Kaksi kuukautta sitten sain avioeron. Vihdoinkin! Viisitoista vuotta naimisissa vähä-älyisen papukaijan kanssa on tasan yhtä monta vuotta liikaa. Kuluneiden kahden kuukauden aikana sekä isäni että äitini ovat kuolleet. Ystävistäni puolet kärsii työuupumuksesta ja/tai avioliittohelvetistä. Puolet elää kulissielämää, jossa voimat menevät kulisseja kannatellessa. Kuka olikaan se kirjailija, joka sanoi: ”Avioliitto on instituutio, jossa kaksi vankia vahtii toisiaan ja koti on paikka, jossa kiusataan lapsia.”
Huolimatta näistä tapauksista taikka hukkaan heitetyistä viidestätoista vuodestani en tunne itseäni surulliseksi – en lainkaan. Lienen mies vailla tunteita. Tai syväjäädytetty.
Tiedän urani olevan jyrkän käyrän ylöspäin. Säästöni kasvavat ja tuottavat korkoa korolle. Joskus erehdyn katsomaan itseäni peilistä ja ihmettelen, kuka on tuo mies, jonka päälaen oheneva hiuskasvusto on kertomus huomisen kaljuudesta. Mies, jonka silmänalusia koristavat mustat varjot. En usko tuntevani häntä. Harvoin minä hymyilen ja koskaan en naura. Elämä vailla elämää, täynnä kumajavaa tyhjyyttä, eikä sekään tunnu miltään. Se vain on – ei mitään. Hyvä niin.
On maaliskuu. Kylmä ja tuulinen maaliskuu pienessä merenrantakylässä. Hevosilla tarhoissa alkava kevätkiima.
Seison eräässä ratsastustilaisuudessa syvästi palellen aukeilta pelloilta puhaltavan viiman kourissa. Haistelin lapsuudesta tuttua, paksua ja hyvää hevosenhajua. Äkkiä tunsin pakahduttavaa ja minulle vierasta riemun tunnetta. Samalla kun tunsin miltei hymyileväni, tapasin tytön. Itse asiassa tapasin naimisissa olevan naisen. Itsellisen, tyypillisesti muodikkaan nykynaisen, vilkkaan ja kauniin. Täynnä usein paljastuvaa valkoista hymyä. Aitoa englantilaista tweediä, menestyksestä kielivää itsevarmaa käytöstä, pehmeää, ruskeaa nahkaa, ripaus Lagerfeldiä. Juuri oikea rotutamma seisomaan siellä, missä hevosten kupeet höyrysivät ja maisemaa ympäröi eräänlainen vauras laaja-alaisuus. Juuri sellainen tamma, joka ottaa haluamansa ja sitten ylen antaa jätöksen loppuun käytettynä. Juuri kun kuvittelin häntä veneen kannelle, katseemme kohtasivat. Kulissit romahtivat.
Näin hänet alastomana. Tiesin, että olin ainoa, joka oli koskaan nähnyt hänet. Hänen silmänsä olivat kovat ja pehmeät. Hänen ilonsa takana asui käsittämätön suru. Kaikki katsoivat häntä, sillä häntä oli vaikea olla huomaamatta. Mutta vain minä näin, että hän on runo ja merituuli, kuuma suudelma ja levoton halu. Vain minä näin, että hänen yksinäinen sielunsa oli alati harhaillut etsien oikeaa paria sitä koskaan löytämättä. Sillä hetkellä, katseidemme koskettaessa, kun hänen harmaat silmänsä muuttuivat meren vaahtopääaalloiksi kuiskien ensimmäisestä tiedon kajastuksesta, tajusin hänen löytäneen itsensä.
Minä olin hänelle satama ja lopullinen rauha. Hän oli minulle eräs tuulinen maaliskuun päivä, kevään aavistus, silkkiturpahevoset, muodollinen esittely, harmaa katse jääsieluni pinnalla, katseessa pilkahdus meren vihreää.
Pakenin. Pelkäsin jäätikköni sulamista.
Kesä. Syreenin ja meren tuoksua. On loma. Olen lähdössä merelle. Enää en kelpuuta seuraksi kuin itseni. Lähden yksin. Edellinen kesä opetti. Oli joitakin naisia, useimmat papukaijasarjaa. Jokunen hissukka ja eräs kipeästi elättäjää kaipaava yksinhuoltaja liikakiloineen. Kaikki huonoja rakastajia, huonoja meri-ihmisiä ja mikä pahinta, tyhmiä. Tuhertelin paljon paatin koneiden kimpussa, melkein asuin konehuoneessa. Sängyssä tein teknisen tempun ja pelehdin kondomien ja toivorikkaiden naisten kanssa. Tunsin vihlovaa tyhjyyttä. Koko mereni oli pilalla. Kaipasin lokkeja, suolaisia kosketuksia, tyydytyksen huutoa suviyössä. Kaipasin aitoa. Kaipasin itseni kaltaista, enkä kertaakaan uskaltanut antaa itseni ajatella, ketä.
Kerran yöllä sukelsin mereen huuhtoakseni ihomuistiltani tympeiden panojen maut. Ja mitä kohtasinkaan! Meren syleilyssä olin hänen sylissään. Tunsin hänen naisenlantionsa, joka jo ennen aikojen alkua oli tarkoitettu vain minulle. Käsissäni olivat hänen pienet rintansa, kuin helmet turvaisasti simpukkakodeissaan. Katseeni, mieleni, miehenelämäni upposi häneen loputtomasti. Hipaisu autuutta ylitse älyn ja järjen.
Tajuamisen vallatessa minut, nousin rivakasti kannelle. Purin käteni suolaista makua samalla huutaen hurjaa, järjetöntä eläimen valitusta, kunnes kipu ylitti kivun ja minä synnyin uutena. Äkkiä näin meren loistavan yökauneuden, koko sen väreilevän, tuoksuvan, alastoman helmiäisihon. Ja tiesin, että olin puhtaudesta rikas ja tyydytetty. Tiesin myös tästä hetkestä nukkuvani yksin. Vain mereni kanssa.
Lokakuussa hän tuli luokseni. Oli määrätietoinen ja halusi minut. Ilman sanoja, ilman ainoatakaan sanaa. Rakastelimme olohuoneen lattialla. Se oli jotenkin kuin pyhä toimitus, sinetti. Jälkeenpäin tuli muita kertoja. Paljon kertoja. Hän otti avioeron ja jätti taakseen kaiken. Koko entisen elämänsä.
Hän muutti luokseni, hän muutti minuun. En enää tuntenut kuollutta itseäni. Aloin hengittää. Opin nauramaan. Opin nauttimaan.
Hän oli hyvin kaunis ja hän rakasti kauneutta. Lyhyessä ajassa hän istutti kotimme suojaksi todellisen salaisen puutarhan, jossa kukkivat kirsikka- ja luumupuut, tuoksuivat ruusut ja liljat, oravat söivät kädestä ja siilit hiipivät iltakupeilleen. Akileijoja hän istutti keijuille ja unikkoja rakkaudelle. Orvokkeja ja valkovuokkoja minulle…
Opin haluamaan häntä loputtomasti. Meillä oli hyvä keskustelu, mutta omistimme myös hyvän hiljaisuuden. Ymmärsimme toisiamme ilman sanoja, mutta toisaalta olimme ainoat toistemme ymmärtäjät.
Huhtikuussa matkustimme Pariisiin. Uusi kieli, viini, ruoat, ihmiset tekivät hänet onnelliseksi. Söimme mahtavia aterioita. Söimme toisiamme. Olimme alati nälkäisiä ja alati tyydytettyjä. Päätimme jonain päivän palata Ranskaan, meidän Ranskaamme: Mémoire chérie/ kaksi kolmen minuutin munaa/ rapiseva aamulehti/ kynttilän levoton lepatus/ -arkiaamu. Mémoire chérie/ ranskalaista maalaisjuustoa/ täyteläistä punaviiniä/ kujertavat kyyhkyset/ -Bapaume. Muistatko? Elämä oli kevyttä, kuin oikein hyvää viiniä. – Mémoire chérie, kuiskaa hän toisinaan ja rakastelee ranskaksi. Kuulumme toisillemme!
Emme käyttäneet ehkäisyä. Se ei kuulunut meille. Elokuussa hän tuli raskaaksi ja olimme riemusta hulluna. Vihdoinkin lapsi juuri oikean ihmisen kanssa. Hän uskoi lapsen saaneen alkunsa eräässä kanervikossa pikkusaarella. Hän puhuikin kanervavauvasta. Tosiasiassa sitä ei voinut tietää, sillä me rakastelimme miltei joka päivä tai kolmekin kertaa päivässä. Alati.
Kanervavauva teki hänen ihonsa pehmeäksi ja toi silmiinsä aamu-usvan. Hän sisusti lastenhuonetta, söi vitamiineja, käveli, ui ja rakasteli paljon. Täydempää ei elämä voinut olla.
Lokakuun lopulla hän sai keskenmenon. Hän itki loputtomasti sairaalassa, kotona, sylissäni ja yksin piilossa. Hän itki elämänsä kaikki kyyneleet eikä ollut koskaan myöhemmin sureva.
Erään kerran hän sanoi:” Rakkaani, eihän kuolemakaan voi meitä erottaa? Sovitaan, että tulemme ylitse tuntemattoman toistemme luokse ja pidämme toisiamme sylissä ilman surua – hellästi.”
Hän sanoi tämän eräänä yönä nukahtaen lujasti sormeani puristaen kuin pikkulapsi. Ihan kippurassa. Kuin sikiö kohdun suojassa.
Kodissamme soi usein Errol Garnerin Misty. Kappale, josta hän erityisesti piti. Jokainen pianon koskettimen helähdys vastasi hänen suruunsa. Lohdutti häntä tai vei pois. Mielessäni soi nytkin Misty. Nyt kun hänen kuolemastaan on aikoja. Hautajaiset. Vain minä läsnä. Minä ja Misty.
Mihinkö hän kuoli? Liikaan suruun? Liikaan rakkauteen? Ehkäpä niin, ajattelen minä. Ulkopuolisille hän kuoli tavalliseen, arkipäiväiseen syöpään. Tiesin, että hänellä oli ollut melanooma vuosia sitten. Arpi oli melko näyttävä, sitä olisi ollut vaikea salata. Sen sijaan en tiennyt, että hänet oli määrätty kontrolleihin vuosikausiksi. Ne hän ’unohti’. Se oli Julian valinta.
Eräässä elokuun yössä sirottelin hänen tuhkansa mereen ja tuuleen. Ensimmäisen kerran sitten lapsuuteni itkin todellista itkua. Avuttoman lapsen itkua. Lokit, haahkat ja tiirat nukkuivat kivillään, kun minä vapautin suruni yhtymään meren hiljaisuuteen. Mutta meri ei ollut hiljaa. Meri lauloi minulle:” Kippari, älä ole surullinen, sillä nyt minun on hyvä. Levoton, lepattava sielurukkani on löytänyt rauhan. Olen meren suolainen maku ihollasi, olen lokin huuto aamuvarhain, olen kuunvalo uniesi sillalla, olen suvisade ja talven pyry. Olen kaikki mitä ikinä keksit kaivata. Sinun.”
Niin lauloi ja lohdutti meri. Lohdutti ja tyynnytti minut levolliseen väsymykseen. Sai minut kajuuttaan sulkeutumaan unen lohtuun. Ennen nukahtamistani tunsin, kuinka tuttu, pieni käsi puristui sormeni ympärille: Lämmitä!
Leena Lumi
kuva Henri de Toulouse-Lautrec (Impressionistit, Kirjayhtymä 1979)
Koskettava kertomus, ei sanoja.. Kynttilä ja kyynel...
VastaaPoistaHitsi, miten romanttinen juttu! Olet uskaltautunut miehen maailmaan, Leena.
VastaaPoistaPaikoitellen tämä mies vaikutti karulta, mutta hänestä löytyi se toinenkin puoli, joka on romanttinen. Yleensä jokaisessa naisessa ja jokaisessa miehessä on sekä maskuliinia että feminiiniä sopivina annoksina. Naisella valtapuolisesti feministisiä piirteitä, miehellä vastaavasti maskuliinisia.
Tämä kertomuksesi on paikoin hyvin runollinen ja kaunis. Toivoisin, että minulla olisi sinun taitosi, Leena, että osaisin kirjoittaa tästä sinun jutustasi yhtä hyvin, kuin sinä kirjoitat esittelemistäsi kirjoista.
Käyn lukemassa tämän vielä uudestaan myöhemmin.
Anne, pidä minusta tiukasti kiinni ja halaa niin ettei minulta mitään puutu!: Sinä tiedät♥
VastaaPoistaAvatar, hän OLI karu, minä muutin hänet. Tämä juttu on julkaistu Me naiset -lehdessä vuonna x. Minä osaan uida myös miehen nahkohin - jos haluan. Tässä oli ilmaisuja, joita ei perusfeministi käyttäisi, mutta minusta löytyy myös näkemys muuhun.
Miten hienosti sanottu: "Kunpa osaisin kirjoittaa jutuistasi yhtä hienosti kuin sinä kirjoitat esittelemistäsi kirjoista!" Avatar, elämä on nöyryyttä ja ylpeyttä ja kaikkea siltä väliltä: Sinä osaat, mitä sinä haluat! Don't ever forget this♥
Vau, onpa tosiaan mukaansatempaava teksti.
VastaaPoistaNiin romanttinen ja traaginen kertomus.Osaat kyllä viedä lukijan mennessään Leena.
VastaaPoistaKiitos, Allu!
VastaaPoistaJael, eikö elämä olekin romantikkaa ja tragediaa! Ja kiitos!
No niin, Leena. Kävin lukemassa tässä töiden välissä uudestaan tämän novellisi.
VastaaPoistaJoku paikka siinä tarkentui, suurin osa pysyi toisellakin lukukertaa samana.
Ihmettelen, miten erilaisia meidän novelliemme sankarittaret ovatkaan (tämä ja se, minkä olit käynyt lukemassa).
Sinun naisesi on itsevarma, päättäväinen, vähän turhamainenkin (?), kaunis, hyvin hoidettu ja hyvin pukeutuva. Vähän samanlainen kuin kuvittelen sinun itsesikin olevan.
Mutta se minun raasu, on melkein päinvastainen. Hän on arka, syrjään vetäytyvä, vaatimaton harmaa-asuinen,tuskin uskaltaa lähestyä muita ihmisiä, ihailee heitä ja heidän rohkeuttaan ja luontevuuttaan. Aivan kuin itse ihailen muita ihmisiä, ja minäkin olen epävarma, pidän muita itseäni parempina.
Haa, Leena, olemmeko me kirjoittaneet itsemme ulos itsestämme, näkyville!?
Tuo minun hahmoni on kyllä minun ajatuksistani lähtöisin. Sinun naisesi lähtee selvästi sinusta.
Mutta meidän mieshahmomme ovat poissa.
Sinun novellimiehesi kuoli syöpään, minun naishahmoni eli yksin. Yksinäisyys oli hänen pahin pulmansa.
Minulla itsellä ei sitä pulmaa onneksi ole. Nautin ihmisten seurasta, enkä elä yksin.
Piti eilen jo palata tänne, mutta en ennättänyt. Eilen toteutin unelmaani: järjestin kotikonsertin "musiikki-kirjastosalissamme". Vain yhden kerran olen (vaatimattomalla energiamäärälläni) saanut tällaisen tilanteen pystyyn (kutsua ihmisiä jonkun asian tiimoilta). Edellisen kerran huomion kohteena olivat runot. Jokainen sai tuoda oman mielirunonsa, jonka sitten esitti ja josta keskusteltiin. Tällä kertaa oli musiikki (Bach, Mozart, Schuman, Chopin ja improvisoitu nykymusiikki) esillä, sen lisäksi proosa, novellien muodossa. Oli tosi mukavaa. Aiomme uusia jutun huhtikuussa.
Avatar, olenhan minä kirjoittanut myös Saiman ja Sulevin, jossa vanha nainen ja höppänä miehensä, sekä Mairen hurja laskettelu rakkauteen, jossa ns. vanhapiikaprototyyppi.
VastaaPoistaOlet väärässä, ei tääsä Muistojeni Juliassa kuollut mies, vaan Julia. Julia kuoli melanoomaan, jonka olen itsekin sairastanut.
Mies kuoli Minä ja Matsson -novellissa, johon on jo jatko päässäni, mutta ei aikaa kirjoittaa.
Uskon, että jokainen kirjoittaa itseään tavalla tai toisella 'ulos'. Minun kaikki juttuni ovat aiankin fiktion ja faktan sankkaa sekoitusta.
Kotikonsertti kuulostaa paratiisilliselta. Rakastan monelaista musiikkia jazzista oopperaan. Myös rnokokoontumiset ovat hieno aihe. Vain yksi runo per persoona? MINÄ en olisi pystynyt valitsemaan...tai ehkä sittenkin;-)
Turhamaisuutta en tunnista, enkä tunnusta, sillä kuten Waltari sanoo, elämässä pitää olla pientä kaunista turhuutta ja toisaalta minusta itsestään huolehtiminen on hyvä teko niin oman itsen kuin ympäristön kannalta.
Vastasin sekavassa järjestyksessä, mutta olen ryntäillyt kaupungilla ja istunut kampaajalla ja nyt jo kiire koiruuden kanssa pihalle aurinkoon tekemään kevättä eli hakkaamaan jäitä etupihan laatoitukselta...
Kiitos pitkästä vastausestasi ja jatketaan!
Miten minä vasta nyt huomasin tämän tekstisi? Olet kirjoittanut sen niin hyvin, mukaansatempaavasti, kauniisti ja koskettavasti. Teksti soljuu eteenpäin eikä lukija voi alussa arvata, miten elämä kuljettaa - tai heittelee.
VastaaPoistaKaunis ajatus, että kaiken surun keskelläkin on joku lohtu - meri ja sen tuoma tuttu tunne.
Lumiomena, tämä on jo sen varran vanha teksti, että pidän tätä hieman pateettisena, mutta onhan kirjoitus aikansa lapsi. En ehdi kirjoittamaan enää novelleja, vaikka nytkin olisi jo jatko-osa päässä juttun Minä ja Matsson.
VastaaPoistaMeri on aina lohtu. Tiedätkö, mereen tuijottaminen on ainoa tapa lepuuttaa aivot! Täydellinen tapa nollata itsensä. Tämä on aivotutkijoiden lausuma. En pääse kysymään heiltä, miksi järven selän katsominen ei tee samaa vaikutusta, mutta MINÄ muutun meren rannalla ulappaa katsoessa ihan hiljaisseksi virraksi...
Leena, minun oli luettava tämä vielä kerran uudestaan, niin että näkisin, missä kohtaa olin lipunut väärille raiteille.
VastaaPoistaLöytyihän se. Se kohta oli minun mielessäni. Ilmeisesti eläydyin niin vahvasti siihen ajatukseen, että kirjoitit tavallaan itsestäsi, että päähenkilöksi kohosikin tuo nainen, vaikka kertomus oli minä-muodossa ja alkoi miehen kertomana. Mitenkähän siinä niin pääsi tapahtumaan, ihmettelen. Nyt kun luin uudestaan asia oli aivan selvä, että kertojana oli koko ajan mies. Muistan vielä ihmetelleeni tuota nimeä Julia ja ajatelleeni, eikö se pitäisi olla Julian (tai Julien). - Anteeksi sekoiluni. Näin voivat omat ajatukset johdattaa lukemistapahtumaa, kummallista.
Tuosta turhamaisuudesta. Se ei päde tosiaankaan sinuun. Olen oikein miettinyt, mistä se ajatus tuli mieleeni. Itse asiassa sinä olet harvinaisen varma ja valovoimainen itsestäsi. Tunnut aidolta. Mutta ei sitä voi sekottaa turhamaisuuteen. Turhamaisuus on jotain muuta. Mitä?
No, esim. mun mies on turhamainen (ja silti valovoimainen. Hän huolehtii pukeutumisestaan tarkasti. Hänellä on kenkiä esim. enemmän kuin minulla, tyylikkäitä (ja kalliita). Ja kun meidän pitää jonnekin lähteä, ja pukeudumme, minä joudun aina odottamaan häntä (vaikka eikö se ole yleensä päinvastoin? Mies odottaa naista?)
Ja poika ei lähde ulos seisomatta ensin peilin edessä (tyytyväinen hymy käväisee hänen kasvoillaan) ja hän sanoo: "Minä lähden nyt. Heippa!"
Heissä on molemmissa jotain karismaattista, ihailen heitä, mutta en malta olla sanomatta:"Oottepa te kaksi turhamaisia!" No, eivät he siitä suutu. Tuntevat itsensä.
Avatar, joskus joku henkilö vie kirjoituksessa niin, että ei näe muita. Minulle kävi niin yhden kirjan kassa. Kun luin Siri Hustvedtin aivan loistavan kirjan Kaikki mitä rakastin, en pystynyt kirjoittamaan siitä mitään, sillä olin koko ajan tajunnut vain boheemin, valovoimaisen Billin. Hän vei minut kokonaan. Jouduin lukemaan koko kirjan uudestaan!
VastaaPoistaOn minullakin kenkiä, mutta yhdessä osuit oikeaan: Olen sataa aito! En esitä htään mitään!
Huvittaa tuo teidän miesten itsestään huolehtiminen, sillä meillä on sama 'oire' päällä. Minä olen perheessä sentään se, joka meikkaa eli tarvitsisi lähtiessä päästä edes parempaan vessaan, jossa mun turhamaisuus puuterit ovat, mutta kun yritän sinne, se on aina varattu. Sitte yritän alakerran vessaan ja sekin on varattu. Miten yksi mies voi 'nyppiä' itseään kahdessa vessassa ja valalta vielä talon muutkin peilit;-)
Nyt täytyy toivoa, että Ukkometso ei lue tätä;-)