Pirkko Soininen: Signe

Mustat varjot liikkuvat ummistettujen silmieni edessä. En jaksa raottaa luomiani. Näkymä on kuitenkin aina sama: sänkyjen rivistö, kohoumat lakanoiden alla. Hämärä, alivalotettu huone.

Päivät toistuvat ja sekoittuvat.

Mieluummin katson pääni sisälle, camera obscura, mitä minulle tänään tarjoilet?

Pitkään aikaan en näe mitään, vain kaihinharmaata sumeutta

Sitten se ilmestyy...samaan tapaan lumoavasti kuin kuvia kehittäessäni....Ihme se oli, ja siihen ihmeeseen en koskaan kyllästynyt.

Pirkko Soinisen fiktiivinen elämäkerta Signe (Signe, Bazar 2024) kertoo valokuvaaja Signe Branderin elämästä. Siitä sairauden heikentämästä, kun hän makaa sipoolaisessa sairaalassa tuberkuloosin uuvuttamana kuin niistä vuosista, jolloin hän ja kamera kulkivat kaikkialle yhdessä. Siinä kylmän ja hien vaihtelussa Signe ehti muistella monia asioita. Vaikeaa äitisuhdettaan, sotaa, nälkää, mutta ennen kaikkea muuta valokuvaamista. Kun hän ei enää kuvannut Helsingin kaupungin museoille, hän kuvasi myös Suomen valittuja kartanoita, joissa ensi kertaa näki ihmisten kahtiajaon. Nälkäisen lapsen katse saattoi piirtyä kartanokuvaan vain koska Signe halusi niin. Pieni poika saattoi seisoa herraskartanon puuhun syrjässä nojaten ja sehän näkyi! Hän kuvasi pyykkäreitä työssään ja mursi rajan kuvattaviensa ennakkoluuloilta kuvaajaa kohtaan. Hän kulki kaduilla ja satamissa kuin kuumeessa kuvaamassa työläisiä, kun jo seuraavana päivänä oli kuvatilaus johonkin paremman väen tilaisuuteen. Voisi luulla sairauden vieneen kuvaamisen, mutta Signe vain jatkoi, sillä hänen huonot silmänsä jatkoivat kuvaamista hyvän valon päivinä. Niiden kuvien arkisto oli muisti. Joskus sairaus oli kuin eläin, joka söi häntä sisältä, kun jo kohta taas Signe vaelsi kaduilla. Muistoissaan.

Signe muistelee isän kuolemaa ja miten sen jälkeen muuttivat Helsinkiin. Siitä alkoi hänen rakkautensa kaupunkiin, ja hänestä tuntui kaupunki vastaavan hänen rakkauteensa. Katu kadulta kaupunki tuli iholle. Sillä oli niin monenlaiset kasvot, mutta Signe viihtyi eniten katsomassa arjen menoa. Tuulelta tuoksuvat lakanat pyykkinaruilla. Kauppatori ja sen vilinä. Lokkien huudot ja huivipäiset naiset. Miehet tupakka huulessa roikkumassa. Ja torin tuoksut, leivät, savustettu liha, tupakat, hiki ja meri, joka laveerasi liian runsasta usvaisemmaksi. 

Kotiin palatessa äiti aina moitti jostakin, mutta Signe aivan tanssii, sillä hän on tavannut Daniel Nyblinin! Hän pääsee Nyblinille harjoittelijaksi. Iloitsen Signen puolesta ja kumarrun kohti yhtä kuvaa toimistoni hyllyllä. Siinä kuvassani lukee Nyblin. Ja vielä toisessakin. Porissa Nyblin oli laadun tae ja varmaan sitä jo Danielin aikana Helsingissä. Eiväthän pääkaupunkilaiset olisi muuhun tyytyneet. Herra Nyblin on erittäin tyytyväinen harjoittelijaansa ja kerran he juovat yhdessä sherryä.  

Pirkko Soinisella on tapa innoittaa minua niin kovasti, että voisin kertoa langostani, joka on loistava kuvaaja niin lehtikuvaajana kuin luonnossa. Tai siitä, miten hyvä olo voi tulla kun kuva onnistuu. Olen vähän kuin Nyblin opetti: Valokuvan tulee olla myös vähän taidetta. Siinä pitää olla tunnetta. Tarkkuus häviää kuvan lumolle!

Oi Pirkko, minkä teit ja taas innostun hirveästi. Olen lukenut ehkä kaikki Pirkko Soinisen kirjat. Ellenistä luin ensin tietokirjan, mutta vasta Pirkko teki hänestä minulle liki. Wivi Lönnistä hän kirjoitti niin, että oli kauniin rohkeaa. Valosta rakentuvat huoneet. Runokirjat Murretut päivät ja Avataan siiven alta ovat valuneet vereeni kuin kuuma laava. Juuri vähän aikaa sitten Soinisen Kipulintu, joka oli huikeaa flamencoa ja lumiaavan salaisuutta. Pirkko Soininen on... Hän on minua.

Niin on myös Signe. Miten nämä naiset Ellen, Wivi, Maila ja Signe minuun tulevatkaan. Lukija samaistuu ja rivien välit kujertavat kuin kyyhkyset. Jos olet hiljaa, saat kuulla mitä ne kertovat. Koska olen sekä lyyrinen että historiallinen sielu, riemuitsen näistä paloista mennyttä maailmaa. Pirkko Soininen tarjoaa sekä historiaa että nautintoa. Ilman tällaisia kirjoja ei ole kohta mitään, sillä niin vähän enää kirjoitetaan kirjeitä. 

Kun valokuvauksesta puhutaan, muistan heti kirjan Heidi Köngäs Vieras mies. Valokuvaus on niin kiinnostavaa ja se oli ammatti, johon naimaton nainenkin saattoi päästä itse tienaamaan. Heidin kirja on fiktiota, mutta jos valokuvaus ja mitä siihen voi liittyä kiinnostaa...

ELÄMÄ, SILMÄNRÄPÄYS. Kuolema, ikuisuus.

MINÄ RAJASIN TILAN, pysäytin ajan ja vangitsin valon.

     Nyt siirryn tilasta tilattomuuteen, ajasta ajattomuuteen,

valosta kirkkauteen.

      Jäljelle jäävät kuvat, minun.