalla pitäisi olla suvereeni ratkaisuvalta niiden tietojen perusteella, jotka lääketieteellinen tutkimus on tuottanut ja lääkäri hänelle antaa. Potilaan tahtoa tulisi kunnioittaa, vaikka potilas lääkärin mielestä valitsisi väärin.
Keskustelu kirjasta jatkuu täällä
Ilman kirjoja minun olisi vaikea elää. Ne tarjoavat minulle koko elämän rikkauden, ihmisajatusten rannattoman valtameren. Uupuneina hetkinä ne tarjoavat paon mielikuvituksen maailmaan, huumausaineen, jonka jälkeensä jättämä kohmelo on kohmeloista viattomimpia. Mutta oman kehityksen juuttuessa tavan ja ajatustottumusten kuolleeseen pisteeseen ne tarjoavat räjähdyspanoksia, jotka laukaisevat kehitystä sulkevan ruuhkan ja katkovat mielestä ennakkoluulojen ja auktoriteettiuskon sitkeät kahleet. Ihminen kasvaa henkisesti lukemiensa kirjojen mukana. Kirjat ovat tarjonneet minulle rajattoman vapauden, määrättömän onnen, etsimisen ja löytämisen rajun reimun. Siksi rakastan jokaista kirjaa, joka saa minut tuntemaan, etten vielä ole valmis, että edessäni on yhä määrättömästi etsimistä ja löytämistä, erehtymistä ja ymmärtämistä, hylkäämistä ja omaksumista hengen maailmassa.
- Mika Waltari -
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)
kuva Tuure
Ensin pari erikoista huomiota. Olen äidinkielen tähtioppilas, mutta en suinkaan äidinkielen professori, kuten kirjailija Matti Larjavaara, silti edelleen minulta vei aikaa lämmetä kirjan dialogille. Mikä ihme vaivaa suomalaisten kirjojen dialogia! Ovatko Satu Koskimies, Jussi Siirilä ja Leena Lehtolainen ainoat maassamme, jotka pystyvät luontevan dialogin kirjoittamiseen! Larjavaaran kirja on myös täynnä dialogia ja se on puhekielellä eli mä, sä ja niin ku. Olenko lukenut viime aikoina niin ylätyylistä kirjallisuutta (vrt. Nadeem Aslam Elävältä haudatut), että en osaa enää lukea arkikieltä. Kirja ei kuitenkaan tähän kaadu, sillä joko dialogi notkistuu kirjan edetessä tai sitten siihen tottuu tai jopa niin, että kirja on niin mukaansa tempaava, että lukija enää viis’ veisaa muusta kuin itse tapahtumista.
Kirja kertoo tarinan kirjallisuuden professorista, jolla on takanaan pitkä avioliitto Leenan kanssa ja tästä avioliitosta aikuinen tytär Laura. Jo kyseisen avioliiton aikana Kimmo on häntinyt kaikkea mikä liikkuu. Sitten hän jättää Leenansa ja ottaa Tuijan ja saa tämän kanssa kaksi lasta, jotka ovat kirjan alkaessa vielä alle kouluikäisiä. Nyt Kimmo keksiikin rakastuneensa opiskelijaan, joka on Anna. Anna tekee pro gradua Aino Kallaksesta ja työn tarkastaja on professori Yövaara! Kimmo keksii oivan naisenkaatotavan eli hän ehdottaa, että hän ja Anna kirjoittaisivat yhdessä kirjan, joka kertoisi heidän rakkaudestaan, mutta olisi kuitenkin fiktiota. Juonikas Kimmo siis tajuaa, miten kirjallinen Anna saadaan ketun ansaan!
Toivon, että en kerro juonen kaikkea, kun paljastan, että Kimmo saa Annansa, mutta mitä se vaikuttaakaan mieheen, joka haluaa aloittaa soidintanssin aina uudelleen ja uudelleen, joka alati kaipaa vain alun hurmiota ja rakkauden ensivaiheen ihanuutta. Mitä tapahtuu, kun Kimmo huomaa yhden haareminsa naisista eli Tuijan rakastuneen ja menneen sänkyyn toisen miehen kanssa:
Tuijako sen kanssa? Kimmo tutkii huonetta lisää, ja pian löytyykin Nissen itsensä kirjoittama kirja, jossa on omistus ”Till min Tuija”. Aivan selvä tapaus.
Kimmo laskeutuu jalat täristen alas ja miettii mitä tehdä. Tunteen tasolla Kimmo tuntee itsensä loukatuksi, kun Tuija ei pidä – niin kuin hän – yksiavioisuutta arvossa: ei kunnioita sitä periaatetta, että kaikkien Kimmon naisten sopisi olla yhtä aikaa yksiavioisia ja uskollisia herra Kimmolle.
Ja kauimmin Kimmon kanssa ollut Leena, joka tuntee herran parhaiten:
Ja sinä luulet, että se haluaa vaihtaa sun vaippojas, kun sä olet kohta vanhus.
Kimmon naama nytkähtää. Tässä on nyt jokin kipupiste, jota hän ei ole tullut itsekään tiedostaneeksi.
Sä olet parantumaton infantiili naisten perässä juoksija. Kenenkään ei pitäis ruveta sun kanssas mihinkään vakavampaan. Sua pitäis käyttää vain panokoneena.
Aluksi mä olin melkein valmis tappamaan sut. Mutta sitte mä huomasin, kuinka hyvä on elää ilman sua. Sä viet niin valtavasti tilaa. Oli ihanaa vain olla huoletta Lauran kanssa ja tehdä töitä niin paljon kun halus. Mullehan avautu uudet jutut yliopistolla niin ku tiedät. Jos sä olisit ollu vielä mun elämässä, ei semmosta olis luultavasti voinu toteuttaa.
Niin ku mä sanoin: sä viet liikaa tilaa. Sä höösäät ja dominoit, pärpätät ja ideoit ja kaipaat suunnattomasti huomiota. Sun jälkees tuli ihana hiljaisuus.
Tiivistellysti voisi sanoa, että Matti Larjavaaran kirja Ketunmorsian on haaremikirja, jossa kettuna tunkiolla huseeraa sovinistinen mies, jolle minkä tahansa lahkon moniavioisuus olisi taivaan täyttymys. Onneksi kirjan ansiot eivät jää vain tähän mustalla huumorilla kirjoitettuun tarinaan, vaan saamme lukea hiukan Hessen Arosutta ja paljon Aino Kallaksesta ja Sudenmorsiamesta. Mukana ovat myös Aino Kallaksen Päiväkirjat, jotka kehotan jokaisen lukemaan heti ellei ole sitä jo tehnyt.
Ja kuten lupasin: Kirja on äärettömän hauska ja Matti…anteeksi siis Kimmo, saa maksaa elosteluistaan myös hinnan. Siis jokainen, myös puumanaiset, tarttukaa rohkeasti Matti Larjavaaran kirjaan! Ottakaa mukava asento ja alkakaa nauttia kirjan luovasta hulluudesta ja ilottelusta, mutta älkää hetkeäkään uskoko, etteikö tämä olisi totta, sillä ainakin minä tunnen juuri tällaisen Kimmo Yövaaran, joka avioitui tyttärensä ikäisen kirjallisuuden opiskelijan kanssa…
Kannattaa kuitenkin muistaa, mitä Anna, Tuija tai Leena toteaa kirjassa: Me naiset päätämme saavatko miehet seksiä ollenkaan vai eivät ja meillä on myös valta valita ketkä kelpuutamme aistillisiin leikkeihimme. Matti Larjavaara on tehnyt loistavan kirjan, joka vain vahvistaa totuutta: Kaikkien Aistien Juhlat ovat lopulta naaraiden, ei koskaan Yö- eikä Auevaarojen!
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirsi
Kerran vuodessa
varaamme
aikaa kalenteristamme
ja pöydän ravintolasta.
Nostamme maljan meille -
täydellisille naisille.
Kerran vuodessa
kikatamme kuin tytönhupakot,
puhumme pahki
huolet ja harmit,
moitimme
pikkusielupomot
ja surkeat säät,
kehumme lapset
ja toistemme asut.
Kerran vuodessa
muistelemme menneet,
ja tähyilemme tulevat.
Puolet meistä on eronneita,
ja ihmettelemme
kuinka kummassa siinä niin kävi.
Toinen puoli meistä
on edelleen naimisissa
ja sitä me vasta hämmästelemmekin.
Kerran vuodessa
katsomme toisiamme silmiin
ja olemme jälleen
viisitoistavuotiaita.
. Sinikka Svärd -
Kerron Sinulle Ystävyydestä (Minerva 2009)
Tämä lauantai on hemmottelupäivä ihan itselleni, joten suokaa anteeksi, että kaikki on nyt makuni mukaista, myös lumi, koiruus, metsä ja Sting. Toivon kuitenkin, että tekin nautitte Lauantain toivotustani, jonka maailman parhaiten esittää Sting sekä myös levyyn liittyvästä videosta...(Voiko joku Pirce Brosnan olla noin komea! Never heard, but I like the way he...) Olen jo tälläytymässä ja virittäydyn tulevan illan tunnelmiin...Ihanaa Olla Joskus Ihan Vain Itselle♥ Try it!
The Windmill's Of Your Mind tämä musiikki vetää multa jalat alta...put full screen on!
Mukavaa syksyistä viikonloppua, mitä ikinä sitten keksittekään tehdä. Minulla on huomenna vuoden odotetuin ravintolaherkuttelu parhaan ystäväni kanssa. Tämä on jokavuotinen perinne ja toteutamme sen aina elo-syyskuulla. Aloitamme suppilovahverokeitolla ja sitten...
Lähden nyt viikonlopun viettoon Marian kuvalla, joka näyttää jotenkin niin Marialta. Tykkään käydä hänen blogissaan laskemassa verenpainettani, sillä siellä ikäänkuin oudosti rauhoittuu. Hän pitää lämmintä, tyylikästä blogia arjen pikkuasioista, mutta kyllä siellä liitoakin löytyy. Ja kivoja postauksia: Ei liian pitkiä, ei liian lyhyitä, Kivat kuvat, tunnelma ja myös blogin pohjaväri antaa silmieni levätä. Try Maria!
Les Feuilles Mortes
Itse metsäni pohjoinen on teos, joka sisältää runoilija Kalevi Rahikaisen (1927-1992) kootut teokset. Kirja siäsältää myös aiemmin julkaisematonta materiaalia, kirjailijan maalauksia sekä toimittajien tekstiä tästä voimallisesta näkijästä. Kirjan ovat toimittaneet kirjallisuudentutkija Immo Pekkarinen ja kirjailija Klaus Rahikainen, runoilijan poika. Kirjan kansi on Arttu Rahikaisen suunnittelema.
Jämsänkoskella Keski-Suomessa syntynyt Rahikainen opiskeli ja vaikutti 1950-luvulta saakka pääkaupunkiseudulla, enimmäkseen Espoossa. Rahikainen asui Leppävaarassa ja toimi myös Länsiväylä-lehden avustajana 1970-1980 -luvuilla. Rahikainen oli Espoon kirjailijoiden jäsen. Hänen tuotantoaan on esimerkiksi Espoo Blues -runo, jota on esitetty monissa yhteyksissä.
Julkistamistilaisuudessa Immo Pekkarinen ja Klaus Rahikainen pohtivat Kalevi Rahikaisen merktiystä kirjailijana, isänä, ihmisenä ja näkijänä. Lisäksi esillä on pieni näyttely Kalevi Rahikaisen maalauksista. Ne kuvittavat myös julkaistavaa teosta.
Tervetuloa Kalevi Rahikaisen koottujen teosten julkistamistilaisuuteen Helsingin Villa Kiveen (Linnunlauluntie 7, Hki) torstaina 16.9. klo 18.00. Vapaa pääsy.
Jonakin hetkenä
taas pyyhkäisee aalto
kaiken tieltään
ja läikähtää valo
ikuisuudesta
runojeni ylle.
(Teoksesta Paikka maassa vuodelta 1969)
Minulla ei ole enää mammaa, mutta minulla on Haltijatarmamma, joka kutoo villasukkia Tansanian lapsille (ja ehkä miul kans yhet), toimii koirien varamamina, on uskomaton viherpeukalo ja myös sanavalmis pakinoitsija sekä säilöö yhtä uutterasti kuin Muumimamma. Oi, mihin maailma joutuisikaan ilman mammoja!
Kuva on Haltijatarmamman ja hänet löydät täältä.
Tämä kuhaohje löytyy mm. Valkoisessa talossakin työskennelleen Ina Gartenin keittokirjasta Back to basics nimellä Easy Sole Meunière. Koska olen hieman itsevarma kokkaaja, en koskaan noudata ohjeita tismalleen, vaan teen ne niin kuin itse katson herkullisemmaksi. Tässä annan minun variaationi ja alkuperäinen ohje löytyy Olivia -lehdestä 11/09.
500 g kuhaa tai siikaa fileinä
0,5 dl vehnäjauhoa
1 tl suolaa
1 tl sitruunapippuria
75 g voita
2 sitruunaa
ripaus suolaa ja sokeria
Sekoita jauhot, suola ja sitruunapippuri. Pyörittele kalafileet jauhoseoksessa. Kuumenna puolet voista pastinpannulla ja lisää kalafileet. Paista pari minuuttia molemmin puolin. Nosta fileet lautaselle varovasti, etteivät ne rikkoudu.
Lisää pannulle loput voista ja anna ruskistua kevyesti. Lisää joukkoon ohuiksi viipaloidut sitruunat, ripaus suolaa ja sokeria. Kiehauta seos ja paista 3-5 minuuttia eli kunnes sitruunat ovat hieman karamellisoituneet. Kaada seos kalafileiden päälle.
Tarjotaan salaatin tai valkosipuliuuniperunoiden kera.
Juomaksi sopii jäävesi tai todellinen valkoviinilöytö kuhalle Chateau de Respide.
Guten Appetit!
Tämä on ehdottomasti herkullisin kalaruoka, jonka tiedän! Kokeilkaa!
(neljälle ruokailijalle, jolloin on laskettu kalaa 200 g/hlö + 200 sen päälle)
1 kg kuhafileitä
1 iso keltasipuli
1 nippu tilliä
4 dl kuohukermaa
suolaa
heikkivainaan hyppysellinen valkopippuria
2 litraa suppilovahveroita (käy myös kantarelleista)
Voitele uunivuoka. Aseta kuhafileet vuokaan nahkapuoli vuokaa vasten. Ripottele pinnalle ensin kevyesti suolaa ja sen jälkeen aivan pieneksi saksittu tilli.
Kastike:
Paista pannulla kevyesti sipulihakkelus sekä pilkotut suppilovahverot. Kaada ensin 2 desiä kermaa ja anna vetäytyä. Lisää hiukan suolaa ja varovasti valkopippuria, sillä ei ole tarkoitus peittää kuhan ja suppilovahveroiden mietoa, upeaa makua. Lisää loppu kerma vähitellen ja anna vetäytyä. Jos haluat suurusta, lisää hiukan vehnäjauhoa tai tuorejuustoa. Vehnäjauho on hyvä lisätä sienihakkeluksen ruskistamisvaiheessa, jolloin sekoittuu tasaisesti.
Kumoa suppilovahveromuhennos kuhan päälle ja laita 200 asteen uuniin 30 minuutiksi.
Nosta vuoka pöytään ja koristele sitruunalohkoilla.
Nautitaan kera uusien perunoiden tai perunamuhennoksen.
Lisukkeena patonki, jäävesi/valkoviini.
Guten Appetit!
Leena Lumi
