Sata naiskirjailijaa Leena Lumin tyyliin

Vastaan omalla tavallani Saran haasteeseen 100 naiskirjailijan kirjaa. Katselin Saran listaa ja sitten muidenkin ja huomasin joidenkin pudottaneen luvun 50:en tai muutoin muuttaneen haastetta. Tajusin, että en voisi millään laittaa jonoon naiskirjailijoideni kirjoja, sillä olen osalta heistä lukenut 5-10 kirjaa ja eräältä ylikin sen. Niinpä päädyin tekemään villiä luetteloa Leena Lumin tyyliin eli naiskirjailijoita, joihin kannattaa tutustua. Pahoittelen, että en ehdi aakkostaa sillä yritän saada teille vielä kiinnostavan taidekirjan viikonlopuksi. Luku sata on yhtä vajaa, mutta odottanee sitä oikeaa...tai sitten se on jo yli sata. Matikka ei ikinä ole ollut minun lajini.

Joyce Carol Oates

Eeva Joenpelto
Eeva Kilpi
F.H.Burnett
Tove Jansson

Siri Hustvedt
Aino Kallas
Aila Meriluoto
Satu koskimies
Sisko Ylimartimo

L.M.Montgomery

Jean Rhys


Maeve Binchy
Eeva Illoinen
Helvi Hämäläinen

Marguirite Duras

Edith Södergran

Katri Vala
Agatha Christie

Marja-Leena Mikkola
Eeva-Liisa Manner
Lempi Jääskeläinen

Lionel Shriver

Minette Walters

Denise Mina
Enid Blyton
Anne Frank
Herta Müller
Anna Gullichsen
Ros Wynne-Jones

Heidi Köngäs

Riitta Konttinen
Susan Fletcher
Muriel Barbery
Marja-Liisa Vartio
Doris Lesssing

Patricia Cornwell

Marilyn French

Wislawa Szymborska

Katja Kettu

Kirsi Kunnas

Carol Shields

Tess Gerritsen

Simone de Beauvoir
Geraldine Brooks

Kate Morton

Rauha S. Virtanen
Anni Swan

Emily Dickinson
Astrid Lindgren
L.M.Alcott

Virginia Woolf

Selma Lagerlöf
Erzsébet Tóth
Julie Orringer

Beatrix Potter

Audrey Niffenegger
L Onerva
Marja-Leena Virtanen

Anna Ahmatova

Ruth Rendell
Anne Delbée

Riikka Pelo

Mirkka Rekola

Maila Talvio

P.D.James
Harriet Beecher Stowe
Margaret Mitchell
Torey Hayden
Linda Olsson
Maria Jotuni

Heli Slunga

Tove Jansson
Majgull Axelsson
Charlotte Brontë
Emily Brontë

Sylvia Plath

Sirkka Selja
Véronique Ovaldé
Karin Fossum
Inger Frimansson

Elif Shafak

Marja Björk
Anilda Ibrahami
Karin Slaughter
Kamila Shamsie
Julie Parsons
Eila Pennanen
Saima Harmaja

Jacquelyn Mitchard

Hannele Huovi
Nadezda Mandelstam

Regina McBride
Linn Ullmann

Jayne Anne Phillips

Maaria Päivinen

Sadie Jones

Anna Kortelainen

Sarah Waters

Kirsti Simonsuuri

Laura Lindstedt

Ann-Marie MacDonald

Terhi Rannela

Leena Parkkinen

Riitta Jalonen

Katja Kaukonen

Rosa Liksom

Lucia Berlin

Krista Launonen

Johanna Laitila

Sonia Paloahde

Celeste Ng

Elizabeth Strout

Suvi Vaarla

Delia Owens

Vanessa Springora

Pirkko Soininen

Venla Hiidensalo

Koko Hubara

Minttu Hapuli

Alba de Céspedes

Miranda Cowley Heller

Hila Blum

Claire Keegan

Saara Turunen

Stacy Willingham

Annamari Marttinen

Minulle sinänsä ei merkkaa kirjailijan sukupuoli mitään, tämä nyt vain sattui olemaan naiskirjailijahaaste. Kirjailijan ikä, sukupuoli, uskonto tai kansallisuus ei voi määrittää, onko kirja kiinnostava tai laadukas. Kiinnostava kirja on rajaton ihme ja ilo♥ 

kuva Joyce Carol Oates ensimmäinen, netti
kuva Joyce Carol Oates, Dustin Cohen, Harper Collins
kuva Tess Gerritsenistä Otavan kuva-arkisto
kuva Elif Shafakista Gummeruksen kuva-arkisto
kuva Maaria Päivisestä by Nauska
kuva Kate Mortonista Gillian van Nieker
kuva Katja Ketusta Pertti Nisonen WSOYn kuva-arkisto
kuva Laura Lindstedt Heini Lehväslaiho Teos kustannus -sivut
kuva Heidi Köngäs Jouni Harala/Otava

kuva Annamari Marttinen Jarno Saarimies Tammi
kuva Terhi Rannela Laura Vesa/netti
kuva Leena Parkkinen/Teos.fi
kuva Riitta Jalonen Riina Rinne

kuva Katja Kaukonen Tomi Kontio/WSOY
Rosa Liksom Pekka Mustonen/Like
kuva Lucia Berlin Buddy Berlin/Aula&co
kuva Krista Launonen Riikka Kantinkoski/Avain
kuva Johanna Laitila Marek Sabogal/Gummerus
kuva Sonia Paloahde, Aissa Hakala/ Minerva kustannus
kuva Celeste Ng, Kevin Day/ Gummmerus
kuva Elizabeth Strout, Leonardo Cendamo/Tammi
kuva Suvi Vaarla, Otto Virtanen/WSOY
kuva Delia Owens, Dawn Marie Tucker/WSOY

kuva Vanessa Springora, jfpaga, WSOY

kuva Pirkko Soininen, Mikael Soininen

kuva Venla Hiidensalo, Jouni Harala/Otava

kuva Koko Hubara, Jonne Räsänen/Otava

kuva Minttu Hapuli, K Reiman/Sitruuna kustannus

kuva Alba de Céspedes/ Otava

kuva Miranda Cowley Heller/Tammi/ stepha dansky

kuva Hila Blum/Tammi/Omer Armoni

kuva Claire Keegan/Tammi/Philippe Matsas

kuva Saara Turunen/Tammi/ Antti Haanpää

kuva Mary Hannah Harte Photography, LLC/ Tammi

RANNIKKOPITÄJÄ - LUVIALAISSII TARINOIT JA KUVI

Luvia Seor ry:n kustantamana on ilmestynyt kirja kotipitäjästäni Luviasta, Rannikkopitäjä - Luvialaissii tarinoit ja kuvi. Kirjan teksti on Luvian murteella kirjoitettu ja Kyllikki Wahlströmin sujuvaa kynän kultaa. Upeat kuvat ovat Matti Luotolan.

Luvia sijaitsee Porin ja Rauman välissä ja ehdin asua siellä neljännesvuosisadan, kunnes muutimme tänne Jyväskylän saarelle. Minulla oli parikymmentä vuotta niin ikävä Luviaa, että suunnittelimme sinne paluuta elekepäiviksi ja ostimme tontinkin ihan tositarkoituksella. Nyt olen kuitenkin jo saanut juureni tänne Keski-Suomen maisemaan ja Luvia on paikka, jossa piipahtaa ja jota muistella. Sain tämän kirjan joululahjaksi äidiltäni, joka edelleen asuu Luvialla. Vuosia tein listaa, mitä eniten kaipaan Luvialla ja se alkoi aina sanalla meri...Tyttärestämme tuli sitten Meri. Suosikkilintuni on ikuisesti lokki ja silakkaa laitan monella sortilla.

Tämän kirjan merikuvat ovat upeimmat, mitä olen nähnyt ja tulenkin niitä teille tarjoamaan aina silloin tällöin vaikka Kyllikin murretarinoilla höystettynä. Ihan häijyy tekee, miten paljon voi kaivata hautuumaata! Ikinä, missään muualla en vaella öisin hautuumaalla kuin Luvialla. Se on aivan erityistä siellä jouluyönä kynttilämeren keskellä kun juhlan humu on hiljennyt ja askel käy kohti isän leposijaa, jonne vien vielä yhden kynttilän lisää...

...vähitelle, vähitelle merest synnyi Luvia...

Kirja on minulle suurta nostalgiaa ja muistuttaa heti, miten vaikea täällä on saada vaikka kunnon villikalaa, merilohta, merisiikaa, kampelaa...Ja meren tuoksua ei saa pulloon...Pakko päästää nyt Kyllikki vuoroon etten mää vaa ala parkuma...mut siis...ole mää jostakki lähtössi.

SUUREK KIITOKSE SILAKAL

Kyl silak on tehn semmotteurotyän et vähemmästäki om prenikoit anet ja patsait paljastet. Yhres perunan, rukkise leevä ja pluttanapiimän kans se om pitän rannikon kansa henkis.

Suvel, melkkei joka ehto käytti Laitkari rannast Preiskerin, Säikän taik Valtasen paatist jokunen kilo silakoit ostamas ja kyl senaikase äiti olivam mestareit niist ruakka laittama.

Tavallisest silakap paistettin kokonaisenas. Joskus silaka avatti ja selkruarop poistetti, levitetti voipaperim pääl, silputti sipulinaatti ja krapisteltti hiuka suala ja pippuri niittem pääl. Sit panttin kaks päällisi, kiarutetti jaohois ja paistetti oikke niinkom piffei. Perunvoi ja silakapiffi olivakki oikkem pyhäruakka. Kyl keitetys silakkakkin kauppas tekivä, eritote jos keitinliämesse suala lisäks pantti sipuli ja hiuka etikka.

Joskus ai äit kuarei ja palotteli perunoit patta, latos silakoit pääl, kaas hiuka vet joukko, krapistel krouvi suala ja pist para hellankulmal ja kannem pääl. Siin nes sit verkalles kiahuivan niin kauva, et peruna oliva iham punertavi.

Melkkei joka tölli saunan takan ol piän savustuskop ja vähintäin kerra viikkos niis silakoit ja joskus ai ahveniaki savustetti.

Sualasist silakoist tehti silakloora ja suutarloht, keitetti silaksoppa, soosperunoi ja sualpualikkoi taik syättim perunan kans semmottenas. Lauvantaisi niit halstratti saunam pesä hiilloksel.

Ussei äit taputtel leiptaikinast ohkase, ympyrkäise flattakka, niinkom piirakam pohja, latos sualassi silakoit ja siplirenkkait toise syrjäm pulaväli saak, nost sit toisem pualen kanneks, painel kaffelin kans syrjäp piukka ja pist koko flattakkan uuni jälklämppön kypsymä. Parin tiimam pääst hän kiärs se hantuuki ja sanomalehri sisäl knyytti ja pist sänkkym peiton al hauttentuma. Silakoist ja sipulist tul hyvä maku siihe leippä ja sit se vast hyvä ol, jos sai hiuka levittä voit pääl.

Koko muu lapsuuten ja nuaruuteniki aja silak ol pääasialline särvin ja merkillist o, ettei siihe koskan kyllästyt.

 Syksysi oli erinomast, ko saatti silaknelik ostettu. Ol mar äiti miäl hyvä, ko hän tiäs, et talveks o sentäm perunakastet. Nes silakas sualatti ja syätti tarka funteeramise jälkke. Joka ainuv sualveren tipauksin käytetti juur nuukaste. Sitä tuattin kippam pööräl, siihe kastettim perunoit. Hyvält se maistuiki, se mää muista. Nälk teke ruakka hyvä mau.

MUOTIBLOGI JOTA VOISI SEURATA YMS.

Päivän kirkastus voi olla vaikka hauska vinkki erilaiseen muotiblogiin. Tässä Antti lähdössä juhliin. Blogi löytyy täältä 

Muistakaa Lumiomenan kaksivuotisarvonta täällä

Ja antakaa mul ny aikka alkkaa lätist oleks mää mistää kotosi...peräst kuuluu...

TALVIUNTA BERLIINISSÄ JA OMAKOTITALON HAASTEITA

Anja kertoo blogissaan tänään, miten hän koki kirjan Talviuni Berliinissä. Samassa postauksessa on sitten kerrontaa siitä, mitä haasteita lumi asettaa omakotitalon omistajalle. Minä puolestani näytän alla erittäin huonolla kuvalla (käteni tärisi pelosta!), miten meillä putsataan vesikouruja. Vesikourujen puhdistuspäivät ovat minulle suven kauhuhetkiä, joten onko ihme, että silloin tällöin uneksin pienestä ja lättänästä talosta. 

Huomatkaa muuten vasemmalla oleva villiviini, miten se kasvaa huonosti ja kuin kituen alaosastaan. Olenkin laittanut siihen nyt köynnöshortensiaa ja minulle on ihan sama vaikka talo peittyisi villiviinin sijasta lumoavaan köynnöshortensiaan. Olen lukenut puutarhalehdistä, että näiden uudempien talojen routaeristykset ovat niin leveät, että villiviinillä, joka tarvitsee reippaan istutussyvyyden, ei ole mahdollisuuksia. Olen sen myös huomannut saarella kulkiessa, kun olen verrannut vanhoja taloja näihin uudempiin. Vanhoissa rakennuksissa ei ollut vielä näitä routamääryksiä kuin uusissa ja täällä onkin muutamia hurmaavia rakennuksia, jotka melkein tyystin peittyvät villiviinin syleilyyn.

Juuri tuo kohta, jossa Lumimies seisoo, sisältää yhden unelmamme eli haluaisimme tehdä tuohon osaa parvekettamme laajennuksen, joka olisi pyöreähkö lisätila kunnon ruokapöydälle. Parvekkeemme on koko suven olohuoneemme jatke ja ovi on melkein aina auki. Grilli on parvekkeella ja siitä on helppo kulku myös keittiöön, joten suvella syömme ulkona melkein kelillä kuin kelillä.

Susan Fletcher: Meriharakat

Oletko nähnyt iltaisen meren nousuveden aikaan lumisateen alkaessa?

Tämä kirja olisi voinut alkaa näin. Tässä on jo sen lumo. Merestä tulleelle, mereen katoavalle Susan Fletcherin Meriharakat (Oystercatchers, Like 2008, suomennos Jonna Joskitt) on lumoavaa meriunta, sillä niin kaunista on kirjan kieli. Tarinan kertoja on Moira, joka istuu pikkusisarensa sairaalahuoneessa tämän ollessa jo neljättä vuotta koomassa pudottuaan korkealta kiveltä, jonne Moiran esimerkki oli houkuttanut hänet uimaan ja kiipeämään. Toivo Amyn parantumisesta tuntuu haipuneen, mutta Moira kertoo pitkän tarinan, josta tuleekin kaiken aikaa sitä rankempi ja paljastavampi, mitä likemmäs meri nousee. Amy on jo kuin poissa, mutta Moira ei voi lopettaa tilitystään ennen kuin meri nousee ja vie Amyn mennessään.

Moira sai olla perheen ainokainen yksitoistavuotiaaksi. Outo Moira silmälaseissaan ja mustissa hiuksissaan. Moira, jota meri kutsui. Moira jolla ei ollut ystäviä. Moira joka lähetettiin sisäoppilaitokseen. Moira joka ei tullut lomillaan kotiin, koska siellä oli Amy. Moira johon kuitenkin rakastuu jännittävä, vaalea taiteilija Ray, jonka iho palaa auringossa ja joka kutsuu Moiraa noidaksi, luolaksi, velhoksi, kaivoksi…He lähtevät häämatkalle Venetsiaan ja miten Moira toivoikaan, että he olisivat voineet jäädä. Venetsia olisi ollut kuitenkin parempi kuin se kaikki muu. Siellä kaikki olisi ollut niin hyvin Rayn maalatessa ja hänen vaikka mitä vain, kunhan ei tätä istumista tämän vuoteen ääressä vuodesta toiseen ja katsoessa suoraan omaan omituiseen itseen sanojen puristaessa esiin todellisen Moiran, synkän ja pimeän yön Moiran.

Mutta en koskaan kuvitellut, että putoaisit, en mitään niin raakaa. Usko pois, en milloinkaan. Minä toivoin sairautta tai painajaisia, tai vaikka ilkeää kellertyvää mustelmaa. Mutta en tätä, en putoamista niin korkealta lokkien kirkuessa sinua, enkä sitä, miten kätesi raapiutuisivat terävään, kovaan kallioon, enkä polvesi murskaantumista, enkä lyhyttä, valtavaa ilmalennon hetkeäsi. Enkä koskaan kuvitellut, että kivet viiltäisivät päänahkaasi auki, niin kuin kävi. En myöskään, että jälkeenpäin lääkäri poimisi kallostasi sinisimpukan – kimmeltävän, sinisen kuin silmä.

Lukijan asiaksi jää pohdiskella Moiran totuutta, kun hän on kuullut kaiken. Onneksi emme ole kuitenkaan oikeudenistunnossa, vaan lukemassa kirjaa, joka vei minut mukanaan kuin vuorovesi rantojen kotilot. Tämä kirja oli kauan odottanut minua, mutta tartuin siihen heti, kun Ilse ilmaisi omaan persoonalliseen tyyliinsä omat vuoden kirjahelmensä ja lopusta löytyi pieni kiinnostava listaus kirjoista, joille hän toivoi ’blogisavuja’. Siis kirjoitan tätä nyt tummalle yötaivaalle savukirjaimin ja lisään jälkikirjoitukseen: Minäkin toivon ’blogisavua’ kirjalle Richard Masonin Muistojen huoneet. Olen viimeksi julkaissut sen helmikuussa 2010 ja mainitun kirjan annoin Evelle matkalukemiseksi Turkkiin. Katsokaa, miten Eve kommentoi matkan jälkeen. Ole hyvä Ilse!

Kaunis kieli, rankka kokemus ja suloisuus ovat Fletcherin tyylin ydintä. Irlantilaisessa tytössä suloinen, vaaleanpunainen peltokierto, Convolus arvensis, kirjoitti viestin polulle ja tässä tarinassa viesti tampattiin lumeen rakkaudella, vahvasti.

Meriharakat tekee minut täysin antautuneeksi. Lauhkeaksi ja huumaantuneeksi. Uin meressä ja meriheinät tarttuvat minuun. Olen vuorovedet, sumu, tuuli, meduusa, rantapiippa. Olen pilvet, utu ja taskuravut. Olen plankton, joka hohdan kuin vihreä kuu. Olen tämä kylmä meri ja merivuokot. Olen nainen joka sukeltaa kylmään mereen, ainoaan maailmaan ilman valintoja, ilman rajoja. Haistan lumen tuoksun jo kaukaa ja tunnen syvää rauhaa, sillä mikään ei ole niin kuin talvi.

Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa – jotain mitä ihminen jopa tarvitsee.

Odotan lumen saapumista. Kuulen kuinka tuulet alkavat puhaltaa ja kaislat huojua. Sadat villihanhet nousevat ilmaan levottomina. Olen rauhoittunut, sillä tarina jota kerroin neljä vuotta on tullut päätökseensä. Mitä minä vielä sanoisin? Sanoisinko, että en ole Moira vaan nainen, joka lukee Moiran kertomaa tarinaa? Sanoisinko, että olen enempi minä lumessa ja lyhyissä öissä kuin auringon poltteessa? Sanoisinko, että olen kadulla kävelevä nainen, joka kääntää Rayn pään ja josta hän hetkisen miettii: Kuka tuo on? Ja sitten: Se on Moira. Ja hän on minun.

Olen pahoillani.

***

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin  Aletheia Liisa Katri Sanna  Suketus  Annika K  Kirjakirppu Valkoinen kirahvi Katja Susa Linnea Nino.

LUMOAVAN KAUNISTA LUMIVIIKONLOPPUA

Hei!

Olettehan huomanneet, että oikean palkin ylemmästä kuvasta avautuu nyt Leena Lumi Kirjasto. Myös suurimmasta osasta kirjojen kuvia klikkaamalla avautuu jo ko. kirjan elämys. Linkitän sitä myöten kun ehdin ja jatkossa tietysti kaikki uudet.

Toivotan teille Lumoavan Kaunista Lumiviikonloppua♥

teidän
Leena Lumi

Seasons in the sun

kuva Sandy Pimenoff/ Iurima Ultima

LUMIPUUTARHAN LUMOA

Puutarhan lumo minulle on siinä, että se tarjoaa tähtihetkiä kaikkina vuodenaikoina. Sen lumoon ei voi ikävystyä, sillä jokainen tähtihetki on uniikki elämys. Tuolta nousee digitalis, missä sitä ei ennen ollut, kallion helmassa vuokot ovat vallanneet uuden mättään, missä leikkiä iltaisin valkoista nukkuvuokkoa, akileija on löytänyt ennen näkemättömän värin tai lemmikit peittävät kaiken forget-me-not –merenä.

Minä ja kirjani istumme siimeksessä, yhdessä niistä monista, sillä siimeksiä pitää itseään kunnioittavassa puutarhassa olla, salaisia paikkoja. Kuulemme kuinka vaivaishiiret kiipeävät hiirenportaita ees taas, ees taas.

Kirjosieppo hoitaa tuholaistorjuntaa syöttäessään ahkerasti poikasiaan. Ah!, vihdoinkin, vihdoinkin puutarhastani tulee yhtä villiintynyt ja salainen kuin F.H.Burnettin Salainen puutarha, lapsuuteni lumottu unelmapuutarha.

Summer Snow hunnuttaa vanhaa korituolia. Rappioromantiikkaa ja ajan patinaa. Siitä ei enää ollut tuoliksi, mutta kylläkin kärhön kodiksi.

Alppikärhöt kaunistavat luumupuun kuivaa oksaa ja roikkuvat siitä alas kuin liaanit. Esikot kuiskivat leviävänsä hulluina joka kiven koloon ja Papaver Orientalet hehkuvat punamustat sylit levällään täydellisen kutsuvina…

Sade ja laiskuus siunaavat työni ja tunnen täydellistä autuuden huumaa. Ja syksyllä tiedän humaltuvani omenien tuoksusta syyskuun pimeissä illoissa. Puraisen mehukasta luumua ja mehua valuu iholleni…lepakot suihkivat suih, suih, suih…ja lehmuskiitäjät…

Ja milloin puutarha on sitten lumoavin? Silloin kun runsas puuterilumi peittää sen. Lumi tekee talvesta ja puutarhasta puhdasta taikaa. Lykin lumeen polut, joilla voin kulkea talvi-iltoina omassa satumaailmassani, olla osa lumipuutarhaani. Lumilabyrintti sekoittaa pään, vie huimaan lumipuuterivalssiin… Tähdet valaisevat kulkuni. Eikö tämä ole autuutta! Onko suurempaa lumoa!

NAUTI KODISTASI

Epilogi

Monet ovat varmaan jo arvanneetkin, jos ovat ehtineet miettiä, että innokas puutarhanpitäjä on myös innokas sisustaja. Saatuani oman puutarhani suunniteltua, lähdin tekemään suunnitelmia ystäville ja sukulaisille. Kahden ison remonttimme jälkeen en voinutkaan enää uudistaa olohuonettamme sellaiseksi kuin sen haluaisin, mutta siirryinkin unelmoimaan ja antamaan vinkkejä muille. Raha ratkaisee monessa, mutta vain osaltaan, sillä kaikkein tärkeintä on mielikuvitus ja siitä olen kroisos. Olen jo vuosia katsellut täyteen ahdettuja koteja, joissa ei mahdu hengittämään asumisesta puhumattakaan. Olen myös hämmästellyt koteja, jotka on tehty isolla rahalla, mutta joissa tuntuu ettei siellä viihdy kukaan. Olen kyseenalaistanut omia mieltymyksiäni, sekä myös toisten upeimmista sisustuslehdistä alkaen. Minä olen vasta matkalla, mutta tiedän että suuntani on johtava minut nauttimaan kodistani. Tule mukaan!

Saatuani käsiini kirjan Nauti kodistasi (Enjoy Your Home, WSOY 2010, suomennos Outi talvitie) tiesin löytäneeni unelmieni kotiin. Kerrankin sisustuskirja, jossa lähdetään ihmisestä itsestään, unohdetaan kaikki säännöt ja seurataan sydämen ääntä luottaen omaan itseen, ei matkimalla sisustuslehtien lumoavia kuvia, vaan antamalla kaiken virrata.


Tulen tämän kirjan jälkeenkin fiilistelemään rakkaita brittiläisiä sisustuslehtiäni sekä monia, monia sisustuskirjoja, mutta Nauti kodistasi kirja jää minulle Sisustuksen Sielukirjaksi, kuten eräs puutarhakirja on minulle Puutarhan Sielukirja. Trendit tulevat ja menevät, mutta jos kodin virtaus on häiriintynyt, alat tuntea ahdistusta. Pysähtynyt virtaus pysähtyy usein tavaroihin, joita säästetään tuntemattomien tarpeiden varalle, joita ei sitten lopulta koskaan tarvita. Virtaus voi pysähtyä myös siihen, että sellainen tavara, jota usein tarvitset ei ole helposti käden ulottuvilla. Onneksi itse luin ennen keittiöremonttiamme Frances Mayesin kirjan Toscanan auringon alla ja tajusin tehdä sen, minkä italialaiset ovat keksineet jo satoja vuosia sitten: keittiöön avohyllyjä! Keittiökoneet eivät kuulu kaapin perälle vaan rohkeasti esille ja käyttöön. Myös kirjojen tulee olla esillä, jos kodissa luetaan paljon ja niiden lähellä tulee olla kunnon lukutuoli ja valaisin. Taiteilijatarvikkeet taas vaativat oman tilansa ja sitä kutsutaan ateljeeksi. Tärkeintä on tehdä koti olotilaksi, jossa viihdyt nauttien ja tuntien, miten kotisi ilme voimaannutta sinua ja saa kaiken virtaamaan.


Tämä kirja antaa lukijalleen täsmäratkaisuja aina pohjapiirustuksista värikarttoihin ja monta uskomatonta ideaa niiden väliltä. Löydät värisommitelmia, joita olet aina kaivannut, näet keittiön pöydän, johon heti kaipaat ja muistat yhtäkkiä, miksi aioit rakentaa U-talon…sehän oli se ulkokeittiö idea, jonka halusit olevan talon yhteydessä, eikä erillisenä kesäkeittiönä puutarhan perällä.

Katsokaa jo kirjan kantta: Kesäinen design-tila, jossa on vain yksi kukallinen sohva kuten tässä, rikkoo odotukset ja osoittaa, kuinka tehokas modernin ja raikkaan yhdistelmä voi olla.


Ja sitten käsite tila. Eihän tilaa voida kuvata vain neliömetrein vaan myös sellaisin käsittein kuin rauhaisa ja yleisilme. Ja miksi olohuoneessa täytyy olla sohva? Tämä kysymys muuten muuttuu minulla heti kun pääsen kiinni olohuoneeni uudistamiseen. Ja miksi kauniit, kuuluisan suunnittelijan lakanat pitää peittää päiväpeitolla? Armottomana lakanafriikkinä, olen jo vuosia sitten luopunut päiväpeitosta ja kaikki saavat ihailla lakanoitamme, joiden taustana makuuhuoneen uusi tapetti päätyseinällä ja siinä yksi tietty väri, joka määrittää lakanahankintojamme.


Nyt on muotia suosia runsasta valkoisuutta ja siinähän ei sinänsä ole mitään vikaa. Siitäkin kirja kertoo muistuttaen, että valkoisen sävyjä on todella paljon ja ne toimivat usein hyvin yhdessä. Siis kirjan runsaissa kuvissa tuodaan paljon esiin vaaleita pintoja, mutta myös niiden myötä vaikka vintagea ja rustiikkia. Huomioon otetaan myös valon virtaus ja vihdoin tulee luku Ajattele värejä. Itse olen nyt yli kaksikymmentä vuotta elänyt mustavalkoista funkkista, jossa siis mukana kaikki mikä tuohon tyyliin liitetään ja nyt on tullut värinälkä. Vaan pidättelen vähän, sillä todellakin…sieluvärini on turkoosi, se ei saa vallata kaikkea, mutta siellä täällä. Ja sitten lumovoimainen pinkki ja koboltinsininen ja lime…

Nauti kodistasi on todella runsas ja antava kirja. Kuvat ovat poikkeuksellisia. Myös osa teksteistä on tehty käyttäen tehokeinona sivuja, joissa kuin kultaisena mantrana tikkukirjaimilla ne tärkeimmät asiat, joilla löydät keinot nauttia kodistasi. On myös ohjeita, miten selvitä kaikkea tilaa dominoivasta televisiosta. Me ratkaisimme sen niin, että televisio ei saa koskaan olla olohuoneessa eikä keittiössä, vaan takkahuoneessa, jossa se on auki vain kun todella jotain katsotaan. Syntyi upea rauhan virtaus joka yltää kaikkiin huoneisiin….

Kirjassa otetaan esille myös pienet tilat ja niiden sisustus, muistutetaan että ei ole vain yhtä ainoaa tyyliä, vaan realistisinta on lähteä liikkeelle Mix&Match –periaatteesta, joka tuottaa hauskempia ja omaperäisempiä tuloksia. Asumisenhan tulee olla persoonallista, eikä näyttää huonekalumyymälän osastolta. Koristeet saavat armon, sillä nehän viimeistelevät unelmien kodin. Jollekin se on Kaj Franckin Lokerovati, toiselle perintökalleus ja kolmannelle rakas kirpparilöytö.


Nauti kodistasi on täsmäratkaisuja tarjoava teos, mutta vie oudolla voimallaan tunnelmaan, jossa tiedät, että olet löytänyt Oman Salaisen Paikkasi, jonne ystävätkin löytävät – nauttimaan.


Prologi


Vähemmän on enemmän myös kodissa.

TALVIPUUTARHASTA PITI OLLA ENEMMÄN KUVIA, MUTTA...

Talvipuutarhasta piti olla tänään vaikka mitä kuvia, mutta nyt kukaan ei jaksa alkaa purkamaan kuvia kameralta, joten kuunnellaan vain levyä, jonka nimi on suomeksi Talvipuutarha...

Jardin d'hiver

LYHYT KIRJAKATSAUS

Koska on luultavaa, että tässä elämässä en ehdi Joyce Carol Oatesin Blondiin asti, lukekaa täältä Susan erinomainen arvostelu!

Jael voitti blogini kirja-arvonnassa Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupngin salakäytävät. Lukekaa täältä, miten se häneen vaikutti...ja tässä miten minuun.

Jussi Siirilän Juoksija sai minut nauramaan tukehtumiseen asti, mutta nyt minä saan pelästyä äkillisiä, yöaikaan pidäteltyjä naurunpuuskahduksia, sillä Siirilän Historia on minut vapauttava saa Lumimiehen todellakin nauttimaan kirjasta. Minä aina välillä muistutan miestäni, että 'ilman Heidiä Jussin kirja ei olisi nyt ehkä ollutkaan jalustallani' ja 'kulta, älä unohda, että Heidi on nyt mun idoli.' Totuus on kyllä, että tämäkin Siirilän kirja on hauska.

Tiedostaminen on osa välittämistä. Ilahdun joka kerta, kun joku kirjabloggaajista on vienyt blogiinsa tämän Ros Wynne-Jonesin loistavan teoksen Sade lankeaa. Nyt on vuorossa Kuutar, joka kiinnostavassa blogissaan, kertoo oman kokemuksensa Wynne-Jonesin kirjasta. Lukekaa se täältä

Sanna on lukenut Punaisen morsiamen. Kirjoitin juuri hänelle kommentin, että 'niin moni tästä kirjasta pitäisi, kun tämän vain löytäisi.' Tässä kirja maagisesta realismista pitäville ja heille, joita kiinnostavat erään suvun naisten kohtalot suljetussa Albaniassa. Tässä liikutaan siis maantieteellisesti hyvin kaukana Cecilia Samartinin kirjoista, mutta saman väreilyn äärellä: houkuttavaa, koukuttavaa, ihanaa! Lukeaa Sannan mietteitä kirjasta täältä

ELIF SHAFAK

Elif Shafak on Turkin suosituin, monesti palkittu naiskirjailija. Hän on valovoimainen kosmopoliitti sekä kirjailijoiden sananvapautta puolustavan kansaivälisen PEN-järjestön aktiivi. Shafak on julkaissut useita romaaneja ja tietokirjoja sekä englanniksi että turkiksi. Hänen tuotantoaan leimaa omaperäinen länsimaisten ja itämaisten tarinakeromisperinteiden yhdistäminen. Rakkauden aikakirja oli Turkin myydyin kirja vuonna 2009.

Annetaan Elifin itse kertoa: The politics of fiction

kuva Ebru Bilun

Elif Shafak: Rakkauden aikakirja

En ole kristitty, juutalainen enkä muslimi, en hindu, buddhalainen, suufi enkä zen. En ole yhdestäkään uskonnosta tai kulttuurijärjestelmästä. En ole idästä enkä lännestä…

Paikkani on paikaton, jäljettömyyden jälki.

Gummeruksella on suloinen tapa muistaa jouluyllätyksellä! Viime vuonna tuli postissa ihan pyytämättä Siilin eleganssi, josta kovasti nautinkin ja joka oli myös vuoden kommentoiduin kirja. Tänä vuonna sain Elif Shafakin Rakkauden aikakirjan (The Forty Rules of Love, Gummerus 2010, suomennos Maria Erämaja), joka oli Turkin myydyin kirja vuonna 2009. Eikä suotta! Kirja, jolla aloitin kirjablogini oli Amin Maaloufin Samarkand, jolloin sain todella järisyttävän viehtymyksen historialliseen seikkailuun itämaisin maustein. Tulin äärimmilleen hemmotelluksi mainitussa lajissa Kirjan kansassa, joka vei lukijaa huikealla tasolla juutalaisen kirjoituskokoelman, haggadan matkassa Sarajevosta Venetsiaan ja Sevillaan eri aikatasoissa. Ja sitten Elävältä haudatut, jossa olemme Afganistanissa tarinassa, joka on rankin ja kaunein, mitä olen koskaan lukenut. Ja nyt pääsee ääneen Elif Shafak, Turkin suosituin, monesti palkittu naiskirjailija, kosmopoliitti ja kirjailijoiden sananvapauden puolustaja. Selvimmin edellä mainituista Shafakin tuotannossa tulee esille länsimaisen ja itämaisen kertomaperinteen yhdistäminen, joka voi osalle lukijoista tuoda kirjaan hieman helpotusta säilyttäen kuitenkin idän mystiikan.

Ennemmin tai myöhemmin meidän oli määrä kohdata. Ja kun tapaisimme, saisin tietää, miksi hänen lempeät pähkinänruskeat silmänsä olivat alituiseen murheelliset ja kuinka minut murhattaisiin eräänä alkukevään yönä.


Kirja kulkee äärettömän taitavasti kahdessa aikatasossa ja kulttuurissa. Vuosisatojen yhdistyminen tapahtuu, kun kotirouva Ella Rubinstein vuonna 2008 Northamptonissa alkaa tehdä kotona työtä kirjallisuusagentuurille ja lukee Aziz Zaharan käsikirjoitusta Suloinen rienaus. Sulavasti olemme milloin 1200 –luvun Turkissa, milloin nykyajan Yhdysvalloissa. Ja miten merkillistä: Tarina kirjan vahvasta päähenkilöstä Shamista alkaa Majatalosta Samarkandin ulkopuolella maaliskuussa 1242…En voinut olla tuntematta outoja väristyksiä…


Älä kulje virran mukana. Ole virta.

Kontrasti on aina erinomainen tehokeino ja kun sitä käytetään tyylillä, ei alleviivaten, se toimii. Tässä kirjassa Ella Rubinstein, kolmen lapsen kotiäiti versus 1200-luvun Turkki. Miellyttävä, tavallinen Ella, joka pitää ruoanlaitosta poikkeuksellisen paljon. Hän jopa kokee herkullisen aterian valmistamisen paitsi ilahduttavaksi ja tyydyttäväksi myös oudon sensuelliksi tapahtumaksi. Mieleen tulee eittämättä maagisrealistinen Laura Esquivelin teos Pöytään ja vuoteeseen, jossa myös ruoanvalmistus toimi sanattomana viestinä, kätkettynä kaipuuna…Ellan päivän menyy voi olla: Simpukkakeittoa sahramilla, kookoksella ja appelsiinilla höystettynä/ Viiden juuston sieni-yrttiuunipastaa/ Rosmariinissa haudutettua vasikankylkeä viinietikan ja paahdettujen valkosipulien kera/ Limetissä huuhdottuja vihreitä papuja ja kukkakaalisalaattia. Aterioiden taso ei putoa senkään jälkeen, kun Ella saa päähänsä ottaa yhteyttä Suloisen rienauksen kirjoittajaan Aziziin. Moni asia muuttuu, mutta eivät ateriat. Ella on vuosien myötä alistunut keskiluokkaiseen elämäänsä, jossa häntäheikkiaviomies Davidilla on suhde toisensa jälkeen. Ella on hiljaa, eikä halua aiheuttaa myrskyä, joka kaataisi kodin. Vaieten hän jatkaa ruokien valmistusta ja yhä kiihtyvää sähköpostikirjeenvaihtoa Azizin kanssa, kunnes tapahtuu väistämätön ja Ellasta tulee virta. Tällöinkin hän kertoo tapahtumasta perheelleen laatien loistavan aterian, vaikka ei olekaan sitä itse nauttimassa, vaan jo aivan muualla. Kirjat joissa aterioilla on symboliarvo ovat jo sinänsä mystiikkaa, mutta


…sitä äiti ja lapsenpäästäjä eivät tienneet, ettei lapsia ollut yksi vaan kolme. Kaikki olivat poikia. Veljeni olivat ryhtyneet sotaan äidin sisällä. Yksi kolmosista oli kuristanut toisen veljistään napanuorallaan, ja kuin kostaakseen kuollut vauva oli tukkinut kulkureitin ja esti siten muita tulemasta ulos…

Idän 1200-luvun mystiikka ja uskonnolliset ristiriidat ovat kulisseina kahden miehen Shams-i Tabrizin, kiertävän dervissin ja kuuluisan islamilaisen oppineen Jalaladdin Rumin ystävyydelle, sen ensimmäisestä näytöksestä viimeiseen. Rumia pidettiin kaikkien muslimien esikuvana, mutta Shamsin sielukumppanuuden myötä Rumi muuttui valtavirran edustajasta vannoutuneeksi mystikoksi, runoilijaksi ja rakkauden puolestapuhujaksi:

Ulkopuolelle suuntautuneen jihadin sijaan – jota luonnehdittiin sodaksi vääräuskoisia vastaan ja jota monet toteuttivat noina päivinä samoin kuin nykyäänkin – Rumi kannatti sisäistä jihadia, jossa päämääränä on taistella ihmisen omaa egoa, nafsia, vastaan ja lopulta voittaa se.

Rakkauden aikakirjaa suosittelen kaikille, joita kiinnostaa idän ja lännen vuorovaikutus, mystiikka ja ikiaikainen tieto, että rakkauden iloa seuraa väistämättä aina suru: ”Missä on rakkautta, siellä on oleva sydänsuru.” Tämä on myös kirja heille, joita kiinnostaa historia ja uskontojen väliset ristiriidat. Tämä on kirja kaikille, jotka innoittuvat tarinoista, yllätyksistä, runoudesta ja vaikka siitä, miten meissä jokaisessa asuu virta, joka vain odottaa padon murtumista.

Minun on todettava, että tämä kirja, jonka luvut ovat Maa, Vesi, Tuuli, Tuli ja Tyhjyys on Täydellinen Kirja. Kirjan kaikki kertojat, Ella, Shams, Kerra, Juomari Suleiman, Sultan Valad, Rumi, Portto Aavikkoruusu…kaikki he veivät minua niin, että muusta en tiennyt, muuta en kaivannut. Ehkä minun sydämeeni jäi nyt pysyvä arpi, jolla on tämän kirjan muoto…

’Ole sinä minulle dost, niin minä olen sinulle kismet’, kuiskivat puut minulle yön puutarhassa, jossa lumen valkeudessa ruusut alkoivat kukkia kun…


Silkkiä ei synny ilman silkkiäistoukan kuolemaa.

*****

Tästä kirjasta ovat kertoneet lukukokemuksiaan ainakin Villasukka kirjahyllyssä Irene  Ankin kirjablogi Susa, Allu, Mari A, Riina, Joana, Paula, Amma, Anni M ja Elma Ilona.

LUMIOMENALLA ON ARVONTA!

Lumiomenalla on arvonta, osallistukaa täällä

kuva Hanne

ANNILLA ON ARVONTA!

Annilla on arvonta blogissaan Oota, mä luen tän eka loppuun. Mene tänne ja osallistu!

Ian McEwan: Ikuinen rakkaus

Prologi

Minä olen se nainen, joka pidän liikaa Ian McEwanista. Minä olen nainen, joka omisti kirja-arvostelunsa McEwanin kirjasta Lauantai Elämänsä Miehelle, jota on palvonut intohimoisesti jo neljännesvuosisadan ja Ian McEwanin Sovituksen Ensirakkaudelle, joka hukkui Saharan hiekkaan jo kauan sitten... Minä olen se, joka ei ollut vielä lukenut McEwanin erästä kirjaa, mutta sen luettuaan…olen se nainen, joka valitsee näin: Jos minun pitää lukea ääneen kirja sinulle yönuotiolla, minä luen sinulle juuri Ian McEwanin Ikuisen rakkauden, koska…olen aina rakastanut ikuisesti.

Ian McEwanin Ikuinen rakkaus (Enduring Love, Otava 2008, suomennos Juhani Lindholm) on omistettu Annalenalle. Ian on kirjoittanut kirjan jo vuonna 1997, mutta syystä tai toisesta se saavutti minut vasta monen muun hänen kirjansa jälkeen. Hiukan häiritsee, että niin moni on sanonut: ”Ian McEwanin kirjoista paras on Ikuinen rakkaus.” Olen omien latujeni hiihtäjä jota kaikki ylimainostus hieman häiritsee, mutta miten oikeassa eräs nuori mies olikaan, kun hän sanoi minulle jotain tästä kirjasta…


Ikuisessa rakkaudessa soivat sekä Sovituksen että Lauantain parhaat verbaaliset juoksutukset. Ianin sormet hakkaavat kirjoituskoneen näppäimistöä kuin kuumana hellekesänä, jolloin hän Robbiena kirjoitti: ”Haaveissani suutelen sinun pilluasi, sinun ihanaa märkää pilluasi. Ajatuksissani rakastelen kanssasi kaiket päivät.” Toisaalta Ikuisessa rakkaudessa tapaamme ylemmän keskiluokan Joen, joka rakastaa Clarissaansa ja kuvittelee voivansa hallita elämäänsä aivan kuten Lauantain neurokirurgi Henry Perowne, joka saakin huomata, että ne sinisen hämärän hetket lauantai-iltapäivisin, jotka ovat kuin kohtalon mukava syli pudota vaimon kanssa intohimon syövereihin, ovatkin vain harhaa, jonka seuraava tuuli pyyhkii pois ja kenelle vain voi tapahtua ihan mitä tahansa.

Ian McEwanin romaani Ikuinen rakkaus kertoo hyvin psykologisen tarinan sekä onnellisesta parisuhteesta että sen harhoista kuin myös mielisairaudesta, joka voi horjuttaa ympärillä olevia täysin kaiken käsityskyvyn yläpuolelle. Hulluuden ja sovinnaisen yläluokkaisuuden paritanssi vaatii ensimmäiseksi uhriksi tohtori John Loganin, joka putoaa yrittäessään pitää kiinni kuumailmapallon narusta. Pallon korissa on poika joka lentää suoraan kohti kuolemaa ja kenenkään ei pidä irrottaa otettaan ja viimeinen ei irrota ollenkaan ja hän, John kuolee. Muut uhrit selviävät tai eivät, mutta Johnin kuin patsasmaisen ruumiin äärellä Jed Parry kohottaa katseensa John Roseen, mieheen, joka rakastaa Clarissaa, ja rakastuu ikuisesti ensikatseesta lukien taivaan tähdistä ikuisen rakkauden harhaisen viestin, joka sinetöi muiden kohtalon. Poloinen Jed Parry osoittaa, että hulluuden voima on ääretön ja se päihittää aina jopa ne pariskunnat, jotka uudelleen ja uudelleen löytävät parisuhteestaan jotain jännittävää kliimaksia, älyllistä tai ei:

Minä makasin selälläni ja olin lukevinani sanomalehteä. Kun hän vei minut sisäänsä ja huokaisi ja kiemurteli ja värähti, olin tahallani kuin en olisi häntä huomannutkaan, kääntelin vain sivuja ja kurtistelin kulmiani kirjoituksille. Clarissa sai pientä masokistista nautintoa siitä, että tunsi itsensä laiminlyödyksi; häntä ei huomattu, ikään kuin hän ei olisi siinä ollutkaan. Pois pyyhitty! Sitten hän ryhtyi nautiskelemaan vallasta luhistamalla keskittymiseni ja kiskomalla minut julkisuuden pauhusta ja höyrinästä siihen syvään todellisuuteen, joka oli kokonaan häntä itseään. Nyt olin minä vuorostani se, joka oli määrä hävittää, ja minun mukanani kaikki muukin mikä ei ollut häntä.

Ian McEwanin ystävät tietävät, että herra on mestari kirjoittaessaan kätketyistä, alitajuista virroista, kuin myös kirjoittaessaan hyvinkin suoraan vaikkapa peräaukon sulkijalihaksen toiminnasta. Hän on myös kotikentillään kirjoittaessaan erotiikasta, yliopistomaailmasta tai hyvin oudoista sairauksista, kuten vaikkapa De Clérambaultin oireyhtymästä. Oudon perinnöllisen oireen tiimoilla liikuttiin myös Lauantaissa… Myös ikuinen ja tosi rakkaus, se oikea tai se harhainen on McEwanin kultaista kotikenttää, kuten hän todisti Sovituksessa. Kuitenkin kaikelle, mitä hän kirjoittaa löytyy yhteinen nimittäjä, jossa vahvinkin, neroinkin, on vain vesilinnun askeleen painallus rantahiekassa ja jo kohta seuraava aalto hävittää sen pois.


Ikuinen rakkaus jätti minut edelleenkin polvilleen brittikirjailijan eteen. Sovitus ja Lauantai on jo tehty blogiini, samoin kuin upea Rannalla, joka ei kaikille aukene – valitettavasti, sillä Rannalla on hyvin monimutkaisesti hienovireinen kirja, jota pitää osata lukea rivien välistä ja eläytyen, mukaan mennen. Ilman eläytymiskykyä Rannalla ei paljasta koskaan huippuaan! Huomionarvoinen on myös McEwanin esikoinen Sementtipuutarha sekä viimeisin Polte. Olen lukenut myös Amsterdamin, mutta paljon ennen blogia, joten aion jatkaa brittimestarin maailmassa, jossa mikään ei ole siltä miltä näyttää. Vastikään koin sen kovimman kautta viime vuoden viimeisessä kirjassani eli McEwanin Vieraan turvassa, joka on syväpsykologinen trilleri  ja vaatii toipumisaikaa. Aion elää koko McEwanilaisen syväsukelluksen antautuen ja pohjaimupelon unohtaen... 


Ei ole aikomustakaan tehdä mitään juoniselostusta, joten lukekaa itse Ian McEwanin Ikuinen rakkaus ja ette enää ihmettele, miksi minä aina niin paljon hänestä kuumana käyn. Ja tiedättehän, minä en ole koskaan osannut oikein sanoa, kumpi McEwan on minusta parempi Sovitus vai Lauantai ja nyt asia vain mutkistui, sillä Ikuinen rakkaus liittyi ryhmään. Tämä on muuten sitten kai kovinta luokkaa oleva kirjasuositus, mitä voin antaa…

Epilogi


Hyväksyn sen tosiasian, että Parry on hullu tavalla, jota en ikinä olisi osannut arvata. Käsitän siitä huolimatta, miten hän on saattanut saada sen vaikutelman, että sinä yllytit häntä. Hän nosti sinusta esiin jonkin piirteen.


Elämäämme tunkeutui tuntematon ihminen, ja siinä samassa sinä muutuit tuntemattomaksi ihmiseksi minulle.


Olemme olleet niin onnellisia yhdessä. Olemme rakastaneet toisiamme intohimoisesti ja uskollisesti. Minä kuvittelin aina, että meidän rakkautemme oli juuri sellaista, joka jatkuisi ikuisesti. Ja saattaa se jatkuakin. Mutta juuri nyt en tiedä.


Clarissa

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirjallisia kosketuksia

*****

Ian McEwan Leena Lumissa