Onko kirjallinen makusi muuttunut lukemisen myötä? Mitä on jäänyt pois ja mitä on tullut tilalle?

Tapio Nykyri esitti Facebookin Kirjallisuuden ystävissä aina ajankohtaisen kysymyksen: Onko kirjallinen makusi muuttunut lukemisen myötä? Mitä on jäänyt pois ja mitä on tullut tilalle? Minun jos kenen on tähän ihan pysähdyttävä, sillä helmikuussa olin lukenut 14 vuotta ja postannut lukemistani. Aamutuntien lukemiset ja aamupäivien lenkkien vaihtuminen kirjoittamiseen pakotti hidastamaan tahtia. No, vastasin tietysti Nykyrille, mutta vastasinko vähän vältellen yrittäen olla leimaamatta, mitä en enää jaksaisi lukea....:

Paljonkin! 14.2.2023 olin pitänyt kirjablogia 14 vuotta. Kävijöitä oli ollut 4,5 miljoonaa. Aloitin seuraavaa kirjaa ja kun lopetin, en muistanut kirjasta mitään. Olin lukenut usein aamutunneille ja kirjoittanut aamupäivät. Missä oli entinen puutarhuri, entinen kokkikokeilija, missä oli nauruni ja pitkät vaellukset saaremme vuorilla? Olin hyvin väsynyt ja takana myös rankka sairaus. Aloin tehdä matkaa takaisin entiseen itseeni. Hetken mietittyäni en jaksanut enää olla kirjabloggaaja, jonka oletettiin lukevan paljon ja kirjoittavan hyvin. Aloin kaivata kirjoja, kuten Riitta Jalosen Kirkkaus, Delphine de Viganin Yötä ei voi vastustaa ja Venla Hiidensalon Suruttomat, Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme...Aloin lukea kerran luettuja uudestaan, pakotin itseni hidastamaan...Muistin miten Lauri Viita oli jossain todennut, että 300 sivussa on kerrottu kaikki oleellinen. Katsoin muutamaa tuhatsivuista lukematonta. Olin eri. Siinä missä meni Richard Powersin Muistin kaiku tai Paul Austerin 4321, oli nyt tyhjää. Itseänikin jännittää, mikä on se kirja, jonka seuraavaksi tuon blogiini. Usein pääsen käsittämättömistä syistä lukemaan hyvin myöhään, joten aion olla entistä tarkempi, mitä kirjoja luen. Lukeminen on jäänyt minuun 4-vuotiaasta, samoin kirjoittaminen, joten ehkä vain etsin uusia makuja. 

Kaipaan sekä harmoniaa ja hidastamista yhtä paljon kuin isoa häikäistymistä tyyliin Ann-Marie MacDonaldin Armon yö tai Jayne Anne Phillipsin Kiuru ja Termiitti. On niin paljon upeita kirjailijoita, että pelkään lukeneeni parhaimmat tai haluan vain palata niihin kuumotuksiin, johon Joyce Carol Oates minut vei taikka niin monet suomalaiset kirjailijat yhtä hyvin. En kiellä että kotimaani on maailmankirjallisuus, mutta sinne suomalaisistakin niin monet kuuluvat. Ehkä missään ei ole enää lukematonta timanttia. Arvelen, että entiset intohimoni eli dekkarit jäävät vähemmälle elleivät ne palaa juurilleen tyyliin Patricia Highsmith yhtä hyvin kuin tiedän, että historialliset romaanit jäävät lukemistooni. Onhan meillä Ranskan lahja maailmalle Pierre Lemaitre, joka kirjoittaa uutta historiallista trilogiaa ja on päättänyt jättää dekkarit. Liekeissä ja nauttien luin ensimmäisen osan Loistavat vuodet, jossa kerrankin en jäänyt 10 sivun sääntööni vaan luin sivulle 50. Se olikin sitten siinä ja paluuta ei ole. Pikkulintuset laulelivat, että saamme jatkoa jo keväällä...

En ole ikinä pitänyt hömpästä, mutta olen muutaman kerran osunut hyvinkin hauskoihin romaaneihin. Liian hömppä, liian siirappinen ja myöskin oikein ahtamalla samoihin kansiin ängetyt kolmen teoksen matskut, ottavat vastaan. Uutta on se, että sattuneesta syystä lastenkirjat ovat alkaneet kiinnostaa. Hyvät kustantajat, laittakaa vain edelleen paperisia katalogeja tulemaan. On ihana plärätä niitä huovan alla ja kaakao kupissa, kun ulkona viima piiskaa luontoa. Muistakaa aloittaa lintujen talviruokinta!

Matkalla itseeni toiveissa kirjallinen häikäisy! 

Lukemisiin

Leena Lumi