Nyt taidan olla liian järkyttynyt kirjasta Ranskattaret eivät liho, sillä en pysty kertomaan siitä vielä sanaakaan;-) Sen sijaan alkoi ns. ottaa päähän eräs kunnallistekninen asia, josta en voi nyt vaieta. Sitä ennen kuitenkin kiinnitän huomionne kuvan kartiovalkokuuseen. Tämä on juuri se yksilö, jonka olin jo kerran heittänyt juuret pystyssä kuolemaan, kun se alkoi tehdä seinän vieressä kuolemaa. Tarina löytyy jutusta Kartiovalkokuusen haaste ja viehätys, jonne tämän kuvan nyt aion myös siirtää. Huomatkaa, miten persoonallinen tämä yksilö haluaa olla ja niin nämä usein ovatkin eli aikaa myöten yllättävät hauskoilla muodoillaan. Enemmän kasveja löytyy Leena Lumi's Flower Power, jota jatkan kasvi kerrallaan heti keväällä.
Kotisaaremme kuuluu Jyväskylän kaupunkiin ja nyt kaupunki aikoo 'säästää' tinkimällä aurauksesta. Kiinteistöille tuli kirje, jossa ei ole allekirjoitusta, mutta tämä toivottavasti ei tarkoita, että kukaan ei vastaa, mitä ihmisille lähetetään. Tässä osa tekstistä:
"Jyväskylän katujen talvihoito vuonna 2012
Jyväskylän katuja hoidetaan talvisin pääasiassa aurauksen ja liukkauden torjunnan keinoin. Tarvittaessa poistetaan myös katujen pintaan tamppautuneita lumi- ja jääkerroksia eli polanteita. Talvikauden aikana katuja on aurattu keskimäärin 20 kertaa ja polanteita positettu kolmesti.
Kaupunki on tähän saakka huolehtinut konetyönä polanteiden poiston yhteydessä omakotikiinteistöjen tonttiliittymiin kasautuvan lumen ja jään siivoamisesta. Myös näiden liittymien puhdistamistyö siirretään vuonna 2012 kiinteistöjen vastuulle. Muiden kuin omakotikiinteistöjen osalta se on jo aiemminkin kuulunut tontinhaltijan vastuulle.
Palvelusta luopumisen taustalla on epäsuotuisa taloustilanne plaa, plaa, plaa..."
Asian kaikkein huvittavin puoli on se, että ainakaan meillä ei olisi ikinä ollut mitään polanneongelmaa, ellei Jyväskylän kaupungin Yhdyskuntatekniikka olisi laittanut aurauskoneitaan kotikadullemme, sillä juuri aurauskoneet tekevät mainitut polanteet! Minusta jokainen korjatkoon omat jälkensä eli kaupunki on velvollinen siivoamaan pois polanteet, joita aurauskoneet ajavat omakotitalojen sisääntulon tukkeeksi. Omakotiasukaat pystyvät hoitamaan taivaalta satavan lumen, mutta kuka naisihminen jaksaa poistaa isoilla koneilla sisääntulon tukkeeksi ajettuja raskaita lumimassoja, jotka vielä saattavat ehtiä jäätyä ennen kuin kukaan ehtii hätiin.
Lisäksi Yhdyskuntatekniikan/kaupunginrakennuspalvelut kirjeessä kehoitetaan niitä henkilöitä, jotka eivät jaksa polanteita poistaa, turvautumaan omalla kustannuksellaan erilaisiin kiinteistöhuoltoyhtiöihin. Tämä on mielestäni aika harkitsematonta, sillä ainakin meidän saarella asuu sitkeitä vanhuksia omissa kauniissa kodeissaan, mutta monenkaan eläkkeet eivät riitä lumipalvelujen ostamiseen. Mikä heille nyt tulee eteen? Kotoa lähtökö? Ja miksi? Siksi, että joku lautakunta antaa luvan isoilla koneilla rakentaa polanteita vanhusten kotien sisääntulon tukkeeksi. Minä en ole vanhus, mutta ikinä en saa niitä kevään märkiä, koneen raahamia polanteita liikahtamaan milliäkään. Jos mieheni on silloin viikon työmatkalla ja polanne ehtii jäätyä, meille ei pääse postimies, ei hätätilanteessa ensiapu, ei kukaan, ei mikään. Meillä on valokuva sisääntulostamme aurauskoneen työnnettyä lumet sisääntulon tukkeeksi, mutta se ei ole minun tiedostallani, vaan Lumimiehellä jossakin. Hän on sen kyllä lähettänyt myös kaupungin rakennuspalvelulle, mutta aivan kuin vettä hanhen selkään, kun on kyse julkisen sektorin asioista ja lukemattomista lautakunnista, joiden olemassaolo tuntuu olen vain itsetarkoitus, ei yhdyskunnan palveleminen.
Mikä ihme tätä maata oikein vaivaa? Olen juuri kuullut, miten vanhus on laitoksessa soittanut huoneestaan apua vessakäyntiin ja hänelle on vastattu, että 'nyt on kahvitauko, sinulla on vaipat, sinne voi tehdä niin isot kuin pienet hädät'. Eräs ystäväni meni yllättäen tapaamaan dementoitunutta äitiään aamiasiaikaan hoitokotiin ja löysi tämän pää puurokupissa. Kukaan ei välittänyt. Ja nyt ollan vanhuksia ajamassa pois omista kodeistaan, sillä ne pienet, sisukkaat lesket, joita aamulenkillä tapaan, eivät mahda kasvottomien kaupunkilautakuntien isoille lumiauroille yhtikäs mitään.
Jaahas, nyt minä keitän teetä ja nautin sen muumimukista. Samalla voin syventyä hyvin kiinnostavaan kirjaani...
Oikein mukavaa alkanutta viikkoa kaiken maailman lautakunnista viis!
Leena Lumi
These Boots Are Made for Walkin'
PS. Unohdin vallan yhden valituksen. Mr. Google tekee taas mitä huvittaa! En näe blogilistallani kaikkia niitä blogeja, joihin olen kirjautunut lukijaksi. Vanhojen, tuttujen kohdalla tämä ei tee ongelmaa, mutta jos seuraa vaikka sataa blogia, ei voi muistaa kaikkien nimiä eli ellei minua kuulu, ei näy, syy saattaa olla tämä. Saa vinkata!
Hän joutui kuusikkoon, jota kirjoivat laskevan auringon rubiininhohtoiset nuolet. Hän kulki sen lävitse kävellen pitkää, purppuraista käytävää, jossa metsän pohja oli ruskea ja joustava hänen jalkojensa alla, ja tullessaan ulos metsiköstä hän kohtasi näkymän, joka yllätti hänet.
Melodia oli pakeneva ja lumoava ja kummallisesti se sopi aikaan ja paikkaan: siinä oli metsätuulen huokailua, ruohikon aavemaista kuiskailua kasteen laskeutuessa, valkonarsissien valkoisia ajatuksia, omenakukkien riemua; hedelmätarhan menneinä päivinään kokeman vanhan naurun ja laulun ja kyynelten ja ilon ja huokausten sielu; ja tämän ohella melodiassa oli säälittävä, valittava avunhuuto ikään kuin vangittu olisi kaivannut vapautta ja mahdollisuutta ilmaista itseään.
Täynnä auringon rubiinihohtoisia nuolia, purppuraisia käytäviä, metsätuulen huokailua, valkonarsissien valkoisia ajatuksia ja säälittävän melodian valittavaa avunhuutoa on L.M.Montgomeryn Hedelmätarhan Kilmeny (Kilmeny of the Orchard, Minerva 2011, suomennos Sisko Ylimartimo). Väistämättä maalailevia virkkeitä lukiessa tulee mieleen, että mikä sallitaan Montgomerylle on kielletty Lennoxilta, tai ainakaan se ei ole kirjallisesti ’hovikelpoista’ vaikka Lennox ei yllä likellekään tätä:
Mutta ennen pitkää tyttö irrotti katseensa ”illanruskon auermasta” ja hänen kauniit silmänsä tapasivat Ericin, joka seisoi liikahtamatta hänen edessään omenapuun alla.
Hedelmätarhan Kilmeny ilmestyi ensimmäisen kerran jatkokertomuksena perhelehdessä nimellä Una of Garden vuosina 1908-09. Montgomery oli kuitenkin juuri julkaissut menestyskirjansa Anne of Green Gables (Annan nuoruusvuodet) ja Anne of Avonlea (Anna ystävämme), joten kustantaja halusi Maudin nyt pidentävän kirjoitusta riittäväksi kunnon romaania varten. Montgomery tuskaili työtä kovasti ja oli sen suhteen aivan uupunut, joten minulle, suurelle Anna –fanille tuli mieleen, että olisiko hän turvautunut adjektiivien ja maalailun ylitulvaan saadakseen työn nopeasti pois käsistä. Hedelmätarhan Kilmenyn kannalta on äärimmäisen tärkeää, että kirjan lopussa on kääntäjän ja Montgomery –asiantuntija Sisko Ylimartimon jälkikirjoitus Kilmeny – psykologisen kertomuksen kokeilu, josta myös minä olen ammentanut näitä kustannustietoja kirjan historiasta.
Järkyttävän kauniin kirjan (kansi ei nyt kerro kaikkea!) takakansitekstissä, suomalainen kustantaja, Minerva, jota saamme teoksesta kiittää, mainitsee kirjan olevan Montgomeryn muun tuotannon tapaan 'ihmissuhteiden kiemuraa, huumoria ja rakkautta.' Sekin on aivan totta! Tätä kirjaa voi lukea niin monella tavalla. Aluksi vertasin liikaa rakkaisiin, temperamenttisiin Annoihini ja sen jälkeen erityiseen suosikkiini Pat – Vanhan kartanon valtiatar (Minerva), jossa Maud selvästi piirtää omakuvaansa, kunnes:
Huomasin aluksi kirjan toivottomalta tuntuvan rakkauden äärellä oman kyynisyyteni, joka johtui vain ja ainoastaan ’Annalle’ liian runsaasta maalailusta. Sitten yhtäkkiä luinkin kirjan yöllä loppuun aivan hurmiossa ja täysin unohtaneena kaiken muun paitsi mahdollisen ison tragedian, joka väijyi Kilmenyä ja Ericiä hedelmätarhan kuusikossa. Vaikka en ollut vielä lukenut kirjan jälkisanoja, tunsin selvästi erään toisen henkilön eli Heathcliffin läsnäolon, olin Emily Brontën Humisevalla harjulla (Wuthering Heights), joka oli minuun aikanaan vahvimmin vaikuttanut teos Charlotte Brontën Syrjästäkatsojan tarinan (Villette) ohella. Hedelmätarhan Kilmeny aukeni vielä minulle ja siitä olen iloinen! Kirjan kohderyhmää ovat varmaan nuoret neitokaiset, mutta kun on kerran ollut eniten Vihervaaran Anna (Ja me kaikki oltiin Vihervaaran Annoja) sekä myös hiukan Runotyttö, ei jätä yhtäkään Montgomerya lukematta.
En voi väittää, että kirjan tarina olisi kovin vaikuttava, mutta kun riisuu yltään kyynisyyden viitan ja antaa vain mennä, saa kokea todella suloisia hetkiä vaikeuksia kohtaavan ensirakkauden äärellä. Ihan tarkoituksella en nyt kerro kirjan juonirakennetta, mutta tietenkin olemme jälleen Prinssi Edwardin saarella, jonne nuori Eric Marshall pestautuu opettajaksi. Kerran hän sitten kävelymatkallaan kuulee viulun soivan metsässä, kuin kertovan hänelle tarinaa ja…
Suloinen lahja niin äideille kuin tyttärille!
***
Toivon, että kaikki lukisivat Sisko Ylimartimon kirjan Anna ja muut ystävämme (Minerva 2008), joka on huimaava avain Montgomeryn tuotantoon. Ja viime suven autuaiden lukuhetkien jälkeen en voi olla suosittelematta Montgomeryn Sinistä linnaa, joka on hänen aikuisille kirjoittamansa suloista, suloisin rakkauskertomus. Kiitos Sara!
***
”Kilmenyn suu muistuttaa rakkauslaulua, joka on suloisesti aineellistunut”, Eric sanoo kiihkeästi.
”Hmph!”, sanoi herra Marshall. ”No niin”, hän lisäsi suvaitsevaisemmin tuokion kuluttua, ”olinhan minäkin elämässäni runoilija kuukauden ajan, kun hakkailin äitiäsi.”
***
Osallistun tällä kirjalla Sinisen linnan Marian Tyttökirjahaasteeseen.
***
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Anna Elina Jokke Maria.
Tässä kohtaa piti olla jotain herkullista, mutta minulla oli eilen koko päivän vieras, joten herkku siirtyy ensi viikon loppupuolelle. Alkuviikosta tietenkin kirjoja. Meillä on nyt lunta, lunta...sitä on todella paljon, joten olen lähdössä lumitöihin ja nautin joka hetkestä. Huomenna normaali viikonlopun tylsä kauppakierros, mutta sen jälkeen valmistamme Lumimiehen kanssa jotain, mitä meillä ei ole ennen ollut eli poronkäristystä. Kiitos ohjeesta Minttuli ja Soolis!Teidän reseptinne ovat yksi yhteen. Teen siihen kyllä oheen myös suppilovahveromuhennosta, mutta eiköhän se siihen perunamuussiin ja käristyksen yhteyteen passaa. Tekee mieli sieniä.
Koska niin moni on nyt kovassa flunssassa, niin paljastan, että minä en ole flunssaa kokenut sen jälkeen kun aloin nauttia D-vitamiinia 50 mikrogrammaa vuorokaudessa. Sen lisäksi otan C:tä 500 mg, monivitamiinitabletin, jossa on myös A:ta, vahvan B vitamiinin sekä tyrniöljykapselin. Tämä sopii minulle ja myös aikuinen tyttäreni noudattaa samaa ja on säilynyt täysin terveenä kaikkien flunssakausien yli. Suomen julkiset vitamiinisuositukset eivät hae optimaalista tasoa, vaan ne edustavat rajaa, jolla juuri ja juuri vältymme puutoksilta.
Ensi viikolla on vuorossa yksi kotimainen romaani sekä tyttökirja, jolla osallistun tyttökirjahaasteeseen. Ja stten loppuvikosta herkuttelua. Sitä seuraavalla viikolla taidamme sisustaa ja muuta sellaista, josta en ole itsekään vielä ihan varma. Yksi viikko eletään terveellisesti ihmetellen, miksi ranskattaret eivät liho. Ja jos ehdin, niin samalle viikolle tulee myös kirja Syötkö riskiruokaa? - Syöpälääkärin paljastuksia ruoan terveysvaikutuksista. Tämä on todella kiintoisaa, sillä esim. suolastahan on se käsitys, että se aiheuttaa vain korkeaa verenpainetta, mutta tosiasiassa sen on todettu aiheuttavan myös osteoporoosia sekä mahasyöpää.
Ostakaa kaikki iso kimppu tulppaaneja eli kevään kosketusta sydäntalveen, aistien hemmottelua lumen valoon.
Lumikaunista viikonloppua kaikille!
Love
Leena
Set Fire to the Rain
Ymmärsin että se vartti jonka olin luullut olevani turvassa olikin kaikkea muuta kuin loputtomiin laajeneva tila. Päinvastoin, sen kanssa oli aina käynyt niin kuin ajan kanssa: varomattomuuden hetkellä se lipeää sormien välistä.
Per Pettersonin Kirottu ajan katoava virta (Jeg forbanner tidens elv, Otava 2011, suomennos Katriina Huttunen) on keski-ikäisen miehen mielentilaa tiivistäen ja tyylillä. Kirja ei ole sivumäärältään runsas, vain noin parisataa sivua, mutta se on täynnään pysäyttäviä, upeita virkkeitä, joihin sanojen rakastaja tarttuu kiinni ja lukee niitä itselleen ääneen. Runoproosaa Norjasta! Onhan se mahdollista, sillä sieltähän tulee myös verbaliikan mestari Aksel Sandemose, joka taitaa olla ainoa norjalainen Kuolemattomien Kirjailijoideni listalla…
Kirottu ajan katoava virta on upea jo nimeltään, mutta on sitä myös tarinaltaan. Ei mitään tylsää paikoilleen jämähtäneen miehen tylsää paatosta, vaan kertomus kolmessa aikatasossa ja etenkin syleillen vuosia, jolloin toiset kulkivat takinpielessään pinssi, jossa luki ’olen porvari’ ja toiset tekivät kiivaasti vallankumousta, taistelivat Vietnamin sotaa vastaan sekä lauloivat vapaan rakkauden lauluja ja kaikki rakastivat ja rakastelivat toisiaan niin että vanhemmat menettivät yöunensa. Tyttö poltti rintaliivinsä Jane Fondan kanssa vastustaakseen miesten käymää Vietnamin sotaa ja kotiin tuli lehti, jonka nimi oli Punalippu. Toiset jäivät niihin vuosiin, mutta vain harvat. Tavallaan Pettersonin kirjan Arvid jäi sinne jonnekin…
Nykyisyydessä Arvid muistelee sekä lapsuuttaan että vuosia, jolloin ’make love, not war’, mutta sitten myös vuotta 1989, jolloin Berliinin muuri kaatui, äiti sairastui ja oma elämä oli kaatumassa rytinällä yli viisitoista vuotta kestäneen avioliiton päättyessä. Kun Murphyn laki on toteutumassa:
Joinakin päivinä en päässyt keittiöstä kylpyhuoneeseen, vaan minun oli pakko laskeutua polvilleni, jotta jaksaisin koota itseni ja mennä eteenpäin.
Näin vahva virke pitää sisällään jo enemmän, siinä on vanhan riittämättömyyden iso painolasti mukana. Arvid ei ollut koskaan tuntenut riittävänsä äidilleen, kuten muut veljensä. Ulkonäöltäänkin hän muistutti isäänsä ja jotkut luulivat häntä pakolaiseksi. Arvidin päätettyä jättää opiskelun ja mennä paperitehtaalle töihin, äiti nimitti häntä idiootiksi vaikka oli itse tehdastyöläinen, joka kuitenkin kantoi olemuksessaan outoa ylemmyyttä mitenkään hänen tarvitsematta sitä korostaa. Arvid näki, miten äiti oli hyvännäköinen, kulki aina kirja käsilaukussaan ja osasi seurustella kaikkien kanssa. Kesämökillä äiti on kuin älykäs filmitähti bikineissään, savuke toisessa kädessä ja Günter Grassin kirja toisessa. Äiti oli niin ylivertainen, että:
Hän luuli tietävänsä kuka olin, mutta hän ei tiennyt. Ei rannalla tuona päivänä vuonna 1989, ei Bergersenin konditoriassa lähes viisitoista vuotta aiemmin, ei edes ennen kuin minusta tuli kommunisti. Hän ei pysynyt ajan tasalla, hän käänsi katseensa muihin asioihin….eikä tiennyt, minne menin, miten tuuliajolla olin, miten kuusitoistavuotias olin ilman häntä, miten seitsemäntoistavuotias, miten kahdeksantoistavuotias, miten epätoivoinen…
Pettersonin kirja tarjoaa monta alkua, monta narunpäätä, mutta se ei tarjoa loppuja, ei päistään kiinni sidottuja naruja. Kirottu ajan katoava virta on kuin neule, joka on jätetty kesken ja lukija haluaa tietää äidistä paljon enemmän ja siitä, miten Arvid selviää masennuksestaan, joka selvästi pitää sisällään myös vainoharhaisuutta ja vihamielisyyttä, mutta ennen kaikkea riittämättömyyttä. Huikeaa tyyliä uskaltaa kertoa näin, olla niin kova jätkä että aloittaa leikin, mutta ei vie sitä loppuun vaan jättää sytyttämänsä tulipalon sammuttamatta. Aijai Per, herrasmiehet eivät tee noin! No tekevät ne, joilla on siihen paitsi itsetuntoa, myös karhean kynän mustetta, uskallusta jättää kertomatta, uskallusta jättää tarinan kuulija nälkäiseksi. Per Petterson on kirjamaailman Rhett Butler!
Miten minä ikinä voisinkaan unohtaa kahta pikkutyttöä Arvidin auton takapenkillä laulamassa Michelle, Eleanor Rigby ja When I’m sixty-four…
***
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Sonja Katja Sanna Anna Elina Mari A. Anneli Kirjasähkökäyrä ja Kirjapolkuni
*****
Osallistun tällä kirjalla Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen.
Vanha kreivitär näki unta Sommerfeldissa.
Hän uneksi, että oli sadonkorjuun aika. Musiikki soi, ja tavan mukaan hänen oli määrä aloittaa tanssiaiset Sommerfeldin tilanhoitajan kanssa. Ilmassa tuntui vastaniitetyn heinän tuoksu, ja tanssipartnerin tukassa näkyi vehnästä peräisin olevaa kullanväristä tomua…
Kreivitär avasi silmänsä. Musiikki oli haipunut pois, mutta hän uskoi kuulevansa sen vieläkin. Se kuulosti hiljaiselta, aivan kuin huilut ja jouset olisivat hyvin kaukana. Oli kuin musiikki kutsuisi häntä. Auringonvalo lankesi ikkunasta suuriksi kullanhohtoisiksi neliöiksi. Hänen teki mieli katsoa ulos ja nähdä puutarhamuurilla kasvavat ruusut ja niitetyt pellot kultaisine sänkineen. Huoneen toisella laidalla…
Sitten rintaa raastoi niin ankara kipu, että hän retkahti takaisin tyynyille. Kipu pusersi hänen ruumistaan kuin ruuvipuristin, ja hän voihkaisi. Katse osui ikkunasta tulevaan valoon. Se hohti kultaisena, ja hän…
Judith Lennoxin Yöntummat vuodet (The Heart of the Night, WSOY 2011, suomennos Hilkka Pennanen) ei ole ihan ominta minua, mutta otin tämän kirjan lukuun, koska olen joskus lukenut Jäljet rantahiekassa ja silloin siitä jäi minuun ’jälki’. Nyt en muista, missä olosuhteissa ko. kirjan luin, sillä lukuolosuhde vaikuttaa. Jos se on luettu vaikka rantahiekalla pitkien, viipyilevien suvipäivien aikana, on tilanne aivan toinen kuin lukea kirjaa välipalana vuoden vahvimpien teosten välissä. Silloin vika ei ole siis kirjan, vaan minun, joka asetan romanttisen teoksen epäoikeudenmukaiseen sarjaan. Miksi en pitäisi Yöntummista vuosista, sillä kertoohan se tarinaa sekä sotien välisistä vuosista, kuin sodan ajalta ja niiden jälkeen omassa Euroopassamme ja vähän muuallakin. Yritän vastata…
Kirja jakaantuu kolmeen osaan: Uskottu huhtikuu 1936 – elokuu 1939, Joka tuulta kylvää 1940 - 1945 sekä Puiston syreenit toukokuu 1947 – huhtikuu 1948. Tästä jaottelusta pidän kovasti! Tarina alkaa siitä kun nuori Kay Carland saa unelmiensa työpaikan venäläisemigrantti Konstantin Denisovin tyttären Mirandan seuraneitinä. Kay on aina halunnut matkustaa, mutta varattomana hänellä ei ole ollut siihen mahdollisuutta ja nyt yhtäkkiä koko maailma tuntuu olevan hänelle auki. Pariisista tulee kuin toinen koti, sillä kaupunkihan oli tunnettu Venäjän pakolaisten keskus, jossa emigrantit muistelivat tsaarivuosien kultaisia aikojaan tai Neuvostoliittoon jääneitä omaisuuksiaan sekä rakkaitaan. Berliinissä kuitenkin kaikkeen tulee muutos ja nuoret naiset, jotka olivat ensi hetkestä kuin sisaruksia aloittavat matkansa kohti sodan vuosia eri teitä. Sodan tarinaa kerrotaan Englannista Kayn kautta sekä Itä-Preussista Mirandan uskomattomien kokemusten kautta. Kirjoitukseni alun vanha kreivitär on Mirandan anoppi ja valitsin tuon lukunäytteen juuri siksi, että sen kohdalla pohdin, mitä sen heikompaa juuri tuossa tekstissä on kuin vaikkapa Maeve Binchyn vastaavassa. Entä verrattuna Montgomeryn romanttiseen kieleen... Ihan tosi: En tiedä.
Miranda kierteli talossa kietoutuneena turkkiin, jonka oli saanut isältä täytettyään kuusitoista vuotta, käveli huoneesta toiseen ja kurkisteli kaappeihin ja arkkuihin. Lasipikarin kellanruskea jalka, posliinikermakon sininen koristeperhonen, hopeinen merenneito. Sellaisia aarteita Friedrichin esi-isät olivat keränneet vuosisatojen ajan. Miranda siveli sohvan viileää satiiniverhoilua. Mitä pitäisi ottaa mukaan pakomatkalle? Dürerin etsaukset Friedrichin työhuoneestako? Vaiko Meissenin posliinifiguri?
Eikö tämä kohtaus voisi olla vaikka Tohtori Živagosta? Tai Anna Kareninasta? No, kiinnostavaa on kuitenkin Mirandan kautta alkaa tajuta, miten siviilit kokivat ja mitä he tiesivät oikeasti sotilaiden tekevän muuta kuin puolustavan Hitlerin valtakuntaa. Hän alkaa kuulla huhuja siitä, kuinka vain puolentoistasadan kilometrin päässä Rastenburgista Kaunasissa on surmattu yli yhdeksäntuhatta juutalaista yhdessä päivässä. Hän kuulee, miten juutalaiset erottaa keltaisen tähden avulla, miten nämä saavat käydä kaupassa vain tunnin ajan päivässä ja miten heidät lopulta kuljetetaan keskitysleireille.
Kirjassa kerrotaan nuorista naisista sodan jaloissa. On paljon romantiikkaa, mutta kaiken kaatava intohimo uupuu. Kirjan harvat rakastelukohtaukset ovat epätodellisen säyseitä, mutta ehkä näin sitten sopii sodan haavoittamiin ihmisiin, vaikka muutakin on kuultu ja luettu: Greenen Jutun loppu. Kirjan kansi on kaunis, mutta ei anna vaikutelmaa ainakaan Mirandasta tai Kaysta, ei kenestäkään nuoresta naisesta sotaa paossa. Tässä on kirjan alkuperäinen kansi:
Unessa näen joskus räikeän, säkenöivän ja nauravan Karachin, ja silloin tahtoisin vain nukkua heräämättä ollenkaan.
Kamila Shamsie kastaa kynänsä Pakistanin sisällissodan ja etnisten uhrien vereen, hän kastaa sen Karachin katupölyyn ja jätekasoihin, hän kastaa sen mustekalan musteeseen ja rakastamansa miehen hikeen, hän kastaa sen Karimin kuuhymyyn ja vanhempiensa salaisuuksien verkkoon, alkaakseen kirjoittaa Kartanpiirtäjää (Kartography, Gummerus 2011, suomennos Kristiina Drews), ylistyslaulua synnyinkaupungilleen Karachille sekä suurelle rakkaudelle, joka ei väisty etnisiä esteitä, ei maiden rajoja, ei synkkiä salaisuuksia, eikä etenkään käsittämättömiä keskinäisiä väärinymmärryksiä.
Kartanpiirtäjän nuoret rakastavaiset ovat Meehan ja Karim, jotka ovat tunteneet toisensa syntymästään asti. Heidän vanhempansa ovat toistensa parhaat ystävät ja perheet elävät eliitin elämää, joka antaa joltisenkin suojan pahimmilta etnisiltä ja muilta iskuilta, mutta halkeama voi lähteä myös ruukun sisältä Se voi lähteä vain yhdestä väärästä lauseesta, joka synnyttyään ei voi enää kadota, vaan alkaa rapauttaa monen toisiaan rakastavan ihmisen elämää traagisella tavalla. Kaikkea värittää kuitenkin etninen tausta. Kuka sinä olet? Muhajir? Pataani? Maheenin on pakko avata silmänsä ja nähdä läpi suojatun elämänsä kohdatakseen sen todellisuuden, joka on hänen kaupunkiaan ja Karimia:
Minä olin muhajir, jossa oli hitunen pataaniverta, Karim taas oli bengalilainen ja…punjabilainen? Sindhiläinen? Vai mikä? Minä mietin. Varmaan punjabilainen, ajattelin. Hänellä oli sukulaisia Lahoressa. Näinä aikoina, kun sisällissotaan suhtauduttiin vain kaukaisena muistona jolla ei ollut mitään tekemistä meidän nykyisen elämämme kanssa, Karimin punjabilaisuus nostattaisi kansakunnan etnisellä taistelukentällä varmaan enemmän intohimoja kuin hänen bengalilaisuutensa. Mutta oliko tällä kaikella oikeastaan mitään tekemistä Karimin ja minun kanssa? Tarkoittiko erilainen etninen tausta tosiaan sitä, että meissä oli syvällä sisimmässämme jotakin perinpohjaisen yhteensopimatonta.
Shamsien kynän kertoessa tarinaa, Maheenin on aika nähdä Karachin syvin olemus sen väkivaltaisesta ytimestä maailman upeimpiin auringonlaskuihin samalla kun hän kasvaa aikuiseksi, joka tahtoo katsoa suoraan pahimpaan ja pimeimpään löytääkseen vastauksen ja valon.
Kamila Shamsie on vienyt minua ennenkin idän taikaan. Hänen kirjansa Poltetut varjot sisältää maailman kirjallisuuden upeimman alun jonka taika kestää Japanista Intiaan, mutta jää sitten jonnekin Pakistanin sotaisille vuorille ja kadottaa näkyvistä Hirokon, jonka kanssa halusin olla käsi kädessä koko matkan. Shamsien kieli on niin lumoavaa, että epäilen siihen kätkeytyvän jonkun mystisen ikiaikaisen itämaisten kertojien noituuden. Kartanpiirtäjä on Poltettuja varjoja parempi ja syynä on tekstin kokonaisvaltainen täysipainoisuus, jolloin tarina pysyy ehjänä heijastaen kauneutta, lahjakkuutta, koskettavuutta, mystiikkaa, romantiikkaa, historiaa sekä ihmisen syvintä pahaa että syvintä hyvää peilin pysyessä ehjänä. Kartanpiirtäjässä ei ole yhtään turhaa sanaa. Ei mitään rakennevikaa. Se on kaunis sinällään, kun sadepisarat jäävät tarinan iholle ja heijastuvat niistä kirkkaina timantteina valaisten Karachin katujen karttaa, jotka kertovat omaa tarinaansa hänelle, joka haluaa kuunnella. Ja ymmärtää.
Zian isän kaksikymmentäneljä vuotta vanhat jäätyneet kyyneleet putoilevat sulamatta, hukuttavat hänet, minut, jokaisen…
ja minä voin vain hämärästi ymmärtää säpsähtäneen rauhan, kun poika sulkee miehen mitään näkemättömät, kyynelten reunustamat silmät ja maapallo huuhtelee kaikki merensä meitä päin, aalto aallon jälkeen…aalto aallon jälkeen.
***
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Jenni Susa Mari A Norkku Sanna Zephyr Carmelita Anni M.
Kommentti blogiini kirjaan Tahto tahtojen/ Der Grosse Wille 15.2.2009:
”Rilke on mahtava! Hän on paras! Kaikista loistavin! Laita tämä joskus uusintana. Tämä oli loistava kirjoitus.”
Tahto tahtojen uusittiin useasti ja sain linktykseen nyt 13.10.2009 version, jossa myös:
Kommentoija oli Tuure, 14 –vuotias koululainen Helsingistä. Kukapa arvasi silloin, että jo se, mihin hän kommentoi johtaisi monipuoliseen ystävyyssuhteeseen, johon saumattomasti liittyi myös Rilken runojen suomentaja Eve Rehn…
Tuure on nyt lähdössä ensi viikon sunnuntaina Afrikkaan, Swazimaahan, käymään lukiota kahdeksi vuodeksi ja hän valmistuu siellä ylioppilaaksi (International Baccalaureate –tutkinto). Tunnen eroahdistusta, mutta ymmärrän silti puhaltaa nuorelle miehelle tuulta lentosiipien alle, sillä elämähän on seikkailu, joka on koettava. Puran nyt tässä samalla tuntojani, joita en voi enää jakaa Even kanssa. Kun kysyin Tuurelta tästä Näkemiin –postauksesta, hän käyttäytyi samoin kuin me molemmat olemme aina tehneet: Innostui. Olemme myös sopuisasti nimitelleet toisiamme säheltäjiksi, sillä näiden vuosien aikana on tapahtunut yhtä sun toista kiitos sen, että toimimme usein ennen kuin harkitsemme. Muistelen muutamia erikoisia hetkiämme, tähtihetkiämme, joissa osassa on surureunus. Aloitan surusta.
Väistämättä Tuuren Rilke -innostus sekä se, että minä jo tunsin Even, johti Tuuren ja Even vahvaan ystävyyteen. Ymmärsin pitkin matkaa, että Eve oli Tuurelle se järkevä ja tukea antava henkilö, jota hän joskus tarvitsi ja johon minä en riittänyt. Evehän oli osin samaa minulle. Heillä oli takuulla niin tiivis kirjeyhteys, että siitä riittäisi moneksi, mutta se on heidän yksityisaluettaan. Koska Eve oli niitä harvoja ihmisiä, joiden kanssa minä jaksoin puhua puhelimessa, usein tuli myös Tuure puheeksi. Me emme millään lakanneet ylistämästä nuoren miehen, vasta koululaisen kypsiä kirja-arvosteluja ja muita tekstejä. Emmekä Tuuren viehättävää, aina toisen huomioivaa luonnetta. Vasta kun Eve sairastui vakavasti, hän kertoi minulle, että hän ei voi rasittaa Tuurea sairautensa rankoilla yksityiskohdilla, joita minä kuulin, koska halusin tukea Eveä niin paljon ja pitkälle kuin hän sallisi. Eve halusi nyt suojella Tuurea. Loppuun asti kuitenkin puhuimme, että jos jostain, niin Tuuresta kuullaan vielä ja isosti. Ennen Even sairautta, paljon ennen, perustimme vapaan ryhmän Roihuavat Soihdut, jonka eittämätön vetäjä olisi ollut Eve. Ainoat kriteerit ryhmään liittymiselle olivat palava innostus runouteen ja tarkoitus oli kokoontua ensimmäinen kerta Even rakkaassa Berliinissä. Sitä matkaa emme ehtineet ikinä tehdä, mutta osa ryhmän jäsenistä on kokoontunut Helsingissä, jossa on henkisesti ollut mukana myös Eve ja tietysti hänelle, soihduista kirkkaimmalle, on skoolattu!
Mikä minussa sytytti kiinnostuksen koululaiseen, hyvään kirjoittajaan, oli muukin kuin erinomainen kyky rustata upeaa tekstiä. Tuure käyttäytyi aina hyvin kauniisti, mutta ei ollut mikään imartelija. Kirjoittelimme satoja meilejä ja koska pidin silloin vielä kiihkeämpää blogia kuin nyt, minulla ei ollut aikaa oikolukea sähköpostejani. Kirjoitin siis siten, että sanoista oli näkyvissä ehkä vain yksi tavu ja osa sanoista puuttui, sillä olen tosi nopea kirjoittaja. Tuure oli kuin ei olisi mitään huomannutkaan ja hän oli ainoa maailmassa, joka ymmärsi tekstiäni, eikä ikinä valittanut, kuten muut. Nerot kykenevät lukemaan vaikka ei näkyisi yhtäkään sanaa!
Välillä koputin itseäni, että muistaisin Tuuren olevan vasta koulupoika ja samoin kertoi Eve tehneensä. Sen unohti helposti siksi, että Tuuren teksti on ollut jo vuosia niin kypsää ja oivaltavaa. Onneksi aika lisää vuosia myös nuorilla ja niinpä sain huomata harvoissa tapaamisissamme, Kirjamessujen jälkeisissä pienen piirin kokoontumisissa, miten pojasta varttui teini ja nyt viimeksi, minä aivan tunsin, miten meidän naisvaltaisessa seurueessamme, Tuure oli kohtelias nuori mies, jonka luontevuus aikuisten naisten seurassa hakee vertaistaan. En voi olla mainitsematta, että mukana oli myös kirjailija Marja-Leena Virtanen, joka on viimeksi kirjoittanut loistavan, koskettavan teoksen Kirjeitä kiven alle. En ole yhtään halailutyyppiä, mutta Tuuren kanssa on aina halattu ja nyt viimeksi tuli epätodellinen olo, kun minä olinkin ihan pieni ja kyyneleet puristuivat silmistäni, kun iso lohtuhalaus kohtasi jo tuntuvan ikäväni. Minun niin piti päästä sinne Mika Waltarin käymän koulun pihalle sinä päivänä, kun Tuurella on valkolakin päivä…
Siis on Tuuren kanssa sähellettykin. Hän on ollut loistavin kuvaajani, jonka kuvia olen saanut käyttää aina kun olen linkittänyt hänen bloginsa Jotain muuta kuin elämää. Joskus on ollut katastrofejakin. Kerran Tuure meilasi minulle, että hän on kirjoittanut valmiiksi arvostelun Herta Müllerin Sydäneläimestä. Minä järkytyin, sillä en ollut kirjaa vielä aloittanutkaan. Mietin miten hyvin Tuure kirjoittaa eli voi laulaa minut suohon ellen ehdi ensin. Aloin lukea ja luin aamuun asti ja sitten tein arvostelun blogiini ja menin vähäksi aikaa huilaamaan ennen kuin uskalsin katsoa, mitä Tuure oli kirjoittanut samasta kirjasta. Siellä ei ollut mitään! Minä lähetin muistaakseni tekstiviestin, että ’missä arvostelusi viipyy?’ Sieltä tuli vastaus, että hän kirjoitti sen kirjallisuuslehti Scriptoriin, jonka toimitusvastaava hän on. Sillä hetkellä, jos nuori herra olisi ollut likellä, olisi tukkapölly ollut takuujuttu. Olin ihan kuitti ja aivan varma, että teko oli tahallinen. Well…annan nyt periksi ja uskon, että juttu oli yksi niistä lukuisista kommelluksista, mitä meille tapahtui ihan sen takia, kun menimme kumpikin niin lujaa. Myös se, että omistin arvostelun Tuurelle, kertoo, että pidin tapahtunutta vain vähän rankempana leikkinä;-)
Kerran sain Minervalta kutsun tulla haastattelemaan kirjailija Katharina Hagenaa, jonka kirja Omenansiementen maku oli juuri ilmestynyt suomeksi. Täältä harjukaupungin äärimmäiseltä saarelta ei niin vain lähdetä, joten kysyin Kustannusherralta, että saako eräs hyvin nuori, mutta lahjakas ystäväni tulla puolestani. Se kävi ja niinpä Tuure teki kirjailijasta haastattelun kuin vanha tekijä. Minä sain tyytyä Katharinan ystävälliseen meiliin, mutta olin siitäkin onnessani sekä tietysti siitä, että sain kuulla Tuuren selviytyneen hienosti. Täältä löydät Katharina Hagena and Tuure.
Eilen Tuure meilasi minulle meidän ystävyydestämme näin:
Muistan kuinka mukavaa oli kirjoittaa varsinkin kirjoista. Ja ihailin tosi paljon sun tapaa lukea. Se oli myös hienoa ettet suhtautunut minuun kuin johonkin lapseen-joka-on-olevinaan-jotain, vaan aidosti ja suorasti.
Ja minä muistan miten ilahduttavaa oli, kun kirjoitit runoja ja sain julkaista niitä Lumikarpalossa. Minä muistan, miten monta kertaa sait minut nauramaan ja välillä sait minut ihan uusille ajatussuunnille eli en päässyt jämähtämään paikoilleni. Usein salpasit hengitykseni upeilla kirja-arvosteluillasi. Jaoit myös kiinnostukseni kuvataiteisiin ja hukutit minut ihastuttaviin kuviisi. Kiitos menneistä vuosista, eikä itketä lähtöjä, sillä ne ovat vain uuden alkuja. Olethan luvannut sekä meilata, että myös blogata, joten kaikki jatkuu….toivon minä. Ja jonain päivänä, ehkä, saatat olla Oxfordissa ja saat vieraaksesi innokkaan, hyvin kirjallisen tätilauman, eikun siis ryhmän kirjallisesti lahjakkaita, tyylikkäitä ystäviä Suomesta. Sitä kannattaa odottaa!
Mietin mitä pakkaisin sinulle mukaan matkalle. Kävin läpi Wilden viisaudet, Rilken upeudet, Nalle Puhin neuvot, mutta jotenkin haluan ojentaa aina ison paikan tullen Pekka Mäkisen kuvan, jossa lokinpoikanen juoksee Yyterin hiekan rantaviivaa ja toinen jalka on terhakasti ilmassa ja vesirajassa sisukas askeleen jälki, jonka seuraava aalto jo pyyhkii pois…Tähän kuvaan liittyy sinulle tuttu seutu, josta kannat mukavia muistoja mielessäsi monelta merisuvelta. Kuva ei lähde ilman Tabermannin runoa, jonka otat esille silloin, jos pettää usko jaksamiseen ja unelmiin tai tulee kova ikävä. Mitä ikinä tapahtuukaan, muista, että asioilla on tapana järjestyä ja et ole yksin.
Road Map
Jotka tulevat suorinta tietä, / saapuvat tyhjin taskuin. Jotka ovat kolunneet kaikki polut,/ tulevat säihkyvin silmin,/ polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään./ Niin se ystäväni on, niin se on, eksymättä et löydä perille.
Onnea matkaan Tuure ja tuulta purjeisiin!
Love
Leena
Everything is Everything
Tammikuu. Pakkanen. Savun tuoksu.
Olen avannut ikkunan,
siirtänyt valon siihen, keskelle seinää.
Käyn ovesta. Tuletko sinä?
- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
kuva Petriina
Cry Me A River
♥♥♥
Kaunista loppiaista sekä viikonloppua kaikille!
Väkivalta hallitsee siellä, missä ei ole valtaa.
Hannah Arendt: On Violence
Ann Heberleinin Pieni kirja pahuudesta (En liten bok om ondska, Atena 2011, suomennos Ulla Lempinen) ei ole ollenkaan niin ’pieni’ kirja kuin voisi koon puolesta olettaa. Olen nyt viikkoja lukenut pahuudesta, mutta keskittyen ja en joka päivä, sillä olen liian kiinnostunut tästä aiheesta, josta pitää puhua ja jota pitää uskaltaa lähestyä voidaksemme edes höyhenen pyyhkäisyn verran olla mukana estämässä niitä pahuuden ilmentymiä, joista olemme lukeneet historiassa kuin niitä, joista luemme päivittäin uutislehdistämme:
Vasta kun ymmärrämme pahuutta, voimme tehdä sille jotakin. (Heberlein)
Heberlein aloittaa huomauttamalla, miten vältämme pahuudesta puhumista tai puhumme sen sijasta sadismista ja psykopatiasta, joista haemme ikään kuin diagnoosin ja tieteellisyyden turvaa. Jo Hannah Arendt kirjoittaa vuonna 1964 kirjassaan Eichmann in Jerusalem, että ’60 –luvulle on tyypillistä välttää sanaa ’paha’. Sen jälkeen on luonnollista, että Heberlein tuo esille pohjoismaisen selittelyn, jossa pahan katsotaan syntyvän yhteiskunnallisen syrjäytymisen seurauksena. Vuosikausia pohjoismaissa kriminaalipolitiikka oli miltei yksi yhteen sama kuin sosiaalipolitiikka. Mentiin niin pitkälle, että uhri menetti kaikki oikeutensa ja jokainen rikollinen oli vain kovan lapsuuden summa. Tuli muotiin mm. sovittelu, jossa uhri joutui kohtaamaan vaikka pahoinpitelijänsä, asettumaan samaan tilaan ja likeisyyteen, kättelemään ja ikään kuin hyväksymällä anteeksipyynnön parantamaan rikollista. Hyvin osuvasti Martha Minow toteaa sovittelusta kirjassaan Between Vengeance and Forgiveness, että ’parantavuuden tai korjaavuuden kieli saattaa tosiasiassa loukata niitä, jotka ovat kohdanneet epäinhimillistä julmuutta.' Juuri tässä kohtaa minusta tuntui erityisen pahalta ja muistin Joyce Carol Oatesin kirjan Kosto: Rakkaustarina (Rape: A Love Story), jota lukiessaan lukija miltei väistämättä asettuu henkisesti joukkoraiskatun naisen Teenan puolesta kostoon ryhtyvän poliisin John Droomorin puolelle. John valitsee omankäden oikeuden, koska ’oikea oikeus’ vapautti raiskaajat. Heberleinin kirja puhuu paljon joukkoraiskauksista ja myös kostosta, mutta lopulta kuitenkin todetaan, ja viittaan nyt myös ns. sovitteluun, että
uhri ei tarvitse kostoa vaan hyvitystä!
En ole ikinä ymmärtänyt, mikä tässä on niin vaikeaa ymmärtää. Onneksi sitä pohtii joku muukin.
Ennen kuin lähden hiukan joukkoraiskausten tematiikkaan, jossa on todellakin kiintoisia piirteitä, niin totean, että tämä kirja on todellinen helmi. Tämä on antoisa kirja filosofiselle ihmiselle, joka myös löytää kirjasta paljon kiinnostavaa kirjallisuutta. Heberlein juoksuttaa estradille Camusin (Sivullinen), Dostojevskin (Karamazovin veljekset, Rikos ja Rangaistus), Shriverin (Poikani Kevin), Lessingin (Viides lapsi), Wilden (Dorian Grayn muotokuva) ja kuinka ollakaan myös Patricia Cornwellin, jonka kirjat minunkin mielestäni ovat tuoneet esiin oikeaa pahuutta. Lainattuja kirjoja ja tutkimuksia on todella paljon ja mukana on myös elokuvia Uhrilampaista Psykoon ja paljon siltä väliltä. Siis ei mikään ’pieni’ kirja! Kun luin teologian tohtori Ann Heberleinin kirjan En tahdo kuolla, en vain jaksa elää, tiesin, että tässä nainen, joka kirjoittaa minulle: Heberlein uskaltaa kirjoittaa alasti. Se on niin rohkeaa, että jos joku ei ymmärrä, mitä se tarkoittaa, voin vain sanoa: Lue hänen kirjansa. Arvostan äärimmäistä rehellisyyttä sekä uskallusta poiketa totutuista näkökannoista ja sitä tarjoaa tämä kirja, josta ei löydy opettavaista paatosta eikä tietoakaan siitä, että juuri näin pitäisi tehdä, vaan kaikki, aivan kaikki laitetaan suurennuslasin alle, myös pohjoismainen rikollisen ’ymmärtäminen’.
Sille, joka mahdollisesti harkitsee tätä kirjaa, voin kertoa, että käsittelyyn tulevat niin Natascha Kampusch, Abu Ghraibin kiduttajat, juutalaisten murhaaminen, lapsimurhaajat, koulusurmat ja paljon muuta. Käsitellään pahan lumoa, pahan olemassaoloa, pahoja olosuhteita, demonista pahaa, kostoa ja rangaistusta kuin myös pahan edellytyksiä. Tässä kohtaa voin kertoa selityksen sanalle jinnit, joka esiintyy Kirotussa Istanbulissa:
Jinnejä voisi kuvailla juutalais-kristillisten demoneiden islamilaisiksi vastineiksi. Jinnit ovat henkiolentoja, jotka Allah loi tulesta. Ihmisen tavoin myös jinneillä on kyky valita hyvä tai paha, oikea tai väärä, totuus tai valhe. Jinni ei siis ole välttämättä paha, kuten juutalais-kristilliset demonit. Jinni voi valita myös hyvän ja oikean.
Aion enää puuttua vain yhteen kirjan aiheeseen ja se on luvussa Miehet, naiset ja paha. Miksi tämä? Siksi, että minusta joukkoraiskauksessa on aina ollut jotain niin sairaan outoa, että…No, minä sainkin asiasta nyt hurjasti aivan uutta tietoa, mutta te saatte lukea nyanssit itse. Vakuutan, että kannattaa. Nyt alkoi aueta Oatesin Kosto: Rakkaustarinakin eli kuten arvata saattaa, juttu on luultuakin kovempi sisältäen todella outoja pohjavirtoja. Luvun alussa Heberlein toteaa, että hän halusi ehdottomasti alun alkaen olla tasapuolinen sukupuoliedustuksen suhteen, mutta se ei vain onnistunut, sillä hänelle löytyi väkivaltarikollisiin viisi naista ja kuusitoista miestä. Tämä on vain pienoiskoossa oleva fakta, jolle emme voi mitään. ’Rikoksista oikeuteen haastetut henkilöt 2008’ (Ruotsin rikostorjuntaneuvosto) -tilaston mukaan miehet tekivät seksuaalirikoksista 100 prosenttia ja kaikista murhista, tapoista ja pahoinpitelyistä yli 90 prosenttia.
Lukuisat kriminologiset tutkimukset osoittavat, että väkivaltarikoksia tekevät pääasiassa miehet kaikista kulttuureista ja ikäluokista.
Joukkoraiskaukset ovat varmaan kaikille täysin käsittämätön asia. Vielä käsittämättömämmäksi se käy, kun lukee, mitä vaikka sukupuolitutkija Ingemar Gens kertoo tilanteesta, jossa iso joukko miehiä raiskaa avutonta tyttöä tai naista. Tilanteessa on kyseessä karannut väkivalta, jossa ryhmäpaine on niin kova, että siitä ei luisteta ’seisoo tai ei’. Miehet kiihdyttävät toisiaan ja kohottavat tunnelmaa kuin futismatsissa ja uhrista tehdään esine, jolle ei suoda identiteettiä. ’Rikokseen kiihdyttääkin ennemmin ryhmädynamiikka kuin seksuaalivietti.’ Mies menettää ’kasvonsa’ ellei hän ole mukana. Ja nyt pääsemme siihen, jossa voimme yrittää myös ymmärtää, mikä ei tarkoita hyväksymistä!: Kysymys on miehillä statuksesta. Naisten status on olla kaunis ja seksuaalisesti vetovoimainen. Miehet, joilla ei ole varaa omiin statuksiinsa, kuten suureen autoon, arvostettuun asemaan ja muuhun kilpailukelpoiseen, turvautuvat väistämättä raakaan voimaan. Ja nyt ympyrä sulkeutuu:
Väkivalta on niiden kieli, joilla ei ole valtaa. (Anton Blok)
***
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Hanna
***
Keskisuomalaisen jutussa Pahuuden lähteillä (5.11.2011, toimittaja Riikka Mahlamäki-Kaistinen) Heberlein toteaa, että yliopistotutkimukset saavat harvoin yhtä laajaa huomiota ja lukijakuntaa kuin hänen teoksensa.
- En tiedä jaksaisinko edes kirjoittaa, jos tavoittaisin vain pienen akateemisen yleisön, Heberlein miettii.
- Välinpitämättömyys on itse asiassa vielä pahempi asia kuin pahuus. Kun emme välitä ympärillä tapahtuvista asioista annamme pahuudelle hiljaisen hyväksyntämme.
- Peruskoulun opinto-ohjelmaan pitäisi ihan ehdottomasti sisällyttää asioiden pohdintaan ja keskusteluun rohkaisevia avoimen keskustelun tunteja, Heberlein toteaa.
”Älä pelkää, pikku lintu”, granaattiomenapuu hymyili ja pudisti lumen oksiltaan. ”Kerron sinulle onnellisen tarinan.”
Hovhannes Stamboulin kirjoitti lastenkirjaansa keskittyneenä käsin veistetyn pähkinäpuisen kirjoituspöydän ääressä, jonka hän oli ostanut juutalaiselta antiikkiesineiden välittäjältä. Samalta, jolta hän osti rintaneulan, viehkeän granaattiomenanmuotoisen rintaneulan, jonka keskellä pienestä halkeamasta hehkuivat punaiset rubiinisiemenet…Hovhannes kirjoitti ahkerasti, sillä hän tiesi, että oli kiire, sillä Turkissa, jossa armenialaiset, juutalaiset, turkkilaiset ja kreikkalaiset olivat eläneet yhdessä vuosisatoja oli alkamassa kansanmurha, jonka kieltämistä turkkilaiset yrittävät sateenkaaren tuolle puolen, mutta sitähän Hovhannes ei voinut kuin aavistaa, kun hän kiireessä käänsi katseensa rintaneulasta jälleen kirjoitukseensa…
”Hyvä on”, Eksynyt pikku kyyhkynen sirkutti. ”Kerro minulle Eksyneen pikku kyyhkysen tarina. Mutta minä varoitan sinua, jos kuulen mitään surullista, pyrähdän lentoon ja lennän pois.”
Elif Shafakin Kirottu Istanbul (The Bastard of Instanbul, Gummerus 2011, suomennos Maria Erämaja) on vahva sekoitus länttä ja itää, se on Istanbulissa asuvan turkkilaisen isoäiti Gülsümin matriarkaattinen talo kuin myös San Franciscossa asuvan armenialaista sukuaan valtiattarena hallitsevan isoäiti Shushan tarina, se on kahden nuoren tytön, Armanoushin eli ’Amyn’ ja Asyan kohtaaminen, se on Cafe Kundera, jossa tytöt tapailevat Tuurijuoppoa pilapiirtäjää, Kaappihomoa kolumnistia, Poikkeuksellisen lahjatonta runoilijaa, Äärinationalististen elokuvien epäkansallismielistä käsikirjoittajaa sekä tämän vaihtuvia tyttöystäviä, se on kertomus menneisyyden perherikoksesta, mutta myös kertomus suuresta kansanmurhasta, jossa turkkilaiset tappoivat puolitoista miljoonaa armenialaista, se on iholle tarttuva tarina siitä, miksi viha ja tappaminen, vaikka pitkä yhteinen historia sekä kulttuurin samankaltaisuus suorastaan huutavat uskontojen rajat ylittävää rauhaa. Vahva tarina kutoutuu Shafakin taitavasti kuljettamana Istanbulin taloon, josta viimeisinkin mies on pitänyt häätää Arizonaan, koska suvun miehiä vaivaa kirous kuolla ennen neljääkymmentä ikävuottaan ja aina vain entistä nuorempina. Tänne saapuu amerikanarmenialainen Asya, joka osaa nimetä ruokalajit turkiksi, Asya, jolle koko Istanbul tuoksuu kanelille, vaniljalle, pistaasipähkinöille, mantelille ja jollekin tutulle, joka tuo mieleen isoäiti Shushan…
Onko mikään kirja tällä hetkellä ajankohtaisempi kuin tämä Shafakin kirja, josta hän sai kahden vuoden tuomion turkkilaisten rienaamisesta. Tuomio tosin peruttiin, mutta juuri tänä päivänä, kun tätä kirjoitan (30.12.), luin Helsingin Sanomista, miten Ranskan parlamentin alahuone hyväksyi joulun alla lakiesityksen, joka tekee armenialaisten vuonna 1915 tapahtuneen kansanmurhan kieltämisestä rikoksen Ranskassa. Turkkilaiset ovat raivostuneet asiasta, vaikka historia todistaa islaminuskoisten turkkilaisten tappaneen puolitoista miljoonaa kristinuskoista armenialaista, joita asui ottomaanivaltakunnan alueella pari miljoonaa. Turkki kieltää kansanmurhan ja puhuu 200 000 kuolleesta. Tämän tiedon valossa ihailen Elif Shafakia paitsi loistavana kertojana, myös äärettömän rohkeana naisena, joka toimii kirjailijoiden sananvapautta puolustavassa PEN-järjestössä. Shafakin Rakkauden aikakirja oli minulle vuoden 2011 paras kirja yli sadan luetun teoksen joukosta, mutta silloin jo tiesin, että kirja, josta syyte nostettiin on aivan toinen, ja se on tämä mausteiden tuoksuinen Kirottu Istanbul, joka mitään kaihtamatta, mutta julmuuksilla mässäilemättä kehrää tarinaa, jonka amulettina voimme pitää, ettemme kadota jälkiä, armenialaisen käsityöläisen taidonnäytettä, granaattiomenanmuotoista rintaneulaa, jota kiertävät kultalangat peittämättä kuitenkaan punaisia rubiinisiemeniä…
Vaikka Shafakin kirja on kertomus suuresta rikoksesta, se on samalla kuin jokin itämainen farssi, sillä mitään niin mieletöntä kuin Kazancin matriarkaattinen talo voi tuskin kuvitella. Suvun naisten vanhin jäsen on 96-vuotias Petite-ma, joka ei aina ole ihan ’kartalla’, mutta osaa tarvittaessa yllättää kaikki. Sitten on kaikkea hallitseva isoäiti Gülsüm, sekä monta tätiä, joista uhmakkain on Zeliha-täti, jolla on tatuointiliike, liian lyhyt hame ja liian korkeat korot ja joka viis välittää, mitä muut ovat mieltä. Varsin värikäs tapaus on Feride-täti, joka on kuin monista palasista koottu ja kaipaisi rakastettua, joka jumaloisi häntä, mutta kukaan ei ikinä löydä kaikkia hänen palasiaan ja vaimeat diagnoosit vaihtelevat hebefreenisestä skitsofreniasta vainoharhaisuuteen yhtä nopeaan tahtiin kuin vaihtuu hänen hiustensa väri. Järkevin taitaa olla historiaa opettava Cevriye-täti, mutta kaikkea näkymättömästi ohjaileva on ennustajana itsensä elättävä Banu-täti, joka välillä itsekin kavahtaa salatietonsa määrää ja on uupua kahtaalle häntä raastaviin jinneihinsä. Näyttämö on kuitenkin valmis, kun nykyisyys päättää selvittää välinsä menneisyyden kanssa.
Te tiedätte jo mitä aion sanoa…Tässä on upea kirja hänelle, jota kiinnostavat historia, mystiikka, naisen asema, uskonnot, magia ja kaikkialle yltävä ruokien ja mausteiden kiehtova tuoksu. Kun isoäiti on sulkeutunut keittiöönsä kiehauttamaan sultanarusinoita, viikunoita, aprikooseja ja appelsiininkuoria, sirottelee pinnalle paljon kanelia ja koristelee mantelilastuilla ja granaattiomenan siemenillä, koko Kazancin talon huokoset imaisevat itseensä tutun jälkiruoan așuren turvallista tuoksua.
Tässä on myös kirja hänelle, joka haluaa tietää enemmän rubiineista. Tunnetaan rubiini nimeltään Kyyhkysen veri, joka tummuu sisältä, jos…,mutta ah!, maistetaan nyt tätä așurea ja unohdetaan hetkeksi kaikki muu paitsi tämä herkku ja se, että olen ihan koukussa Elif Shafakiin.
***
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Minna Anni Sanna/Luettua Katri Erja Elma Ilona Norkku Anneli Karoliina Kirjakirppu Peikkoneito Tuulia Susa Mari A Tohveli
Ehdokkaani Blogistanian Finlandiaan 2011 ovat ne, joiden olisin suonut olleen ehdolla myös virallisella Finlandia -ehdokaslistalla. Vaikka luin viime vuonna 120 kirjaa, en ole lukenut yhtäkään virallisen listan ehdokkaista ja nytkin näköpiirissä on sellaisia kirjallisia herkkuja, että tuskin koskaan luenkaan.
Mukana on myös ehdokkaani parhaaksi suomalaiseksi lastenkirjaksi vuonna 2011. Mitenkään en saata olla mainitsematta, että uskon Suomessa viime vuonna tehdyn kotimaisen naiskirjallisuuden historiaa kiitos kahden aivan uskomattoman huikean teoksen: Kirjeitä kiven alle ja Kätilön.
Ensimmäinen ehdokkaani on Marja-Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle (Tammi 2011). Minun arvosteluni löydät täältä. Kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Valkoinen kirahvi Norkku Katja Susa Anna Elina, Anja Erja Karoliina Sanna/Luettua Jum-Jum Maija Sara/P.S.Rakastan kirjoja
Toinen ehdokkaani on Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011). Minun arvosteluni löydät täältä. Kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Joana Minna Paula Sonja Jaana
Kolmas ehdokkaani on Raili Mikkasen Suomen lasten linnakirja (Minerva 2011). Minun arvosteluni löydät täältä. Kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Maria Susa Riina Susa P Kirjamielellä
Keitä en ole huomannut laittaa mukaan ja ovat postanneet blogiinsa ko. kirjasta, voivat minulle ilmoittautua;-)
Ja nyt jännittyneenä odottamaan, mikä kirja on Suomen himolukijoiden eli kirjabloggaajien mielestä vuoden 2011 paras kotimainen teos.
Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille tasapuolisesti!
toivottaa
Leena Lumi
Muutama vuosi sitten äitini, 84 vee, sairastui vakavasti. Ennuste oli masentava. Melkein toivoton. Päätin, että jos äiti selviää, aloitan joka vuosi koko loppuelämäni ajan joka vuosi kolme uutta asiaa. Nyt alkaa kuitenkin näyttää siltä, että loppuelämäni onkin elämäni maaginen luku kolme, mutta palaan siihen kohta...
Ihme tapahtui: äiti parani täysin ja minä otin härkää eli itseäni sarvista kiinni.
Nyt kaikki sitten odottavat, mitkä kolme uutta asiaa aloitan tai mitkä muuttuvat elämässäni vuonna 2012. Tässä kolme edellistä vuottani:
2009
1) aloitin kirjablogin 14.2.
2) lakkasin miellyttämästä epämiellyttäviä
3) liityin Daamien Kuukauden Ravintolaan
2010
1) aloitin ratsastuksen uudelleen 30 vuoden paussin jälkeen
2) opin sanomaan 'ei'
3) otin kummitytön Afrikasta
2011
1) päätin selvitä hengissä siitä tyhjyydestä, johon Hänen Majesteettinsa suuriruhtinatar Olgan lähtö minut suistaa
2) päätin kiivetä vuorta ylös kolmasti viikossa
3) päätin virallistaa loppuvuodesta passini vanhetessa sukunimekseni Lumi
Nyt lupaan olla lupaamatta mitään erityistä, sillä elämä on täynnä yllätyksiä: Hänen Majesteettinsa katsoo minua edelleen meripihkasilmillään, passini ei mennytkään vanhaksi vaan se oli Lumimiehen passi etc. En muutenkaan tiedä, teenkö mitään nimimuutosta blogini aikana. Sähköpostini on jonyt tulevalla nimelläni ja joskus kustantajilta tulee arvostelukappaleita nimellä Leena Lumi ja hyvin ne perille löytävät. Ajattelin olla tulevan vuoden 'flow' eli vähän kuin lastu lainehilla ja katson, mitä vastaan tulee. Nyt jo minua huimaa se, mitä tiedän: Lumimies valmentautuu MM-kisoihin, jotka ovat keväällä, sitten on tulossa Yksi Iso Muutos, jota en voi vielä paljastaa, joten taidan tukeutua 2012 Mika Waltarin suvaitsevaisuuteen ja kauniiseen turhuuteen.
Siis kaikkeen on syynä ihana tyttäreni, joka tänään viettää syntymäpäiviä. Hän ja paras ystävättärensä löysivät aikanaan sarjan Absolutely Fabulous (Todella upeeta) ja saivat vedettyä minutkin, tosikon ja syvän draaman ystävän mukaan tähän kohellukseen. Homma meni hieman överiksi ja opettelin matkimaan Patsya. Kerran sitten ilmestyin Jyväskylän yöhön pukeutuneena Patsyksi ja jaksoin viihdyttää paikalla olevia huomattavan kauan. Ei enää, ei enää...
Miksi tästä kirjoitan teille nyt, johtuu Helsingin Sanomien Leena Virtasen mainiosta jutusta Kuka minä olen, kysyy Patsy Stone ja siitä, että Edina ja Patsy ovat täällä tänään uusin jaksoin! Ilalla voimme asettua TV1:n ääreen klo 19.30 ja tirkistellä, mitä vuodet ovat heille tehneet. Virtasen mukaan 'Edina sentään liikkuu sen verran ajassa eteenpäin, että hän on potenut vaihdevuosia. Patsy on ilmeisesti ylittänyt senkin kriittisen pisteen jo aikaa sitten.'
Best Bits 1
Funniest Patsy Moment
Series 5, Cleanin part 1
Onnea Meri♥ Ja kun lähdette tänään baanalle, voit vähän hymyillä sille, että isi leikkii Boltia ja mami katsoo Patsya. Jonkun vuoden kuluttua, siis hyvin pitkän ajan kuluttua, sinä ja ystävättäresi, joka takuulla on illassasi mukana, voitte hieman muistuttaa Edinaa ja Patsya;-) Uskomattoman hauskaa partya teille!
Smile
PS. Meri, kai muistat, että sinulla on 'Boltin' kanssa korutreffit tällä viikolla!
Tiedätkö - hiljaa hiipien
jätän joukon meluisan,
kun yllä tammien
näen kalpeiden tähtien
kukkivan.
Tiet haluan silottaa,
harvoin kulkee kukaan
iltaniittyä kalpeaa.
Hellin yhtä unelmaa:
Tulet mukaan.
Illalla puutarhan hämyssä
mielimme kaukaisuuksiin.
"Ovat kätesi valkeaa silkkiä..."
Hän hämmästyy: "Sanot sen niin..."
On jokin astunut puutarhaan
veräjän narahtamatta.
Läheisyydessä sen eivät ruusutkaan
voi olla vapisematta.
- Rainer Maria Rilke -
suomennos Eve Rehn
♥♥♥
In Memoriam Eve
Rakkaudella Evestä
Välipäivien tunnelmia saa nyt välittää tämä naapurimme Easy-poika, väsynyt joulunjuhlija. Nuoriso on meillä edelleenkin, joten en todellakaan vielä kirjoja ala blogata, mutta näiden välipäivien aikana saatte kokea muita tunnelmia laidasta laitaan. Syöty on hyvin ja tähän olemisen sietämättömään kepeyteen voisi vaikka tottua. Säästä ei tee mieli puhua ja tiedätte hyvin, mitä minä kaipaan kun katson ikkunasta ulos...Aatonaattona seisoin erään herkkumyymälän maksapateejonossa ja pidin numerolappua kädessäni: Edelläni oli sata ihmistä;-) Kaiken kuitenkin pelasti tuttu myyjä joka iloisesti huikkasi kaikkien kuullen: Hauskaa hääpäivää! Mitä totuutta kieltämään: Jokaikinen hääpäivä seison pateejonossa numerolappu kädessäni. Arvatkaa sainko onnitteluja ja muutamilta myötuntoa, mutta todelliset pateehullut ymmärsivät minua täydellisesti.
Nyt vihdoinkin koittaa juhlista lumoavin: Joulu. Kynttilät syttykööt, riidat vaietkoon, lumihiutaleet leijukoon...,mutta jos ei tunnukaan joululta, jos kaipaat jotain ihan muuta tai jos olet sairas, väsynyt tai yksinäinen, niin siltikin joulu löytää luoksesi. Tartu minua kädestä ja noustaan yhdessä ylös joulun rappusia: Lupaan että joulu ottaa meidät avosylin vastaan siellä minne kynttilät ovat meidät johdattaneet. Muistellaan menneitä jouluja, muistellaan heitä, jotka ovat poissa, mutta siltikin istuvat kanssamme joulun pöytään. Katsotaan toisiamme kynttilän liekkien lävitse ja tajutaan, että ihan kaikki, ihan kaikki onni, se on tässä ja nyt. Joulu, mikä ihmeellinen juhla, mikä valon juhla täynnä suuria tunteita ja liikutustakin...Ja jouluyö...Onko mitään kuin on jouluyö: Tähdet taivaalla ja sydämissämme, kun joulun yössä kuljemme käsikkäin kohden sitä rauhan ja valon taikaa, jonka ääressä saamme hetken levähtää, pysähtyä ja unelmoida.
Toivotan teille, te kaikki rakkaat, ihanat lukijani valkeaa, unohtumatonta joulua! Rakkaat meripihkasilmät katsovat minuun hellästi vielä tänä jouluna ja siinä on minun paras joululahjani...Unforgettable.
♥:lla Leena Lumi
O Holy Night
Tunsit että olit kotona jo matkalla.
Joku oli nostanut hyasintin vaunun tavaratelineelle,
se tuoksui koko matkan, ja päivä oli kuin kynttilä
jonka liekissä näkyi sininen hahmo.
Matkustit ilman mitään, et yrittänyt muuttua
jouluksi,
ei kai ollut mitä muuttaa,
en tiedä oliko hyvää tahtoa edes,
mutta joulu oli.
"Äidistäsi minä sinut heti tunsin"
joku siinä vaunussa puheli toiselle,
ja sinun korvissasi se oli kuin joulun sanaa:
ilman Joulun äitiä kukaan ei tunne lasta.
Oli sodat, vallanhalu ja riisto,
maan nälkäiset, sairaat ja vangit,
täyttymättä jääneet lupaukset,
oli yhä enemmän mitä panna joulua vastaan
ja sen puolesta
et ollut kovin köyhä.
Omituista vain ettei se hievahtanut siitä,
ei asettunut puoleen ei toiseen,
ei kertakaikkiaan tuntunut kuuntelevan sinua.
Kun pääsemme tänne asti, meissä on väsynyt
vuosi,
mielen pimeä, joka painaa kauas, kaikkia
muistoja kauemmaksi.
Me sytytämme kynttilän huoneessa ja kynttilän
hautausmaalla,
muistamme niitä joiden kanssa kerran istuimme
samaan pöytään
ja siitä pöydästä tunnemme olevamme poissa.
Entä jos vuosi haluaa nukkua meistä?
Entä jos valmistammekin juhlan sille joka haluaa
olla poissa?
Täällä joulu on vuoden kaukainen
mielen pimeää kaukaisempi
niin kuin kesän yö
päivän kaukainen
päivän valoa kaukaisempi
niin kuin maaliskuun hankikanto
lunta ja maaliskuuta kaukaisempi.
Hyasintti tuoksuu pöydällä lumelta ja
kynttilöiltä.
Valmistimme juhlan, halusimme itse tehdä
kaiken.
Sanottiin että se on valmistettu meitä varten
mutta on vaikeata uskoa että se voi tulla
kun talo on tyhjillä ja päivä poissa.
Kuitenkin taas juhlimme poissaolevaa,
taas juhlimme pois vuoden joka on väsynyt
meissä.
Ja poissaolossa on uuden alku: ilo.
Se puhkesi pimeästä monet pienet kukat
ja siirtyi talosta taloon pyhien alla.
- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
Nykyä Joulust on teht ihan kauhiam markkina. Jo marraskuum pualvälist joulunkellor ruppevas soiman. Postluukust lykkä mainost yhte köyten. Valuv vilkku, rummup pärise ja torvet toitotta:
- Ostaka sitä, ostaka tätä! Ko Joul tule!
Kaikil o nii jumalatoin kiiru. Täytyy tehr sitä ja tätä. Täyty pan koko huushol mulli mallin. Pest ja kraappij joka nurk ja kolo. Täyty keittäj ja paistas se seittämäs sorti. Täyty ostaj ja tehr lahjoi koko suvul, kumminkaimoi myären. Kauppain kassoil om pitkäj jono ja ihmise ovak kiukkussi ja väsynnyi.
Kaiken kohinan keskel minu miälen tule haikkiaks, ko mää muistele Wahlströmmin piänes pirtis viättämiän Joului ja Joulunaluspäivi. Kyl Joul sillon tul paljo vähemmäl vähtil.
Joulunerel hakatti hankes tuva ja pirti matto ja pantti nep pestyl laattial puhras pual ylöspäin. Leevottiin kakko ja nisust. Joulaatton pantti räätikäsloora ja sualane sialihankappal uuniin kypsymän. Tehti sallatti ja keitettin ohrankryynvellinki. Pirttin tuattin kuus ja se koristelttin färillisist apteekimpapereist leikatuil rimpsuil. Pari kolm piänt kynttilä naijatti narunkans kuusen oksil. Kuuse larvam panttin täht. Se ol nii vanh ja kulun, ettei siit ol enä jälil muut, kon tyhi ruato. Mut kaunis se ol, eik ilma sitä kuus olis mikkä Joulkuus ollukkan. Siin olivaj Joulvalmistelu.
Mut kon kaik ol reeras, ni äit virit pirtim pessä valu, knapsaut sähköm pois lampust ja sanoi:
- Piretä vähä hämynaikka ja kuulustellan, KO JOUL TULE.
- Kyllikki Walström -
Uut ja Wanha Luvialt
kuva Runotalo
