SALATUIMPAAN SAAKKA

Eikähän ministeri Touko Nupponen suinkaan ollut mikä tahansa puolueen palkitsema kumileimasin, vaan värikäs ja raisuluonteinen herra ’Touho’, jonka tunsi koko valtakunta. Useimmat pelkkänä Touhona. Siinä oli mies, jolle tuntui aina löytyvän ministerisalkku, olipa vallassa mikä kolmesta suurpuolueesta tahansa. Välillä hän tasoitti valtioneuvoston voimasuhteita jonkun toisarvoisen salkun kahvassa, välillä taas keikkui kukkona tunkiolla. Nokkela ja vikkelä mies. Kateelliset irvailivat, että Touho pystyi ihan ilman paperin paperia sanomaan mistä asiasta tahansa mitä tahansa, sanomatta lopultakaan yhtään mitään.

Risto Juhanin Salatuimpaan saakka (Like 2009), kertoo komisario Paavo Iisakki Pesosesta, noin kuusikymmenvuotiaasta poliisimiehestä, joka joutuu nyt setvimään ns. paremman väen kartanon ympärillä tapahtuvia outoja sattumuksia. Pikkukaupungissa käy kuhina, sillä tunnettu ministeri on onnistunut ostamaan vanhapoika Lahnawiikilta järven rannalla sijaitsevan perintökartanon, joka ränsistyy ulkoa, mutta on sisältä kuin linna. Tapahtumat saavat alkunsa mitättömän oloisesta kahnauksesta ministerin poikien öykkäröidessä Päijänteellä ja joutuessa kahnauksiin paikallisten nuorten kanssa. Sekä tarinan lähtö, että ministeri Nupposen kuvaus tuovat mieleeni jotain tuttua minulle, joka itse asun Päijänteen rannalla…Kaikkihan on fiktiota ja faktaa.

Pesonen edustaa poliisimiestyyppiä, jota voisi verrata vaikkapa Wexfordiin, mies, joka ei kumarra ylempiään, välillä ärähtelee alemmilleen, mutta on oikeasti heidän puoltaan henkeen ja vereen. Hänellä on tietty myös vaimo, joka sietää miehensä ärinät, puhumattomuudet ja silti passaa ja hössöttää kuin lapsen kanssa, olipa sitten kyseessä miehen vaatteet tai ruoka. Eli eräänlaista mennyttä maailmaa, sitä mennyttä maailmaa, joka on kuitenkin niin liki, että on onnellinen sen olevan ohi.

Kirjan tunnelma on hyvin verkkainen, dialogit täynnä Pesosen ja kollegoiden ’koiranleukailua’. Välillä tuntuu tapahtuvan jotain, sitten puhutaan taas jo Hinnonmäen keltaisesta karviaisesta ja Pikku Prinssikin vilahtaa kirjassa ja taas pohjalainen poliisi Ylihakola lohkaisee jonkun vitsin ja sitten taas vähän tutkitaan. Minä en tiedä, tapahtuiko tässä oikeasti ennen lopun nopeasti ohitettua draamaa kovinkaan paljon. Mitään todellista pelottavuutta ei löydy. Paljon arkipäiväistä poliisityötä, joka tosin sekin kuin ’70 –luvulta. Kukaan ei putoa tämän kirjan kyydistä, vaikka eräs eversti evp Raippala rakentaa Suomea varten Lepakko-suunnitelmaansa ja kartanon ympäristössä huristelee Kapu Kapanen monsterimaasturillaan ja asekätkennässäkin löytyy…


Kirjan kansi on jälleen Likeltä upea suoritus. Olisin ilmoittanut tekijän, mutta en löydä mitään nimeä, vaikka melkein söin kansilehden.

Kirja löytää varmaan lukijakuntansa, mutta tuskin kuusikymppisistä herroista, jotka ovat nykyään kuin eilisen viisikymppiset. Vähän vanhemmat saattavat tästä kovastikin innostua. Minun on vaikea sanoa, sillä dialogin teennäisyys rasitti ja myös jotenkin liioiteltu koiranleukailu, joka varmaan oli tarkoitettu hauskaksi. Ehkä isäni olisi pitänyt tästä, mutta hänen tyttärensä on pakko sanoa: Minä niin haluaisin pitää tästä kirjasta, mutta kun…