Joskus kirja löytää lukijansa ja niin minulle kävi nyt. Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society, Otava 2010, suomennos Jaana Kapari-Jatta) on elämäni etiäinen, sillä olematta Juliet löysin aivan liikaa yhtymiä omaan elämääni... Kirjassa ollaan Kanaalisaarilla eli tarkemmin ottaen Guernseyn saarella. Päähenkilö Juliet on suosittu kolumnisti, joka nyt pyrkii kovasti kirjailijaksi. Hän on kranttu miesten suhteen ja siksi naimaton – vielä. Julietin idea on tuoda esille lukemisen autuutta ja sitä miten se vaikuttaa ihmiseen. Merkillisen sattuman kautta Juliet alkaa kirjeenvaihtoon Guernseyn asukkaiden kanssa. Lopulta saarelaiset ja koko saari vievät hänet täysin. Julietilla on selkärangassaan taju, että ihmisen autuus on lukea ja asua saarella! (Samaa mieltä ja siksi asun saarella!)
Saksalaiset valtasivat Guernseyn saaren 30.6.1940 ja tästä alkoi saarelaisten kujanjuoksu. Suurin osa lapsista evakuoitiin Englantiin, osaa ei. Nälkä, syyhy, täit, epävarmuus, mielivalta saivat saarelaiset, myös ne, jotka eivät olleet aiemmin lukeneet yhtään mitään, takertumaan kirjoihin ja näin syntyi kirjallinen piiri, johon myös Juliet myöhemmin mantereelta siirtyi. Tapahtui paljon asioita, joihin liittyi salainen porsaspaisti-illallinen, vakava romanssi saksalaisen sotilaan ja saarelaisen Elizabethin välillä, sekä kaikki se mitä siitä sitten seurasi, mutta yhtäkaikki, tapahtumat kirjautuivat uskomattomaan kirjeenvaihtoon, jossa tunneskaalat heittelivät syvästä epätoivosta täysin hulvattomaan menoon, jossa usein mukana neiti Isola Pribby. Mutta kaikki alkoi kuitenkin Will Thisbeestä:
On Will Thisbeen ansiota, että piirimme nimeen tuli perunankuoripaistos. Olipa saksalaisia tai ei, hän ei tosiaankaan suostu lähtemään kokoukseen, jossa ei ole mitään purtavaa! Syömisestä tuli siis osa ohjelmaamme. Koska Guernseyllä oli tuolloin niukasti voita, vielä vähemmän jauhoja eikä lainkaan sokeria, Will kehitti perunankuoripaistoksen: perunasosetta täytteeksi, siivilän läpi puristettua juurikasta makeuttajaksi ja perunankuoria taikinakuoren sijaan. Willin reseptit ovat yleensä epäilyttäviä, mutta tästä tuli suosikki.
Kuvitelkaa tuota aikaa ja peribrittiläisyyttä sekä saarta, joka on niittyjä, notkelmia, merta, kartanoita, kivikautisia hautoja, noitien loukkoja, normannien kivimökkejä, hurjia kalliojyrkänteitä ja pikkuruista kirkkoa, jonka jokainen tuuma on rikottua posliinia ja murskattua keramiikkaa. Kuvitelkaa sinne kirjallinen Juliet, jolla on aivan liian omahyväinen ja aivan liian innokas kosija Mark. Ehkä Juliet pakeni saarelle?
Heittäydyn pitkäkseni ja katselen taivasta, joka hohtaa tänään kuin helmi, ja hengitän ruohon lämmintä tuoksua ja leikin ettei Markham V. Reynoldsia ole olemassakaan.
Tulin juuri takaisin sisään. On kulunut useampi tunti – laskeva aurinko on reunustanut pilvet loimuavalla kullalla ja meri voihkii jyrkänteen juurella. Mark Reynolds? Kuka hän on?
Tässä on nyt kirja, josta voi sanoa kevytlukuinen, mutta ei tyhjänpäiväinen, viehkeä, mutta ei imelä. Tämä loistava Mary Ann Shafferin kertojan lahja kulkee brittiläisillä ja irlantilaisilla geeneissä. Se on uniikkia ja sitä ei voi jäljitellä, mutta koska kirjailija sairastui vakavasti juuri ennen kirjan valmistumista, kirjailijan sisarentytär, lastenkirjailija Annie Barrows oli juuri oikea henkilö saattamaan romaanin julkaisukuntoon. Kirja kantaa sitä kertojaääntä, jota saarilla on kuultu vuosituhansia takkojen ääressä, kun ulkona on riehunut syysmyrsky tai mereltä on noussut sankkaa usvaa, se ääni soi tässä kirjassa täydellisen puhtaana, välillä andantino ja yhtäkkiä taas lento, sillä mytologia ja noidat haluavat tehdä vakuuttavan sisääntulon. Molli ja duuri sekoittuvat, sillä samaan aikaan kun saaren kaduilla marssivat jäykin polvin sotilaat hiilisankohattuineen ja tyhjine katseineen kranaatit saappaanvarsissa neiti Isola Pribby sekaantuu yhä enenevässä määrin yliluonnollisiin kiemuroihin. Hänelle eivät enää riitä omatekoiset tinktuurat, joita kaikki pelkäävät, vaan hän löytää frenologian, jossa pään muhkuroita koettelemalla löydetään ihmisen todellinen sisin. Tämän jälkeen kenenkään saarelaisen pää ei ole enää turvassa Isolan kiihkeiltä sormilta ja öljyä lieskoihin heittää Julietin kustantaja Sidney, joka lähettää Isolalle 1800 –luvulla julkaistun opuksen nimeltään Frenologian Ja Psykiatrian Uusi Kuvitettu Itseopiskelukirja Sisältäen Koko- Ja Muototaulukot Ja Yli Sata Piirustusta.
Ja nyt en paljasta juonta, mutta pakko sanoa, että eräs herra A:a taitaa omata Isolan kykyjä, sillä kirjassa tulevat myös esille eräs Rilken nahkakantinen runoteos, elokuva Tuulen viemää ja Oscar Wilde! Oscar Wildestä blogini alkoi… ja kirja päättyy huimaan yllätykseen, jonka aiheuttaa allekirjoitus O.F.O´F.W.W. eli Oscar Fingal O´Flahertie Wills Wilde, jonka nimen Speranza aikanaan pojalleen antoi. Rainer Maria Rilke taas on kovasti mullistanut elämääni, kuten myös elokuva Tuulen viemää…Tuntuu kuin juuri nyt olisin itse mukana jossain kelttiläisessä tarinassa…
Tässä huumaava kirja, joka maistuu paremmalta kuin Will Thisbeen flambeeratut kirsikat. Itse asiassa tämä teos maistuu kirjoilta, perunakuoripaistokselta, ystävyydeltä, huumorilta, mereltä, rohkeudelta ja outoa kyllä myös porsaspaistilta, mutta jälkimaku hivelee kitalakea ja sielua, sillä se on laadukas kuin upein Chablis, joka nautitaan rakkaudelle.
*****
Tämän kirja ovat lukeneet monet, mutta ainakin Krista ja
Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on Mary Ann Shafferin esikoisromaani, jonka viimeisteli tätinsä puolesta lastenkirjailija Annie Barrows. Shaffer ehti kuulla unelmansa toteutuvan, mutta ei valitettavasti ehtinyt nauttia romaaninsa menestyksesä. Kirjaa on myyty 1,5 miljoonaa kappaletta ja sen oikeudet on myyty 30 maahan.
Mary Ann Shaffer:
"Jos eivät muuta, niin toivottavasti kirjan henkilöt je heidän tarinansa ainakin valaisevat kanaalisaarelaisten kärsimyksiä ja vahvuutta saksalaisten miehityksen aikana. Toivon myös että kirjani välittää sen näkemykseni, että rakkaus taiteeseen - olipa se runoutta, tarinankerrontaa, maalausta, kuvanveistoa tai musiikkia - auttaa nousemaan minkä tahansa ihmisen kehittämän esteen ylitse."
Kirjan kansissa on monia kauniita kuvioita.
En avaa kirjaa, vaikka tiedän sen sisältävän minun elämäni.
- Miksi en avannut?, kysyy moni.
- Runotalo -
kuva Jael
Jos haluat tämän jakkaran, osallistu Sateenkaarentaa Ilonan arvontaan täällä. Se on sinun, jos onnetar suosii. Ilonan sisustusliike on myös kotimaan matkavinkeissäni. Suosittelen!
Antisankaritar, toimittaja Paddy Meehan valloittaa meitä jo kolmannen kerran Denise Minan Viimeinen hengenveto (The Last Breath, LIKE 2010, suomennos Juha Ahokas) dekkarissa. Minä en kuitenkaan elämyskoe Minan Meehan sarjaa enää ainoastaan dekkarina, vaan kertomuksena nuoresta naisesta, jonka vertaista ei ole aiemmin tavattu. Mitä voin sille, että vaikka Paddy olisi jälleen kerran sekaantunut hänelle kuulumattomaan rikostutkintaan ja vajonnut sinne päälleen pudoten ja kuolemaa oikein kutsuen, minua ihailuttaa, itkettää ja naurattaa tämä skottiraivotar, valloittava Paddy Meehan.
Niille, jotka eivät ole lukeneet toimittaja Meehanista aikaisemmissa kirjoissa Veripelto ja Suden hetki, valotan sen verran ja lyhyesti, että Paddy on yksi glasgowlaisen, katolisen monilapsisen perheen lapsista. Uskonto näyttelee perheessä valtaisaa osaa äidin, Trishan, kautta ja äidin kivenkova tarkoitus on kasvattaa lapset katoliseen henkeen, jossa auktoriteetteja ei kyseenalaisteta, synnit käydään tunnustamassa, esiaviollista seksiä ei ole olemassakaan ja lapsia ei saa hemmotella. Jotain menee kuitenkin pahasti pieleen, sillä Paddy kapinoitsee ja kyseenalaistaa kaiken jo pikkulapsesta. Muuttaa kotoa, asuu jonkun miehen kanssa, saa lapsen toiselle, löytää toimittajan työn aloittaen lähettinä ja sekaantuu kerta kerralta verisempiin rikoksiin tutkintapuolella täysin itsesuojeluvaistottomana. Trisha on kokonaisvaltaisen epätoivoinen ja perheen lempeän isän kuoleman myötä äiti Trisha saakin mafiosolesken piirteitä, jossa katoliset polvirukoukset vaihtuvat suunnitelmaan murhauttaa isä Andrew, joka on pannut paksuksi hänen ainoan elämäntoivonsa, nunnaksi ryhtyneen hurskaan Mary-Annin.
Viimeisessä hengenvedossa Paddyn entinen kollega ja poikaystävä Terry löytyy rumasti surmattuna. Teko on lavastettu kokaiinin liika-annostukseksi, mutta Paddy huomaa oitis lavastuksen eikä aikaakaan, kun hänen syyttävä mielensä kohdistuu ylikomisario Alec Knoxiin. Knox selvästi sekä vihaa että pelkää maanjäristys Meehania, kävelevää naispommia, mutta vaikka Paddy kuinka todistaisi, kukaan ei uskalla koskea ylikomisarioon, joten jutussa täytyy olla mukana jotain paljon pahempaa, suurempaa ja vaarallisempaa…
Pitelemätön Paddy Meehan on valmis taisteluun, kunnes hän itse tajuaa, mikä heikko kohta hänen elämäänsä on tullut: oma poika, Pete, viisi vuotta vanha. Näkymätön vihollinen ottaa maalitauluksi lapsen, koska ei osu maapähkinävoita kaksin käsin ryystävään ylipainoiseen Paddyyn. Ensimmäistä kertaa Paddy joutuu tekemään elämän ja kuoleman valinnan, mutta hän pystyy siihenkin kuin Maria Stuart aikanaan ja laskee kiltisti, mutta ylpeänä päänsä mestauspölkylle voimatta kuitenkaan mitään sille, että suusta tulee nasevia ja murhaajaa yllyttäviä tikareita…,mutta vain pelastaakseen poikansa.
Terry oli ennen kuolemaansa tekemässä kirjaa New Yorkissa asuvista skotlannin katolisista emigranteista ja kuvaajana hänellä oli Kevin, joka myös löytyy kotoaan henkitoreissa ja katoaa tuntemattomaan ambulanssiväen mukana. Vihdoinkin joku muukin kuin nopeaälyinen Paddy, alkaa tajuta, että nyt ollaan tekemisissä niin suuren pedon kanssa, että se on joko pyydystettävä ennen kuin peto saa sinut. Ja kukapa muu asettuu syötiksi kuin meidän antisankaritar Paddy.
Denise Minan niin Viimeinen hengenveto kuin kaksi aiempaa Paddy Meehan dekkaria sisältävät viisi elementtiä, joita ei aina välttämättä löydy muilta dekkaristeilta, eikä yhdeltäkään muulta kaikkia näitä: Ehdoton juonirakenne, joka pitää kiinni loppuun asti. Realistinen kuvaus, jossa ei olla kauniita, kohteliaita ja rikkaita, vaan rumia, rääväsuisia ja köyhiä. Uskonnollinen ristiriita: katolisuus contra muu ympäristö. Musta huumori, joka saa nauramaan, mutta ei vesitä kauhua. Kiinnostavin antisankari kautta aikojen: Paddy Meehan! Toki kuudenneksi voisi mainita skottilaisuuden, sillä se luo oman persoonallisen mausteensa tähän koko luomukseen, mutta ehkä se on jo mukana tuossa realistisuudessa – ainakin osittain.
Minan kirjojen kovia tekoja sopivasti pehmittää Trisha äidin hullu katolisuus, jolla on ihan oma koodikielensä ja se on äidin salakieli soppa, jota tarjoamalla hän voi viestittää aikuisille lapsilleen monenmoista. Vaikkapa, että Paddy on perheen musta enkeli, joka on pilannut koko katraan. Toki tämä polvirukoilija, joka on oudosti itse muuntumassa pappeja tappavaksi salaraivottareksi, Paddyn nasevan verbaalisuuden nujertamana onneksi kääntää mielensä säilyttäen näin sekä perheensä koossa, leskenarvonsa kuin myös välttyen itse joutumasta vankilaan. Sopan salakieli kuitenkin jatkuu. Ja kaiken keskellä ronski, raivoisa Paddy:
Veitsellä aseistautunut McBree oli käynyt Peten kimppuun. Kauhu muuttui yhtäkkiä raivoksi. Paddy tunsi itsensä hyvin rauhalliseksi, hengitys syveni ja jokainen lihas keräsi happea valmiina räjähtämään. Tuntui siltä että hän voisi tuijottaa suoraan aurinkoon silmää räpäyttämättä. Hän etsisi vittupään käsiinsä ja hirttäisi tämän munista.
Hän oli kuuluisa siitä, että saattoi menettää malttinsa ja laukoa sopimattomia totuuksia.
Paddy painoi kasvot käsiinsä. ”Luoja, mä kuolen nälkään. Miten kellään voi olla nälkä tällaisella hetkellä.
En mitenkään voi olla nyt painottaen sanomatta, että mikäli haluatte karmivaa jännitystä, todella suorasukaista ja töykeää skottilaista käytöstä, erittäin vähän makuhermoja kutkuttavaa glasgowlaista ruokaa, paskamaista ilmastoa, mustaa huumoria ja ehdottomasti jotain uniikkia, astukaa Paddy Meehanin maailmaan ja löytäkää Denise Minan dekkarit. Paddy Meehan, lihava Paddy liian pienessä minihameessaan, laittaa miehille jauhot suuhun, syöksyy suoraan tuleen, toimii ennen kuin ajattelee ja syö koko ajan, mutta arvatkaapa mitä: Hän on todella rakastettava ihminen, jolla on suuri ja hellä sydän!
Denise Mina on massasta poikkeava dekkarikirjailija. Varmaan persoonalliseen tyyliin on paitsi henkilökohtainen vaikute myös oma Skotlanti –lisänsä. Kostea Skotlanti, fish and chips, työttömyyden Glasgow, repivät ristiriidat katolisen köyhyyden ja muun väen välillä ja sitten juuri ’se jokin’.
Denise Minan kuudes suomennettu kirja on Suden hetki (The Dead Hour, LIKE 2009, suomennos Juha Ahokas). Dekkari on toinen osa nuoresta paikallislehden toimittajasta Paddy Meehanista kertovasta sarjasta. Paddy Meehanissa ei ole mitään tavallista. Hän on epärikostoimittaja, joka tekee vain yövuoroja päivystysautossa kierrellen yön pahimmat tunnit pitkin Glasgowta etsien elämänsä juttua. Hän ei milloinkaan tyydy vain kirjoittamaan juttua vaan hyppää täysillä mukaan mitä verisimpiin rikoksiin. Teot ovat vaistonvaraisia ja täydellisestä kaaoksesta kertovia.
Suden hetkessä Paddy menee tekemään kotiväkivaltajuttua Glasgown ökyalueelle. Kaunis, menestyvä asianajaja on saanut verisen kuhmun päähänsä. Oven avaa kuitenkin mies, joka lykkää Paddylle verisen 50 punnan setelin ja sulkee oven ennen kuin Paddy tajuaa ottaneensa lahjuksen. Paddy ehtii kuitenkin nähdä naisen ja viestittää silmillään kysymyksen, haluaako nainen lähteä talosta. Nainen puristaa kieltävästi päätään. Hetki on ohi.
Minan kieli on todella ’kroisia’. Sitä kieltä puhuu Paddy ja se väki, jonka kanssa Paddy on tekemisissä, mutta kovin suustaan on suuren sydämen omaava Paddy. Jopa osa poliiseista häviää ’Meehanin likalle’ sanavalmiudessa. Poliisien esimies Sullivankin valittaa: ”Oliko sun pakko ryhtyä toimittajaksi? Etkö voinut pyörittää pitopalvelua tai myydä kosmetiikkaa ovelta ovelle?”
Paddyn suhde poliiseihin, joita hän kuitenkin tarvitsee työnsä takia on hyvin kiintoisa. Nuorena naisena hän joutuu kuulemaan törkeitä ehdotuksia, mutta lataa semmoista tekstiä alle vyön, ettei moni uudesti uskalla. Paddy mielestään mieluummin palaa kuin nai, vaan kuinkas sitten sattuukaan…
Suden hetken kotipahoinpitelyn uhri löydetään kuolleena. Teko on ollut äärimmäisen julma. Ainoa todiste on Paddyn poliisille luovuttama 50 punnan seteli, josta löytyvät rahan ovelta ojentaneen miehen sormenjäljet. Yöpartiossa mukana oleva poliisipari vain on kumman vaitonainen, eikä tunnu havainnoineen partiokeikasta mitään. Paddy tajuaa syyn ja syöksyy vauhtia kiihdyttäen päin kuoleman vaaraa. Tämä nimenomaan on Paddya ja tämä:
”Paddy huomasi olevansa irrallaan muista, yksinäinen sydän maailmankaikkeudessa, aina vähän eri tahdissa kuin muut.”
”Paddy puolestaan oli kertonut, että inhosi ja piti itseään lihavana ja että hänen työtön perheensä oli harmissaan joutuessaan elämään hänen palkallaan, hänellä oli sen takia luonnoton yliote heistä.”
”Hän ei enää uskonut, että pystyisi syömään kurinalaisesti, joten hän päätyi soveltamaan ohjeita puolihuolimattomasti, täydensi aterioita uuniperunoilla tai kylmillä säilykepavuilla. Hän tunsi itsensä alituiseen väsyneeksi, tunsi syyllisyyttä ja luikki häpeissään sivummalle päästämään pahanhajuisia pieruja.”
Ja uusi päätoimittaja Ramage sanoi Paddylle suoraan: ”Kun pääset eteenpäin uralla, saat oppia että uskollisuus menneille sankareille on ajanhukkaa. Sure aikasi, unohda ja ryhdy nuolemaan uuden pomon persettä. Sellaisella alalla me ollaan.”
Glasgowilainen Denise Mina on kiintoisa kirjoittaja. Hän on opiskellut lakia ja kriminologiaa Glasgown yliopistossa, mutta hänen on täytynyt olla myös likellä elämää, josta kertoo, sillä näin todenmakuinen kerronta ei synny tyhjästä. Meehanin tytön maailma on kova, mutta ei epäempaattinen. Ystävistä ja perheestä välitetään, mutta selvästi Mina laittaa Paddyn kulkemaan kadun varjoisaa puolta, mutta hän antaa pääsankarittarensa pitää päänsä pystyssä, heittää herjaa ja selvitä kovien miesten maailmassa hengissä. Paddyn sallitaan myös pahimpien mokiensakin jälkeen säilyttää outo sisäinen ryhtinsä, johon katolisuudella ei ole mitään osuutta. Vaan shokkiyllätyksiä hän heittää tyttöparan tielle: Oih!, miten ikinä jaksan odottaa seuraavaa Minan kirjaa.
Taidan lukea odotellessa uudelleen Minan ensimmäisen Paddy Meehanista kertovan kirjan Veripelto /The Field of Blood, LIKE, 2008)…
Aloitetaan nyt viikko vaikka Denise Minalla, johon olen ihan koukussa etenkin, jos hän kirjoittaa persoonallisesta Paddy Meehanista. Olen lukenut tämän kirjan, mutta jo ennen blogini aloittamista. En ehdi kovinkaan enää lukea muita kuin uusia kirjoja, joten nappaan tähän selostuksen nyt kirjan esittelystä. Tähdennän kuitenkin, että jos innostut tästä sarjasta, lue nämä kronologisessa järjestyksessä, silloin pysyt mukana siinä kehityksessä, josta kasvaa uusi ja itsevarmempi Paddy Meehan, joka 'rökittää' uskomattomalla sisullaan ja täysin ilman itsesuojeluvaistoa kenet vain. Sydämeltään Paddy on niin rakastettava persoona, että takuulla sinäkin pidät hänestä, kunhan annat hänelle mahdollisuuden.
Ja tässä kirjan selostus:
Pieni poika katoaa jäljettömiin kotipihaltaan Glasgow'ssa. Katoamisesta kiinnostuu Scottish Daily Newsin uusi lähetti Paddy Meehan, joka haaveilee katolisten vanhempiensa ja kihlattunsa harmiksi urasta tutkivana journalistina pikaisen naimisiinmenon ja kotiäitiyden sijaan.
Poliisin tutkimukset johtavat kahden nuoren pojan jäljille. Poikien uskotaan toimineen yksin, mutta onko ratkaisu niin helppo? Paddylle tulee kiire kun hän tajuaa, että toinen epäillyistä on hänen sulhasensa serkku. Perhe ei ymmärrä Paddyn kiinnostusta asiaan, ja pian hän saa huomata olevansa vaarallisen yksin.
Denise Minan Veripelto (The Feeld of Blood, LIKE 2008, suomennos Riitta Maaniemi) sijoittuu vuoden 1981 Glasgow'hun - ristiriitojen, nälkälakkojen ja työttömyyden repimään kaupunkiin. Kirja aloittaa viisiosaisen Paddy Meehan -sarjan, jossa seurataan Paddyn vaiheita lehtimaailmassa, omien tavoitteidensa ja muiden odotusten ristipaineessa.
Sinun yksinkertainen hellyytesi
on täyttänyt sydämeni
aamukasteisilla kukilla.
Väkevänä ja hyvänä
polvistut eteeni.
Oi, älä silmiäni katso!
Olet puhunut sanoja,
jotka ovat pysähtyneet seppeleeksi otsalleni.
On kuin huoneestani kaikkialta
loistaisivat ohuet valkoiset maljakot
auringonhohtoa täynnä.
Älä nosta rajua päätäsi nyt,
ettemme loukkaisi käsiämme
pienten maljakoiden sirpaleihin!
- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
kuva Anu
Mian blogissa Chilen Peikkokukkulalla on menossa kiinnostava keskustelu Kaipaatteko kuvia blogin kirjoittajasta? Lähtekää Mialle!
On tutkittu, että mitä enemän on henkilökohtaisia kuvia, sen paremmin blogi 'myy'. Sen olen todennut, että jos postaan uudet lenkkitossuni, niin saan enemmän kommentteja kuin tehdessäni juttua vuoden parhaasta kirjasta;-)
Yllä en ole minä, vaan Savonlinnan oopperajuhlien epävirallinen mainos!
Sydänrasia paljasti salaisuutensa eli blogini arvonnan liput, joita olikin huomattavasti edellistä arvontaa enemmän. Lupasin 100 000 kävijämäärän täytyttyä yllätystä ja se on tämä: Onnetar eli mieheni nosti kolme arpaa ja jokaiselle kolmelle lähtee KOLME KIRJAA! Ja voittajat ovat: Susanne, Leena R. ja Susa! Onnea teille ja kiitos kaikille innokkaasta osallistumisesta. Tiedän osoitteen vain Leena R.:ltä, joten Susanne ja Susa, ilmoitatteko sähköpostilleni yhteystietonne. Paketit lähtevät heti viikon alussa. Mukana on proosaa, puutarhakirjaa, keittokirjaa, jännitystä ja historiaa. Juhlakollaasista mukana on Nadeem Aslamin Elävältä haudatut.
Kiitos kaikille ja olette ihania♥
Leena Lumi
The Winner Takes It All
Mitähän kätkee sisälleen tämä läkkipeltinen sydänrasia...
Täällä on kylmää ja tuulista. Välillä sataa. Päivään tuli kummasti lämpöä, kun sain tämän tervehdyksen Unelmalta. Palloesikko on kuvattu hänen puutarhassaan. Kiitos Unelma! Nyt piristyin niin, että lähden istuttamaan jälleen yhtä kärhöä kiipeämään pitkin vanhaa luumupuuta. Istutan myös kymmenennen (sic!) kartiovalkokuusen. Onneksi Alfauros jakaa tämän harrastuksen kanssani...
Gaudeamus igitur, iuvenes dum sumus.
Post iucundam iuventutem,
post molestam senectutem
nos habetit humus.
kuva Iines
Oli helppoa lähteä luotasi kylläisenä ja ylpeänä,
mutta toista on lähetä oveas nälkäisenä ja pyytävänä.
Älä lyö!
Sinä rakkauden silmin etkö näe muuta
kuin narrin viitan ja hatun riekaleita,
sinä etkö näe: ne on ihoni riekaleita,
jotka tuulessa liehuvat, lepattavat.
Älä lyö!
Ole maa jossa kieriskelen ne irti,
ole virta jossa ne huuhdon pois,
ole varjo suojaava nahkattomuutta
ole hiljaisuus,
ole yö.
- Yrjö Kaijärvi -
Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956)
kuva Jeff Curto
Tätä kohtaa lukiessa tajusin, miksi koen Kaijärven niin voimakkaasti. Kaarlo Sarkia kuuluu suosikkirunoilijoideni kärkikaartiin ja Uuno Kailaalta olen löytänyt tajunnan räjäyttävän, kohtalokkaan runon Kumpi?
Ennen kuin sallin Koskimiehen lausua tärkeimmän Kaijärvestä, kerron ihmisestä runoilijan takana, sillä vain harva tuntuu tietävän Yrjö Kaijärvestä paljoakaan.
Yrjö Kaijärvi (1896-16.2.1971) oli runoilija, kirjailija, kääntäjä ja lehtimies. Hän valmistui ylioppilaaksi 1915, kävi Lepaan puutarhaopiston (runoilija ja puutarhuri!) ja valmistui kansakoulunopettajaksi 1924. Filosofian kandidaatin tutkinnon hän suoritti 1933.
Oman, runsaan kaunokirjallisen tuotannon ohella Kaijärveltä ilmestyi tietokirjallisuutta, suomennoksia, sanoituksia ja radiotekstejä, minkä lisäksi hän kirjoitti myös lehtiartikkeleita ja esiintyi erilaisissa antologioissa. Kaijärvi käänsi mm. Charles Baudelairea ja T.S.Eliotia. Yrjö Kaijärvi sai valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1937 ja hänet palkittiin Pro Finlandia-mitalilla vuonna 1967.
Tuotanto:
Multa laulaa (runoja nimellä Yrjö Teppo, Otava 1934), Maan viini (runoja, Otava 1937), Kahdet kasvot Runoja kärsivälle rakkaudelle Otava 1940), Ovi avautuu (runoja, Otava 1942), Sydänpäivä (runoja, Otava 1944), Heinäkuun hämärässä (romaani, Otava 1946), Heinäkuun hämärässä (kuunnelma, 1948, Olet enemmän (runoja, Otava 1948), Kotikylä (valikoima aikaisempaa ja uutta, Otava 1953), Lähtöjä (runoja, Otava 1953), Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1953), Valikoima (runoja, Otava 1956), Kaikki on toisin (runoja, Otava 1959), Tässä hetkessä (runoja, Otava 1962), Vuoret ovat (matkakertomus, Otava 1963) ja Anna minun vaeltaa (runoja, Otava 1966).
Ja nyt Rafael Koskimies kertoo ehkä juuri sen, miksi Yrjö Kaijärvi on kokemisen arvoinen runoilijaelämys:
Yrjö Kaijärven kaksikymmenvuotinen runoilijataival tarjoaa alusta alkaen itsenäisen ja omalaatuisen runoteknillisen taidon runsaita näytteitä. Hänen rytminkäsittelynsä poikkeaa selvästi muista. Hän on siinä kohden usein ollut rohkea, suorastaan uudistaja, eikä ole polkenut paikallaan. Taitajanakin hän on tuonut huomattavia lisiä viime kymmenlukujen suomalaiseen lyriikkaan. Hänen sanontansa noudattaa usein oikullista rataa ja poikkeaa ankarimmasta sidonnaisuudesta – onnekseen myös aina sovinnaisesta säkeen ja säkeistön rakentelusta.
Tähän minä lisään, että Yrjö Kaijärvi ei vain poikkea sovinnaisuuden poluilta, vaan hän ylittää ne tuhatkertaisesti ja vielä lisää. Häntä lukiessa henkeä salpaa, sydän hakkaa ja tunnet tuoksua ruusun, mullan, veren ja intohimon!
Vielä ehtii mukaan arvontaan! Aikaa on 6.6. puoleen päivään. Postaus, johon kommentoimalla on mukana on nimeltään Te teitte sen♥ja arvonta! Su iltapäivällä, kun olen saanut arvontaliput tehtyä, Alfauros toimii onnettarena ja ilmoitan sitten kuka on onnellinen kirjapaketin saaja. Mukana mm. eräs huippu, joka on myös uutuus...
Ilonalla on arvonta! Menkää katsomaan täältä, mitä on palkintona ja osallistukaa. Taidan kohta lähteä noutamaan tuota pinkkiä lyhtyä...Ilonan sisustuspuodista Äänekoskelta.
Talon omistaa englantilainen Marcus Caldwell. Talo sijaitsee Afganistanissa, veren, kuoleman ja unikkojen maassa. Maassa, jossa talojen seiniin liimataan shabnameja, uhkakirjeitä. Uhkakirjeiden jäljillä kulkee hidas, kiduttava kuolema. Talo sijaitsee Ushassa. Usha tarkoittaa kyyneltä. Talo on lukijoiden talo, jossa on lävistetty kirjasto. Talo on tarinoiden talo, jossa Marcus kaipaa vaimoaan Qatarinaa, tytärtään Zamenia sekä tyttärenpoikaansa Bihzadia. Talo on tuulen ja hiljaisuuden talo, jonne lopulta kerääntyvät kaikki kantaen menetystensä ja kaipuunsa taakkaa. Tämä on talo, jota ympäröivät dukhit, mutta kun aamu-usvan käpälä kurottaa alaspäin vuorilta kaikki peittyy appelsiininkukkien huumaavaan tuoksuun ja yöperhoset laskeutuvat levolle.
Nadeem Aslamin Elävältä haudatut (Wasted Vigil, LIKE 2010, suomennos Vuokko Aitosalo) vaeltaa maassa, jonka neljännesvuosisatainen sota on kuorruttanut verellä, vihalla, kidutuksella ja Koraanilla. Melkein jokaisella Koraanin sivulla käsketään tarttua aseisiin ja teurastaa vääräuskoiset. Lukija vaeltaa Nadeemin mukana läpi vuorten, joiden onkalot kätkevät keskenään kilpailevat sotapäälliköt, talibanit, heimot, eri uskonsuunnat, al-Qaidan, Fedallan johtaman salaisen upseeriryhmittymän. Hämmentyneenä kohtaat venäläisiä naisia, jotka etsivät kadonneita poikiaan, miehiään, isiään. Kohtaat amerikkalaiset sotilaat, sekä heitä vastustavat että tukevat afganistanilaiset. Ja tietysti pahinta kaikesta, kohtaat jälleen naiset, jotka eivät saa näkyä, eivät kuulua, tai heidät kivitetään elävältä kuoliaiksi. Kuitenkin kohtaat myös sen mystiikan, jonka takia jäät tarinan lumoon. Vuorilta putoavat usvan hohtavat köynnökset ja puristavat sinut syliisi niin lempeästi laulaen, että tiedät tässä syleilyssä löytäväsi paitsi kyyneleesi, myös oudon lohdun: Ymmärrät Marcusta, joka ei palaa Englantiin, ymmärrät pahan aivopesemää Casaa, huumaannut tuoksuista ja yöperhosista…kuitenkin tiedät, että mikään syleily ei saa ikinä sinua unohtamaan, antamaan anteeksi…
"David, meillä on uudenlainen vihollinen. Heidän annetaan lukea Koraania Guantanámossa, se on heidän uskonnollinen oikeutensa ja ihmisoikeutensa. Oletko lukenut Koraania? Eivät he tarvitse jihadiin yllyttävää kirjallisuutta - heillä on Koraani. Melkein jokaisella sivulla käsketään tarttua aseisiin ja teurastaa vääräuskoisia."
Aloin lukea Aslamin kirjaa jo valmiilla asenteella ja ahdistuneena. Meni kirjan puoliväliin ennen kuin antauduin, vaikka Nadeemin teksti poltti minua heti. En edes tiedä, miksi otin tämän kirjan lukuun, sillä olen niin täynnä Afganistania, että lainatakseni Nadeemilta: ”On vaikea erottaa maan kauneutta, jos epäilee sen olemassaolon oikeutusta”. Miten lukea maasta, jossa maaperä on pelkoa, jossa hengitämme kuolemaa. Miten nähdä riikinkukkojen kauneus maassa, jossa kohtaavat kaksi tuulta ja niiden risteyksessä pahuus. Minä tein sen ja lumouduin! Veri muuttui runolauluksi, syleilyt tuhansien perhosten leikiksi ja Qatarinan elävältä kivitys sattui syvästi vain alleviivatakseen Nadeem Aslamin kirjaan taiotun salakielisen viestin: Tämä paha loppuu ja löytyy uusi Afganistan, runonlaulajien maa, jossa naisten korvarenkaat saavat soida ja pienet tytöt pääsevät kouluun ja Marcuksen taloon syystä tai toisesta eksyneet onnettomat löytävät rauhansa.
Nadeem Aslam on kirjoittaja vailla vertaa. Hänellä on lumottu kynä. On aivan sama kastaako hän kynänsä kidutetun vereen, vai hekuman kosteikkoon, teksti soi, sanat laulavat, tarina juoksee hopeapurona ja lumous, lumous…Älkää kaihtako tätä aihetta Afganistanin takia, vaan lukekaa se Afganistanin paremman huomisen puolesta. Minä olin kolmesataa valkoista kyyhkystä, jotka Gul Rasul syötti haukoilleen, mutta minusta tuli kirjan luettuani miljoona unikon kukkaa! Lupaan saman teille!
Tämä kirja on niin hellä ja niin kova, että lukunäytteiden valinta on melkein mahdotonta, koska niitä ei ole ottamatta mukaan koko kirjaa. Koko teksti on loppuun asti vietyä täydellisisyyttä. Olin valinnut niitä ja tajusin: Tässä on Elävältä haudatut. Tässä on Marcus ja hänen katkaistu kätensä, tässä on Lara etsimässä veljeään, tässä on Zaneem rikkomassa tuoksupulloaan antaakseen isälleen merkin, tässä olen minä, joka päätin nähtyäni talibanit tuhoamassa Bamiyanin Buddhan patsaita, että en ikinä, ikinä enää halua lukea mitään Afganistanista, tässä on valkoisten kyyhkysten parvi vapaassa lennossa…mutta muutaman lainaan ja tämä on sitaatti Julius Caesarilta:
Kelttien hallinnon heikkous oli druideille myönnetty suunnaton valta. Mikään valtio, jota papisto johtaa yliluonnollisin perustein, ei kykene todelliseen kehitykseen.
Minä en tiedä…tuntuu…en ole varma…Elävältä haudatut kukkii miljoonien unikkojen veripeltona…Onko tämä kirja nyt siirtyvä Elämäni Kymmeneen Parhaaseen Kirjaelämykseen?
Kynttiläntynkä sammuu sihisten. Tähtiä lukuunottamatta on täysin pimeää, sillä kuu ei ole vielä noussut. Jokainen tähti on kuin pisara läpikuultavaa nektaria, joka riittää täyttämään yöperhosten vatsan.
Matkalla kohti rakkainta elät kuollen joka askeleella.
Sen tiedän, että jos neito- ja lumikurjet voisivat itkeä, ne tekisivät sen juuri nyt!
*****
Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Peikkoneito Susa Minna Jaakkola ja Katja/Lumiomena
Ja tässä lemmikki lemmikeissä. Hänen ylhäisyytensä Olga alias Applehill's Thora. Punaturkki. Meripihkasilmä. Elämän Silkki ja Sametti. Uskollisista uskollisin. Unforgettable♥
Tässä töröttää ponkkari päässä Merin koira Dina. Tämä onkin ollut aikamoinen viikko, sillä Vilkastus on ollut meillä ja lähtee omalle 'mamille' huomenna. Eilen oltiin rannalla ja Dina hyökkäili ensin aaltoja vasten ja juoksi sitten peloissaan niitä pakoon, mutta painui sitten ihan pokkana veteen kokonaan, vaikka Hänen Ylhäisyytensä Olga näytti mallia, ettei vielä uida, koska on liian kylmä. Sitten täristiin ison pyyhkeen sisällä 'mamin' sylissä ja oltiin niin Surkua....Vielä tänään, kun nautinnollisesti sukellan sänkyyn kirjan kanssa, Tirri liimautuu kylkeeni kiinni ja ollaan kuin...viimeistä iltaa.
Jos sinua joskus uhkaa alakulo, katso tätä kuvaa! Kun katsoo tuota pientä nuppia terävänä tarkkailemassa pihaa, ei voi muuta kuin alkaa hymyillä. Ja autossa hän haluaa istua niin, että näkee kaiken. Pää pyörii koko ajan nopeassa tahdissa 180 astetta ettei vain mitään jää näkemättä. Mikä elämän nälkä!
Tänään ilmestyneessä Anna -lehdessä päätoimittaja Emma Koivula kirjoittaa jutussaan Lukuiloa kesäksi! arvioita monistakin kirjoista, mutta eniten minua kosketti/ilahdutti, että hän oli antanut Ian McEwanin Sementtipuutarhalle (Otava, suomennos Eva Siikarla) täydet viisi a:ta ja lukekaa, mitä hän kirjoittaa Ian McEwanista ja hänen kirjoistaan:
Häiritsevän hyvää
Ian McEwanin lahjakkuuden edessä hiljentyy. Kirjailijan synkeät ja väärinkäsitysten täyttämät maailmat (Sovitus, Rannalla...) koukuttavat lukijan ja jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Suorastaan häiritsevästi - niin kuin vain hyvä, mutta aiheeltaan rankka kirja voi tehdä. McEwanin esikoinen, hiljattain uudelleen julkaistu Sementtipuutarha, ei sekään petä. Pienoisromaani kertoo neljästä alaikäisestä sisaruksesta, jotka vanhempiensa kuoleman jälkeen ajautuvat asumaan keskenään. Lukijalle nousee pala kurkkuun, niin koskettavasti ja uhkaavasti McEwan tarinaa kuljettaa.
Tähän ei voi olla mitään lisättävää! Löydätte kirjan nimellä blogistani hakukoneen avulla Ian McEwanin Sovituksen, Semettipuutarhan, Rannalla ja Lauantain, jonka viime mainitun arvostelun olen omistanut miehelleni. Syystä!
Kaikkihan te jo tiedätte, mitä olen mieltä Ian McEwanista ja Sovituksesta tehty elokuva Atonement kuuluu elämäni leffakärkeen. Kuvassa alla Atonementin huikaiseva pääpari Keira Knightley ja James McAvoy.
Ihanat kärhöt Yi 100 klematis-lajia (Klematis – över 100 utvalda sorter, Minerva 2009, suomennos Minna Penttinen) on Andromeda Matzin ja Krister Cedergrenin humalluttava kirja kärhöistä. Ken on joutunut kärhökärpäsen pistämäksi lukee tätä kirjaa kuin jännittävää dekkaria. Humallus tulee kirjan aivan uskomattomista kuvista ja jännitys tulee kärhöjen salaisuuksien paljastumisista. Ja sitten tulee aivan kestämätön himo päästä istutuspuuhiin, sillä kirja paljastaa lajikkeita, joista en ole koskaan kuullutkaan. Mielikuvituksella ei myöskään ole mitään rajaa, kun kärhölle valitaan istutuspaikkaa.
Muutama fakta on kärhöihin ihastuneen kuitenkin syytä tietää ja niitä ovat esimerkiksi maaperän laatu, istutussyvyys, veden tarve ja ilmastollinen kestävyys. Monet miettivät, pitääkö kärhöjä leikata vai ei? Kärhöjen leikkaaminen ei ole välttämätöntä, sillä ne eivät lakkaa kasvamasta tai kukkimasta, vaikka niitä ei leikattaisi. Leikkaaminen voi kuitenkin olla hyödyksi, jos kasvi näyttää huonokuntoiselta tai on kasvanut vaikka liian suureksi.
Itse tein viime vuonna sellaisen ratkaisun, että istutin valkoisia ja sinisiä alppikärhöjä kiipeämään luumu- ja kirsikkapuita. Yksi luumupuista oli niin huonokuntoinen, puolikuiva, että mieheni oli sitä jo kaatamassa, mutta minä julistin kuolevan puunkin alppikärhöjen uudeksi ’kodiksi’. Istutin kärhöjä kiipeämään myös mongolianvaahteran oksia ja yksi ’Jackmanii’ viihtyy sitkeästi talomme seinän vieressä, vaikka olin varma, että Keski-Suomen pakkaset sen vievät. Minulle sopivin kärhö on kuitenkin Summer Snow, jonka sain ystävältäni lahjaksi. Siinä on vaatimattomat valkoiset kukat, mutta niitä voi olla paljon ja tämä kärhö kasvaa nopeasti ja se oli vihreä ja tuuhea vielä pakkasellakin! Ihanat kärhöt –kirja kertoo kärhöistä puita köynnöstämässä näin:
”Omenapuu, joka on täynnä punaisia omenoita, on kaunis jo sellaisenaan, mutta se voi tulla vieläkin koreammaksi, jos sen oksistossa kukkii suurikukkainen valkoinen tai tummanvioletti kärhö. Vai istuttaisitko punaisen tai valkoisen kärhön kiipeämään siniviolettien luumujen keskelle?
Puut, joiden juuristo on liian vahva kärhöille, ovat muun muassa koivu, saarni, vaahtera ja pyökki.
Kun kärhöjen halutaan kiipeävän puihin, ne saattavat tarvita apua yltääkseen alimmille oksille. Aseta bambukeppejä nojaamaan puunrunkoa vasten tai ripusta naruja/lankoja roikkumaan puun alimmista oksista ja kiinnitä ne puun juurelle.”
Kirja on täynnä mitä mielikuvituksellisimpia vinkkejä siitä, mihin kärhöjä voi istuttaa. Myös lajikerunsaus on niin kattava, että ainakin minun puutarhurini on keväällä ihmeessä tilausteni kanssa. Haluan säilyttää vanhat vänkyräiset puut, sillä ’puut ovat runoja, joita maa kirjoittaa taivaalle’, ja tässä asiassa kärhöt tulevat avuksi. Kirjasta sain myös uusia ideoita siihen, mihin uusiin paikkoihin kärhöjä voidaan laittaa kasvamaan saadakseni puutarhastani villimmän ja romanttisemman. Nyt minulta eivät lähde roskiin enää edes käyttökelvottomiksi kuluneet rottinkituolit. Tänä vuonna istutan violetin alppikärhön ja valkoisen lumikärhön kiipeilemään vanhaa, suurta rottinkituolia. Innoituksen sain kirjan kuvasta, jonka näette yllä.
Matzin, Cedergrenin ja Minervan yhteistyönä Ihanat kärhöt –kirjasta on tullut painoasultaan laadukas. Taitto on erinomainen taaten asiapuolen selkeyden, mutta säilyttäen upeiden kuvien lumouksen. Tästä kirjasta on sekä iloa, että hyötyä loputtomasti. Ainakin minun puutarhani aikoo kärhöjen kera saada ripauksen viidakkoa, siimestä, salaperäisyyttä, arvaamattomuutta, romanttisuutta…sitä henkeä, jota löytyy niistä puutarhoista, missä kaikkea ei ole voitu tai edes yritetty hallita. Monet taiteilijat sen jo tietävätkin: Luonto on paras puutarhuri ja tietää, missä kasvi on omimmalla paikallaan. Antakaa siis kärhöjen innostua ja innoittaa niin teitä kuin puutarhaanne!
Ihanat kärhöt -kirja on minun suosikkipuutarhakirjani♥
Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella, outoja hedelmiä
hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä et löydä perille.
- Tommy Tabermann -
Veren sokeri (Gummerus 2008)
kuva Pekka Mäkinen
Mikäli sinulta jäi näkemättä puutarhani Ihana piha -ohjelmassa ja haluat sen vielä nähdä, niin linkki toimii vielä. Rollaa alas ja etsi postaus, jonka otsikko on Hyvänen aika sentään!
Voit löytää saman kohdan myös hakukoneella. Sitten vain klikkaat sitä MTV3:n linkkiä ja ohjelma alkaa pyöriä.
Niin paljon kuolleita…niin paljon kuolleita 31.10.1891…niin paljon lasten raadeltuja ruumiita, joissa kuin pedon kynnen jäljet…taas ruumiita 31.10.1897…tuuli kantaa savun ja pilaantuneen kalan yököttävää hajua…tuulenvire kirjoittaa nuotteja, hautaholvin sävelmää…Sepulchre…Il était une fois. Olipa kerran.
Vuonna 1891 nuori pariisitar Léonie Vernier matkustaa veljensä Anatolen kanssa vierailulle tätinsä luo Carcassonen lähistölle. Domaine de la Caden kartanoa ympäröi uhkaava tunnelma. Huhutaan Isolde-tädin edesmenneen puolison mananneen esiin paholaisen muinaisesta kryptasta, joka sijaitsee tilan mailla. Puhutaan myös harvinaisesta tarot-korttipakasta, joka katosi samaan aikaan.
Un, deux, trois, loup – yksi, kaksi, kolme, susi. Susi tulee, olitpa valmis tai et. Victor Constant astui Carcassonen aseman laiturille. Kävellessään Pont Vieux –sillan yli hän ajatteli edelleen mielihyvää, jonka Marguerite Vernierin kuolema oli tuottanut. Kuuma aalto pyyhkäisi hänen lävitseen. Hän melkein haistoi veren ja pelon huumaavan hajun, sellaisten yhdyntöjen erityisen tuoksun. Kokemus oli sitä nautinnollisempi, mitä kauniimpi nainen oli.
Fujhi, poudes; Escapa, non! Paeta voit, pakoon et pääse!
Vuonna 2007 amerikkalainen Meredith Martin saapuu Rennes-les-Bainsiin tekemään tutkimuksia Claude Debussyn elämänkertaa varten. Samalla hän aikoo selvittää omaa sukutaustaansa johtolankoinaan seepianvärinen valokuva nuoresta sotilaasta sekä pianosävellys…Sepulchre…
Brittikirjailija Kate Mossen Krypta (Otava 2009, suomennos Katariina Kaila) lunastaa häneen Labyrintin jälkeen kohdistuneet odotukset. Lukijaa viedään tarokkien henkiä hallitsevalla voimalla mystiikkaan, rakkauteen ja seikkailuun silmät savusta kirvellen, suussa maistuen veri ja muta ja korvissa soiden ihmeellinen, yksinkertainen melodia. Mossen koko teksti on musiikkia. Kuolemakin soi. Mossen tyyli onnistua tuomaan melodia teokseensa johtuu kolmesta seikasta: hänen kyvystään verbaliikan yläviivastolle hänen niin halutessaan (”Rähjäiset kaupunginosat kujineen ja sokkeloisine asumuksineen ja slummeineen haukkoivat henkeä saastuneessa ilmassa.” ”Rue d’Amsterdamin kahviloiden markiisit lepattivat tuulessa kuin liekaan sidotut, irti tempoilevat hevoset.”); hänen tavastaan tajuta toiston teho ja etenkin, jos toisto tehdään kahta eri kieltä käyttäen ja kolmanneksi faktasta: läpi kirjan soi Sepulchre.
”Aïci lo tems s’en, va res l’eternitat.”
Sanat helähtivät hänen huuliltaan. Nyt, näin pitkän odotuksen jälkeen, niiden merkityksestä ei voinut enää erehtyä.
”Täällä, tässä paikassa, aika kulkee kohti ikuisuutta.”
Léonie hymyili ja astui eteenpäin ajatellen, että Louis-Anatole oli hänen takanaan, ja hänen äitinsä, veljensä ja kälynsä hänen edessään.
Tarokit liittivät yhteen menneisyyden ja nykyisyyden.
Enfin. Lopultakin.
Meredith oli kaikessa hiljaisuudessa vienyt kortit takaisin Léonien ompelurasiaan ja palauttanut sen vanhaan piilopaikkaansa metsään.
Kuten pianosävellys, Sepulchre 1891, ne kuuluivat tänne.
Requiescat in pace.
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Aili
I had a dream…and it came true!
Christoph von Marschallin kirja Michelle Obama (Michelle Obama, Minerva 2010, suomennos Anne Mäkelä) on aivan yhtä ristiriitainen teos kuin on Yhdysvaltojen historian ensimmäisen afroamerikkalaisen presidentin puolison henkilökuva. Mitä me todella tiedämme tästä naisesta muuta kuin vertailut Hilary Clintoniin, tai sen että hän on kahden suloisen tytön äiti tai sen että kun hän yhtenä päivänä sanoo jossakin jotain, luemme jo seuraavana päivänä jostain muualta edellisen kumoavaa…
Michelle ei ole, eikä hänen tarvitse olla läpinäkyvä kuten miehensä, jonka virkavelvollisuuteen suorastaan kuuluu läpinäkyvyys. Michellen ja suuren kiinnostuneen kansan välissä on sensuurin muuri, jonka läpi ei ole menemistä ellei hän itse halua tulla esille. Onneksi hän on silloin tällöin halunnut, mutta koska hänessä on Rouva Suorasuun piirteitä, hän on joutunut peräytymään. Kun ensin ihailtiin hänen suoruuttaan valittaa, miten Barack jättää likaiset sukkansa lattialle lojumaan, se kääntyikin seuraavana päivänä niin, että ’miten hän kehtaa arvostella Yhdysvaltain presidenttiä!’ Anna mun kaikki kestää! Michelle on rotunainen, jolla on oikeus marista miehestään, jos haluaa ja hän on, kuten kirja todistaa, perheen boss, mihin Barack mielellään suostuu, myöntäen olevansa haaveilija.
Vaikka Marschall ei ole päässyt kirjaa varten haastattelemaan Yhdysvaltain ensimmäistä naista, yllättävän paljon hän on saanut selville presidentinvaalikampanjan aikaisista haastatteluista, julkisista asiakirjoista ja niiltä ihmisiltä, jotka ovat suostuneet kertomaan. Koska olen itse äärettömän kiinnostunut Yhdysvaltain politiikasta (ainoa maa, jonka presidentin vaalit seuraan!) alkaen John F. Kennedystä, tuon esille kirjasta ne asiat, jotka ovat minusta vaikuttavia, sillä nyt tehtiin historiaa: Barack Obama on John F. Kennedyn ja Marthin Luther Kingin Tulenkantaja ja monien, myös minun unelmieni suuri täyttymys. Hänen vaimonsa on Täyttymyksen Valo.
Michelle Robinson kirjoitti 1985 valmistuneessa Princentonin tutkielmassaan mm. näin:
Kokemukseni Princentonissa ovat vahvistaneet lujemmin kuin koskaan ennen tietoisuuttani siitä, että olen musta. Olen huomannut, että Princentonissa, vaikka jotkut valkoisista professoreistani ja kanssaopiskelijoistani ovatkin yrittäneet olla liberaaleja ja avoimia minua kohtaan, tunnen itseni kampuksella joskus kuin vierailijaksi; aivan kuin en todella kuuluisi sinne. Riippumatta olosuhteista, joissa olen valkoisten kanssa tekemisissä Princentonissa, minusta tuntuu usein aivan kuin olisin heille aina ensisijaisesti musta ja vasta toiseksi opiskelija.
Siinä missä Michellen aviomies Barack varttui Havaijilla valkoisen äidin ja mustan miehen lapsena, jossa perhesiteet eivät olleet kiinteät, Michellen isänpuoleiset esivanhemmat raatoivat orjina Etelä-Carolinassa, pikkukaupunki Gerogetownin lähettyvillä. Kampuksella afroamerikkalaisten sosiaaliseksi kohtauspaikaksi tuli kolmannen maailman keskus, Third World Center, jossa afroamerikkalaisia opiskelijoita kiinnosti muun muassa Rosa Parks, joka nousi vuonna 1955 Alabaman pääkaupungissa Montgomoryssa vastarintaan linja-autojen rotuerottelua vastaan ja sai näin syntymään kansalaisoikeusliikkeen linja-autoboikotin. Kautta koko kirjan Michellen kehitysvuosina oleellista on ihon väri, mutta hänkin odottaa jo päivää, jolloin hän ei Black First Lady, vaan First Lady, sillä miten ihmisen koko elämää voi määrittää ihon väri oletpa sitten katuojassa tai Yhdysvaltain presidentin aviopuoliso.
Michelle Obama on ennen kaikkea nainen Chicagosta, kaupungista, jossa puhaltavat kylmät tuulet, mutta myös kaupungista, joka on luonut maailman seuratuimman tyyli-ikonin, sillä tässä Michelle yllätti todella. Mitään vastaavaa ei ole nähty sitten Jackie Kennedyn. Kirja kertoo niin paljon Chicagosta, että en enää tiedä, kumpaan matkustaisin mieluummin New Yorkiin vai Chicagoon;-) Michelle on tuonut Washingtoniin mukanaan paitsi äitinsä myös suuren joukon ystäviään. Luottoystäviä, jotka eivät kerro medialle mitään! Tiedetään, että Michelle on kurinalainen ja aloittaa päivänsä tunnin kuntoilulla, joka on täysin päinvastoin kuin Barack, joka haluaa nukkua vielä, kun Michelle jo puurtaa salilla. Michelle on pitkä ja vanttera, mutta ei lihava. Hän ostaa design vaatteensa usein nuorilta suunnittelijoilta, jotka voivat olla vaikka Vietnamista, mutta hän käyttää myös nettien halpakauppaketjuja. Hän ei prameile, mutta on taivaallisen tyylivarma eli tietää, mikä sopii hänelle. Hän käyttää mielellään vaatteita, jotka jättävät hänen käsivartensa ja paljaat säärensä näkyviin. Tästä syntyikin hupaisa tapaus, joka paljastaa, miksi Michellenkään ei kannata puhua medialle vapaasti:
Keväällä 2009 tämä (Michellen paljaat raajat) oli viikkokausia puheenaiheena keltaisessa lehdistössä. Hänen miehensä lopetti kiistelyn sanaleikillä Valkoisen talon kirjeenvaihtajien lounaalla: Michellillä on ”the right to bare arms” eli oikeus paljaisiin käsivarsiin. Amerikan englanniksi lausuttaessa se kuulostaa täysin samalta kuin perustuslakiin säädetty oikeus kantaa asetta, ”the right to bear arms”.
On kiveen hakattu, että Obaman perheessä on sovittu, että Michelle saa julkisesti arvostella miestään, mutta Barack ei vaimoaan. Barack on myöntänyt, että Michelle on heillä se, jolla on jalat maassa. Koko kansa tietää jo, että Obamat eivät kerran saaneet lentokentältä vuokrattua autoa, koska Barack oli ylittänyt luottokortin luottorajansa. Michelle on heidän varsin taloudellisesti tiukan avioliittonsa alkuajan kantanut huolta rahasta liiankin kanssa. Koko presidentin vaalikampanja oli estyä, koska Michellen mielestä heillä ei ollut siihen varaa!
Syvällä sisimmässäni olen edelleen se pieni tyttö, joka varttui Chicagon South Sidella.
Myönnän, myönnän, että en ole katsonut yhtäkään Bondia, enkä aio katsoa. Jo niiden trailerit ovat minulle liikaa toimintaa. Ja juuri siksi ällistytän nyt teidät tuomalla blogiini Sarah Marshallin Daniel Craig – mies James Bondin takana (Daniel Craig – The Biography, Minerva 2008, suomennos Jouni Porio).
No, ei se näin mennyt ollenkaan, vaan tähän liittyy tarina, jonka saan kertoa, koska ilman sitä Bond-fanit eivät nyt saisi lukea blogistani Danielista:
Tapahtui niin, että sain Soolikselta lainaksi elokuvan Sylvia, joka on siis runoilija Sylvia Plathin elämänkerta. Menin sataa elokuvaan ja koin suuria tunneryöppyjä, joissa tietenkin olin Sylvian, enkä ollenkaan hänen miehensä, runoilija Ted Hughesin puolella. Toisaalta, muistan aivan selvästi, mitä ajattelin, kun näin elokuvan Ted Hughesin, karhean komean könsikkään, joka kirjoitteli runoja ja kaatoi naisia…Sitä ajatusta ei voi laittaa tähän…Ja arvatkaapa, kuka näytteli Ted Hughesia? Daniel Craig! Sama mies, joka teki uudentyyppisen Bondin! Sama mies, joka näytteli Casino Royalessa yhdessä Judi Denchin kanssa! Sama mies, josta en olisi koskaan kuullutkaan ilman elokuvaa Sylvia!
Daniel Craigilla on pohjoisen Englannin työväenluokkainen tausta ja hän on siitä erittäin ylpeä. Hän ryyppää ja tupakoi liikaa. Hänellä on vain peruskoulutausta. Hän ei ole yhtään sliipattu. Hän on taloudellisesti täysin tohelo. Todellisuudessa hän on junttien juntti. Hänellä on liian isot korvat ja rokonarpinen iho. Hän oli miltei mahdoton ajatus Bondiksi, mutta jotain oli tapahtunut ennen Bondia: Danielilla oli suuri intohimo olla näyttelijä. Oikea näyttelijä, ei filmitähti. Hän pääsikin lopulta kovan yrittämän jälkeen näyttämölle, mutta tunnetuksi hän tuli päästyään brittiläiseen tv-sarjaan Pohjoiset ystävämme, jossa Craigilla oli Goordien rooli. Sarja meni 31 vuotta eli vuodet 1964-1995. Sarja tuotti Danielille paitsi elannon, toi myös valtaisan suosion ja fanikirjeiden ryöpyn. Etenkin naiset hurmaantuivat hänen pistävänsinisiin silmiinsä ja rosoiseen ulkonäköönsä ja osansa oli varmaankin myös sillä, että Gordie oli kaveriporukan häntä- ja pilviveikko. Nyt Daniel tunnettiin, mutta hän oli silti miltei asunnoton, koska ei kyennyt hoitamaan talouttaan ja niinpä oli aika astua filmeihin, joista maksettiin parhaiten.
Vuonna 2003 tapahtui Sylvia. Vaikka Daniel ei ollutkaan lukumiehiä, hän oli aina ollut suuri Ted Hughes –fani ja lukenut Tediä innolla. Craig otti roolin tosissaan ja teki kaikkensa päästäkseen sisälle parsikunnan sisäiseen elämään. Sylvia Plathina nähdään filmissä Gwyneth Paltrow. Molemmat henkilöt olivat kuin syntyneet rooleihinsa. Danielin hiukset värjättiin, muuten hän oli kuin oikea Ted. Ja se näkyi tuloksessa, sillä filmi aiheutti valtaisan kohun, josta kirja kertoo hyvinkin kiitettävästi. Nyt täytyykin sanoa, että suosittelen kirjaa myös Sylvia Plath –faneille, sillä tässä kirjassa tuli uusia näköaloja ko. filmiin ja myös todellisen runoilijapariskunnan avioliittoon Toiset helposti uskottavia, toiset minun mielestäni hieman röyhkeän Craigin aivan omia otaksumia…Sylviasta on kirjassa kiitettävän paljon, kuten Craigin muistakin töistä aina Bondiin asti.
Kirja on myös erittäin runsas vastanäyttelijöiden osalta, vilauttaa Craigin yksityiselämää, jota hän on yrittänyt raivoisasti varjella ja paljastaa paljon itse Daniel Craigista, sillä mies todella rakastaa omaa ääntään! Mikä junttien juntti! Tosin häntä on siunattu eräillä avuilla ja kaikki naisvastanäyttelijät ylistävät häntä maasta taivaaseen. Jopa ihailemani Judi Dench, joka näki silloin tällöin Craigia ilkosillaan, tokaisee Bond –filmausten aikoihin:
Se on aivan hirvittävän kokoinen!
Mutta Judi on Judi ja hänelle sallitaan. Myöhemmin hän itsekin ihmettelee, että sopiiko isoäidin nyt päästää tuollaisia suustaan;-)
Marshallin kirja tuo sitten esiin myös ne todelliset syyt, miksi ja miten juuri Craig sai himoitun Bondin roolin, sillä olihan hänellä siinä kovia haastajia mukana. Ja kun valinta julkaistiin monet Bond –fanit raivostuivat niin, että laittovat nettiin eri sivustoille kuvia rinnatuksin sekä Vladimir Putinista että Daniel Craigista…
Kirja on siis hirveän perusteellinen ja tuo esiin yllättäviäkin asioita, ainakin minulle: Craig oli mukana myös Ian McEvanin Ikuisessa rakkaudessa. Lopussa on filmografia ja palkinnot. Vain yhtä Daniel vielä kaipaa: Oscaria.
Siis suosittelen tätä kirjaa nyt paitsi Bond –faneille, myös heille, jotka kaivavat esiin vaikka mitä Sylvia Plathista. Itse kuulun viime mainittuun ryhmään, mutta tunnen erään todellisen Bond –fanin ja hän ei ole minun mieheni, vaan eräs toinen…ja tällä kirjalla aion hänet iloisesti yllättää.
*****
Elämäkerrat Leena Lumissa
Tämä arvostelu on omistettu Marilyn Monroelle, joka syntyi 1.6.1926, joka kulki aina mukanaan Rilken, Faulknerin ja Steinbeckin teokset, Marilynille, joka olisi halunnut ryhtyä opiskelemaan ja lopettaa miellyttämisen, mutta joka siitä estettiin, Marilynille, jota ei ansainnut yksikään niistä miehistä, joiden kanssa hän oli tekemisissä, Marilynille, joka oli niin yksin, ettei ollut yhtäkään, joka olisi ollut hänelle Valonkantaja ja vienyt pimeän tunnelin päähän edes kynttilän hänen selviytyä pimeästä, Marilynille, joka ei kuole koskaan.
Muistan aina Marilynin laulamassa Happy Birthday Mr. President ihailemalleni John F. Kennedylle Madison Square Gardenissa toukokuussa 1962. Ei, ei hän laulanut, hän eli laulun Jackille. Kukaan, joka on nähnyt esityksen, ei voi sitä unohtaa, ei halua sitä unohtaa.
Kaikilla meillä on mielipiteemme näyttelijä Marilyn Monroesta alias Norma Jean Bakerista ja kaikin mokomin pitäkäämme oma käsityksemme, sillä hyvin vähän saamme loppujen lopuksi totuutta naisesta monien kuuluisien elokuvien päätähtenä. Yksi totuus kuitenkin on: Hän kuoli elokuun 4. päivänä 1962 barbituraattien yliannostukseen, mutta lopullinen kuolinsyy ei selviä koskaan. Seuraavana vuonna murhattiin Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy.
Marilyn Monroesta on tehty niin monta elämänkertaa ja tutkielmaa, että kun sain käsiini Sarah Churchwellin Marilyn Monroen monta elämää (The Many Lives of Marilyn Monroe, Ajatus Kirjat, 2008) päätin hylätä kaiken hänestä lukemani, koska jokainen kirjoittaja kumoaa toisensa. Olisin ehkä helpommin lukenut tieteellisesti, mutta hellästi ’tähdistään’ kirjoittavan Donald Spoton kirjan, sillä Sarah paljastaa kaiken, kaiken. Kuitenkin: Hän on Marilynin puolella!, ja sitä jos mitä tämä seksin ikoniksi miesten rakentama edesmennyt lahjakkuus tarvitsee.
Marilyn Monroesta on tehty tuhansia aikakausi- ja sanomalehtiartikkeleita, kuusikymmentä täyspitkää elämänkertaa, yli neljäkymmentä elämänkerrallista dokumenttielokuvaa, osapuilleen kaksikymmentä näytelmää, yli kymmenen tieteellistä artikkelia, ainakin kymmenen romaania, kaksi akateemista erikoistutkielmaa, kaksi musikaalia, baletti, ooppera ja yksi Elton Johnin laulu: Candle in the Wind.
Monroen sinnikkäästä kulttuurisesta vähättelystä huolimatta kirjallisesti sivistyneet henkilöt ovat ajan myötä olleet entistäkin kiinnostuneempia hänestä. Marilyn oli myös avioliitossa kuuluisan näytelmäkirjailija Arthur Millerin kanssa. Häntä ovat kommentoineet Jean-Paul Sartre, joka sanoi Marilynin olevan upein elossa oleva näyttelijä; Saul Bellow puhui hänestä Playboy –lehden haastattelussa ja Vladimir Nabokov sanoi häntä häikäiseväksi.
Voimme lisätä faktoina, että Norma Jeanilla oli karu ja järkyttävä lapsuus ja hänet vihittiin ensimmäiseen avioliittonsa kaksi viikkoa sen jälkeen, kun hän oli täyttänyt 16 vuotta! Myöhemmin Marilynille tehtiin useita abortteja. Faktaa on myös, että kamera rakasti häntä ja hän oli kuin luotu elokuvaan. Se, jos roolihahmot eivät olleet hänen tasoaan, ei ollut Marilynin vaan käsikirjoittajan vika!
Faktaa on myös, että Marilyn oli miesten märkä uni riippumatta herrojen koulutuksesta tai sosiaalisesta asemasta. Marilynista tehtiin haluttavuuden ja patologisen seksuaalisuuden ikoni. Hän oli halu. Hän oli kuolema. Toisaalta miehet tekivät hänestä paketin, joka loputtomasti tarjoaa heille seksuaalista tyydytystä viis veisaten omasta nautinnosta. Siis miestentyydytyskone! Puhuttiinhan Marilynin olevan myös biseksuaali tai jopa frigidi, mutta mitäpä tuo nyt olisi herroja ohjaajia ja näytelmäkirjailijoita jarrutellut, sillä Marilynhan oli niin suojaton ja koko ajan huulet puoli avoinna ja muhkeat muodot suorastaan huusivat miestä/miehiä! Vai huusivatko kuitenkaan! Itse asiassa vaikutelma Marilynin helposta saatavuudesta suojeli heikon itsetunnon omaavia miehiä suorituspaineilta. Myös kaikki ristiriitainen tieto lisäsi miesten suojaa. Ja tuskin heistä kenestäkään olisikaan ollut Marilynin kumppaniksi. Marilynin epäonni oli elää 40- ja 50 –lukujen puritanismin ja tekohurskauden tyyssijassa, Amerikassa.
Churchwellin kirjan anti on se, että hän osaa todella kirjoittaa. Hän myös opettaa kirjallisuustiedettä, joten saamme taaskin nauttia tutkijan tarkkuudesta. Haittana on se, että kirja on liian runsas, liian antava mahtuakseen mihinkään raameihin. Kuvapuoli on hyvin niukka. Kannattaa kuitenkin katsoa kansikuvaa, joka on otettu muutama viikko ennen Marilynin kuolemaa. Katso häntä silmiin, niin näet naisen, joka on päättäväinen, rakastunut, lahjakas ja älykäs. Hän oli niin älykäs, että ymmärtäisi tänä päivänä elää ilman miehiä ja ryhtyä lesboksi!
Olet luonteeltasi vilkas, älykäs ja vastaanottavainen sekä kaikkien tähtimerkkien edustajista mukautuvaisin. Mikään tilanne tai odottamaton tapaus ei hermostuta sinua. Jos autosi menee epäkuntoon, pyrit peukalokyytiin; jos joku sairastuu, keksit jonkinlaista apua siksi kunnes lääkäri saapuu. Sopeudut kaikenlaisiin olosuhteisiin tai mihin tahansa yhteiskuntaluokkaan kuuluvien ihmisten seuraan ja toimit usein sangen neuvokkaasti pakkotilanteissa.
Monipuolisuutesi on toisaalta kadehdittava ominaisuus, mutta siitä voi tulla myös tuhosi, sillä sinulla on taipumus hajottaa monia kykyjäsi ja käyttää niitä tehottomasti. Olet harvoin onnellinen yhdessä tehtävässä tai yhdessä paikassa pitkään. Sinulla on liiaksi älyä ollaksesi pelkästään tuhattaituri, mutta sinulta puuttuu kestävyyttä: ennen kuin saat yhden työn loppuun olet jo aloittamassa uutta. Alati vaihtuvat työt tai kokemukset eivät hyödytä ketään. Voimien hajottaminen synnyttää usein pysyvää tyytymättömyyttä. Kiinteiden merkkien edustajat kulkevat monesti samaa vanhaa latua yrittämättä koskaan mitään uutta tai erilaista - sinun pitäisi puolestasi koettaa olla johdonmukaisempi ja sitkeämpi.
Saat helposti ystäviä, vaikka suhteesi ovatkin harvoin kestäviä. Seuraelämäsi on vilkasta, koska pidät ihmisistä ja toveruuden tunteesta. Yleensä olet kiinnostunut ihmisistä enemmän älyllisesti kuin fyysisesti.
Vaikka monipuolisiin taitoihisi kuuluu myös kätevyys, pidät tavallisesti enemmän henkisistä harrastuksista. Haluat hankkia kaikenlaista tietoa, keskityt tosiasioihin ja vilkkaan ja kekseliään luonteesi vuoksi sinun on helppo oppia.
Kaksosten merkissä syntyneenä olet taitava keskustelija, mutta voit joutua oman sanavalmiutesi lumoihin ja käydä kärsimättömäksi, jos toiset eivät pysty seuraamaan nopeaa ajatuksenjuoksuasi, ja sukkeluutesi sekä osuvat huomautuksesi voidaan tulkita purevaksi ivaksi. Olet melkoinen älyniekka ja sinulla on ulkonaista viehätysvoimaa, jonka yhdistät onnistuneesti älyyn.
Oinas haluaa vapautta elääkseen seikkailua, mutta sinä puolestasi olet vain levoton ja pelkäät vapauden menetystä siksi, että se sitoisi sinut paikoillesi. Toiveittensa toteuttaminen ja menestyminen, olivatpa ne minkä laatuisia tahansa, vaativat aina keskittymistä, kärsivällisyyttä ja jatkuvaa ponnistelua.
Fyysisissä suhteissa olet herkkä, sydämellinen ja hienostunut, vaikka ne eivät olekaan sinulle yhtä tärkeitä kuin joidenkin muiden merkkien edustajille. Sinä haluat vaihtelevaa seuraa ja pidät ilmavuudesta, ilmasta, jota merkkisi edustaa, haluat olla vapaa. Sinulla on taipumusta keimailuun ja huikentelevaisuuteen, mutta ei ole hyvä leikitellä rakkaudella. Jos otat jotakin vastuullesi, sinun on yritettävä olla vakaa ja uskollinen.
Luonteessasi on hieman ikävä piirre: arvostelet usein toisia välittämättä heidän tunteistaan ja kuitenkin odotat heidän ymmärtävän omia ennalta arvaamattomia mielialojasi ja tekojasi.
Sinä voit olla viehättävä ja kerrassaan ihastuttava tai ivallinen ja helposti ärtyvä. Olet äkkipikainen mutta et kanna kaunaa.
Inhoat yksitoikkoisuutta kaikissa elämäsi vaiheissa; olet usein levoton ja hermostunut ja löydät helposti vikoja toisista vain siksi, että olet ikävystynyt.
Olet puhelias ja nautit kunnon väittelystä. Et välitä niinkään kuunnella erilaisia mielipiteitä etkä yritä saada toisia vakuuttuneeksi omasta näkökannastasi, vaan haluat väittelemällä vain piristää vilkasta ajatustoimintaasi.
Olet kekseliäs ja sinulla on luovia kykyjä ja voit ilmentää niitä monessa eri muodossa.
Käytä hyväksesi parhaita puoliasi ja pyri voittamaan ne ominaisuudet, jotka saattavat estää sinua pääsemästä tavoitteisiisi ja aiheuttaa kitkaa sinun ja toisten ihmisten välille.
Jos tunnet jonkin verran jokaisen merkin perusominaisuuksia, kykenet ymmärtämään toisten tekojen vaikuttimia. Siten opit työskentelemään ja elämään sopusoinnussa heidän kanssaan.
kuva Eve Arnold/Marilyn liesst (Frauen, die lesen, sind gefärhlich, 2007)
