Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet

Hän tiesi heti sen nähdessään, kenestä oli kysymys. Luurangon yllä näkyi vielä vaateriekaleita ja se makasi kasvot maata vasten, kädet sidottuna selän taakse. Tämä ei vielä Ruthia hätkäyttänyt, vaan se, mitä luurangolla on toisen käsivarren paikalla – kärjestä miltei olemattomiin ruostunut rautakoukku. Kun luuranko oli kaivettu esiin, ja se lantion muodonkin perusteella oli naisen, Ruth oli entistä vakuuttuneempi, että kyseessä oli Jemima Green, joka tunnettiin myös nimellä Koukkumuori. Jemima Green otti rahasta kasvattilapsia, ja hän joutui tuomiolle murhattuaan lapsen, jolle hän oli toiminut sijaisvanhemman kammottavana, viktoriaanisena irvikuvana. Hänen uskottiin tappaneen ainakin kaksikymmentä muuta lasta. Käsi ei keinuttanut kehtoa vaan...

Elly Griffithsin Kadonneet ja kuolleet (The Outcast Dead, Tammi 2019, suomennos Anna Kangasmaa) on uusin suomennettu Ruth Galloway –mysteeri. Historiaan, arkeologiaan ja jännitykseen hurahtaneena olen hyvin innostunut palaamaan Ruthin ja hänen kollegoidensa kaivauksille, jossa tällä kertaa odottaakin kuuluisa Koukkumuori. Ruth on vähemmän innoissaan, kun saa kuulla amerikkalaisten haluavan kuvata hänen kaivauksiaan ohjelmaansa Naiset, jotka tappavat. Heidän ryhmästään ainoastaan tutkija Frank Barker, jota viktoriaaninen aika kiinnostaa, saa armon Ruthin mielessä. Hän jopa kiusoittelee Frankia viktoriaanisten murhaajattarien asiantuntijaksi. Heillä on paljon tietoja vaihdettavana ja koska kemiat toimivat, he ovat paljon yhdessä. Frankilta Ruth saa kuulla Koukkumuorin pitäneen Kuolleiden lasten kirjaa. Siihen on kirjattu jokainen kuollut lapsi ja viereen on kirjoitettu pieni runo. Lämminsydämisen, mutta hieman karhean komisario Harry Nelsonin mielestä Ruth viettää säädyttömän paljon aikaa arkeologikollegansa seurassa. Hän huomaa ärtyvänsä joka kerta nähdessään työparin yhdessä. Ihmissuhteet Griffithsin trillereissä ovat kuin sahramia, värikästä ja hyvin herkullista kelttiläisen jännityksen yllätyksellisyyttä lisäten. Arkeologia on iso osa tarinaa, suorastaan nykypäivän rikosten sytytintä: Vaarallinen marskimaa alkaa synnyttää Koukkumuorin kaivausten ympärille pelottavaa lapsisieppausten kehää. Yhteisö joutuu kauhun valtaan ja Nelson vereslihalle, sillä onhan hänellä vielä selvittämätön lapsensurma taakkanaan. Pelätessään uusia selvittämättömiä rikoksia hän suostuu ylikonstaapeli Dave Cloughin ehdotukseen ottaa mukaan psykologinen profiloija Magde Hudson, jota hän yksityisesti nimittää saatanan itsestäänselvyyksien kuningattareksi.

”Eli tässä on kysymyksessä nainen”, Magde aloittaa vieden saatanan itsestäänselvyydet kokonaan uusiin ulottuvuuksiin. ”Nainen, jota epäillään kolmen lapsensa murhaamisesta. Naiset, jotka surmaavat lapsiaan, kärsivät usein masennuksesta.”

Ihanko totta, Nelson ajattelee. Ja hän kun luuli, että lapsenmurha on yleensä merkki siitä, että kaikki on kunnossa.

”Mutta he ovat taitavia pitämään yllä kulisseja. Heille voi olla tärkeää, että kaikki näyttää mahdollisimman täydelliseltä.”

Tahtomattaan Nelson ajattelee Liz Donaldsonin tahratonta kotia...

”Liz Donaldson on sairaanhoitaja. Hän ymmärtää oireita ja niiden hoitamista. Hän tietäsi tarkkaan, mitä lääkärit ja hoitajat tutkisivat.”

”Mutta hän ei ole ollut töissä pitkään aikaan”, Judy sanoo. ”Hän lopetti ennen ensimmäisen lapsen syntymää.”

”Sekin voi merkitä jotain”, Magde sanoo. ...saattanut haluta todistaa olevansa yhtä fiksu tai fiksumpi kuin hänen lapsiaan hoitavat ihmiset.”

”Ai tappamalla lapsensa, vai” Nelsonin on vaikea estää epäuskoa kuulumasta äänestään.

Magde pysyy tyynenä. Hän on kerran sanonut Nelsonille, että tämän vihamielisyys häntä kohtaan kertoo ihailusta, jopa viehätyksestä. Sen jälkeen Nelson on yrittänyt vältellä Magdea parhaansa mukaan. Mutta hänen harmikseen Magdea konsultoidaan miltei aina, kun on kyseessä tärkeä tapaus. Nelsonin pomo, ylitarkastaja Whitcliffe pitää Magdea nerokkaana.

Ihastuin Ruth Galloway -mysteereihin jo kirjoissa Risteyskohdat ja Januksen kivi. Keväällä 2020 sarjassa ilmestyy Aavekentät. Olen lukenut paljon rankempaakin, mutta pidän tunnelmasta,  jonka kaivaukset, mennyt maailma, vuoksi ja luode, kahlaajat, virvatulet...kietovat rikosten ympärille. Olen aina tiennyt vereni kiertävän suolaisena merenä, kaipuuni olevan suolaiset merituulet. Ehkä näin on sinullakin...

Huumori trillerissä on jopa minulle mieleen ollessaan kuin brittiläinen marskimaa kelttiläisellä mytologialla: houkuttavaa, tummaa, arvaamatonta, salaisuutta tihkuvaa, vaarallista. Sellaista kuin ovat Ruth Galloway –mysteerit, joita lukiessa kohtaat rikokset historiassa, rikokset ajassamme ja myös usein roomalaiset jumalattaret, joista etenkin Hekate, yön ja noituuden jumalatar vaeltaa vaatimassa oikeudenmukaisuutta. Se täyttyykö oikeudenmukaisuus on kiinni komisario Nelsonin ryhmästä kaikkineen sekä tietysti Ruthista, arkeologistamme, jonka sydän sykkii marskimaalle ja omalle lapselleen. Kiihkeästä Ruthista, joka on täydellinen päähenkilö Griffithsin kaikille trillereille ja nyt myös Kadonneet ja kuolleet tarinalle. Katsoessani kirjan kaunista kansikuvaa, näen tapahtumat salaisuutta kantavassa patsaassa ja kuulen miten ”satoi, ja tuuli puhalsi verhot sisään” lasten kadotessa.

Et ehtinyt puhua, mutta kaipaamme hiljaisuuttasi,

et ehtinyt kävellä, mutta kaipaamme askeleitasi.

Rakkain lapsi, suloinen piltti,

nyt laulat ja tanssit enkelten kera.

Oli poskesi viileä ja pehmyt kuin lumi...

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirjasähkökäyrä

Dekkarit Leena Lumissa