Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen

Henkilö, josta sukeutuu ajan myötä monien painajaisten kauhukuva, on usein aluksi teini-ikäinen  haaveilija, jonka maailma on jakautunut kahteen: todellisuus on karua ja lannistavaa,mutta hän tekee siitä siedettävämpää väkivaltafantasioiden avulla. Itsetuntoa uhkaavat asiat hän kokee suhteettoman voimakkaasti. Hän kantaa kaunaa. Hän tunnustelee usein vanhoja arpiaan.

Väkivaltafantasiat vaihtuvat mielikuvaharjoitteluksi. Hän opettelee toimintasuunnitleman ulkoa ja hioo mentelmiään. Hän on tarinan kaltoinkohdeltu sankari. Hahmogalleria on suuri, mutta kaikista kauhistuneista kasvoista häntä katsovat tuskaisat silmät. Hänen kokemusmaailmaansa kannattelee vampyyrimainen periaate: Hänen oma riittämättömyydentunteensa katoaa, kun hän saa uhrin täydellisen käskyvaltansa alle, kun hän pystyy teoillaan osoittamaan uhrinsa avuttomuuden. Avuttomuus on tunne, jonka hän tunnistaa itsessään ja jota hän itsessään vihaa.

Michelle McNamaran tositarinaan perustuva jännityskirja Katoan yön pimeyteen (I’ll be gone in the Dark, Atena 2019, suomennos Aura Nurmi) kertoo yhden naisen syväsukelluksesta pahan keskiöön, mieheen, joka on syyllistynyt ainakin viiteenkymmeneen raiskaukseen, kolmeentoista murhaan ja useihin murtoihin. Ymmärrän hyvin kirjailija Michelle McNamaraa, joka käytännössä antoi elämänsä ja ehkä jopa terveytensä jahdatakseen miestä, jonka hän halusi vain saada telkien taakse ikiajoiksi. Michellen sytytys käynnistyi hänen ollessaan neljätoistavuotias, kun naapurissa murhattiin nuori nainen. Hän alkoi kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, yhteneväisyyksiin, tilastolliseen mahdollisuuteen ja ennen kaikkea toimintamalliin. Luonnollisesti poliisi teki parhaansa, mutta aika ajoin heiltä ote herposi, kun uutta rikosta pukkasi tilalle. Michelle ei hellittänyt hetkeksikään ja hän jakoi auliisti löytämiään vinkkejä poliisiin kanssa ja lopussa vastavuoroisesti. Michellen oivallus oli yhdistää saman tekijän teoiksi ne, joita poliisi piti kolmena eri rikoksena. Michelle nimesi miehen Golden State Killeriksi. Vaikka rikollista ei oltu vielä tavoitettu, Michelle kirjoitti kirjan, jonka koko nimi on Katoan yön pimeyteen Tositarina yhden naisen pakkomielteestä jäljittää Golden State Killer. Miestä nimitetään myös Itäiseksi raiskaajaksi (East Area Rapist) sen mukaan, missä hän toimi. Kirjassa usein vain IR. Raiskaaja kuitenkin toimi myös etelämpänä, joten hän oli silloin Original Night Stalker. Lopulta Michelle tajusi tekojen takana olevan saman pedon. Hän tunsi hyvin maastot, asuinalueet, oli tietoinen asukkaista, iski paria poikkeusta lukuunottamatta yksikerroksisiin taloihin, että ulospääsy oli varma, hän vaikutti älykkäältä tuntumatta siltä, hän oli aluksi ’vain’ raiskaaja’, lopulta hänestä sukeutui järkyttävä sarjamurhaaja.

Manuela Witthuhn murhattiin Irvinessä 5. helmikuuta 1981.

Keith ja Patrice Harrington murhattiin Dana Pointissa 19. elokuuta 1981.

Lukijana olen ollut mukana pimeässä, sillä ensinnäkin toimittaja ja käsikirjoittaja Michelle McNamara kiinnostaa minua. Tiedän tunteen, kun joku asia alkaa viedä...Michelle asui Los Angelesissa ja piti suosittua True Crime Diary –blogia sekä ehti tutkia Golden State Killeriä vuosia. Mikä sääli, että hän menehtyi nukkuessaan juuri vähän ennen kuin murhaaja saatiin kiinni ja vain 46 –vuotiaana. Itseasiassa hän kuoli ennen kuin kirja oli valmis ja sen viimeisteli hänen miehensä, näyttelijä Patton Oswalt. Teoksen johdannon on kirjoittanut kirjailija Gillian Flynn.

Kuvassa Michelle työskentelemässä eli rauha täydelliseen keskittymiseen oli yöllä ja netti toi kaiken hänen ulottuvilleen. Hän antoi poliisille havaintojaan ja hän itse ystävystyi muutamien tapausta tutkivien kanssa. Näitä olivat mm. rikosetsivä Bill McGowen, rikosetsivä Richard Shelby ja rikostutkija Paul Holes jonka kanssa he ajoivat murhapaikat läpi.

Kuvassa rikostutkija Paul Holes, joka mainitsee Michellen olleen luonnonlahjakkuus, jolta hän sai tietoja, joihin ei ollut aiemmin törmännyt.

Hän lisää, että McNamara oli jäsen Golden State Killeriin keskittyvässä työryhmässä siinä missä muutkin.

"Hän oli työparini tässä tutkinnassa", Holes sanoo." Hän oli itsestään selvästi osa työryhmää. Michelle pääsi käsiksi tietoihin, joihin muut eivät."

Kiitettävästi kirjan alussa on mainittu uhrit ja sitten virkavallan edustajat. Gillian Flynn puolestaan kertoo koukuttuneensa heti:

”Kirkaisu on pesiytynyt kurkkuuni pysyvästi.”

Gillian jatkaa tavalla, jota ei voi olla tajuamatta:

Haluan tietää lisää Michellestä. Kuka oli tämä nainen, johon luotin tarpeeksi seuratakseni häntä mustimpaan painajaiseen? Millainen hän oli? Miksi hän oli sellainen kuin oli? Mistä hänen luontevuutensa oikein kumpusi? Eräänä kesäisenä päivänä sain itseni kiinni ajamasta Oak Parkiin, joka on parinkymmenen minuutin ajon päässä Chicagon kodistani. Ajoin kujalle, mistä nuori nainen löydettiin ja missä kynäniekka Michelle löysi kutsumuksensa. Vasta perillä tajusin, miksi olin tullut. Tein omaa tutkimustani, jahtasin poikkeuksellista pimeyden metsästäjää.

Lukijani voinevat arvata, että luin tätä kuin tietokirjaa. Kuin olisin lukenut vaikka Mengelen elämäkertaa, joka vei minut paljon pidemmälle kuin kirja...Olin mukana. Ja tämä oli tapahtunut niin monelle. Lukiessani uhreista, heräsi monenlaisia kysymyksiä ja kyllä niitä kirjan mukana herääkin enemmän kuin tulee vastauksia. Pidin mielettömästi Michellen tyylistä kirjoittaa. Hänhän on syntynyt analyytikoksi! Sen lisäksi, vaikka hän nojasi faktoihin, hänellä oli vaistoa sellaiselle, mikä ei ollut tiedossa, ei näkyvissä. Ihailen McNamaraa, sillä hänhän on siirtänyt itsensä kuin syrjään. Pelolle ei ollut tilaa, kun käynnissä oli jahti. Ja mikä keskittymiskyky hänellä olikaan! Kaiken lisäksi hän sai minut, karttojen vihaajan tutkimaan kirjan karttoja. Opettelin paikannimiä samaa tahtia kuin luin uusista tapauksista. Vihasin jokaista raiskausta, jokaista murhaa ja halusin vain, että saalis saadaan kiinni. Olen iloinen, että ei ole tarvetta sanoa uhrien olleen mitenkään tyrkyllä, vaikka mikään ei oikeutakaan murhaa. He olivat kunnollisia tyttöjä ja naisia, monet pienten lasten äitejä. Tapaus tapaukselta kaunani kasvoi, mutta Michellen tyyli piteli minusta kiinni. Helsingin Sanomissa maanantaina 7.10. on Jukka Petäjän ansiokas juttu Kirjailija paljasti sarjamurhaajan. Luin Petäjän tekstin tarkoituksella vasta nyt ja hyvä niin, sillä juttu paljastaa paljon. Halusin aloittaa Michellen kanssa nollasta. Petäjän jutussa kirjailijan aviomies, näyttelijä Patton Oswalt mainitsee jotain oleellista vaimonsa kirjasta:

”Prosessi oli rankka. Kirjan kirjoittaminen vei aikaa, koska hänen täytyi yhdistää oma kaunokirjallinen kirjoitustyylinsä ja samalla tarkistaa koko ajan jokainen kirjan fakta, jotta kirja pitäisi yhtä toden kanssa. Tekstin imu ei saanut kuitenkaan kärsiä”, Patton Oswalt kertoi HS:lle.

Tässä se tuli: Järkyttävä todellisuus sellaisena kuin se on tapahtunut ja sitten miten kertoa se niin, että lukija jaksaa niin paljon yksityiskohtia. Minä suorastaan nyt janosin teknistä tutkintaa, sillä halusin tietää, missä murhaaja tekee virheen. Arvasin, mihin ratkaisu tulee perustumaan, mutta en miten, sillä onneksi olin jättänyt Petäjän ansiokkaan jutun tähän iltaan. Paljastan, että odotin tätä teosta kuumana: Arvasin tässä olevan sellaisen naisen kertomuksen sillä tavalla kerrottuna, että tätä en lukematta jätä!

Michelle kirjoitti loppuun ensimmäiset jälkisanat, mutta hänen kuoltuaan uudet kirjoitti Michellen puoliso Patton Oswalt ja lisäksi on Liite Kirja, jonka avulla murhaaja löydettiin: Joseph James D’Angelon pidätys. Tämän kertominen ei vie tarinalta voimaa, sillä tiedämme murhaajasta vieläkin varsin vähän, mutta kirjassa selviää muutamia vastauksia vaikka kysymyksiin ’miksi hän oli niin alemmuudentuntoinen?’ ’miksi hän oli kuin koko ajan poliisia edellä eli miten voi niin kadota pimeyteen?’ ja jotain muutakin. Kirjasta on tekeillä HBO:n dokumenttisarja, jota epäilen monen odottavan. 

Loppusanat tässä ovat Michelle McNamaran Kirje vanhalle miehelle, josta otan muutaman pätkän:

Sydämet takovat. Suut kuivuvat. Jäi mysteeriksi, miten todella saatoit olla lihaa ja verta etkä haamu. Olit kovapohjainen kenkä, jonka kosketus tuntuu vain hetken. Sidottuihin käsiin sohaistu hoitoöljyn peittämä penis.”Runkkaakin kunnolla.” Kukaan ei nähnyt kasvojasi. Kukaan ei tuntenut ruumiisi täyttä painoa. Silmät sidottuina uhrien piti luottaa haju- ja kuuloaistiinsa. Talkin hieno kukkaistuoksu. Aavistus kanelia. Verhotankoon ripustettu tuulikello. Putkikassin avautuva vetoketju. Lattialle putoilevat kolikot. Vinkaisu, nyyhkäisy. ”Voi äiti”. Ohi vilahtavat syvänsiniset tennistossut.

Erään uhrin puhelin soi 24 vuotta raiskauksen jälkeen. ”Leikitäänkö?” miesääni kuiskasi. Sinä. Uhri oli siitä varma. Ryvit nostalgiassa...”Muistatko leikkihetkemme?”

*****

Alkuperäiskansi: Sarah Brody

Kuvat: Getty Images

Kirjailijan kuva: Robin Von Swank

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Edith/Sivusuhteita  Kirjasähkökäyrä  Kirjamies  ja  Elegia

*****

Dekkarit Leena Lumissa