maanantai 1. maaliskuuta 2010

YKSITYISPOTILAS

Isä kääntyi häneen päin. Rhoda ei enää muistanut, mitä isä sanoi. Ehkä hän ei sanonut mitään tai sitten Rhoda ei vain kuullut. Hän tajusi vain pullon särkymisestä lähtevän räsähdyksen, kuin pistoolinlaukauksen, viskin lemun, äkillisen viiltävän kivun ja sitten verivanan poskellaan mistä se norui alas tuolin istuimelle, äidin ahdistuneen huudahduksen: ”Hyvä luoja, katso Rhoda mitä olet tehnyt. Tuoli on ihan veressä!” Nyt sitä ei kyllä oteta takaisin. Eikä suostuta vaihtamaan.”

P.D.Jamesin Yksityispotilas (The Private Patient, Otava 2010, suomennos Kristiina Savikurki) on perinteisen brittiläisen dekkariperinteen ystävän himoittu teos. Tunnen suunnatonta nautintoa koska omistan Lady Jamesin Totuus ja toiveet (Devices and Desires) kirjailijan omistuskirjoituksella! Minun vaellukseni Britannian dekkarigenreen alkoi nimenomaan P.D.Jamesista, joka on varmaan viitoittanut monenkin niin lukijan kuin dekkaristin kulkua. Kirjailija James on luonut poikkeuksellisen hienostuneen rikosetsivän, Adam Dalglieshin, joka harrastaa runoutta ja arkkitehtuuria. Niinpä Yksityispotilaskin kulkee tutun varmasti Cheverell Manorin kartanomiljöössä, jonne menestyvä journalisti Rhoda Gradwyn hakeutuu tohtori Chandler-Powellin yksityisklinikalle privaattiin operaatioon. Mistäpä Rhoda olisi voinut tietää, että…

Kartanon mailla sijaitsee 3000 vuotta vanha kahdentoista kiven muodostama kiviympyrä. Keskuskivi kantaa rankkaa historiaa, sillä siihen oli 1654 sidottu nainen, joka poltettiin elävältä noituudesta epäiltynä. Kaikkia helpottaa ajatus, että moista ei enää tapahdu, mutta kartanossa elää yksi, jolle ajatus asiasta ei suo rauhaa. Hänen etunimensä on ollut joskus Shirley, mutta nyt Sharon. Ja kartanossa väistämättä tutustuvat lapsena pahoinpidelty Rhoda ja lapsimurhaaja Sharon, joka oli julmasti kaksitoistavuotiaana surmannut vain yhdeksänvuotiaan kuvankauniin ja herttaisen sisarensa Lucyn, koska sisar ’oli liian kaunis’. Ja vanha lehtileike on paljastanut asian tutkivalle journalistille, Rhodalle:

Shirley Beale, kaksitoista vuotta ja kahdeksan kuukautta, tunnusti tänään kruunun tuomioistuimessa syyllisyytensä yhdeksänvuotiaan sisarensa. Lucyn, murhaan. Shirley kuristi Lucyn koulusolmiollaan ja hakkasi sitten vihaamiaan kasvoja, kunnes ne muuttuivat tunnistamattomiksi. Pidätyksensä jälkeen…

P.D.James, kuten Agatha Christie, uskaltavat tuoda julki, että maailmassa on myös lapsimurhaajia ja useimpia kuitenkin kiinnostanee, mitä heistä on tullut aikuisiällä, joten millainen on nyt nimeä Sharon Bateman käyttävä nuori nainen ja miksi hän lähettää rakkauskirjeitä rehtori Collinsbylle ja haluaa saada tämän kanssa lapsia? Ja mikä olikaan todellinen syy sisaren murhaamiseen?

Kun poliisin erikoisryhmä saapuu kartanoon tutkimaan murhaa, mukana seuraa etsiväkomisario Kate Miskin, joka kantaa sisällään voimakasta pätemisen sekä hyväksytyksi tulemisen tarvetta. Hän on kotoisin kunnan vuokrakasarmeista, taloista, joiden seiniin on imeytynyt pysyvästi köyhyyden lemu: virtsa, rasvaiset ruoat, alistuminen, väkivalta. Jo lapsena hän päätti paeta ja hän teki sen, mutta pieni epävarmuus nakertaa kuin hiiri uskoa omaan onnistumiseen.

P.D.James kuljettaa tyylikkäästi rikoskartanodraamaa yläluokan aksentilla muotopuutarhoissa, runsaan palvelusväen ja vielä runsaampien huoneiden keskuudessa. Hiivimme yön varjoissa kartanon mailla, näemme kivipiirin heijastuvan vasten hämärää ja kurkimme sisään niin Stone Cottageen kuin Rose Cottageen, jotka eivät suinkaan ole mitään rauhan tyyssijoja. Koemme yllätyksiä, joilla kirjailija pitää huolen, ettemme missään vaiheessa saata arvata kuka on murhaaja ja mitkä voisivat olla hänen motiivinsa. Ihastumme tyylikkääseen Adam Dalglieshiin ja sekaannumme testamenttisotkuun. Yöllä raotamme makuuhuoneemme ikkunan verhoa ja näemme jonkun kulkevan kiviympyrässä suden hetkellä.

Samassa hän kuuli kyläläisten saapuvan. Väki tungeksi eteenpäin kaventuneella lehmuskujalla, heidän etäältä kantautuvat äänensä kohosivat korviasärkeväksi huudoksi. Polttakaa se noita! Polttakaa se noita! Hän tappoi kylän karjan. Hän tappoi kylän vauvat. Hän murhasi Lucy Bealen. polttakaa se! Polttakaa se!

Onneksi Lady James kuitenkin tajuaa lukijan nälkää ja janoa kauniiseen ja romanttiseen, niinpä murhien ja lieskojen jälkeen saamme kokea valkoista silkkiä, pitsiä, ripauksen Austenia, Vivaldia, Bachia ja häät. Sekä lukea toivoa antavan ja rakkautta ylistävän lopun:

Maailma on kaunis ja kauhistuttava paikka. Hirvittäviä tekoja tapahtuu joka hetki, ja lopulta ne joita rakastamme kuolevat. Jos maailman kaikkien olentojen huudot yhtyisivät yhdeksi tuskanhuudoksi, varmasti tähdetkin suistuisivat radaltaan. Mutta meillä on rakkaus. Se voi tuntua hauraalta kilveltä maailman kauhuja vastaan, mutta siitä on pidettävä lujasti kiinni, sillä se on kaikki mitä meillä on.

2 kommenttia:

  1. Kuulostaa lupaavalta, tämän minä aloitan illalla!

    VastaaPoista
  2. Anne, jännittävää yötä! Kuulitko, alakerrassa liikkuu joku... Ja noitia on kiviympyrän likellä, varo...äläkä vain kurkista pakastinarkkuun..

    VastaaPoista