Tommy Tabermannin romaani Naaras (Gummerus 2009) on häkellyttävä sekoitus symboliikkaa, mystiikkaa, arjen mustaa huumoria, erotiikkaa, hylkäämistä, välittämistä ja tabua. Jotenkin minulle tuli tästä kirjasta ihan seitsemänkymmentäluvun olo. Se oli jotain lauserakenteissa: hyvin lyhyitä, kuin iskulauseita tai sitten jos pitkiä, niin, sitten runollisia. Myös aihekäsittelyssä oli muistojen makua: haluttiin koskea tabuun, koska oli Uusi Uljas Aika, oli E-pillerit ja vapaa seksi ja mikä ei vielä ollut vapaata, sekin otettiin esille ja vapautettiin. Nyt tabu on värillisen, nuoren pojan, Pantterin ja aikuisen naisen Marian suhde. Muistojen vuosien makua tihkui myös hyvän ja pahan selkeistä rooleista, riistäjät ovat riistäjiä ja kylähuora Martta onkin yllättäen kuin itse Hyvyyden Valtiatar, tai jopa Valkoinen Enkeli ja joku toinen taas sai luvan olla Musta Enkeli. Kontrasti tuli näin jopa väreissä, sillä kivetkin ovat mustia tai valkoisia ja joutsenet. Suoraa takaumaa hippivuosiin tulee Cohenin Hallelujaa –laulussa ja:
”Love and peace, please!” Kukaan ei ollut kenenkään oma. Piti tanssia terälehdillä. Syksy tulee niin nopeasti. Mariakin tunsi vapauden tuulen puhaltavan ja antoi sen viedä. Jos jokin maailmassa on synti, niin se että jättää nautinnot nauttimatta.
No, näin me opimme ja meistä tuli Kaikkien Aistien Juhlien Vaalijoita. Ehkä jotkut meistä vieläkin alleviivaavat lauseen ”On vain kaksi taivasta: orgasmi ja ekstaasi. Muita taivaita ei ole.”
Kirja on sekä kaunis että ruma, hellä ja rankka. Rasismi ja elämän kovuus tulevat esiin monin muodoin ja etenkin naislukijoita tulee raivostuttamaan Saarnaaja, joka on sadistisen, despoottisen miehen tyyppiesimerkki. Hänen nimensä on Mikael ja Maria oli hänen ennen kuin pääsi pakoon. Mikael ei kyennyt taivaita hipovaan, ihmisiltä tajun vievään saarnatyyliin ellei Maria ottanut häneltä suihin aina ennen saarnaa, mutta omaksi onnekseen hän huomaa, että:
Hän oli valmis taistoon. Vielä viimeinen tarkistus, että sepalus varmasti oli kiinni, ja hän saattoi astua valokeilaan. Samalla hän huomasi, että hänellä oli alkanut orastavasti seistä. Se oli hyvä merkki. Jos hän pystyi puhumaan niin, että hänellä itsellään seisoi, oli menestys varma. Silloin lankesivat kaikki kuulijatkin loveen.
Tabermannilla on rohkea sensuroimaton tyyli, suoraa erään aikakauden puhetta, jossa naida on naida ja pillu on pillu. Olen kuullut hänen lukevan naimisesta seurakuntatalollakin, mutta kukaan ei edes hätkähtänyt. Mutta mihin koira karvoistaan pääsisi, mihin runoilija sulokielestään, sillä kirja on kauttaaltaan vahvaa sitä itseänsä, mutta sitten myös:
Avaruudessa kirkuivat tähdet. Joet kuivuivat, ja aallot löivät yli.
”Mennään kotiin. Onneksi meillä on koti. Ja koti toisissamme.”
Kotona he rakastelivat, ja Pantteri tunsi miten hänen siemenensä asettui munasoluun, ravisti sinne terälehtensä.
”Sinä teit sen.”
Maria tunsi saman. Hän hymyili. Elämä tekee ihmiselle yksinkertaisia kysymyksiä: Istutitko siemenen vai kaadoitko puun? Naaras vaalii siementä eikä anna kenenkään kaataa puuta.
Kylähuora Martta onkin sitten itse hyvyys ja myös käytännön ihminen, joka järjestelee toisten asioita kuntoon. Koko kylä säälii Kela-miestä, jonka vaimo on Seisottaja ja antaa vain kaksi kertaa vuodessa. Kaiken huipuksi Kela-miehen vaimolla on niin kallis maku, että Kela-miehen pitää ansaita lisätienestiä toimimalla portsarina iltaisin naapurikylässä. ”Ei edes pillua saa, ja silti elättää”, päivittelevät kyläläiset, mutta Martan suuri, lämmin huoran sydän antaa armahduksen myös Kela-miehelle, tosin pieniä palveluksia vastaan.
Kun Marian synnytyksen hetki koitti, hänellä ei ollut edes seimeä, ei olkia, ei lampaiden lämpöä: hän synnytti vankilassa. Vankilassa syntynyt sai nimekseen Villilintu, sillä villilintua ei pidättele mikään, eivät edes vankilan kalterit.
Ainoa asia, mikä minua kirjassa ihmetytti, oli tabun säilyttäminen! Tabermann, jos kuka, olisi voinut kirjoittaa Kaikkein Rohkeimman Kirjan nuoren pojan ja aikuisen naisen suhteesta. Hän ei kuitenkaan todella avannut tabua, vaan kirjoitti tasokkaan ja kiinnostavan kirjan, jossa joutsenet, paha Mikael, Sankari ja etenkin viiriäisen munaa vasemmassa rinnassaan kantava Martta tekevät pääroolit, eroottisen parin jäädessä näiden varjoon. Ehkä kirjailija Tabermann muisti John Irvingin tehneen sen jo romaanissa Leski vuoden verran ja/tai ehkä hän ei tiedä tällä hetkellä kaadettavan kaikkialla maailmassa kaikkien aikojen suurinta tabua, jossa rakastavaisina ovat aikuinen nainen ja nuori mies. Nyt on aika!
Luojalle ja Tabermannille kiitos villihanhista ja villilinnuista!
Siivet Villilinnulla jo oli. Rakastellessa hän levitti ne ja kirkaisi niin kuin vapaat linnut kirkaisevat korkeuksissa.
”Love and peace, please!” Kukaan ei ollut kenenkään oma. Piti tanssia terälehdillä. Syksy tulee niin nopeasti. Mariakin tunsi vapauden tuulen puhaltavan ja antoi sen viedä. Jos jokin maailmassa on synti, niin se että jättää nautinnot nauttimatta.
No, näin me opimme ja meistä tuli Kaikkien Aistien Juhlien Vaalijoita. Ehkä jotkut meistä vieläkin alleviivaavat lauseen ”On vain kaksi taivasta: orgasmi ja ekstaasi. Muita taivaita ei ole.”
Kirja on sekä kaunis että ruma, hellä ja rankka. Rasismi ja elämän kovuus tulevat esiin monin muodoin ja etenkin naislukijoita tulee raivostuttamaan Saarnaaja, joka on sadistisen, despoottisen miehen tyyppiesimerkki. Hänen nimensä on Mikael ja Maria oli hänen ennen kuin pääsi pakoon. Mikael ei kyennyt taivaita hipovaan, ihmisiltä tajun vievään saarnatyyliin ellei Maria ottanut häneltä suihin aina ennen saarnaa, mutta omaksi onnekseen hän huomaa, että:
Hän oli valmis taistoon. Vielä viimeinen tarkistus, että sepalus varmasti oli kiinni, ja hän saattoi astua valokeilaan. Samalla hän huomasi, että hänellä oli alkanut orastavasti seistä. Se oli hyvä merkki. Jos hän pystyi puhumaan niin, että hänellä itsellään seisoi, oli menestys varma. Silloin lankesivat kaikki kuulijatkin loveen.
Tabermannilla on rohkea sensuroimaton tyyli, suoraa erään aikakauden puhetta, jossa naida on naida ja pillu on pillu. Olen kuullut hänen lukevan naimisesta seurakuntatalollakin, mutta kukaan ei edes hätkähtänyt. Mutta mihin koira karvoistaan pääsisi, mihin runoilija sulokielestään, sillä kirja on kauttaaltaan vahvaa sitä itseänsä, mutta sitten myös:
Avaruudessa kirkuivat tähdet. Joet kuivuivat, ja aallot löivät yli.
”Mennään kotiin. Onneksi meillä on koti. Ja koti toisissamme.”
Kotona he rakastelivat, ja Pantteri tunsi miten hänen siemenensä asettui munasoluun, ravisti sinne terälehtensä.
”Sinä teit sen.”
Maria tunsi saman. Hän hymyili. Elämä tekee ihmiselle yksinkertaisia kysymyksiä: Istutitko siemenen vai kaadoitko puun? Naaras vaalii siementä eikä anna kenenkään kaataa puuta.
Kylähuora Martta onkin sitten itse hyvyys ja myös käytännön ihminen, joka järjestelee toisten asioita kuntoon. Koko kylä säälii Kela-miestä, jonka vaimo on Seisottaja ja antaa vain kaksi kertaa vuodessa. Kaiken huipuksi Kela-miehen vaimolla on niin kallis maku, että Kela-miehen pitää ansaita lisätienestiä toimimalla portsarina iltaisin naapurikylässä. ”Ei edes pillua saa, ja silti elättää”, päivittelevät kyläläiset, mutta Martan suuri, lämmin huoran sydän antaa armahduksen myös Kela-miehelle, tosin pieniä palveluksia vastaan.
Kun Marian synnytyksen hetki koitti, hänellä ei ollut edes seimeä, ei olkia, ei lampaiden lämpöä: hän synnytti vankilassa. Vankilassa syntynyt sai nimekseen Villilintu, sillä villilintua ei pidättele mikään, eivät edes vankilan kalterit.
Ainoa asia, mikä minua kirjassa ihmetytti, oli tabun säilyttäminen! Tabermann, jos kuka, olisi voinut kirjoittaa Kaikkein Rohkeimman Kirjan nuoren pojan ja aikuisen naisen suhteesta. Hän ei kuitenkaan todella avannut tabua, vaan kirjoitti tasokkaan ja kiinnostavan kirjan, jossa joutsenet, paha Mikael, Sankari ja etenkin viiriäisen munaa vasemmassa rinnassaan kantava Martta tekevät pääroolit, eroottisen parin jäädessä näiden varjoon. Ehkä kirjailija Tabermann muisti John Irvingin tehneen sen jo romaanissa Leski vuoden verran ja/tai ehkä hän ei tiedä tällä hetkellä kaadettavan kaikkialla maailmassa kaikkien aikojen suurinta tabua, jossa rakastavaisina ovat aikuinen nainen ja nuori mies. Nyt on aika!
Luojalle ja Tabermannille kiitos villihanhista ja villilinnuista!
Siivet Villilinnulla jo oli. Rakastellessa hän levitti ne ja kirkaisi niin kuin vapaat linnut kirkaisevat korkeuksissa.
Laitan kirjastoon varaukseen. Kiitos vinkistä. Vaikuttaa vähän erilaiselta Tabermannilta.
VastaaPoistaSooloilija, varmaan hieman erilainen onkin. Mutta samanlaisuutta löytyy varmasti siinä, että tämä mies osaa sisällyttää teksteihinsa elämän kirjon kaikessa runsaudessaan.
VastaaPoistaLeena, minusta on kiinnostavaa nähdä tuleeko minulle kirjaa lukiessani samanlainen 70-luvun tunne kuin Sinulle tuli.
Siinä valossa ymmärrän sen, että runoilija pitäytyy sen ajan tunnelmissa loppuun saakka.
Kirjoitan lisää, kun olen lukenut tämän aarteen :)
Sooloilija, sinä tulet näkemään tämän kiinnostavana elokuvana, jossa Kylä täynnä omia, vahvoja persooniaan ja kaiken yllä kuitenkin mystiikkaa ja salaperäisyyttä, myös pelottavaa tummuutta, siis elämän koko kirjo.
VastaaPoistaEve, minusta kirjoittaja on aina oman aikakautensa tuote, mutta sehän ei tarkoita, etteikö se 'maistuisi' myös paljon, paljon myöhemmin, sillä luenhan minäkin Rilkeä ja Dickinsonia etc. Tämä Tabermannin juttu tuntui jotenkin niin tutulta elin oma-aikaiselta.