Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta

Ester meni aivan voimattomaksi katsoessaan Hugon liikkeitä ja ajatellessaan, miten aistillisen täytyy olla jokaisen, joka näkee kauneutta sateessa seisovissa ihmisissä. Eikö hän ollutkin koko elämänsä etsinyt juuri sitä?

Lena Anderssonin teos Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta (Egenmäktigt förfarande – en roman om kärlek, Siltala 2014, suomennos Sanna Manninen) pyöri sitkeästi, kuin jotain viestien, luettavien kirjojen pinossa yöpöytäkirjahyllylläni. Otin sen sijaan kuitenkin lukuun erään kauan kaivatun romaanin, todellisen tiiliskiven, mutta jokin häiritsi keskittymistäni: Kuin kärpänen olisi surissut ja halunnut herätellä minua. Tartuin sitten Anderssonin teokseen lukeakseni ensimmäisen ja ehkä vielä toisenkin sivun ja kun pääsin tähän

Kun Ester Nilsson oli kahdeksantoistavuotiaana ymmärtänyt, että elämän perimmäinen tarkoitus oli tylsyyden torjuminen, ja tähän pyrkiessään löytänyt omin päin kielen ja ajattelun, hän ei ollut sen koommin ollut tyytymätön, tuskin edes alakuloinen. Hän jatkoi uutterasti maailman ja ihmisten ominaislaadun tutkimista. Filosofian opinnot...

ja tähän

Esterhän karttoi tylsyyttä, oli aina karttanut. Hän kärsi mieluummin kuin ikävystyi, oli mieluummin yksin kuin puhui joutavia seurassa. Ei hänellä ollut mitään jutustelijoita vastaan, he vain veivät liikaa voimia. Joutavien puhuminen...

luin kunnes kirjan viimeinen sivu oli luettu eli sudenhetkeen. Sille ei vain voi mitään, että jotkut kirjat ovat kuin itselle tarkoitettuja tarinoita, vaikka lopulta Ester tarjosi minulle lukijana paljon enemmän uteliaan tarkkailijan kuin häneen samaistuvan henkilön roolia. Samaistumista koen vain tuossa, että olen jo teinistä miettinyt liikaa elämän tarkoitusta ja kun siihen uppoaa oikein syvälle, tajuaa jossain vaiheessa, että ainoa keino selviytyä on torjua tylsyys ja mikään muu ei siinä auta niin hyvin kuin kirjoittaminen, lukeminen ja suuri intohimo. Niistä kaikista kertoo Omavaltaista menettelyä. Ja miten se sen tekee, on miltei uskomatonta: Kirja on sitaattijuhlaa, se kertoo maanisesta rakkaudesta ja rakkauden moraalista sekä sen puutteesta, rakkauden itsekkyydestä ja ennen kaikkea tietysti siitä, millaiseen omavaltaiseen toimintaan saatamme pudota kuvitellessamme olevamme syvästi rakastuneita ja luullessamme intohimon kohteen olevan samassa tilassa ja ellei hän ole, katsomme hänen olevan sen meille siitäkin huolimatta velkaa.

Erittäin tyylikkäästi tarinan juoni on kuulaan selkeä ja henkilöitä vähän, jolloin sanoman syvyys korostuu. Ester Nilsson on runoilija ja esseisti ja käy täyspäisestä hyväuskoisessa maanisuudessaankin. Hän on vakituisessa parisuhteessa, mutta siitä hetkestä kun hän tapaa taiteilija Hugo Raskin, saatuaan toimeksiannon tehdä tästä esitelmän, kaikki muu katoaa ja mikään entinen ei ole enää mitään. On vain mies, joka on hänen ihmisparinsa. Mies, joka näkee kauneutta sateessa seisovissa ihmisissä. Mies, jolle mikään pieni ja arkinen ei ole mitään, kuten ei Esterillekään. Ester jo kuin elää heidät parina, jotka ovat ainoat ymmärtämään toistensa ylevää syvällisyyttä, sillä mikä onkaan tympeämpää kuin puhua joutavia pinnallisessa seurassa, jos voi sen sijaan jakaa elämän älykkään miehen kanssa ja tietää ikuisesti kuuluvansa hänen kanssaan yhteen.

Mikä sitten olisi tämän herkullisen tarinan sanoma? Vaikka tämä:

Älä uskottele toiveikkaalle mitään, minkä takana et seiso!

Hugo Rask rikkoo kuitenkin tätä sääntöä, sillä tajuamattaan tai tahallisesti, hän harrastaa Ester Nilssonin kanssa lihallista yhteyttä yhtä kertaa enemmän, jolloin toiveikas saattaa katsoa jonkinlaisen esisopimuksen laadituksi, kuten tekee tarinan Ester. Hienosti Andersson rakentaa Esterin persoonaa niin, että vaikka koemme osin farssin piirteitä, voimme myös ymmärtää Esteriä ja mikä tärkeintä: Ester saa säilyttää arvokkuutensa. Hän pääsee jopa koston makuun, jolloin löytää Hugon vähäpätöisyyden ja ryhtyy tietty toimiin saattaaksen asian muidenkin tietoon. Hugon suojus kuitenkin kestää, sillä hänellä on avustajajoukkonsa ja ennen kaikkea outo piittaamaattomuutensa, jossa hän jopa valehtelee sekä leikkii kissa ja hiiri –leikkiä, maailman julminta parisuhdepeliä, jossa toinen vetäytyy, kun rakastunut lähestyy, mutta alkaa houkutella, kun loukattu olisi jo ymmärtämässä vetäytyä. Ester ei ole tyhmä, sitä hän ei ole, joten hän olisi ymmärtänyt ellei hän olisi ollut niin täynnä tuskaa, pettymystä, kiukkua, sanoja, toivoa, epätoivoa, että hänen mahdolliset havaintonsa jäivät tämän kaiken varjoon. Hugon lainatessa hänelle DVD:n, miten se olisikaan voinut olla mikään muu filmi kuin Kaasuvalo! Hugo on vallankäyttäjä. Hän on jättäjä, joka on valmis. Mutta hän on valmis, kun hänelle niin sopii!

Viiltävän älykästä ja oivaltavaa!

Voimakas ahdistus kesti muutaman päivän. Ester virui uuden asuntonsa lattialla ja uikutti.

Sitten yhdessä yössä tuli muutos, puut suhisivat uudella tavalla, ilmassa oli unohtunutta kirpeyttä. Syksy oli lähettänyt ensimmäisen tunnustelijan.

....harmoniset kotiutuisivat kesäpaikoistaan ja yksinäiset olisivat taas vähemmän yksinäisiä.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kaisa ja Suketus