Kuka voisi unohtaa pientä muovisormusta, jossa oli perhonen. Ei ainakaan rikosprofiloija Sebastian Bergman, jolle sormuksesta oli tullut hänen tekojensa primus motor. Kun hänen kätensä irtosi tsunamissa pienen tyttärensä kädestä, hänestä kuoriutui entistä parempi ja sekasortoisempi profiloija, mutta yöt...miten selvitä öistä, jolloin itsesyytökset nakersivat häntä kuin joku jyrsijä. Tuhat jyrsijää. Naiset. Aina eri nainen, jossa olisi haastetta, mutta missään tapauksessa hän ei saanut olla kasvaja, nainen joka yrittää jäädä.
Hän vaistosi kaikkien naisten olevan erilaisia ja oli siksi kehittänyt erilaisia taktiikoita joista valita, joita kokeilla, tunnustella ja vaihtaa tarvittaessa.
Sebastian sai nautintoa tuntiessaan hallitsevansa tapahtumien kulkua. Hän hyökkäsi ja väisti ja viimein, jos oli pelannut korttinsa oikein, täydensi kaiken fyysisellä nautinnolla. Mutta Clara Lundin kanssa kaikki oli sujunut liian helposti. Aivan kuin viiden tähden hotellin mestarikokkia olisi pyydetty paistamaan muna. Hän ei päässyt näyttämään taitojaan. Se oli tylsää. Se oli pelkkää seksiä.Ihan tarkoituksella aloitin sitaatilla kirjasta, joka on ensimmäinen Sebastian Bergman -dekkari. Olen lukenut jokaisen ja suosittelen lukemaan sarjan kokonaan tai ainakin joitain niistä, muuten et ehkä ymmärrä Bergmanista ja muutamista murharyhmän henkilöistä syvintä juurta. Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin uusin Sebastian Bergman -dekkari on Syyllisyyden taakka (Skulden man bär, Otava 2023, suomennos Tuomas Renvall), jossa Hjorth&Rosenfeldt rakentavat niin oudon kuvion, että sitä ei usko kukaan muu kuin Sebastian Bergman. Mies, jonka esimiehenä on eräs, ainoa nainen, joka voi häntä kyykyttää ja komentaa menemästä sänkyyn seksin tai minkään muunkaan takia, paitsi nukkumisen. Siihen on syynsä! Ja nyt Bergman ei halua mitään muuta kuin totella. Koska ruumiita tulee ja eräs erityinen, Bergman alkaa musertua, sillä yksi uhreista on erään läheisen sukulainen. Ja vaikka murharyhmä ei haluaisi, kaikki liittyy jollakin tavalla Bergmaniin. Kaikki! Myös halpa muovisormus koristeenaan perhonen...
Jo toisen kerran hänet on haastettu vai olisiko kuinka mones, mutta Hinde oli kovin. Eroavuuksia löytyy ja juuri kun Bergman huomaa miten helppo haasteesta tulee, kunnes eräs nälkäinen käärme herää...
Sebastianin taitavuus psykologisena profiloijana, sarjamurhaajien tunnistajana lähtee siitä, että vain rantahiekkaan piirretty viiva erottaa hänen oman toimintansa sarjamurhaajista. Sama käyttövoima, sama lähtökohta. Vaikea lapsuus ja sen syvät traumat, huono itsetunto ja tarve vaikuttaa voimakkaalta. Alituinen ahdistus, joka pyörii ikuista kehäänsä fantasian ja sen toteuttamisen välillä. Siinä missä Sebastian fantisoi seksuaalisesta vallasta, sarjamurhaaja fantisoi toisen elämästä ja kuolemasta päättämisestä. Vain seuraukset ovat eri, mutta silti: Aalto tulee ja pyyhkii viivan pois. Rantahiekka on tasainen ja jäljellä on vain pimeys ja outo jyly…
Tämä ei ole paljastus eikä joskus viljelemäni harhautus, mutta voi olla, että joku haastaa itsensä ja aloittaa tästä kirjasta. Sebastianin persoona....Ensin naiset ovat hulluina häneen ja sitten kiroavat. Tavallaan Ursulakin, joka on murharyhmässä:
Ursula jos kuka tiesi, mitä saattoi seurata, kun päästi tuon miehen osaksi elämäänsä. Sebastian oli monessa mielessä kävelevä katastrofi, ja hänen ilmestymisensä oli kääntänyt....Vasta viime aikoina kaikki oli näyttänyt helpottavan.
En ole ikinä ollut tykästynyt kahden kirjoittajan kirjoihin, sillä se tuntuu estävän kuulemasta ’kuka puhuu? kenen ääni tämä on?’ Michael Hjorth& Hans Rosenfeldt muuttivat tätäkin kuviota. Lisäksi alan kokea jo nostalgiaa poliisipäällikkö Höglundin kohdalla, sillä hän on niin Wallander, niin Wallander...Koska en aio spoilata tämän loistavan dekkarin juonta, niin totean vain, että Oppipojan veroinen huipputrilleri!
*****
*****
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti