Jouko Heikura: Lahja äidilleni

Kun täytin yksitoista, kutsuin koulukaverini pannukakkupartyihin kotiimme. Äiti emännöi kutsuja punaraitaisessa esiliinassa ja oli niin kaunis ja herttainen, Beverely risti hänet Maija Poppaseksi. Pannarit olivat taivaallisia, hilloja ja marmeladeja oli seitsemää sorttia, eksoottisin suomalainen lakkahillo. Taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan, kun lähikylän kirkonkello löi yksitoista kertaa. Keltaisten peltojen  takaa kantautunut soitto oli syntymäpäivälahja luokkakaveriltani, jonka isä oli pappi.

Se oli elämäni viimeinen onnellinen päivä ennen poikani syntymää.

Jouko Heikuran teos Lahja äidilleni (Gummerus 2020) on erittäin yllättävä tarina äidistä, Marysta, joka on aikanaan lähtenyt vanhempiensa ja veljensä kanssa asumaan Englantiin Somersetiin. Tämä siitäkin huolimatta, että Maryn äiti ei ollut muutosta yhtään innostunut. Insinööri-isä oli kuitenkin löytänyt sisäisen anglofiilinsa sekä hänellä oli myös tarjottavana jotain uutta Britannian yritysmaailmaan. Perheen asetuttua uuteen kotimaahansa, alkoi äitikin ajan myötä oppia kielen ja viihtyä kotirouvana. Sitten tapahtuu kaksi niin kauheaa tragediaa, että Maryn on salattava ne pojaltaan Timothylta, ’Timiltä’, jota kutsuu lempinimellä Feather, aina vakavaan sairastumiseensa asti.

Sumuverhojen ja suojaverkkojen aika oli ohi, olin alusta alkaen kertonut rehellisesti Featherille sairauteni kaikista käänteistä. Perhettäni kohdanneesta tragediasta syöttämäni  valhe oli kuitenkin loukannut häntä ja kesti kauan ennen kuin sain anteeksi. Valheet olivat äidinvaiston sanelemaa suojelua vaikka tiesin, että eräänä päivänä minun olisi kerrottava totuus.

Kustantaja on todella viisaasti kertonut kirjasta vain hyvin lyhesti takakansitekstissä, mikä oikein onkin eli kaiken avain on Timothyn äidin papereista löytämä kirje, jossa lukee ”Avataan MS:n kuoltua.” Feather oli äitiään suuresti rakastava poika, joka oli elänyt kaksin äitinsä kanssa. Hän on musta ja isä oli jamaikalainen, joka katosi takaisin omalle saarelleen. Nyt Tim päätti kerrankin olla tottelematon avaten kirjeen ennen äitinsä kuolemaa. Koittaakin sellainen yllätys, että asianajajapojan sydän sykertyy kauhusta, että tämä tieto olisi tullut hänelle vasta äidin kuoltua. Timothy päättää muuttaa.

Lähtö hypensä lumoon langenneesta Notting Hillistä oli helpotus, en tulisi kaipaamaan sen pöyhkeäksi harjattua kylätunnelmaa, puunattuja pubeja, sylikoirakahviloita ja Portobello Roadille tungeskelevia turisteja. Notting Hillin jokakesäiseen karveeliinkin olin kyllästynyt kauan sitten. Muutto muutaman mailin päähän itään, vaikkakin tehtäväni sanelemana ja vain väliaikaisesti, tarkoitti irtiottoa ja uuden elämän alkua.

Timothy teki muuttoa, tapasi tylyhkön vuokraisäntänsä Edward Locken ja kävi kaikissa väleissä äitinsä luona sairaalassa. Äidin sairaus keinui kuin paatti haverissa, antoi toivoa ja vei toivoa. Nyt kuitenkin oli lähestymässä äitienpäivä ja Maryn rakas Feather oli järjestämässä äidilleen kotiinsa kaikkien aikojen äitienpäiväyllätystä kera kakun ja Bollingerin. Kun päivä koitti, äidille ei kakku maistunut, mutta ennen suurta yllätystä meni samppanjaa ja morfiinipillerikin. Yllätysten jälkeen lisää Bollingeria ja morfiinia, sillä...Eipä tiennyt äidinpoika Feather, minkä järkytyksen hän itse saisi vielä kokea!

Jouko Heikuran kirja on ’vain’ 253 sivua, joka jälleen kerran todistaa miten oikeassa Lauri Viita olikaan mainitessaan kaiken sanottavaksi tarkoitetun mahtuvan alle 300 sivuun! Kirjoitin sitaatin tarkkaan ylös jossain kyläpaikassa, mutta se katosi ennen kuin ehdin viedä sitaattikokoelmaani, joten maininta on muistin varalta. Lahja äidilleni on tiheä, mutta ei nopeatempoinen. Se on jännittävä, mutta ei dekkari. Se on liikuttava, mutta ei liian surullinen. Heikura kirjoittaa surun ja menetyksen todeksi, mutta ei ahdistukseen asti. Kaiken kukkuraksi teos on todella yllättävä! 

Näin ’ohut’ tarina kasvaa sivujensa määrää vaikuttavammaksi. Luen melkein aina noin viidensadan sivun teoksia, joten erilaista oli! Mikä siinä onkin, että heti taas tuli mieleeni Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Alle kaksisataasivuinen kirja oli muuten ilmestymisvuonnaan 2012 lukuvuoteni toiseksi paras kaikista lukemistani. Kirjoissa on vähän muutakin samaa kuin vähäinen sivumäärä, jossa Barnes voittaa alle kahdellasadalla sivullaan! Tietty kaunis melankolia, väärin muistettu menneisyys Barnesilla, Heikuralla salattu menneisyys, molemmissa unohdusten kukat paljastavat salaisuutensa...

Death is the sound

of distant thunder

        at the picnic.

-          - W.H.Auden -

Loitsu

Läpi tyrmän portin
takaa Ohtan soiden,
umpeenkasvanutta polkua pitkin,
yli villiintyneen niityn,
läpi yön vartioketjun,
pääsiäiskellojen lupausta
                           seuraten,

kutsuttuna,
ylösnousseena, -
tule luokseni illalliselle.

-Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova: Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö, Kirjokansi 2016)
kuva Runotalo

Hyvää, kaunista, rauhallista pääsiäisen aikaa poikkeusoloissa!

Mistä nyt voi löytää iloa? Olen lukenut ystävieni viestejä ja sama on kaiku pääsiäisohjelman eli pääsiäistä vietetään annettujen ohjeiden mukaan. Perheiden kokoontumiset yhteisille aterioille sekä muut kyläilyt ja tapaamiset eivät nyt kuulu ohjelmaan. Tämä siltikin vaikka juuri pääsiäinen on niitä pitkiä pyhiä, jolloin perheemme ovat kokoontuneet yhteen. Nuoriamme ja vanhuksiamme on tavattu viimeksi jouluna, mutta nyt ei ole itsekkyyden aika. Puhallamme kaikki toivoa yhteiseen nuotioon pelastaaksemme ihmishenkiä koronalta. 'Tolkun ihmisistä' saa iloa ja toivoa! Kaunista, rauhallista pääsiäisen aikaa kaikille ystävilleni, jotka kantavat sydämissään yhteistä tulta

Poikkeusoloissa facebookin tervehdyskin tavallista lyhyempi ja vähän surullinen.Tällaista pääsiästä emme muistakaan, sillä aina on meille tultu tai me olemme menneet Luvialle tai nyt peräti viikoksi oltaisi menty Lohjalle. Nuoret olisivat tarvinneet apuamme. Äidille, 93 vee, soitan päivittäin. Olen henkeen ja vereen perheihminen eli perhe on parasta!

En laita suuren pöydän ateriaa, vaan tänään valmistin tomaatti-mozzarellapastan uunissa ja koska se on neljälle, siitä riittää huomisellekin. Lauantaina valmistamme lohilaatikon, sen maailman parhaan ja siitäkin syömme parina päivänä. Illoille on herkkuja ja sarjoja. Suklaalakkokin kaatui koronaan.Homejuustoja, rypäleitä, jopa mämmiä kuohukermalla...,mutta ei ole sama kuin laittaa isolle porukalle. Suuri talo on koti, kun se on täynnä koiria, keskustelua, naurua, yhdessä valmistettua ruokaa, mutta nyt ei livetä eli ajatellaan meitä kaikkia eikä vain itseä.

Tämä Minttulin pääsiäiskakku on aina yhtä ihana!

Tämä Marjaana Rinne-Loikalan pupukuva tuokoon hyvää mieltä pääsiäiseemme!

pääsiäistoivotuksin
Leena Lumi

PS. Muistakaa tämä: https://leenalumi.blogspot.com/2020/03/kirja-arvonta-sille-etta-voitamme.html

Karoliina Suoniemi: Tehdaskaupungin lapset

Mitä sinä tiedät 1800 –luvun lopun tai 1900 –luvun alkupuolen tehtaantyöntekijöiden lasten elämästä? Olisiko se ollut nisupullaa ja maitoa, paljon kavereita, joiden kanssa leikkiä tuon ajan leikkejä kaupunkien kaduilla ja kujilla? Vai olisiko se ollut jotain aivan muuta? Olisiko se ollut raskasta, pitkää työpäivää tai jopa yövuoroja tehtaissa auringon pilkahdusta näkemättä? Olisiko se ollut riisitautia, huonoja hampaita ja varhaisia kuolemia puuttellisen ja yksipuolisen ravinnon takia? Moni voi tietää enemmän tuon aikaisten lasten elämästä maalla, jossa toki lapset aloittivat myös varhain osallistumisen talon töihin, mutta he saivat varsin hyvin ruokaa maataloissa ja moni työ liittyi ulkona olemiseen. Olen kuullut paljon äitini lapsuudesta kauniissa Karjalassa, kodissa järven rannalla. Tietenkin aika kultaa muistot, mutta olen nähnyt äitini lapsuuskodin ja uinut siinä ihanassa hiekkarannassa, jossa jo isoäitini pikkutyttönä... Oli paljon aurinkoa, ystäviä ja leikkimistä ja kesäkuumalla mentiin aina uimaan. Tietenkin olivat heinätyöt, marjojen poimiminen ja lehmipaimenissa olo, kasvimaan perkuu, mutta mitään erityisen ikävää ei tunnu olleen. Tällaisesta  tehdaskaupunkien lapset eivät paljoakaan tienneet, mutta toiset heistä pääsivät kesäisin muutamiksi viikoiksi maalle sukulaisiin tai kesäsiirtoloihin, sillä vanhemmilla ei ollut lomia. Ja olihan tehdastyöläisten lapsillakin omat leikkinsä, ystävänsä ja pienet ilonsa. Nyt saamme kurkistaa tuohon maailmaan...

Karoliina Suoniemen kirja Tehdaskaupungin lapset (Avain 2020) maistuu tosipohjaiselta eli se on tietokirja tehdastyöäisten lasten elämästä mm. sellaisissa kaupungeissa kuin Tampere, Pori, Forssa ja Helsinki. Lisäksi oli ruukki- ja tehdasyhteisöjä esim. Nokialla, Kemissä, Juankoskella, Mäntässä, Turussa, Verlassa, Valkeakoskella, Imatralla, Kouvolassa ja Fiskarsissa. Kirjan kuvitus on vaikuttava eli minusta Emmi Kyytsönen on tavoittanut tuonaikaisten työläislasten elämän riepumaton niin kirkkaat kuin tummat värit. Vähän värisytti ja mietin miten tärkeää olisi tämä kirja tarjota luettavaksi jokaiselle nykajan lapselle. Tietenkin nytkin lapsilla on ongelmia, myönnän sen, ja myös kovasti vaikeitakin eli lastensuojelu ei pysy perässä, mutta on niin vaikea ajatella jotain 8 –vuotiasta nassikkaa tehdastyössä kahdentoista tunnin vuoroja, jotka alkoivat vaikka kello 4.30 aamulla tai yövuoroissa. Lasten työpanos katsottiin tarpeelliseksi perheen toimeentulon kannalta. Jopa runoilija J.L.Runeberg puolusteli lasten työssäkäyntiä sillä, että näin lapset pysyivät pois pahanteosta eivätkä kasvaneet paheisiin ja jatkoi:

Tämä varhainen tottumus työhän vaikuttaa sitä paitsi mitä suotuisimmin heidän koko elämäänsä.

Tavallaan tämä kylmä toteamus oli totta, sillä toinen vaihtoehto olisi ollut kerjuulle joutuminen.

Mietinpä vain, että mitä mieltä Suomen kansan sydänten runoilija Eino Leino olisi asiasta ollut...

Ajan myötä näkemys muuttui ja lasten kurjiin työoloihin alettiin kiinnittää huomiota. Etenkin rankat yövuorot, jotka alkoivat tehtaalla iltakahdeksalta ja päättyivät kello neljä aamuyöllä alkoivat mietityttää aikuisia ja syystä. Vihdoinkin vuonna 1879 laissa säädettiin, että alle 12-vuotiaiden oli saatava työntekoon vanhempien lupa ja he saivat tehdä enää vain kuusi tuntia päivässä. Vasta 1900 –luvun alussa lasten työssäkäynti loppui Suomessa ja 1920-luvulla säädettiin oppivelvollisuus, jota pidän yhtenä tärkeimmistä laeista mitä Suomessa on määrätty. Se tarkoitti opiskelua tietyn rajatun määrän eli edelleen oli tuskainen työ tehdä luokkahyppy parempaan koulutuksen kautta varattoman tai koulutusta väheksyvän perheen lapsella. Lahjakkuus lyö kuitenkin läpi kovimmankin kiven, josta kirjassakin on omat henkilötarinansa muutamista. Heitä ovat Paavo Nurmi, Miina Sillanpää, Martta Salmela, Minna Canth, Tapio Rautavaara ja Lauri Viita. Itse haluan lisätä listaan vielä Aleksis Kiven.

Tuon ajan työläiset asuivat useimmiten tehtaan rakennuttamissa asunnoissa, joita olivat yhteiskeittiöasunnot, joita Finlaysonin tehdas perusti Tampereella. Muissa kaupungeissa asuttiin yleisimmin hellahuoneissa eli perheelle oli yksi huone, jossa lämmön antoi kakluuni. Miten niihin sitten mahduttiin, sen ratkaisivat päästä- tai sivustavedettävät sängyt. Niitä kutsuttiin koottaviksi pukkisängyiksi, jolloin ne saatiin päiväksi pois viemästä lattiatilaa. Sattumalta olen ennen jugendmaniaani kerännyt huutokaupoista myös talonpoikaiskalustoja, joten meillä on edelleen takkahuoneessa lapsen varavuoteena tai muuten vain lukusoppena sininen sivustavedettävä ja tallessa on myöskin päästävedettävä, jossa esikoinen nukkui lapsuutensa. Siinä oli kivasti reunaa ja muuten paljon tilaa.

Tehdas oli monilla paikkakunnilla koko maailma. Se saattoi tarjota päiväkodin pienille lapsille, myöhemmin koulun, asunnon tietysti...Tampereen Finlayson oli tästä oiva esimerkki:

Tehdas tarjosi pienten lasten koulun, vanhojen naisten vanhainkodin, seurakunnan, kirkon, kirjaston ja lukusalin, juhlasalin, osuuskaupan, palokunnan, poliisin, omia asuntoja, säästöpankin sekä sairaskassan.

Koska minua kiinnostaa ja varmaan teitäkin koulutus, luku Opintiellä antaa hyvää osviittaa, miten aina tulee vastaan sana ’osa’. Ihan sama oliko koulua vai ei tehtaan puolesta, osa lapsista jäi sen ulkopuolelle. Kysymyksessä sekä vanhempien asenteet että raha. Eräs tärkeä asia muutti paljon:

Vuodesta 1866 alettiin kaupunkeihin perustaa kansakouluja. Kansakoulu kesti kuusi vuotta. Kansakouluja perustettiin kaikkiin tehdaskaupunkeihinkin ja lapset alkoivat nyt käydä koulua ja menivät töihin vasta sen loputtua. Lapset saivat myös koulussa oikean oppikirjan, usein nimeltään Kodin ja koulun ensimmäinen kirja tai ikioman Aapisen. Luokat olivat isoja, samalla luokalla saattoi olla melkein 40 lasta.

Asumiseen liittyi tietysti puhtaus. Siihen aikaan oli täitä, kuten on nytkin, mutta sellainen puhtausmahdollisuus kuin nykyään oli tuntematonta:

Pesulla käytiin kerran viikossa yleisessä saunassa. Joka tehtaalla oli oma saunansa. Saunailta oli usein lauantaina, kun kaikkien työviikko oli päättynyt...Saunat olivat suuria ja täynnä väkeä. Monissa niistä ei ollut erikseen miesten ja naisten puolia, vaan kaikki kylpivät yhdessä. Saunan jälkeen oli mukava pukea puhtaat vaatteet ja nauttia juomia.

Jos vastaava kirja ilmestyisi maalaislapsista, piikojen ja renkien lapsista, heistä kerrottaisiin myös, että saunat olivat isoja. Sinne meni ensin vallasväki eli ylempi väki, sitten taloudenhoitajatar ja mahdollinen lastenhoitaja, viimeisenä saunoivat piiat ja rengit. Ne saunat olivat tosi hyvn tehtyjä ja niiden löyly oli kuin linnunmaitoa, niin kuin joskus sanottiin.

Kuten huomaatte, pidän kirjaa tärkeänä ja kiinnostavana. Minusta tämän voisi ottaa ala-asteelle lukuun! Siinä missä haluan kaikkien 90-luvun laman unohtaneiden nuorten aikuisten lukevan Suvi Vaarlan Westendin, haluaisin tämän nyt jokaisen ala-asteikäisen käteen. Se miten arvottaa ihmisiä ja heidän eloaan, ei synny itsestään. Pitää tuntea historiaa ja etenkin tärkeää on tuntea omien vanhemiensa ja isovanhemiensa historia!

Suoniemen kirja on täydellisen antava eli vielä jäi paljon käsittelemättä, joten lukekaa ihmeessä tämä kirja lasten kanssa! Tarjolla on vielä sen aikaisia leikkejä, ruokia, juhla-aikaa...Ja kirjassa on myös kivoja tehtäväsivuja, joissa voi näyttää tietämystään vaikka siinä, mitä listan ruokalajeista maistaisit mieluiten tai mitä vanhanajan leikkiä haluaisit mieluiten kokeilla leikkiä. Kirjat ja tarinat kerto, miten ennenaikaan kirjoja ei ollut kuin varakkaimmissa perheissä. Luojalle kiitos kirjastolaitoksemme! Omassa kodissani ostettiin kirjoja, mutta ei niitä ikinä olisi ollut niin paljon kuin halusin lukea. Kävelin puolikilometriä kirjastoon melkein viikottain kantaen sylissäni kirjoja ikään kuin kasseja ei olisi keksitty...sainkin kylän mopopojilta nimen Allison, joka viittaa yhteen tv-sarjaan. Muistan miten luin mamman kirjastosta hyvin surullisen tarinan Genoveeva, mutta kesä jolloin istuimme ystäväni kanssa suuren vaahteran ylemmillä oksilla, piilossa, ja luimme Sakari Topeliuksen Välskärin kertomuksia ei unohdu! Tämäkään kirja ei unohdu, kiitos Karoliina Suoniemen tarinan ja Emmi Kyytsösen kuvituksen!

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Suketus

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

Erin Kelly: Kiviäidit

Samalla hetkellä kun Samin yllätyshankinnaksi ostaman kakkoskodin Park Royal Manorin ulko-ovet avautuivat keskusaulana toimivaan atriumiin, alkoi Marianne kutoa valheiden verkkoa miehelleen. Samille ei voinut kertoa mitään tästä talosta, entisestä Nazarethin sairaalasta, ei siitä mitä siellä tapahtui noin kolmekymmentä vuotta sitten. Marianne oli nyt neljäkymmentäseitsemänvuotias, tasokas lontoolainen uranainen, joka ei ikinä, ikinä olisi halunnut palata Nussteadiin, ei paikkaan joka kätki hänen ja kahden muun elämän rankimman salaisuuden. Marianne oli kerran päättänyt kuten Scarlet O’Hara, ettei hän halua ikinä elää olla köyhä eikä nälkäinen ja hän oli toteuttanut päätöksensä. Se oli kuin kaunis ilta-auringossa hohtava ruukku, harvinaisuus, joka menettää hohtonsa kun tässä talossa, entisessä mielisairaalassa tapahtuneen rikoksen varjo himmensi sen työllä aikaansaadun hohteen. Marianne tiesi, että Nussteadissa odotti vieläkin Jesse, pienissä kaljoissa kaiken ulos pälpättävä teinirakas. Jesse, joka oli aina rakastanut häntä, vain häntä, aina vaan. Kun Jesse huomaisi hänen uuden tasonsa, uuden yläluokkaisen aksenttinsa, hänelle takuulla kehittyisi katkeruus ja kaikki vanha palaisi kuin vuosikymmeniä ei välissä olisi ollutkaan. Kaikki tapahtui juuri tässä paikassa, jota Sam halusi hänen pitävän heidän vapaa-ajan kotinaan. Hänen pitäisi ilahtua yllätyksestä, asunnosta paikassa, joka oli entinen mielisairaala, paikassa, jollaisia viktoriaanisella ajalla hyvästä syystä kutsuttiin kiviäideiksi.

Erin Kellyn trilleri Kiviäidit (Stone Mothers, Gummerus 2020, suomennos Päivi Pouttu-Delière) on jännitysromaani siinä missä dekkarikin, mutta sen laaja-alaisuus, aiheen historiallinen pohja ja vahva psykologinen ihmissuhdekuvaus tekevät siitä jotain enemmän. Rivien välitkin huutavat vääryyttä ja lukija kulkee järkyttyneenä aikamatkan nykypäivästä Nazarethin mielisairaalan pitkillä käytävillä 1950-luvulle  kuullen huudot, itkut, avunpyynnöt, nähden miten nuoret naiset vaipuivat apatiaan erehdyttyään tekemään jotain ei naiselle niin sopivaa ja siitä syystä saavat nyt ’hoitoa’ vaikka päiviensä loppuun. Ja lääkärien omahyväinen ylimielisyys, kaikkitietävyys etenkin oikeasta, terveestä naiseudesta. Eipä paljon tarvittu noina vuosina, kun ovet lukittuivat naisen selän takana ja...Kolmikossa mukava oleva parlamentin ylähuoneen jäsen Helen Greenlaw, entinen Helen Morris, tuntee kuvion yhtenä harvoista poisselvinneistä. Hän ei halunnut muiston varjoakaan menneisyydestä, mutta salaisuuksilla on virtansa...Marianne pelkäsi eniten Jessen heikkoutta:

Huonoina päivinä pelkään, ette Jesse möläyttää koko jutun veljelleen tai työkaverilleen oluella käydessään. Toisina päivinä taas luotan Jessen vaikenemiseen jopa enemmän kuin Samin uskollisuuteen tai siihen, että Honor tarvitsee minua. Mutta tämä on tietysti kolmitahoinen sopimus, sairas pieni kolmio, jotka olemme Jesse ja minä ja Helen Greenlaw, todellinen hirviö Nussteadin sängyn alla, kolmion tuntematon kolmas kärki. Ja kun ajattelen Helen Greenlaw’ta, tajuan että meidän perustuksemme ovat yhtä tukevat kuin letto.

Jesse oli hämmentävän paljon entisensä vaikka olikin avioliitossa ja hänellä oli lapsia. Hän palasi nopeasti samaksi teiniksi, jolle Marianne oli 'muru'. Hänelle oli aikanaan ollut selvää, että se, mitä heille kolmelle oli kerran tapahtunut, sitoisi Mariannen ja hänet ikiajoiksi yhteen. Marianne tekikin katoamistempun ja palasi takaisin ihan toisena. Äkkiä Jesse kuitenkin pyyhki vuodet välistä pois vain huomatakseen, että se ei onnistuisi. Silloin Jesse veti Mariannen mukaan johonkin sellaiseen, josta tämä ei voinut kieltäytyä asian esiin tulemisen pelossa. Kauhujen yö teki paluun myös Helenin elämään, samalla palasi muutakin menneisyyttä, josta kukaan ei saisi koskaan tietää. Tietysti hänen aviomiehensä Robin Greenlaw tiesi toisen varjoista, mutta kauhujen yöstä hänet oli pidettävä kaukana hinnalla millä hyvänsä. Helen oli ollut täydellinen aviovaimo ja Damianin äiti, kun hän vuonna 1965 halusi kertoa miehelleen, että halusi uran. Tämän takia Damian olisi lähetettävä sisäoppilaitokseen. Helen leikki tulella, sillä vieläkin valta oli Robinilla:

”Minua varoitettiin siitä, että saattaisit saada uuden kohtauksen, mutta seitsemän vuoden jälkeen kuvittelin vaaran olevan ohi.”

”Ei tämä ole mikään kohtaus. Robin, en ole koskaan ollutkaan sairas. Minun vieminen siihen sairaalaan oli virhe. Sinä tunnet minut. Sinun on pakko ymmärtää se nyt.”

”Mutta Helen, niinhän sinun kuuluukin sanoa. Tämä on merkki siitä, että olet sairas.”

Brittiläinen Erin Kelly on loistava venyttämään psykologisen piinan köyttä. Lukijaa kauhistuttaa, sillä eihän siitä ole kovinkaan kauaa kun...Kellyn Älä jää pimeään oli hyvä, mutta tämä ohittaa sen. Nyt kaikki on rakennettu vieläkin huolellisemmin. Finaali vain paranee sivu sivulta. Kukaan ei voi etukäteen aavistaa, miten kolmikon jäsenille käy. Kukin kokee kohtalonsa viis asemasta tai varallisuudesta. Nazarethin ote pitää yli välimatkan ja ajan yhtä varmasti kuin mustat ankeriaat luikertavat letossa.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Ulrica Nordström: Samettinen sammal puutarhassa ja ruukussa

Tiedän, että monille puutarhailijoille ja nurmikkojen palvojille sammal on mitä epätoivotuin vieras. Meillä on päinvastoin: Emme ole hulluina nurmikkoihin, vaan villeihin kukkaniittyihin tai sammalpihaan. Kauneinta mitä voi olla, lienee ikimetsä sammalpeitteellä. Makuja on monia ja kaikki mahtuvat toteuttamaan omiaan. Meille tuli ensin osa nurmikosta sammalelle etenkin keskipiha ja etupiha villikukkaniityksi. Alapihan eli kolmannen puutarhakerroksen jätimme osin nurmikolle erilaisia pelejä varten ja kentäksi, jossa heitämme koirille palloa yms. Siellä ovat myös marjapensaat ja luumu- ja kirsikkapuut. Ainoa harmi, minkä olen keskipihan sammalesta keksinyt, on vähäinen, eli se yrittää kivirajauksen ylikin talon alkuperäiseen vanhaan kukkapenkkiin. Sieltä sen siivoan pois siinä missä rikkaruohotkin. Meillä on nyt erityisesti sammaltarvetta, sillä jouduimme lahovian tähden kaadattamaan kaksi isoa puuta pois ja jätimme kannot jäljelle ihan kuin odottamaan jotakin...

Ulrica Nordströmin kirja Samettinen sammal puutarhassa ja ruukussa (Mossa. Från skog till trädgård och kruka, Minerva 2020, suomentanut Maija Ylönen) on mitä ihastuttavin ylistys sammaleille, joita on tosi, toisi monta eri lajia kuin myös tuhti tietoteos sammaleista. Kirjan kuvat ovat Henrik Bonnevierin. Teos sisältää edellä mainitun sammalen ylistyksen, sammalet luonnossa, kasvimaailman pienoismallit, sammalet maailmalla, sammalprojekteja ulkona, sammalprojekteja sisällä sekä lukuvinkit, sanaston ja hakemiston.

Kirjan upea kuvitus vie meitä joihinkin maailman upeimmista sammalpuutarhoista. Etenkin japanilaisissa puutarhoissa sammal on tärkeässä roolissa. Ulrica Nordström on ruotslainen journalisti sekä käsityöläinen, joka opastaa kirjassa myös japanilaistyylisten koristeiden ja asetelmien tekoon.

Ulrica Nordström sammaleista:

Jo vuosisatoja Pohjoismaissa on hyödynnetty sammalia eri tarkoituksiin, esimerkiksi haavasiteiksi, käsityömateriaaliksi ja hirsitalojen tilkkeiksi. Puutarhoissamme sammalia ei ole kuitenkaan käytetty esteettisenä elementtinä. Sitä vastoin suhtaudumme sammaliin yleensä häiritsevinä kasvustoina, jotka täytyy hävittää pihoilta ruohomattojen tieltä. Se tuntuu omituiselta. Ovathan sammalet ainoita kasveja, jotka pysytvät kylminä ja pimeinä talvina säilyttämään sen, mitä niin monet meistä kaipaavat talvikuukausina: hehkuvan vihreyden kaikissa sävyissään. Sammalten kauneudesta voi nauttia ympäri vuoden.

Ennen kuin hyppäämme maailmalle, saamme todeta erilaisia sammalia olevan Ruotsissa 1 000 ja uusia lajeja löydetään jatkuvasti. Suomessa lajeja on tunnistettu 900. Nappasin listalta muutamia tavallisimpia lajeja ja huomasin, miten hauskoja niiden nimet ovat: havumetsissä korallisammaleet, sulkasammal, kivilaakasammal, metsäkerrossammal...Lehtimetsissä: kalliopalmikkosammal, oravissammal, metsälehväsammal, pystylehväsammal...Lehtipuiden rungoilla ja oksilla: sirokorallisammal, uurresammal, norkkusammal, partasammal...Keidassoilla: rahkasammal, rahkaviiksisammal....Nevoilla: sararahkasammmal, suonihuopasammal...Rämeillä ja korvissa: korpikarhunsammal...Letoilla: otaluhtasammal, lehväsammal...Osa sammalista on uhanalaisia ja jokamiehen oikeudet eivät koske niitä. Kirjassa kerrotaan mitä sammalia saa poimia ja miten ja mitä ei saa missään nimessä poimia!

Jos muistelee, missä on nähnyt upeimmat sammalmetsiköt, ne ovat ikivanhat kuusimetsät, joissa ilmankosteus pysyy tasaisena ja sammalen on helppo löytää lahoavia kantoja ja oksia. Meidän likellä on sellainen ja se on todellakin kuin satumetsä: Vain ikikuusikko ja sen alla silmänkatamattomiin vihreää sammalta.

Sammalta löytyy myös paikoista, joissa on puroja ja vesilammikoita. Huomaamme sen omasta lehdostamme, jossa sammal kasvaa puron likellä lehtipuiden, suurten lehmusten likellä.

Kirjan kirjoittaja ja valokuvaaja reissasivat maailman kuuluisimmissa sammalpuutarhoissa. Houkuttavimmat löytyvät Japanista ja kuten tiedämme japanilaiset ovat kuuluisia kauneudentajustaan.

Ja missä he muualla löysivät upeita sammalpuutarhoja, ne olivat mm. Yhdysvalloissa Portlandissa ja Seattlessa, tunsivat he olevansa Japanissa. Portland Japanise Garden veti vertoja Japanin sammalpuutarhoille, etenkin kun puut olivat juuri saaneet upeat syysvärinsä. Puutarhan historia ja siihen vaikuttaneet henkilöt ovat olleet kiinnostavia ja aiheelleen omistautuneita.

Nyt sitten vain miettimään, että sammal vai ei? Ennen kuin päätät, kurkista tätä runsasta tietoteosta, joka ilahduttavasti on niin erilainen, mihin olemme tottuneet. Kuvia ja tietoa on kiitettävästi. Minulle tämä oli kovasti odotettu, mutta jollekin teos voi olla suorastaan odotusten täyttymys!

Puutarhakirjat Leena Lumissa

Emme juo samasta lasista, emme...

Emme juo samasta lasista,
emme vettä, emme makeaa viiniä,
emme suutele toisiamme varhain aamulla
ja illalla emme samasta ikkunasta katsahda.
Sinä hengität auringossa, minä kuutamolla,
mutta sama rakkaus pitää meidät elossa.

Luotettava, hellä ystävä on siinä aina kanssani,
sinun kanssasi iloinen ystävättäresi.
Minä tunnen pelon harmaissa silmissäsi
ja sinä olet syyllinen minun tautiini.
Tapaamme lyhyesti, mutta usein emme,
niin rauhamme säilytämme.

Sinun äänesi soi runoissani,
sinun runoissasi minä hengitän.
On olemassa nuotio, mitä ei rohkene koskettaa,
ei unohdus, ei pelkokaan...
jos tietäisit, kuinka ovat rakkaat,
kuivat, vaaleanpunaiset huulesi.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova: Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö, Kirjokansi 2016)
kuva Pekka Mäkinen

Leena Lumin luetut 2020

Huhtikuu ja on aika alkaa kirjata ylös 2020 vuoden luettuja. Tämä toimii kuin muistikalenteri ja tästä saadaan vuoden lopulla helposti kooste koko vuoden luetuista.Olen katsellut syksyn katalogeja jo kevyesti ja voisin sanoa, että syyssadosta tulee kevätsatoakin runsaampi. Toivon, että valintani kiinnostavat sitten myös teitä, mutta nyt ensin kevättä tekemään.

1.  Ian McEwan: Kaltaiseni koneet (Machines Like Me, Otava 2019, suomennos Juhani Lindholm)

2.  Fernando Aramburu: Äidinmaa (Patria, WSOY 2020, suomennos Sari Selander)

3.  Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva (alkuteos Småtrollen och den stora översvämningen 1945, WSOY 2020, suomennos Jaakko Anhava)

4.  Anna Ekberg: Kadotettu nainen (Havets Børn, Minerva 2020, suomennos Katarina Luoma)

5.  Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa (Everything I Never Told You, Gummerus 2020, suomennos Sari Karhulahti)

6.  Lisa Jewell: Löysin sinut (I Found You, WSOY 2020, suomennos Karoliina Timonen)

7.  Harriet Tyce: Veriappelsiini (Bood Orange, Otava 2020, suomennos Oona Nyström)

8.  Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen (Gummerus 2020)

9.  Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade (WSOY 2020)

10. Fiona Barton: Epäilty (The Suspect, Bazar 2020, suomennos Pirkko Biström)

11. Marie Hélène Baylac: Agatha Christie Arvoituksellinen elämä (Agatha Christie. Les Mystéres d´une vie, Minerva 2020, suomennos Noora Niemelä)

12. Tim Weaver: Kadonneet jäljet (The Dead Tracks, MinervaCrime 2020, suomennos Maikki Soro)

13.  Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni (Atena 2020)

14. Leila Tuure: Tuulentuojat (Sunkirja 2020)

15. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään (Vår egen lilla hemlighet, Tammi 2020, suomennos Eliisa Salminen)

16. Elizabeth Strout: Olive Kitteridge (Olive Kitteridge, Tammi 2020, suomennos Kristina Rikman)

17. Titta Kuisma, Laila Nevakivi: Lapsen oma metsäkirja (Minerva 2020)

18. Jane Harper: Luonnonvoimat (Force of Nature, Tammi 2020, suomennos Tuulia Tipa)

19. Ulrica Nordström: Samettinen sammal puutarhassa ja ruukuissa (Mossa. Från skog till trädgård och kruka, Minerva 2020, suomennos Maija Ylönen)

20. Erin Kelly: Kiviäidit (Stone Mothers, Gummerus 2020, suomennos Päivi Pouttu-Delière)

21. Karoliina Suoniemi: Tehdaskaupungin lapset (Avain 2020)

22. Jouko Heikura: Lahja äidilleni (Gummerus 2020)

23.  David Suchet: Sanoin ja kuvin Omaelämäkerta (David Suchet: Behind the Lens. My Life, Minerva 2020, suomennos Sirpa Saari)

24. Heidi Mäkinen: Ei saa elvyttää (Karisto 2020)

25.  Paula Ritanen-Närhi: Unelmia puutarhasta Suunnittele ja toteuta

26.  Hallie Rubenhold: Viisi Viiltäjä Jackin tuntemattomat uhrit (The Five. The Untold Lives of the Women Killed by Jack the Ripper, Atena 2020, suomennos Mari jantunen) jatkuu...

27.  Jenny Erpenbeck: Päivien loppu (Aller Tage Abend, Tammi 2020, suomennos Jukka-Pekka Pajunen)

28.  Joyce Carol Oates: Elämäni rottana (My Life as a Rat, HarperCollins 2020, suomennos Kira Poutanen)

29. Erin Carlson: Meryl Streep Valkokankaan kuningatar (Queen Meryl - The Iconic Roles, Heroic Deeds and Legendary Life of Meryl Streep. Minerva 2020, suomennos Sirpa Parvainen)

30.  Jack El-Hai: Göring ja psykiatri Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa (The Nazi and the Psychiatrist, Minerva 2020, suomennos Päivä Paju)

31.  Joyce Carol Oates: Putous (The Falls, Otava 2006, suomennos Kaijamari Sivill)

 32.  Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu (Møt meg i paradis, Into 2020, suomennos Jonna Joskitt-Pöyry)

33.  Camilla Grebe: Varjokuvat (Skuggjägaren, Gummerus 2020, suomennos Sari Kumpulainen)

34.  Heikki Mäkinen: Sarjamurhaajan tunnustus (A+ Kirjat 2020)

35.  Kate Quinn: Metsästäjätär (The Huntress, HarperCollins 2020, suomennos Päivi Paju)

36.  Delia Owens: Suon villi laulu (When The Crawdads sing, WSOY 2020, suomennos Maria Lyytinen)

37.  Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020)

38.  Kate Elizabeth Russel: Vanessa ( My Dear Vanessa, WSOY 2020, suomennos Sari Karhulahti)

39.  Villy Lindfelt: Miltä tuntuu tappaa (Siltala 2020)

40.  Annette Hess: Tulkki (Deutsches Haus, WSOY 2020, suomennos Pirkko Roinila)

41.  Ilona Pietiläinen: Talven henki Anna joulun tulla (Docendo 2020)

42.  Tove Jansson: Muumi Vieraskirja (WSOY 2020)

43.  Lina Bengtsdotter: Beatrice (Beatrice, Otava 2020, suomennos Elina Lustig)

44.  Peter James: Kuolema käy oikeutta (Find them Dead, Minerva 2020, suomennos Maikki Soro)

45.  Carin Gerhardsen: Piparkakkutalo ( Pepparkakshuset, Minerva 2020, suomennos Maija Ylönen)

46.  James Wyllie: Hakaristirouvat (Nazi Wives, Atena 2020, suomennos Tähti Schmidt)

47.  Pierre Lemaitre: Tuhon lapset ( Miroir de nos peines, Minerva 2020, suomennos Susanna Hirvikorpi)

48.  Lisa Jewell: Joka askel jonka otat (Watching You, WSOY 2020, suomennos Karoliina Timonen)

49.  Stina Jackson: Erämaa (Ödesmark, Otava 2020, suomennos Jaana Nikula)

50.  Tove Jansson: Taikatalvi (Trollvinter, WSOY 2020, suomennos Laila Järvinen)

51.  Kristina Ohlsson: Korkein tarjous kuolemasta (Henrys Hemlighet, WSOY 2020, suomentanut Pekka Marjamäki)

52.  Seija Helander, Anna Stolt: Tauno ja Nelli joulurauhaa etsimässä (Avain 2020)

Kerro se tarina, kokoa tapahtumat yhteen, kertaa niitä. Sillä lailla ne pysyvät hengissä. Muuten kudos rispaantuu langoiksi, jotka linnut poimivat pesäntekotarpeiksi. Toista, tai tarina hajoaa, eikä miehet kuninkaan, ei kuninkaamme ratsutkaan...Toista, ja pitele palasia varovasti, muuten tapahtumat leviävät kuin marmorikuulat puulattialle.

Ann-Marie MacDonald Linnuntietä  (suom. Kaijamari Sivill)

intohimolla kirjoista
Leena Lumi