sunnuntai 3. toukokuuta 2020
Äitienpäivää kohti kirjoilla: Etenkin nyt äitimme kaipaavat lukemista!
Äitienpäivää kohti kulkee viikko ja ennen saatoin kirjojen lisäksi suositella vaikka sitä mitä me teimme: Mennä äidille tai kutsua äiti kylään. Nyt koronan aikaan suurin joukko äideistä viettää pitkää aikaa vain kotona yksin ja lukemisesta on kova kysyntä. Soitan äidilleni joka päivä ja hän sanoo, että odottaa aina iltaa, että pääsee kirjan kanssa sänkyyn! Ymmärrän hyvin, että ei sitä koko päivää voi lukea, kun on Helsingin Sanomat ja Satakunnan Kansa ja aikakauslehdet ja sitten syöminen ja vähän huushollia. Ennen äiti oli näihin aikoihin pitkät ajat puutarhatöissä, nyt hän juuri ja juuri vie oraville pähkinöitä tms. Yli 90 -vuotias joutuu vielä sodan ja kaksi lähtöä Karjalasta kokeneena tähänkin tilanteeseen, mutta voi kestää henkisesti meitä muita paremmin, vaikka olikin tottunut, että me usein äitienpäivänä länsirannikolla ja Merimestassa syömässä. Kerran syötiin ravintolassa perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina! Nyt äidille soitetaan paljon ja onneksi posti kulkee eli voin lähettää kirjoja.
Yllä olevassa kollaasissa on kuusi kovaa teosta,joita suosittelen, mutta tarjoan toisenkin sarjan. Agatha Christien elämäkerta kiinnostaa takuulla monenikäisiä äitejä, sillä se on yllättävä! Stroutin Olive Kitteridge samoin. Suchetin omaelämäkerta David Suchet Sanoin ja kuvin saattaa paljastaa hänestä enemmän kuin hän itsekään tajuaa...Nautin! Heikura on yllättäjä: Lahja äidilleni on yhtä jännittävä kuin trilleri, vaikka ei ole sitä. Hieno teos! Paula Ritanen-Närhin Unelmia puutarhasta on varmaan monen äidin unelma ja nyt voin sanoa, että myös nuorten äitien,jotka ovat juuri vaikka ostaneet oman ok-talon tms. Tämän annan lahjaksi, joten tilaan itselleni ikioman. Paras puutarhakirja aikoihin! Aramburun Äidinmaa on minulle yksi vuoden kirjoista: Rakastan ns. suuria lukuromaaneja, jotka vievät mukanaan. Baskit ovat aina kiinnostaneet minua ja nyt alkoi kiinnostaa baskin kielikin. Kirjassa on vähän sanastoa...
Tuntuuhan se hurjalta antaa äidille Mäkisen Ei saa elvyttää, mutta kun lukee kirjan, nauraa kyynelten läpi. Minulle tämä oli kova paikka, sillä löysin Aurista itseäni, jos elän yhtä vanhaksi. Sisareni, joka asuu äidin lähellä, mutta ei tietenkään nyt vieraile vaan vie ruokakassin oven taakse, tunnisti itsestään Teklan! En ole kovasti huumorin ystävä, paitsi mustan ja/tai brittiläisen, mutta tämä on tapaus! Ei mitään tekohauskaa, vaan hyvin tarkkanäköistä ja kekseliästä. Leila Tuuren Tuulentuojat taas vie meidät menneen maailman Poriin, mutta ollaan vähän Helsingissäkin. Tunnistin kirjasta niin paljon porilaisuutta, että ei tosikaan. Ai niin, omalle äidille on jo lähtenyt Ei saa elvyttää ja seuraavaksi ehkä juuri Tuulentuojat. True Crimestä pitävälle Rubenholdin Viisi Viiltäjä Jackin tuntemattomat uhrit,historiasta ja jännityksestä pitäville. Kirja saattaa jopa olla minulla vuoden tietoteos, sillä kerrankin tuotiin esiin uhrit ja miten yllättävästi, he olivatkin aivan erilaisia, mitä meille on uskoteltu. Lähteenmäen Sitten alkoi sade on kaunis kanneltaan: Onneksi ei kirjaimia pinkillä vaan tuolla maagisella puuterisella vaaleanpunaisella, vähän kuin tuunatut tuolimme, jolloin väri oli Pioni. Minulle Lähteenmäen paras teos, joka käsittelee äidin ja tyttären kipupisteitä. Kuka voisi olla kiinnostumatta! Jostain syystä trillereistä Tycen Veriappelsiini on niin monelle dekkarifanille sopiva. Tämä kirja jäi mieleeni. Tosin Harperin Luonnonvoimat kilpaili tämän kanssa kovasti, mutta näin se nyt meni. Celeste Ng'n Olisi jotain kerrottavaa on minulle the Kirja. Jokin tässä kosketti ja syvältä. Kävi vähän samoin kuin luettuani Moriartyn Tavalliset pikkupihajuhlat eli löysin syvyyksiä, joihin jäin.
Nyt koronan aikaan voi sitten ihmetellä, mistä kirjoja saa? Kävin vasiten kaksi kertaa Prismassa katsastamassa kirjatarjonnan ja se oli valtava. Toisella kertaa en päässyt välikköön, sillä muuten turvavälit olisivat kadonneet: Kirjoja hakivat kaikki. Testattu juuri: Adlibris toimitti kirjan äidilleni kolmessa päivässä! Varmaan on monia muitakin väyliä: Löytäkää ne, sillä nyt on se äitienpäivä, jolloin kirja korvaa itseviedyn suuren terassihortensian! Puhumattakaan suloisista yhteisistä hetkistä...
äitienpäiväviikon terveisin
Leena Lumi
torstai 30. huhtikuuta 2020
Tiedän että muistat häntä tänään....
Tiedän että muistat häntä tänään
kun nautit halpaa cavaa toisen kanssa.
Tiedän että kuulet yöllä mustarastaat
vaikka valvot vieraan unen äärellä.
Tiedän että katsot seepianväristä kuvaa
villitiiroista, vaikka ne tuovat hänet mieleesi.
Tiedän että suussasi maistuu vanha aamu
vaikka unessasi nuolet merisuolaista ihoa.
Tiedän että kaivat esiin vanhan kuvan
Merikarista, jossa sinä ja hän ennen.
Tiedän että haluat nyt silliä ja ryypyn
sillä olitte vain yössä ohittavat laivat.
Tiedän että tiedät, mitä kuiskaan nyt:
Tule silliaamiaiselle Tiirakariin aamulla kello viisi.
- Leena Lumi -
kuva Pekka Mäkinen
maanantai 27. huhtikuuta 2020
Huhtikuuta!
Vaikka on ollut kylmää, on tehty pihahommia ja multaakin on saatu menemään jo säkki jos toinenkin. Kohta pääsen kuvaamaan etupihan scillamerta, valkoista ja sinistä ja esikkoja on tulvillaan, vaikka olen niitä jakanut ystäville ja naapureille joka kevät. Kävin äsken ruokkimassa siilit ja kuulin kirkkaan lurituksen: Kirjosiepot pesivät samaan pönttöön kuin viime suvena. Uros se siellä riemuitsee. Mustarastaat vähän myöhemmin ja aamuvarhain. Niin hassua kun minulle myyrät eivät suo kuin muutaman lumikellon vuodessa eli en enää edes yritä!
Merin aikanaan istuttamat krookukset sen sijaan leviävät leviämistään ja nyt sitä lajiketta löytyy kaikista puutarhan tasoilta. Valkoinen scilla on ihan minulle nyt ihanin ja sitten seuraavaksi...Yhtenä vuotena kirjosiepon poikanen halusi jäädä peräkammarin pojaksi. Kun vanhemmat viimein saivat hänet ulos liian mukavista oloista, oli kiva seurata miten hyvin he huolehtivat murjottajasta kunnes hän tajusi, että joskus sitä on vain alettava pärjätä omillaan. Puutarhamme on luontopiha, jossa nytkin tiedämme, missä oravat pesivät.
Tänään haravointia, kevätlannoituksia, havujen juurien sulatteluja, magnolian 'hissi' alas eli sille aurinkoa, puutarhakalujen kantamisia, kasvun ihmettelyä...
huhtikuuterveisin
Leena Lumi
torstai 23. huhtikuuta 2020
Hallie Rubenhold: Viisi Viiltäjä Jackin tuntemattomat uhrit
Olen viettänyt erityisiä öitä Britanniassa erittäin dickensiläisissä
tunnelmissa. Olen nainen. Olen yksi,
viisi tai tuhat, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä viktoriaanisen ajan
1800 –luvun elämässä. Olen madonna tai huora ja näiden kahden merkityksen
välinen viiva oli yhtä heikko kuin rantahiekkaan piirretty viiva ennen vuoroveden
nousua etenkin, mikäli olit alinta yhteiskuntaluokkaa. Jos taas olit ylennyt
alempaan keskiluokkaan, mikä tahansa vähäinenkin sattumus, onnettomuus, saattoi
suistaa naisen ja hänen perheensä asumaan kaduille. Kohtalo on kiveä kovempi
viettää yöt kuuraisilla katukivillä tai ovenloukoissa kiviseiniin nojaillen. Ei
ollut tietoa paremmasta ellet omistanut muutamaa pennyä yhden yön
hätämajoitukseen. Vaatteet saattoivat olla sateista märät ja ne kuhisivat
syöpäläisiä. Olit nainen ja alttiina kaikelle pahalle vain koska oli tapahtunut
joku sattumus. Se sattumus oli syntyä naiseksi alempaan yhteiskuntaluokkaan
kuningatar Viktorian ajan Britanniassa. Kaikkein julminta se lienee ollut 1888,
koska joku naisista saattoi nähdä ajassa pienen valon kajon. Sen oli määrä
tulla sammutetuksi juuri syksyllä 1888! Ja kaikki vain koska olit nainen.
Historioitsija Hallie Rubenholdin Viisi Viiltäjä-Jackin
tuntemattomat uhrit (The Five. The Untold Lives of the Women Killed by Jack the
Ripper, Atena 2020, suomennos Mari Janatuinen) tekee enemmän kuin vie meidät
tutustumaan Lontoon kurjimmille kaduille, hän vie meidät viiden Viiltäjä Jackin
uhrien synnyinhetkiin: Mihin he syntyivät, millaisia olivat heidän vanhempansa,
oliko naisilla mahdollisuus välttää se ainoa kurjimman naisen asema eli myydä
itseään vaarallisilla kaduilla vai mitä oikein tapahtui? Kirja on uskomaton tietoteos. Luin
sitä tutustuakseni menehtyneisiin naisiin, jotka kerran olivat olleet ehkä
hyvinkin kunnollisen, vaikkakin varattoman tai alemman keskiluokan perheen
lapsia, kuuliaisia tyttäriä, ahkeria toimissaan, naisia, jotka hoitivat
pikkusiskojaan tai kävivät erilaisissa töissä, josta saivat hiukan rahaa kotiin
annettavaksi. Löysin Pollyn, Annien, Elizabethin, Catherinen ja Mary Janen,
joiden on väitetty joutuneen murhatuiksi, koska he olivat prostituoituja.
Totuus olikin aivan toinen. Vain viimeinen uhri, kauneimmaksikin mainittu, oli
prostituoitu. Elizabeth puolestaan oli tyttö Ruotsin Torslandasta. Hän syntyi
marraskuun 27. päivänä vuonna 1843 maanviljelijäperheeseen, jossa oli
oikeastaan paremmin kuin muilla tuon kuivan kauden aikana elantonsa maasta
ottaneilla. Koti käsitti kookkaan keittiön, olohuoneen ja vähintäin kolme
makuuhuonetta. Silti. Silti se sattui ja tapahtui. Hänestä tuli ensin
palvelustyttö Göteborgiin, jonka katsottiin olevan hyvää valmennusta tulevaan
avioliittoon. Hän oli jo melkein seitsemäntoista, joten ihan normaalia sen ajan
elämää. Palvelusaikana saattoi säästää rahaa kapioihin ja olihan Göteborg myös
kaupunki, jossa oli paremmat mahdollisuudet löytää kunnon aviomies kunnon
tytölle. Silti ja kaikesta huolimatta tapahtui jotain, mikä saattoi hänet
Viiltäjä Jackin kolmanneksi urhiksi. Jotain mikä suisti hänet kaduille. Jotain
mikä suisti hänet muuttamaan identiteettiään tuosta vain. Kaikki uhrit
kiinnostavat minua yhtä paljon, mutta Hallie Rubenhold kuvaa Elizabethin elämää
näin:
Whitechapelissa asuessaan hän oli leski-Elizabeth ja
suuronnettomuuden uhri. Maatilan tyttärestä oli tullut palvelija; palvelijasta
oli tullut jonkun rakastajatar ja langennut nainen; langenneesta naisesta oli
tullut prostituoitu ja sen jälkeen pelastettu magdaleena. Hän oli huomannut
olevansa siirtolainen, rikkaan miehen rakastettu ja toimeentulon kanssa
ponnisteleva kirvesmiehen vaimo. Hän oli ollut kahvilanpitäjä ja asunut
köyhäintalossa. Hän oli ruotsalainen, mutta puhui englantia riittävän hyvin
hämätäkseen ihmisiä. Hän on saattanut väittää toisinaan olevansa irlantilainen
ja käyttää nimeä Annie Fizgerald. Halutessaan Elizabeth saattoi muuntua jopa
jonkun siskoksi.
Kaikesta yrittämisestään huolimatta hän koki kohtalonsa
30.syyskuuta 1888. Uskomattoman dramaattisen elämän jälkeen,
siirtolaisena Ruotsista saapunut Elizabeth Gustafsdotter Torslandasta
laskettiin köyhien hautaan 6. lokakuuta Itä-Lontoon hautausmaalla Plaistow’ssa.
Kautta naisten tarinoiden käy ilmi miten vähän yrittäminen
merkitsi. Ensinnäkin naiskäsitys oli kova. Oli vain ne kaksi vaihtoehtoa eli
madonna tai huora. Järkyttävä sterotypia, joka elää ja hengittää kautta
historian. Nainen ei saanut langeta vieraan syliin kertaakaan, mies se sijaan
saattoi näin tehdä. Naisen ainoa, mutta kyseenalainen turva oli lyöttäytyä
yhteen miehen kanssa ilman avioliittoa tai avioliittoon mennen. Mies saattoi
pahoinpidellä naista julmastikin, ennen kuin asiaan puututtiin ja silloin
tuomio oli usein ehdonalainen. Usein pahoipitely katsottiin vain tarpeelliseksi
kuritukseksi. Nainen oli miehen omaisuutta, jota tämä saattoi kohdella miten
halusi. Tietenkin nainen pakeni tällaista, mutta silloin hän, alemman luokan
ihminen, oli jälleen omillaan öisillä kylmillä kaduilla ja vain koska jossain oli
sattunut jotain. Pieninkin asia suisti naisen lämpimästä kylmään sateeseen.
Lehdistö ei mitenkään auttanut, vaan oikein lietsoi naisten omaa osuutta
tuhoonsa. Jälkimaailma jatkoi, sillä ennen tätä teosta, harva on todella
tietänyt, mitä naiset olivat lähtöjään. Kun lukee heistä jokaisesta kaiken,
löytää hirveästi yritystä parempaan. Silti naisviha, misogymia, oli aina
vahvempi kuin yhdenkään naisen yrittäminen näistä viidestä, ennen heitä
olleista ja vielä monen heidän jälkeensä tulleista!
Koska historia on harrastukseni, luin kirjaa myös aikakauden
kuvauksena siitä Britanniasta, jota emme kohtaa Downton Abbeyssa. Halusin
tietää kaiken siitä, mitä he söivät, miten hoitivat kuukautisensa, osasivatko
he lukea, mitä he sairastivat, miten vapaasti saivat kulkea
avioliitoissaan...ja hyvänen aika sentään, eivätkö he olleet kuulleet
ehkäisystä, sillä jokainen lisäsuu suisti perhettä aina vain alemmas. Alaluokan
paremmissa perheissä ymmärrettiin antaa tytön käydä koulua edes sen verran,
että he oppivat lukemaan, mutta eivät kirjoittamaan. Kirjat olivat tuohon
aikaan todellista ylellisyyttä ja ne kirjat, joissa annettiin ehkäisyohjeita,
eivät koskaan löytäneet heitä, jotka olisivat niitä kipeimmin tarvinneet. Kun
nyt mainitsin Downton Abbeyn, niin sellaista ei elämä näiden naisten palvelijana
ollessa ollut, vaan jos isäntäväki käveli vastaan missä tahansa, piian piti
kääntää kasvonsa seinään päin, sillä herrasväen ja palvelijan katseet eivät
saaneet kohdata!
Helsingin Sanomissa 13.3.2020 Annamari Sipilän ansiokkaassa
jutussa Ei mitään prostituoituja vaan köyhiä naisia on tällainen teksti:
Samalla kun Viiltäjä-Jackista on tullut eräänlainen sankari,
ovat uhrit painuneet entistä kauemmaksi marginaaliin. Nyt Rubenholdin kirja
kyseenalaistaa vanhan tutun narratiivin eli kertomuksen.
Ja sehän ei ole kaikkia miellyttänyt. Rubenhold on saanut
kimppuunsa trolliarmeijan. Myllytys sosiaalisessa mediassa alkoi jo kahdeksan
kuukautta ennen kirjan ilmestymistä.
”Minua on kutsuttu valehtelijaksi ja huoriteltu.”
Rubenhold on ollut nainen, joka tulee Ripper-sisäpiirin
ulkopuolelta ja kyseenalaistaa totutun näkökulman. ”Se on ehkä koettu
hyökkäyksenä heidän egojaan vastaan.”
Voisi kyynisesti kysyä, että mikä on muuttunut vuodesta
1888? Paljonkin tietysti ulkoisesti, mutta entä pinnanalaisissa värähtelyissä? Ja edelleen naista voi kouria kuka vain vieras ihminen humalaansa vedoten tai lähetellä törkeitä tekstiviestejä ja saavat silti jatkaa viroissaan tai muissa toimissaan. Jos nainen syyllistyisi samaan, hän kierittelisi tuhkassa ja ymmärtäisi hävetä takavasemmalle häipyen. Ellei ymmärtäisi, hän saisi tuntea sen nahoissaan!
Kaikki nämä naiset merkitsevät paljon. Heillä vain oli eri
kohtalonsa ja syyttely heitä kohtaan on vihaa. Heillä oli aluksi yritystä ja
tästä eniten mieleeni jäi Annie Chapman, joka kovalla yrittämällä ja oikealla
avioliittovalinnalla, tosi rakkaus ja kunnon mies, yleni asumaan omaan taloon
kartanon maille. He saivat vain kaksi lasta, heillä oli kotiapulainen ja siivooja
erikseen. Johnilla oli rikkaan kartanon omistajan ajurina alaisinaan kaksi
hevostenhoitajaa, neljä tallipoikaa ja apuajuri sekä vastuu hevosista.
St. Leonard's Hill House, Francis Tress Barryn kartano vuonna 1872, jonne John Chapman pääsi hyvään työapaikkaan ja jonka mailta he saivat käyttöönsä talon kodikseen.
John ja Annie Chapman kuvattuna Brompton Roadin ateljeessa Knightsbridgessä suunnilleen heidän häidensä aikaan toukokuussa 1869.
Tyttäret
pääsivät jopa kouluun ja Annie sai ripustaa seinille heidän työväenluokalle
epätavallisen suuren hääkuvansa sekä kuvat heidän tyttäristään, sillä heillä
oli ihan oma huone oleskeluun, olohuone. Tämä oli siihen aikaan varakkaamman
väen yksi merkki. Kaikki olisi voinut mennä niin toisin, mutta kohtalo astui
peliin...Toisessa yhteiskuntaluokassa ja miessukupuolessa kohtalo olisi ollut
vain heikkous, naiselle se oli tuho.
Illustrated Police Newsin etusivu 22.9.1888 kertoo räikeästi Annie Chapmanin murhasta.
Viiltäjä Jack pysyy hengissä ja voi hyvin niin kauan kuin ajattelemme,
että
on olemassa jonkinlainen hyväksyttävä naisena olemisen
malli, ja ne jotka poikkeavat siitä, ansaitsevatkin rangaistuksen. Yhtä lailla
se auttaa pönkittämään kanksinaismoralismia, vapauttamaan miehet tällaisille
naisille tehdyistä rikoksista.
Hallie Rubenhold on niin oikeassa kun hän sanoo tällaisten
asenteiden olevan edelleen olemassa, mutta hienovaraisesti kultturistien
normiemme rakenteeseen integroituna. Olemmehan kaikki nähneet oikeusjuttuja,
joissa naisten raiskaajia ja on vapautettu ja naisten kuorijota ei ole edes vedetty tuomiolle. Misogymia näkyy kaikkialla, kun vain osaa nähdä ja kuulla. Pyhimyksiä nämä naiset eivät olleet, mutta heille ei sallittu edes ihmisen perusoikeuksia. Ahdinko
ajaa reunalle, josta ei ole paluuta. Seuraamme parhaillaan Netflixiltä sarjaa
Epäuskottava (Unbelievable), jossa raiskauksen ensimmäistä uhria, nuorta tyttöä
haastattelevat miespoliisit. Tyttö on vasta kuudentoista ja lopulta tämä
useissa sijaiskodeissa rääkätty nuori nainen saadaan sanomaan, että hän keksi
koko raiskauksen! Tapaus suljetaan (closed) ja näin sarjaraiskaaja voi jatkaa
tekojaan toisissa osavaltioissa. Painotan, että sarja perustuu täysin
tositapahtumiin.
Viiltäjä-Jackin uhrit eivät koskaan olleet ”vain
prostituoituja”; he olivat tyttäriä, vaimoja, äitejä, siskoja ja rakastajia. He
olivat naisia. He olivat ihmisiä – sen pitäisi riittää.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Hemulin kirjahylly Kirjakaapin kummitus Villis/Villasukka kirjahyllyssä ja Mai/Kirjasähkökäyrä
*****
Elämäkerrat Leena Lumissa
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Hemulin kirjahylly Kirjakaapin kummitus Villis/Villasukka kirjahyllyssä ja Mai/Kirjasähkökäyrä
*****
Elämäkerrat Leena Lumissa
sunnuntai 19. huhtikuuta 2020
Kirja-arvonnan voittajat!
Tämän kolmiaiheisen kirja-arvonnan voittajat ovat seuraavat Lumimiehen suoritettua arvonnan:
mimon mami
Eeviregina
Hanna Perälä
Anja Pessala
Mai Laakso
Onnea kaikille voittajille♥ Kiitos kaikille osallistujille♥
Nyt toimimme niin, että ensimmäiseksi tullut ilmoittaa haluamansa kirjan ja kakkosvaihtoehdon sähköpostilleni leenalumi@gmail.com ja samalla saan postitusosoitteen. Kiitos!
Jotta tämä sujuisi juohevasti toivon ilmoituksia klo 18 mennessä, kuten oli arvontaohjeissakin...Näin kenenkään ei tarvitse jäädä odottamaan. Kun kirjavalinta on tehty, kirjoitan punaisella kirjan viereen 'varattu'.
Palkintokirjavalikoima löytyy siis täältä
Lumoavaa sunnuntaita kaikille♥
♥:lla Leena Lumi
PS. Ensi viikolla voi olla vähän hiljaista, sillä pakkaan ja postitan kirjoja, on tärkeä menopäivä ja muun ajan olen täydellisesti uponnut 1800 -luvun Britanniaan...Haravointi on intohimoni, mutta vähän liikaakin eli minua on nyt rankasti rajoitettu ja R. saa anopiltaan etätukea. Olen niin monena keväänä saanut flunssan, kun viisi tuntia haravointia menee kuin huomaamatta...
PPS. Aamun hauska: Jälleen kaksi sorsaa saapui lehtoomme, koska siellä on kosteikko, jossa voi vähän räpistellä ja jos nyt sataisi, kokisimme viime vuoden riemun eli pariskunta pärski purossamme koko lehdon pituudelta useita päiviä!
Näin hauskalta se näytti, vaikka tämä kuva onkin siitä ainoasta hotellipaikasta Saksassa, jota en ole julkaissut. Kyseessä ihan kotihotellimme, jossa kävimme jo lasten ollessa pieniä...Lehtomme puro ei ole näin leveä, mutta lumien sulaessa ja kovilla sateilla sen vesi pärskyy niin ylös, että näkyy maantielle ja sisälle ja mikä luonnon musiikki...
perjantai 17. huhtikuuta 2020
Paula Ritanen-Närhi: Unelmia puutarhasta Suunnittele ja toteuta
Minulle ihmisen kuva on hänen kirjahyllynsä sekä puutarhansa! Toiselle kaunein näky on säntillinen puutarha
ja vihreä nurmikko eli järjestystä olla pitää, toinen kaipaa cottage gardenia,
jossa kukat saavat olla kaikki vähän kuin sormustinkukkia ja valita paikkansa
ja niitä on niin tiheästi, että rikkaruohoa ei mahdu väleihin. Ja sitten on
vielä luontopiha, jossa osa on omistettu villieläimille ja sellaisella pihalla
kasvaa jossain haapaa, joka on eliöstölle tärkein puu. Haapa sotkee, joten
tarvitsee jonkun nurkan tai isohkon pihan, mutta haavikon musiikki ja unelma
siellä asuvista liito-oravista saa näkemään puutarhaunelmia. Saman tekevät
köynnökset, jotka tuovat puutarhaan viehkeää romanttisuutta. Yli kolmekymmentä
vuotta puutarhaa ja lehtoa Päijänteen saarella on ollut niin kiehtova polku
omiin salaisen puutarhan sokkeloihin, kuin kasvava kiinnostus muiden
puutarhoihin. Yksi on varma: Puutarha ei ole ikinä valmis ja siinä sen viehätys
piileekin. Vain taivas on kattona kun rakennamme unelmaamme. Jokaisen unelma on
hänen omansa ja se kaunein maailmassa!
Paula Ritanen-Närhin Unelmia puutarhasta Suunnittele ja
toteuta (Docendo 2020) vie meidät vierailulle monenlaisiin erilaisiin
puutarhoihin. Kaikkiin emme tässä ehdi joten menemme sillä,
että haluan näyttää jotain uutta ja erilaista. Paulan kirjaan mahtuu niin
perinnettä kuin geometriaa, suurta ja pientä, rosoa ja siloa, ideoita ja
varmaksi koettuja. Haluan ihan aluksi antaa puheenvuoron Paulalle, sillä hänkin
on kokeilija, puutarhatoimittaja ja hortonomi, joka on 25 vuotta asunut
paritalossa, mutta hänen puutarhaunelmansa alkoi näin:
Ensimmäinen puutarhamme oli kerrostalon parveke, toinen
pikkuinen rivitalopiha ja kolmas nykyinen muutaman sadan neliömetrin paratiisi
takapihalla.
Olemme rakentaneet pihastamme unelmiemme puutarhan. Pieneen
tilaan olemme saaneet mahtumaan huvimajan, pergolan, paviljongin, lasiterassin
ja kaksikin kasvihuonetta. Ruohoa ei pihallamme kasva enää korttakaan, vaan
pintaa peittävät kasvit, puinen patio ja kiveykset.
Kysyinpä Paulalta hänen kolme suosikkikasviaan ja
ne ovat pelargoniat, hortensiat ja kärhöt! Kuvassa Paulan
Pelargonihuone. Aika suloista, eikö vain!
Paula sanoo jo kauan unelmoineensa tästä kirjasta ja nyt hän
tarjoaa meille niitä puutarhoja, joissa on päässyt käymään samalla kiittäen
näiden omistajia. Sanon heti, mikä kirjassa veti minua: Ensinnäkin kannessa on
kärhö! Toisekseen kuvat ovat todella hyviä ja on paljon isoja kuvia, ei vain
kollaaseja, joissa kukat joskus kuin syövät toisensa. Ja kolmanneksi, Paula on
ymmärtänyt tuoda esiin sekä mahtavia, jopa puutarhasuunnittelijoiden puutarhoja
kuin parvekepuutarhoja sekä yllätti minutkin sillä, mitä rivitalon pihasta voi
saada aikaan eli hyvin erilaisia puutarhoja:
Jokainen puutarha on omistajiensa näköinen ja hänelle rakas.
Kokosin tähän kirjaan valtavirrasta poikkeaviakin puutarhoja, jotta ihmiset
näkisivät puutarhan monet mahdollisuudet.
Pieni rivitalopiha rinteessä oli Nina Mesiäisen haaste ja
loistavalta näyttää:
Kuusi jykevää kiviporrasta johtaa rivitalon takapihalla
rinettä ylös. Portaikon puoliväliä kehystää kaariportti. Kaaren vasemman puolen
täyttää viinikärhö ’Waldenburg’ ja oikealla loistokärhö ’Valge Daam’ kaverinaan
valkokukkainen alppikärhö.
Pieneen pihaan kekseliäs kotipuutarhuri on saanut mahtumaan
satoja kasvilajeja ja – lajikkeita. Jokaista sorttia kasvaakin vain yksi tai
korkeintaan muutama yksilö. Kasveja on paljon, koska Nina on kasvien keräilijä.
Lehtipuita ja –pensaita on kaksikymmentä lajia, havuja
kymmenen. Yli kaksisataa erilaista perennaa versoo penkeissä. Nina puhuu
kasveistaan kuin hyvistä ystävistään ja luettelee niiden nimet tarkkaan.
Nyt tulee se arvostamani luontopuutarha ja siksi
puhuin haavikoistakin. Vantaalla Leena ja Heikki Luodolla on luonnonystävien
puutarha ja aika hauskaakin, koska Leena on kasvitieteilijä ja Heikki on
eläintieteilijä. Siitä on syntynyt uskomaton metsän keskellä sijaitseva 1,5
hehtaarin tontti, jossa hoidettua puutarhaa on muutama tuhat neliötä.
Kuusikossa kiipeilevät kesyt oravat ja pihapuissa pesivät
linnut. Pihalla on bongattu yli 1 000 ötökkälajia. Pariskuntaa kiinnostaa
luonnon monimuotoisuus, jossa kotipiha on osa villimpää tonttia. On
puna-ailakkia, kuunliljaa, päivänkakkaraa, sormustinkukkaa, lehtosinilatvaa,
ritarinkannuksia...
Tavoitteena ovat monipuoliset kasvustot, jotka tuovat
silmäniloa ja houkuttelevat paikalle runsaasti eläimiä. Kun jokaista lajia on
monessa paikassa, lopputulos on värikäs ja kodikas kuin tilkkutäkki.
Luodot ruokkivat oravia myöhään, että ne jättäisivät linnunpoikaset
rauhaan. Mustarastaat hävittävät kotilot ja etanat ja niiden munat. Tämä on niin
mahtavaa, että en sanotuksi saa. Mekin syötämme oravia samalla syyllä ja
kuusiaidassamme lehdon puolella on mustarastasyhdyskunta, jolle annamme biologin
ohjeiden mukaan talvella lämpimän aamiaisen ja iltapäivällä kovalla pakkasella
toisen, koska niiden nokka ei pysty jäiseen. Mitä niiltä jää syömättä, vievät
talvella ketut, supit ja metsäkauriit, joita voimme seurata ikkunoistamme tai
viipyä pihalla katsomassa hipihiljaa. Lumikkokin on nähty! Myös yökköset ovat
Luotojen erityisseurannan kohteina.
Kuten lupasin, visiteeraamme aivan erilaisissa kohteissa ja
nyt onkin vuorossa, jotain sellaista, mistä eräs perheemme jäsen saattaisi syttyä. Kyseessä
on jokipuutarha, jonka asukkaat innostuivat aikanaan upeasta talosta veden
äärellä, Iijoen rannalla. Pihan suunnnitteli Villa Gardenin Heidi Hannus. Ja
suunnittelulta toivottiin monernia ja uniikkia, talon skandinaviseen tyyliin
sopivaa. Kukaan ei puhunut mitään helppohoitoisuudesta, vaan näyttävyydestä ja
laadusta.
Joenpuoleisella takapihalla on kasvihuone. Talon
arkkitehtuuriin upean lasihuoneen kytkee puusta rakennettu pergola, jonka
ympärille on keskitetty erilaisia elementtejä vesialtaasta aina muotoiltuihin
kasveihin.
Pihalle haluttin kasvihuone, joka on sekä kasvatuspaikka
että kodikas oleskelutila.
Iltaan valoa tuovat valkoiset hortensiat ja suloista pinkkiäkin löytyy
kuin myös kuvanveistoestetiikkaa.
Kun Kaarina Mellin tarttui lapioon, Marja-tytär innostui
avuksi. Kahden naisen voimin syntyi satumainen maisemapuutarha Lohjalle.
Paula saapuu Mellinin perheen puutarhaan syksyllä, joistakin
meistä kauneimpana vuodenaikana. Kuvittelen miten hän katselee vanhojen puiden
ehdoilla rakennettua puutarhaa. Puolen hehtaarin unelmaa Lohjalla lammen
rannalla. Katsuran, japanin- ja mongolianvaahteroiden värit sekä villiviini,
joka tuntuu verhoavan kaikka verstaan seinistä pergolaan, ”Hyttylään”, jossa
kukaan ei ole vielä ehtinyt istua.
Yhteisestä haaveesta lähti äidin ja tyttären projekti
rakentaa kahden naisen voimin maisemapuutarha. Nykyisin Marja hoitaa puutarhaa
yksin, sillä äiti kuoli kuusi vuotta sitten. Äiti ehti kuitenkin siirtää
tyttärelleeen arvokkaan perinnön: rakkauden luontoon ja puutarhaan.
Mellinin puutarha on täynnä näkymiä, joita voi katsella
penkeiltä tai pöydän ääressä istuen. Havujen ja syysvärityksen saaneiden
lehtipuiden ja pensaiden yhdistelmä on huikea.
Uskomaton puutarha antautuu kuvaajan kameralle, kuin odottaneena. Tämä on kuin jostain Italiasta syksyllä...Katsura tuoksuu,
pensaissa rapistelevat tontille tervetulleet peurat ja siilit, hämärä putoo ja lepakot suih, suih...
*****
Unelmia puutarhasta Suunnittele ja toteuta on mukana kirja-arvonnassani, joka päättyy su 19.4. klo 12
*****
Unelmia puutarhasta Suunnittele ja toteuta on mukana kirja-arvonnassani, joka päättyy su 19.4. klo 12
*****
torstai 16. huhtikuuta 2020
Heidi Mäkinen: Ei saa elvyttää
Auri oli pettynyt Teklaan, joka ei tehnyt tutkimustyötä ja
työskenteli terveyskeskuksessa eikä yliopistosairaalassa. Auri oli päästä
varpaisiin akateeminen ihminen ja piti korvatulehdusten, masennuksen ja
selkäkipujen hoitamista banaalina hommana, johon kykenisi melkein kuka tahansa.
Tuntui siltä, että Tekla kyttäsi jatkuvasti merkkejä siitä,
ettei Auri pärjäisi enää yksin kotona. Kulki asunnossa kuin virallinen valvoja
ja tarkasti dosetin, jääkaapin, kylpyhuoneen ja sängynaluset. Kurkisti välillä
vaatekaappiinkin.
Ei tajunnut katsoa pattereiden taakse, jonne Auri piilotti
pissavaatteet. Haisteli ja pyöri ympyrää olohuoneessa.
Heidi Mäkisen Ei saa elvyttää (Karisto 2020) on juuri oikea
kirja tähän aikaan nimestään huolimatta. Tarinassa ei pilkata
kahdeksankymppistä Auria, jonka kynsilakka on aina täydellinen ja sävy Monte
Carlo. Vaikka pissa vähän joskus aina lirahtikin mistään hinnasta hänen
tyttärensä Tekla ei saanut häntä vaippoihin, se oli varma! Auri ei ollutkaan
kuka tahansa, sillä hän oli hammaslääketieteen professori emerita ja omistanut
koko aikuiselämänsä opetukseen, luennointiin sekä hammaskarieksen tutkimukseen.
Siinä olivat aviomies Ilmari ja tämän välttämättä haluama lapsi, Tekla, jääneet
sivuseikoiksi. Auri Aarto oli kysytty luennoitsija ulkomailla ja saattoi viipyä
poissa pitkäänkin Teklan jäädessä isänsä ja kotiapulaisen hoiviin. Nyt kaikki
oli toisin ja kaunis koti oli tylsä ja hiljainen. Hyvin terävästi Auri alkoi
listata erilaisia mahdollisuuksia päästä jo lähtemään pois. Suomessa ei ole
eutanasiaakaan, vaikka suuri osa kansasta sitä vaati, mutta olihan vaikka
Sveitsi ja...Tunnit aamukahvista iltaan olivat pitkät.
Nuorena aika oli kevyttä ja helposti haihtuvaa. Nyt päivät
kuluivat hitaasti, mutta jostain syystä vuodet laukkasivat kuitenkin
pikavauhtia ohitse. Viini teki ajasta pehmeämpää, ei niin kevyttä ja ilmavaa
kuin joskus, mutta siedettävää. Lasillinen lounaalla ja toinen illalla oli
sopiva annos, suurempi määrä teki yöstä vain raskaamman.
Auri oli kuitenkin tapojensa orja ja tilasi silloin tällöin
tutun taxin viemään hänet Stockalle, josta hänet myös noudettiin sovittuna
aikana. Kerran tällaisena päivänä Auri kohtasi nuoren naisen, Natalian, joka
lupasi viedä hänet kotiin. Yllättäen kaksi täysin erilaista maailmaa
kohtasivat. Aurista ja Nataliasta tuli melkein ystävät. Auri piti Natalian kiinnostuksesta
hänen uraansa kohtaan. Natalia myös alkoi tuoda pyydettyjä juomia kaupasta sekä
siivosi jäljet lähtiessään huolellisesti. Nyt Aurilla oli
jotain odotettavaa. Ainoa ongelma oli pitää Tekla, kyttä, pois hänen
asioistaan. Juuri kun Auri oli keksinyt kauniin ajatuksen, että ’ihminen on
tähtipölyä’, Tekla alkoi kyylätä hänen tiliään. Ja tuli omilla avaimillaan
sisälle kuin hollitupaan. Auri katseli tytärtään kuin jotain outoa vierasta,
joka ei osannut edes pukeutua tyylikkäästi ja aina vain valitti väsymystään.
Hän itse ei ollut ikinä väsynyt työssäolovuosinaan, vaan veti pitkiä päiviä
kiihkeänä ja innostuneena. Vaikea kuvitella, että tuo nainen oli hänen
tyttärensä.
Olen vuosia lukenut Heidi Mäkisen varsin hulvatonta blogia
Ei saa mennä ulos saunaiholla ja saanut hersyviä fiiliksiä. Samoin koin nyt! Ei
saa elvyttää on pienen tilan näytös, sillä lukija pysyy hauraan Aurin seurassa
pääasiassa tämän huoneistossa. Pidin Mäkisen tavasta kuvata henkilöitä, joita
oli juuri sopiva määrä, ei liikaa, eikä liian paljon. Pienissä piikeissäkin
lymyili kuitenkin jos ei nyt ihan hellyys, niin ainakin tuttu läheisyys, jossa
vanhuskin uskalsi olla ihan oma itsensä. Heikommin saattoi olla Teklan
kohdalla...Lukutestasin kirjaa puhelimitse omalle äidilleni ja hän kiinnostui
heti! Siskoni puolestaan nauroi hulluna, joten osui ja upposi!
*****
Ei saa elvyttää on myös mukana kirja-arvonnassani, joka päättyy su klo 12!
*****
Ei saa elvyttää on myös mukana kirja-arvonnassani, joka päättyy su klo 12!
tiistai 14. huhtikuuta 2020
David Suchet: Sanoin ja kuvin Omaelämäkerta
Kuka on mies yhden maailman kuulusimman roolin takana?
Kaikkihan tietävät Hercule Poirotin, mutta kuka tietää oikeasti millainen mies on
roolin täydellisesti omaksunut David Suchet? Onko hän ylimielinen? Onko hän kovin eri kuin kirjassa Herculet Poirot ja minä? Onko hän pikkutarkka kuten Poirot? Mitä hän
harrastaa? Onko hän uskonnollinen? Mikä häntä kiinnostaa eniten? Millainen oli
hänen lapsuutensa? Mistä hänen sukunsa tulee? Loputtomiin kysymyksiä, joihin on
vaikeampi vastata kuin kysymyksiin Poirot –rooleista! Tein syväsukelluksen
Suchetiin ja yllätyin monesta, monesta - positiivisesti!
David Suchet: Sanoin ja kuvin Omaelämäkerta (David Suchet:
Behind the Lens. My life, Minerva 2020, suomennos Sirpa Saari) on kuin
kuuntelisi Davidia, sillä hän pysyttelee liki lukijaansa. Aina liki, mutta
korrektisti, kuten hänelle sopiikin. Mitä opin David Suchetin luonteesta? Hän
on syvästi rakastunut vaimoonsa Sheilaan, jolle kirjakin on omistettu. Hän
kavahtaa ylemmyydentunnetta. Hän syväsukeltaa rooleihinsa jo paljon
ennen esitystä. Hän on ennen muuta teatterinäyttelijä. Hän on syntynyt
Kentissä, mutta hänen juurensa ovat Euroopassa. Hän yritti aina tehdä
vaikutusta isäänsä, joka ei oikein ymmärtänyt koko näyttämötouhua. Hänen suuri
idolinsa lapsuudessa oli äidin isä Jimmy, jonka tehtävä oli avustaa poliisia
ruumiskuvauksissa. Jimmy ja tämän vaimo Elsie olivat hänen elämänsä läheisimmät
sukulaiset lapsuudessa:
Jimmyltä David peri kyvyn tulla toimeen kaikkien
yhteiskuntaluokkien kanssa, mikä ei ole Britanniassa ihan tavallista. Jimmyltä
hän oppi tavan pitää ihmisistä. David halusi olla kuin Jimmy, yhtä lämmin ja
tyköottava. David jopa sanoo:
Voin rehellisesti sanoa, että kaikista ihmisistä juuri
isoisälläni on ollut suurin vaikutus elämääni; ei pelkästään varhaislapsuuteeni
vaan myös myöhempiin vaiheisiini, aina tähän päivään asti.
Jimmyltä David peri myös intohimon valokuvaukseen, ja
omaelämäkerta tulviikin Davidin ottamia kuvia. Yksi herkimmistä on Sheila ja lapsi:
Oma isä jäi mitä ilmeisemmin Davidille etäisemmäksi, mutta
sitäkin lämpimämpi oli suhde omaan äitiin. Kun David hyväksyttiin suoriltaan
LAMDAan, London Academy of Music and Dramatic
Art –oppilaitokseen, koe-esiintymisen jälkeen eikä tarvinnut odotella
mitään hyväksymiskirjeitä, äiti oli hengessä mukana ja siihen liittyy kirjan
hauskin tapaus:
Muistan ikuisesti valmistujaisesitykseni LAMDAssa. Äitini
istui katsomon eturivissä, ja minun oli määrä lausua toisen näytöksen
aloitusrepliikit näyttämön ulkopuolella. Kun valot himmenivät ja koko
auditorio oli täysin pimeänä, aloitin: ”Äiti? Äiti?” Ja äitini vastasi minulle
aivan vaistomaisesti, asiaa lainkaan harkitsematta: ”Niin, kultaseni?” Koko
yleisö räjähti nauruun, ja meidän täytyi aloittaa toinen näytös uudelleen.
Äitini on ainut henkilö, jonka vuoksi Royal Shakespeare
Companyn johtaja suostui viivyttämään näytelmän lehdistöesityksen alkamista.
Muistan elävästi, miten Terry Hands kerran piipahti pukuhuoneessani – esitimme silloin
Richard II:sta – ja sanoi: ”Olisi jo aika aloittaa, mutta pidän esirippua vielä
alhaalla, sillä äitisi ei ole vielä saapunut.”
David on henkeen ja vereen perheihminen. Sheila on hänen
ikirakkautensa jo neljänkymmenenseitsemän vuoden takaa ja he jakavat monia
asioita keskenään, kuten vaikkapa kanavaveneilyn. David painottaakin, että Birminghamissa
on neliömailia kohden enemmän kanavia kuin koko Venetsiassa!
Löydettyään juutalaiset juurensa, David on kokenut, että
vaikka hän on syntynyt Kentissä ja vaikka hänessä on viisikymmentä prosenttia
ulkomaalaista, hän on niin brittiläinen kuin vain voi olla. Toisaalta hän myöntää tuntevansa
ulkopuolisuutta omassa kotimaassaan ja jopa ammatissaan. Hän ei pidä
julkisuudesta ja viihtyy hyvin omissa oloissaan. Hän ei pidä mistään
suureellisesta. Hän tekee päätöksiä mieluummin tunteen kuin järjen varassa,
joka lienee perua Davidin juutalaisvenäläisistä juurista. Hän kutsuu itseään
Russian Sandwichich’ksi, venäläinen kerrosvoileipä. Tämä viittaa siihen, että Davidin
äidin suvun puoleinen isoisän isoisä George Jezzard, asui Kentin Sandwichissä.
Sen verran Suchet arvostelee kotimaataan, että sanoo
brittien helposti unohtavan elämää olevan heidän pikku saarekkeensa
ulkopuolellakin:
Kun olin vähän aikaa sitten veneilymatkalla Ranskassa,
huomioni kiinnittyi kyltteihihn, jotka osoittivat kohti Antwerpeniä, Brysseliä
tai muita eurooppalaisia kaupunkeja. Meille briteille se on aivan vierasta.
Meillä ei näe missään tienvarsikylttejä, jotka osoittaisivat Britannian
ulkopuolella sijaitseviin kohteisiin. Joskus kylteissä saattaa lukea”Pohjoinen”
tai ”Etelä”, toisinaan ”Wales” tai ”Skotlanti”, mutta siihen se sitten jääkin.
Sukujuureni sijoittuvat itäiseen Eurooppaan, minkä vuoksi
tunnen viihtyväni Manner-Euroopassa. Aina kun astun mantereelle, osa minusta
tuntee saapuneensa kotiin.
Suchetin elämäkerrassa on mieletön määrä tunnetta, huumoria
ja tietenkin häneen vaikuttaneita ohjaajia sekä käsikirjoittajia sekä
vastanäyttelijöitä. Itselleni oli tärkeää lukea kaikki siitä, mikä vaikutti
Davidiin juuri näytelmässä Kuka pelkää Virginia Woolfia?, olen itse nimittäin sen
elokuvaversion ikifani! Siitä kerrotaan pitkästi, missä hän näki siitä
ensimmäisen näyttämöversion, miten hän sai Georgen roolin kaksikymmentä vuotta
myöhemmin ja teki siitä aivan omanlaisensa. Tarinassa Suchet myös toimii vähän
kuin Poirot eli hän huomaa Georgen roolissa, jotain mitä ainakaan minä en
nähnyt Liz Taylorin ja Richard Burtonin suorituksessa...Jälleen Suchet
noudattaa tunteitaan ja luottaa näkemäänsä tekämällä erilaisen Georgen.
Varmaan yksi rooleista, joista hänet muistetaan näyttämöllä
on Gregory Solomonin rooli Hinta –näytelmässä. Käsikirjoitus on Suchetin
suosikin Arthur Millerin käsialaa ja roolissa Suchet näyttelee juutalaista
antiikkikauppiasta. Rooli on yksi hänen omista suosikeistaan aivan selvästi!
Yhtä selvästi kuin David Suchet oli luotu Poirotin rooliin filmeissä, hän oli
näyttämöllä täydellisesti Gregory Solomon.
Tosi hauskaa hänellä lienee ollut heittäytyessään Lady
Bracknellin rooliin Oscar Wilden näytelmässä The Importance of Being Earnest.
Jopa kriitikot julistivat: ”David Suchet’lla on todella hauskaa.” David: ”Ja
niin minulla totta vieköön olikin.”
Kirja on ihana, paljon antava ja vaikka putosin tähän kuin nähden ja tuntien koko ajan jotain syvempää, on kuva, jota en
voi olla julkaisematta, koska tämä nainen veti hyvin jännittävää roolia The
Affairissa ja kuva Ruth Wilsonista on oivaltava.
David vähän valittelee kun hän on kaikkialla niin kuuluisa
Poirotistaan ja sitten hän istuu kerran selkä muihin päin kahvilassa Kanadan
Newfounlandissa, jossa pelkkä takaraivo riitti Ruthille tunnistamiseen. Juuri
kun David tuijotti seinää ja mietti miten kiva olla kerrankin rauhassa, hän
kuulee naisäänen kiljahtavan: ”Herra Poirot? Tunnistaisin tuon takaraivon missä
tahansa!” hän huusi. Samassa hetkessä nainen oli jo rynnännyt taakseni ja
moiskauttanut mojovan suukon poskelleni, vaikka vaimoni istui vieressäni!
Neljäkymmentäkolme vuotta avioliittoa rakkaan Sheilan
kanssa. Yli puolen vuosisataa uraa. Urastaan hän kiittää vaimoaan, joka luopui
omastaan huolehtiakseen perheen lapsista. David sanoo uransa olevan kokonaan
Sheilan ansiota!
*****
maanantai 13. huhtikuuta 2020
Jouko Heikura: Lahja äidilleni
Kun täytin yksitoista, kutsuin koulukaverini
pannukakkupartyihin kotiimme. Äiti emännöi kutsuja punaraitaisessa esiliinassa
ja oli niin kaunis ja herttainen, Beverely risti hänet Maija Poppaseksi.
Pannarit olivat taivaallisia, hilloja ja marmeladeja oli seitsemää sorttia,
eksoottisin suomalainen lakkahillo. Taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan, kun
lähikylän kirkonkello löi yksitoista kertaa. Keltaisten peltojen takaa kantautunut soitto oli
syntymäpäivälahja luokkakaveriltani, jonka isä oli pappi.
Se oli elämäni viimeinen onnellinen päivä ennen poikani
syntymää.
Jouko Heikuran teos Lahja äidilleni (Gummerus 2020) on
erittäin yllättävä tarina äidistä, Marysta, joka on aikanaan lähtenyt
vanhempiensa ja veljensä kanssa asumaan Englantiin Somersetiin. Tämä siitäkin
huolimatta, että Maryn äiti ei ollut muutosta yhtään innostunut. Insinööri-isä
oli kuitenkin löytänyt sisäisen anglofiilinsa sekä hänellä oli myös
tarjottavana jotain uutta Britannian yritysmaailmaan. Perheen asetuttua uuteen
kotimaahansa, alkoi äitikin ajan myötä oppia kielen ja viihtyä kotirouvana. Sitten
tapahtuu kaksi niin kauheaa tragediaa, että Maryn on salattava ne
pojaltaan Timothylta, ’Timiltä’, jota kutsuu lempinimellä Feather, aina
vakavaan sairastumiseensa asti.
Sumuverhojen ja suojaverkkojen aika oli ohi, olin alusta
alkaen kertonut rehellisesti Featherille sairauteni kaikista käänteistä.
Perhettäni kohdanneesta tragediasta syöttämäni
valhe oli kuitenkin loukannut häntä ja kesti kauan ennen kuin sain
anteeksi. Valheet olivat äidinvaiston sanelemaa suojelua vaikka tiesin, että
eräänä päivänä minun olisi kerrottava totuus.
Kustantaja on todella viisaasti kertonut kirjasta vain hyvin
lyhesti takakansitekstissä, mikä oikein onkin eli kaiken avain on Timothyn
äidin papereista löytämä kirje, jossa lukee ”Avataan MS:n kuoltua.” Feather oli
äitiään suuresti rakastava poika, joka oli elänyt kaksin äitinsä kanssa. Hän on
musta ja isä oli jamaikalainen, joka katosi takaisin omalle saarelleen. Nyt Tim
päätti kerrankin olla tottelematon avaten kirjeen ennen äitinsä kuolemaa. Koittaakin
sellainen yllätys, että asianajajapojan sydän sykertyy kauhusta, että tämä
tieto olisi tullut hänelle vasta äidin kuoltua. Timothy päättää muuttaa.
Lähtö hypensä lumoon langenneesta Notting Hillistä oli
helpotus, en tulisi kaipaamaan sen pöyhkeäksi harjattua kylätunnelmaa,
puunattuja pubeja, sylikoirakahviloita ja Portobello Roadille tungeskelevia turisteja. Notting Hillin jokakesäiseen karveeliinkin olin kyllästynyt kauan sitten.
Muutto muutaman mailin päähän itään, vaikkakin tehtäväni sanelemana ja vain
väliaikaisesti, tarkoitti irtiottoa ja uuden elämän alkua.
Timothy teki muuttoa, tapasi tylyhkön vuokraisäntänsä Edward
Locken ja kävi kaikissa väleissä äitinsä luona sairaalassa. Äidin sairaus keinui
kuin paatti haverissa, antoi toivoa ja vei toivoa. Nyt kuitenkin oli
lähestymässä äitienpäivä ja Maryn rakas Feather oli järjestämässä äidilleen
kotiinsa kaikkien aikojen äitienpäiväyllätystä kera kakun ja Bollingerin. Kun
päivä koitti, äidille ei kakku maistunut, mutta ennen suurta yllätystä meni
samppanjaa ja morfiinipillerikin. Yllätysten jälkeen lisää Bollingeria ja
morfiinia, sillä...Eipä tiennyt äidinpoika Feather, minkä järkytyksen hän itse
saisi vielä kokea!
Jouko Heikuran kirja on ’vain’ 253 sivua, joka jälleen
kerran todistaa miten oikeassa Lauri Viita olikaan mainitessaan kaiken sanottavaksi
tarkoitetun mahtuvan alle 300 sivuun! Kirjoitin sitaatin tarkkaan ylös jossain
kyläpaikassa, mutta se katosi ennen kuin ehdin viedä sitaattikokoelmaani, joten
maininta on muistin varalta. Lahja äidilleni on tiheä, mutta ei nopeatempoinen.
Se on jännittävä, mutta ei dekkari. Se on liikuttava, mutta ei liian
surullinen. Heikura kirjoittaa surun ja menetyksen todeksi, mutta ei
ahdistukseen asti. Kaiken kukkuraksi teos on todella yllättävä!
Näin ’ohut’ tarina kasvaa sivujensa määrää vaikuttavammaksi.
Luen melkein aina noin viidensadan sivun teoksia, joten erilaista oli! Mikä
siinä onkin, että heti taas tuli mieleeni Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi.
Alle kaksisataasivuinen kirja oli muuten ilmestymisvuonnaan 2012 lukuvuoteni toiseksi paras kaikista lukemistani. Kirjoissa on vähän muutakin samaa kuin
vähäinen sivumäärä, jossa Barnes voittaa alle kahdellasadalla sivullaan! Tietty
kaunis melankolia, väärin muistettu menneisyys Barnesilla, Heikuralla salattu
menneisyys, molemmissa unohdusten kukat paljastavat salaisuutensa...
Death is
the sound
of distant
thunder
at the picnic.
- - W.H.Auden -
sunnuntai 12. huhtikuuta 2020
Loitsu
Läpi tyrmän portin
takaa Ohtan soiden,
umpeenkasvanutta polkua pitkin,
yli villiintyneen niityn,
läpi yön vartioketjun,
pääsiäiskellojen lupausta
seuraten,
kutsuttuna,
ylösnousseena, -
tule luokseni illalliselle.
-Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova: Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö, Kirjokansi 2016)
kuva Runotalo
torstai 9. huhtikuuta 2020
Hyvää, kaunista, rauhallista pääsiäisen aikaa poikkeusoloissa!
Mistä nyt voi löytää iloa? Olen lukenut ystävieni viestejä ja sama on kaiku pääsiäisohjelman eli pääsiäistä vietetään annettujen ohjeiden mukaan. Perheiden kokoontumiset yhteisille aterioille sekä muut kyläilyt ja tapaamiset eivät nyt kuulu ohjelmaan. Tämä siltikin vaikka juuri pääsiäinen on niitä pitkiä pyhiä, jolloin perheemme ovat kokoontuneet yhteen. Nuoriamme ja vanhuksiamme on tavattu viimeksi jouluna, mutta nyt ei ole itsekkyyden aika. Puhallamme kaikki toivoa yhteiseen nuotioon pelastaaksemme ihmishenkiä koronalta. 'Tolkun ihmisistä' saa iloa ja toivoa! Kaunista, rauhallista pääsiäisen aikaa kaikille ystävilleni, jotka kantavat sydämissään yhteistä tulta
Poikkeusoloissa facebookin tervehdyskin tavallista lyhyempi ja vähän surullinen.Tällaista pääsiästä emme muistakaan, sillä aina on meille tultu tai me olemme menneet Luvialle tai nyt peräti viikoksi oltaisi menty Lohjalle. Nuoret olisivat tarvinneet apuamme. Äidille, 93 vee, soitan päivittäin. Olen henkeen ja vereen perheihminen eli perhe on parasta!
En laita suuren pöydän ateriaa, vaan tänään valmistin tomaatti-mozzarellapastan uunissa ja koska se on neljälle, siitä riittää huomisellekin. Lauantaina valmistamme lohilaatikon, sen maailman parhaan ja siitäkin syömme parina päivänä. Illoille on herkkuja ja sarjoja. Suklaalakkokin kaatui koronaan.Homejuustoja, rypäleitä, jopa mämmiä kuohukermalla...,mutta ei ole sama kuin laittaa isolle porukalle. Suuri talo on koti, kun se on täynnä koiria, keskustelua, naurua, yhdessä valmistettua ruokaa, mutta nyt ei livetä eli ajatellaan meitä kaikkia eikä vain itseä.
Tämä Minttulin pääsiäiskakku on aina yhtä ihana!
Tämä Marjaana Rinne-Loikalan pupukuva tuokoon hyvää mieltä pääsiäiseemme!
pääsiäistoivotuksin
Leena Lumi
PS. Muistakaa tämä: https://leenalumi.blogspot.com/2020/03/kirja-arvonta-sille-etta-voitamme.html
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)