Heidi Mäkinen: Ei saa elvyttää

Auri oli pettynyt Teklaan, joka ei tehnyt tutkimustyötä ja työskenteli terveyskeskuksessa eikä yliopistosairaalassa. Auri oli päästä varpaisiin akateeminen ihminen ja piti korvatulehdusten, masennuksen ja selkäkipujen hoitamista banaalina hommana, johon kykenisi melkein kuka tahansa.

Tuntui siltä, että Tekla kyttäsi jatkuvasti merkkejä siitä, ettei Auri pärjäisi enää yksin kotona. Kulki asunnossa kuin virallinen valvoja ja tarkasti dosetin, jääkaapin, kylpyhuoneen ja sängynaluset. Kurkisti välillä vaatekaappiinkin.

Ei tajunnut katsoa pattereiden taakse, jonne Auri piilotti pissavaatteet. Haisteli ja pyöri ympyrää olohuoneessa.

Heidi Mäkisen Ei saa elvyttää (Karisto 2020) on juuri oikea kirja tähän aikaan nimestään huolimatta. Tarinassa ei pilkata kahdeksankymppistä Auria, jonka kynsilakka on aina täydellinen ja sävy Monte Carlo. Vaikka pissa vähän joskus aina lirahtikin mistään hinnasta hänen tyttärensä Tekla ei saanut häntä vaippoihin, se oli varma! Auri ei ollutkaan kuka tahansa, sillä hän oli hammaslääketieteen professori emerita ja omistanut koko aikuiselämänsä opetukseen, luennointiin sekä hammaskarieksen tutkimukseen. Siinä olivat aviomies Ilmari ja tämän välttämättä haluama lapsi, Tekla, jääneet sivuseikoiksi. Auri Aarto oli kysytty luennoitsija ulkomailla ja saattoi viipyä poissa pitkäänkin Teklan jäädessä isänsä ja kotiapulaisen hoiviin. Nyt kaikki oli toisin ja kaunis koti oli tylsä ja hiljainen. Hyvin terävästi Auri alkoi listata erilaisia mahdollisuuksia päästä jo lähtemään pois. Suomessa ei ole eutanasiaakaan, vaikka suuri osa kansasta sitä vaati, mutta olihan vaikka Sveitsi ja...Tunnit aamukahvista iltaan olivat pitkät.

Nuorena aika oli kevyttä ja helposti haihtuvaa. Nyt päivät kuluivat hitaasti, mutta jostain syystä vuodet laukkasivat kuitenkin pikavauhtia ohitse. Viini teki ajasta pehmeämpää, ei niin kevyttä ja ilmavaa kuin joskus, mutta siedettävää. Lasillinen lounaalla ja toinen illalla oli sopiva annos, suurempi määrä teki yöstä vain raskaamman.

Auri oli kuitenkin tapojensa orja ja tilasi silloin tällöin tutun taxin viemään hänet Stockalle, josta hänet myös noudettiin sovittuna aikana. Kerran tällaisena päivänä Auri kohtasi nuoren naisen, Natalian, joka lupasi viedä hänet kotiin. Yllättäen kaksi täysin erilaista maailmaa kohtasivat. Aurista ja Nataliasta tuli melkein ystävät. Auri piti Natalian kiinnostuksesta hänen uraansa kohtaan. Natalia myös alkoi tuoda pyydettyjä juomia kaupasta sekä siivosi jäljet lähtiessään huolellisesti. Nyt Aurilla oli jotain odotettavaa. Ainoa ongelma oli pitää Tekla, kyttä, pois hänen asioistaan. Juuri kun Auri oli keksinyt kauniin ajatuksen, että ’ihminen on tähtipölyä’, Tekla alkoi kyylätä hänen tiliään. Ja tuli omilla avaimillaan sisälle kuin hollitupaan. Auri katseli tytärtään kuin jotain outoa vierasta, joka ei osannut edes pukeutua tyylikkäästi ja aina vain valitti väsymystään. Hän itse ei ollut ikinä väsynyt työssäolovuosinaan, vaan veti pitkiä päiviä kiihkeänä ja innostuneena. Vaikea kuvitella, että tuo nainen oli hänen tyttärensä.

Olen vuosia lukenut Heidi Mäkisen varsin hulvatonta blogia Ei saa mennä ulos saunaiholla ja saanut hersyviä fiiliksiä. Samoin koin nyt! Ei saa elvyttää on pienen tilan näytös, sillä lukija pysyy hauraan Aurin seurassa pääasiassa tämän huoneistossa. Pidin Mäkisen tavasta kuvata henkilöitä, joita oli juuri sopiva määrä, ei liikaa, eikä liian paljon. Pienissä piikeissäkin lymyili kuitenkin jos ei nyt ihan hellyys, niin ainakin tuttu läheisyys, jossa vanhuskin uskalsi olla ihan oma itsensä. Heikommin saattoi olla Teklan kohdalla...Lukutestasin kirjaa puhelimitse omalle äidilleni ja hän kiinnostui heti! Siskoni puolestaan nauroi hulluna, joten osui ja upposi!

*****

Ei saa elvyttää on myös mukana kirja-arvonnassani, joka päättyy su klo 12!