Hallie Rubenhold: Viisi Viiltäjä Jackin tuntemattomat uhrit

Olen viettänyt erityisiä öitä Britanniassa erittäin dickensiläisissä tunnelmissa.  Olen nainen. Olen yksi, viisi tai tuhat, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä viktoriaanisen ajan 1800 –luvun elämässä. Olen madonna tai huora ja näiden kahden merkityksen välinen viiva oli yhtä heikko kuin rantahiekkaan piirretty viiva ennen vuoroveden nousua etenkin, mikäli olit alinta yhteiskuntaluokkaa. Jos taas olit ylennyt alempaan keskiluokkaan, mikä tahansa vähäinenkin sattumus, onnettomuus, saattoi suistaa naisen ja hänen perheensä asumaan kaduille. Kohtalo on kiveä kovempi viettää yöt kuuraisilla katukivillä tai ovenloukoissa kiviseiniin nojaillen. Ei ollut tietoa paremmasta ellet omistanut muutamaa pennyä yhden yön hätämajoitukseen. Vaatteet saattoivat olla sateista märät ja ne kuhisivat syöpäläisiä. Olit nainen ja alttiina kaikelle pahalle vain koska oli tapahtunut joku sattumus. Se sattumus oli syntyä naiseksi alempaan yhteiskuntaluokkaan kuningatar Viktorian ajan Britanniassa. Kaikkein julminta se lienee ollut 1888, koska joku naisista saattoi nähdä ajassa pienen valon kajon. Sen oli määrä tulla sammutetuksi juuri syksyllä 1888! Ja kaikki vain koska olit nainen.

Historioitsija Hallie Rubenholdin Viisi Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit (The Five. The Untold Lives of the Women Killed by Jack the Ripper, Atena 2020, suomennos Mari Janatuinen) tekee enemmän kuin vie meidät tutustumaan Lontoon kurjimmille kaduille, hän vie meidät viiden Viiltäjä Jackin uhrien synnyinhetkiin: Mihin he syntyivät, millaisia olivat heidän vanhempansa, oliko naisilla mahdollisuus välttää se ainoa kurjimman naisen asema eli myydä itseään vaarallisilla kaduilla vai mitä oikein tapahtui? Kirja on uskomaton tietoteos. Luin sitä tutustuakseni menehtyneisiin naisiin, jotka kerran olivat olleet ehkä hyvinkin kunnollisen, vaikkakin varattoman tai alemman keskiluokan perheen lapsia, kuuliaisia tyttäriä, ahkeria toimissaan, naisia, jotka hoitivat pikkusiskojaan tai kävivät erilaisissa töissä, josta saivat hiukan rahaa kotiin annettavaksi. Löysin Pollyn, Annien, Elizabethin, Catherinen ja Mary Janen, joiden on väitetty joutuneen murhatuiksi, koska he olivat prostituoituja. Totuus olikin aivan toinen. Vain viimeinen uhri, kauneimmaksikin mainittu, oli prostituoitu. Elizabeth puolestaan oli tyttö Ruotsin Torslandasta. Hän syntyi marraskuun 27. päivänä vuonna 1843 maanviljelijäperheeseen, jossa oli oikeastaan paremmin kuin muilla tuon kuivan kauden aikana elantonsa maasta ottaneilla. Koti käsitti kookkaan keittiön, olohuoneen ja vähintäin kolme makuuhuonetta. Silti. Silti se sattui ja tapahtui. Hänestä tuli ensin palvelustyttö Göteborgiin, jonka katsottiin olevan hyvää valmennusta tulevaan avioliittoon. Hän oli jo melkein seitsemäntoista, joten ihan normaalia sen ajan elämää. Palvelusaikana saattoi säästää rahaa kapioihin ja olihan Göteborg myös kaupunki, jossa oli paremmat mahdollisuudet löytää kunnon aviomies kunnon tytölle. Silti ja kaikesta huolimatta tapahtui jotain, mikä saattoi hänet Viiltäjä Jackin kolmanneksi urhiksi. Jotain mikä suisti hänet kaduille. Jotain mikä suisti hänet muuttamaan identiteettiään tuosta vain. Kaikki uhrit kiinnostavat minua yhtä paljon, mutta Hallie Rubenhold kuvaa Elizabethin elämää näin:

Whitechapelissa asuessaan hän oli leski-Elizabeth ja suuronnettomuuden uhri. Maatilan tyttärestä oli tullut palvelija; palvelijasta oli tullut jonkun rakastajatar ja langennut nainen; langenneesta naisesta oli tullut prostituoitu ja sen jälkeen pelastettu magdaleena. Hän oli huomannut olevansa siirtolainen, rikkaan miehen rakastettu ja toimeentulon kanssa ponnisteleva kirvesmiehen vaimo. Hän oli ollut kahvilanpitäjä ja asunut köyhäintalossa. Hän oli ruotsalainen, mutta puhui englantia riittävän hyvin hämätäkseen ihmisiä. Hän on saattanut väittää toisinaan olevansa irlantilainen ja käyttää nimeä Annie Fizgerald. Halutessaan Elizabeth saattoi muuntua jopa jonkun siskoksi.

Kaikesta yrittämisestään huolimatta hän koki kohtalonsa 30.syyskuuta 1888. Uskomattoman dramaattisen elämän jälkeen, siirtolaisena Ruotsista saapunut Elizabeth Gustafsdotter Torslandasta laskettiin köyhien hautaan 6. lokakuuta Itä-Lontoon hautausmaalla Plaistow’ssa.

Kautta naisten tarinoiden käy ilmi miten vähän yrittäminen merkitsi. Ensinnäkin naiskäsitys oli kova. Oli vain ne kaksi vaihtoehtoa eli madonna tai huora. Järkyttävä sterotypia, joka elää ja hengittää kautta historian. Nainen ei saanut langeta vieraan syliin kertaakaan, mies se sijaan saattoi näin tehdä. Naisen ainoa, mutta kyseenalainen turva oli lyöttäytyä yhteen miehen kanssa ilman avioliittoa tai avioliittoon mennen. Mies saattoi pahoinpidellä naista julmastikin, ennen kuin asiaan puututtiin ja silloin tuomio oli usein ehdonalainen. Usein pahoipitely katsottiin vain tarpeelliseksi kuritukseksi. Nainen oli miehen omaisuutta, jota tämä saattoi kohdella miten halusi. Tietenkin nainen pakeni tällaista, mutta silloin hän, alemman luokan ihminen, oli jälleen omillaan öisillä kylmillä kaduilla ja vain koska jossain oli sattunut jotain. Pieninkin asia suisti naisen lämpimästä kylmään sateeseen. Lehdistö ei mitenkään auttanut, vaan oikein lietsoi naisten omaa osuutta tuhoonsa. Jälkimaailma jatkoi, sillä ennen tätä teosta, harva on todella tietänyt, mitä naiset olivat lähtöjään. Kun lukee heistä jokaisesta kaiken, löytää hirveästi yritystä parempaan. Silti naisviha, misogymia, oli aina vahvempi kuin yhdenkään naisen yrittäminen näistä viidestä, ennen heitä olleista ja vielä monen heidän jälkeensä tulleista!

Koska historia on harrastukseni, luin kirjaa myös aikakauden kuvauksena siitä Britanniasta, jota emme kohtaa Downton Abbeyssa. Halusin tietää kaiken siitä, mitä he söivät, miten hoitivat kuukautisensa, osasivatko he lukea, mitä he sairastivat, miten vapaasti saivat kulkea avioliitoissaan...ja hyvänen aika sentään, eivätkö he olleet kuulleet ehkäisystä, sillä jokainen lisäsuu suisti perhettä aina vain alemmas. Alaluokan paremmissa perheissä ymmärrettiin antaa tytön käydä koulua edes sen verran, että he oppivat lukemaan, mutta eivät kirjoittamaan. Kirjat olivat tuohon aikaan todellista ylellisyyttä ja ne kirjat, joissa annettiin ehkäisyohjeita, eivät koskaan löytäneet heitä, jotka olisivat niitä kipeimmin tarvinneet. Kun nyt mainitsin Downton Abbeyn, niin sellaista ei elämä näiden naisten palvelijana ollessa ollut, vaan jos isäntäväki käveli vastaan missä tahansa, piian piti kääntää kasvonsa seinään päin, sillä herrasväen ja palvelijan katseet eivät saaneet kohdata!

Helsingin Sanomissa 13.3.2020 Annamari Sipilän ansiokkaassa jutussa Ei mitään prostituoituja vaan köyhiä naisia on tällainen teksti:

Samalla kun Viiltäjä-Jackista on tullut eräänlainen sankari, ovat uhrit painuneet entistä kauemmaksi marginaaliin. Nyt Rubenholdin kirja kyseenalaistaa vanhan tutun narratiivin eli kertomuksen.

Ja sehän ei ole kaikkia miellyttänyt. Rubenhold on saanut kimppuunsa trolliarmeijan. Myllytys sosiaalisessa mediassa alkoi jo kahdeksan kuukautta ennen kirjan ilmestymistä.

”Minua on kutsuttu valehtelijaksi ja huoriteltu.”

Rubenhold on ollut nainen, joka tulee Ripper-sisäpiirin ulkopuolelta ja kyseenalaistaa totutun näkökulman. ”Se on ehkä koettu hyökkäyksenä heidän egojaan vastaan.”

Voisi kyynisesti kysyä, että mikä on muuttunut vuodesta 1888? Paljonkin tietysti ulkoisesti, mutta entä pinnanalaisissa värähtelyissä? Ja edelleen naista voi kouria kuka vain vieras ihminen humalaansa vedoten tai lähetellä törkeitä tekstiviestejä ja saavat silti jatkaa viroissaan tai muissa toimissaan. Jos nainen syyllistyisi samaan, hän kierittelisi tuhkassa ja ymmärtäisi hävetä takavasemmalle häipyen. Ellei ymmärtäisi, hän saisi tuntea sen nahoissaan!

Kaikki nämä naiset merkitsevät paljon. Heillä vain oli eri kohtalonsa ja syyttely heitä kohtaan on vihaa. Heillä oli aluksi yritystä ja tästä eniten mieleeni jäi Annie Chapman, joka kovalla yrittämällä ja oikealla avioliittovalinnalla, tosi rakkaus ja kunnon mies, yleni asumaan omaan taloon kartanon maille. He saivat vain kaksi lasta, heillä oli kotiapulainen ja siivooja erikseen. Johnilla oli rikkaan kartanon omistajan ajurina alaisinaan kaksi hevostenhoitajaa, neljä tallipoikaa ja apuajuri sekä vastuu hevosista.

St. Leonard's Hill House, Francis Tress Barryn kartano vuonna 1872, jonne John Chapman pääsi hyvään työapaikkaan ja jonka mailta he saivat käyttöönsä talon kodikseen.

John ja Annie Chapman kuvattuna Brompton Roadin ateljeessa Knightsbridgessä suunnilleen heidän häidensä aikaan toukokuussa 1869.

Tyttäret pääsivät jopa kouluun ja Annie sai ripustaa seinille heidän työväenluokalle epätavallisen suuren hääkuvansa sekä kuvat heidän tyttäristään, sillä heillä oli ihan oma huone oleskeluun, olohuone. Tämä oli siihen aikaan varakkaamman väen yksi merkki. Kaikki olisi voinut mennä niin toisin, mutta kohtalo astui peliin...Toisessa yhteiskuntaluokassa ja miessukupuolessa kohtalo olisi ollut vain heikkous, naiselle se oli tuho.

Illustrated Police Newsin etusivu 22.9.1888 kertoo räikeästi Annie Chapmanin murhasta.

Viiltäjä Jack pysyy hengissä ja voi hyvin niin kauan kuin ajattelemme, että

on olemassa jonkinlainen hyväksyttävä naisena olemisen malli, ja ne jotka poikkeavat siitä, ansaitsevatkin rangaistuksen. Yhtä lailla se auttaa pönkittämään kanksinaismoralismia, vapauttamaan miehet tällaisille naisille tehdyistä rikoksista.

Hallie Rubenhold on niin oikeassa kun hän sanoo tällaisten asenteiden olevan edelleen olemassa, mutta hienovaraisesti kultturistien normiemme rakenteeseen integroituna. Olemmehan kaikki nähneet oikeusjuttuja, joissa naisten raiskaajia ja on vapautettu ja naisten kuorijota ei ole edes vedetty tuomiolle. Misogymia näkyy kaikkialla, kun vain osaa nähdä ja kuulla. Pyhimyksiä nämä naiset eivät olleet, mutta heille ei sallittu edes ihmisen perusoikeuksia. Ahdinko ajaa reunalle, josta ei ole paluuta. Seuraamme parhaillaan Netflixiltä sarjaa Epäuskottava (Unbelievable), jossa raiskauksen ensimmäistä uhria, nuorta tyttöä haastattelevat miespoliisit. Tyttö on vasta kuudentoista ja lopulta tämä useissa sijaiskodeissa rääkätty nuori nainen saadaan sanomaan, että hän keksi koko raiskauksen! Tapaus suljetaan (closed) ja näin sarjaraiskaaja voi jatkaa tekojaan toisissa osavaltioissa. Painotan, että sarja perustuu täysin tositapahtumiin.

Viiltäjä-Jackin uhrit eivät koskaan olleet ”vain prostituoituja”; he olivat tyttäriä, vaimoja, äitejä, siskoja ja rakastajia. He olivat naisia. He olivat ihmisiä – sen pitäisi riittää.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Hemulin kirjahylly  Kirjakaapin kummitus Villis/Villasukka kirjahyllyssä  ja Mai/Kirjasähkökäyrä

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa