Kallionauhus - kaivattu kadotettumme palasi puutarhaamme

Nyt on tulossa niin iso määrä kuvia ja tarinaa kallionauhuksesta, että voin suositella juttua vain tähän syksyn oranssiin suurperennaan hurmaantuneille. Muutkin kyllä saavat tulla mukaan: Ties vaikka iskisi into tähän perennaan, joka kukkii upeana reippaasti yli kuukauden, meillä mongolialaismetsikön suojassa kauemminkin eli aurinko ja puolivarjo sekä muheva maa, jopa maltillinen kosteikko ovat tämän kasvin kasvattajat. Kyseessä siis koko aja Ligularia dentata 'Desdemona', jonka tunnistaa lehtien alapuolen sekä varsien viininpunaisesta väristä.

Käytännössä puhumme nyt koko ajan tästä rinteestä, joka etupihalta laskeutuu kohti kalliotamme ja joka siis on kuin alaterassin päämaisema eli se, mitä näemme kun olemme vaikka saunan jälkeen vilvoittelemassa terassilla, mutta tämä näkyy myös yläterassillemme eli ei mikään pieni juttu. Tämä kuva on laskujemme mukaan vuodelta 1999, sillä nauhukset ovat komeita, ne kasvavat tiheästi ja katsokaa tarkasti, kivellä ei vielä kasva köynnöshortensiaa, mutta kiven takana, kallion muhevassa kulmauksessa kukkivat kallionauhukset. No miten tämä kaikki sitten katosi? Vinkki: Huomatkaa rinteen alaosan saniaiset...

Kuva etupihan mongolianvaahterametsiköstä kattoi suositun sarjan lemmikeistä, joista pidän kovasti. En tainnut enää nähdä muuta kuin lemmikit ja vuosi taisi olla 2008. Monta puutarhahaastattelua oli ollut jo lehdissä ja seuraavana vuonna eli 2009 olivat sitten Ihana piha -ohjelman kuvaukset sekä mieheni pyöreät synttärit eli keskittyminenkin herpaantui. Ja kun katsoin tätä kuvaa, näin vain sen viidakkomaisuuden, jota olen aina puutarhaamme kaivannut. Ja miten sitä voi vastustaa saniaista, joka nousee alkusuvesta maasta niin suloisen kihraisena ja sinnikkäänä. Tässä siis mitkään hälytyskellot eivät soineet: Näin vain runsauden.

Edellisvuonna sitten tajusimme, että saniaiset ovat vallanneet koko rinteen ja aloimme tosi urakalla kaivaa niitä pois. Jäljelle jäi muutamia honteloita yksilöitä. Tämä kuva on jo viime vuodelta eli 2013, mutta huomatkaa, että kallion ylänurkassa eivät kallionauhukset enää kuki ja ajan näkee siitä, että kiveä syleilevä köynnöshortensia on jo matkalla alaspäin.

Tilanne on nyt tämä eli kuva on uusi: Vasemmassa reunassa näkyvä punainen on Vanille Fraisen lehdistöä, joka on jo ruskassa. Väljyyttä on paljon, mutta nyt nämä kaivatut ovat hoidossa, joka ei ole vaativaa ollenkaan. Laitan joskus kanankakkaa ja kastelen vain, jos sadetta ei kuulu kuukauteen kukkimisaikana eli tuskin koskaan tarvitsee tässä kohtaa kastella. Kotilovahtia on kyllä pidettävä, sillä nämä niille maistuisivat. Mongolianvaahterat takana ovat juuri oikeanlainen paahdesuoja nauhusrinteeseen, jossa toukokuussa taas täysvalossa kukkivat esikot ja scillat, sitten lemmikit ja akileijat ja sen jälkeen nauhukset. Mongolianvaahterat tulevat lehteen niin myöhään, että rinteessä kevään sipulikukat viihtyvät hyvin. Saatan istuttaa tähän vielä muscareitakin.

Melkein sama kuvakulma, mutta ilta-aika, jolloin mongolianvaahteroiden upeat rungot tuovat mieleen pienen peikkometsän.

Nauhusrinne jää siis keskipihalta ylös noustessa oikealle ja takana näkyvät suuret syyshortensiat

Tässä seisoin kuvaa ottaessa rinteen yläpuolella, jolloin terassin oikeanpuoleista reunaa kiertävä köynnöshortensia näkyy takana ja sen takana siis alaterassi, josta kiitos köynnöshortensioiden on muodostumassa pergola.

Nyt jollekin voi tulla mieleen, että mitä tapahtuu kakkoskuvan kallion kulmauksessa? No, sinne on nyt istutettu kolme kallionauhusta, mutta enempää ei voitu, sillä sinne haluan ensin muutaman atsalean ja sen jälkeen näen, miten sijoitan nämä uhkeat suurperennat. Varmaa on, että palaamme siihen lähtöruutuun, jonka suunnittelimme muutama vuosi kotiimme muuton jälkeen. Nyt minulla eivät kuki kuin useat hortensiat, osa kuunliljoista ja kallionauhukset: kallionauhukset ovat siis meidän suuressa puutarhassamme kuin piste iin päälle ja ne luovat runsauden tunnelmaa ja tarjoavat voimaväriään elo-syyskuulla. Siis vielä nytkin, kun olemme jo jo yli syyskuun puolen välin.

Kukapa näitä voisi vastustaa: En minä ainakaan.  Tervetuloa takaisin kaivatut!

Koska tämä on puutarhajuttu, kerron, että koska puutarhavierailu Kirstin puutarhaan meistä riippumattomista syistä estyi tänä suvena, kuvasin ohikulkiessa muutamia uusia kuvia Kirstin etupihalta ja sitten Kirsti lähetti vielä kuvan valkoisista liljoistaan. Käykää kurkistamassa.

Sipulikukka-aika on alkanut, joten ottakaa ihmeessä esille kirjat Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia, Kukkia sipuleista ja Tulppaanitarhan lumo.

Minä tässä melkein jo kuumeessa odottelen valkoisia varjoliljojani, jotka vihdoinkin saan ensi viikolla. Toimitus viivästyi viikolla, joten olen aika tulessa...

Love
Leena Lumi

Elokuun 2015 kuva on miltei identtinen vuoden 2014 ensimmäisen kuvan kanssa.

Tästä kuvasta sen sijaan huomaa jo parannusta vuoden 2013 kuvaan, joka on sarjan neljäs, eli yhtään saniaista ei ole nyt päästetty haittaamaan nauhusten kasvua. Tuleva 'uhka' voinee olla vain japaninmarjakuusi, joka istutettiin serbiankuusen tilalle eli jos se vuonna koivu ja tähti varjostaa liikaa. Mutta parasta nauttia nyt vain näistä ja imeä voimaväriä huomisesta huolehtimatta.

Leena Lumin puutarhassa

Puutarhavierailuja Leena Lumissa

Puutarhakirjat Leena Lumissa

2017 syyskuu ja kallionauhukset alkavat avautua.

Takana tutut mongolianvaahterat, mutta kartiovalkokuusi on tullut toisen kaveriksi ja etupihan pilvikirsikka on kaadettu - syystä. Se vahingoittui kun eräs törppö luuli, että meidän pihalle voi ajaa auton! Oli kasvuaika ja puusta repesi iso oksa ja siitä se ei toipunut...

Takana näkyy toinen yli 30 vuotta vanhoista syyshortensioista. On vasta syyskuun alku, joten kukat ovat maltillisia. Uusin kartiovalkokuusi oikeassa reunassa.

Nautitaan näistä väreistä ja odotellaan mitä kallionauhusrinne tänä vuonna tarjoaa.

Kallionauhusten syysjäähyväiset ovat menossa.

Suuri osa on jo hyvästelemässä, mutta osa on vasta auennut eli ne valo-olosuhteet...

Desdemonan voimaväristä vielä hetken nauttien.

Lokakuun ensimmäisenä päivänä.

Nyt jo viimeisetkin ovat auki.

Ensi syksyyn!

Syyskuu 2019. Kuivuus on vaivannut ajottain, mutta joskus on satanutkin. Näitä olisi pitänyt kyllä kastella, mutta meillä oli uusia hedelmäpuita ja äidiltä saatua pensaistoa, jotka joivat vettä hulluina. Sain mm. monta Amber Jubileeta ja se vasta tykkääkin vedestä eli älä vain istuta kuivaan ja paahteiseen paikkaan!

Vanhat syyshortensiat kukkivat jo valkoisina...

Nuorin kartiovalkokuusistamme selvisi talvesta monia lehtipuita paremmin. Kaksi kertaa raskaat lumisateet veivät juuri tästä etupihalta ikivanhoista mongolianvaahteroista valtavia oksia katkoen samalla mm. yhden helmiorapihlajan latvan, mutta onneksi magnolia säästyi.

Suosikkikuvani on tämä vuoden 2017 otettu, joten olkoon tämä täällä nyt kahteen kertaan! Kovasti kuvasimme tänä vuonna, mutta ei onnistuttu kertaakaan näin. Tämä keltaoranssi on niin tätä aikaa ja toimii kohottavasti♥

Syyskuinen terassi-ilta kotisaarellamme!

Tässä meidän ruokapöytämme eiliseltä illalta. Menu oli nyt Lumimiehen toivomuksesta punaista lihaa, veneperunoita ja tomaattisalsaa, juomana punaviini ja vesi. Lämpöasteita oli vain noin +10, joten suuret, pehmeät fleecehuovat tulivat tarpeeseen. Kuten huomaatte, villiviini alkaa jo lupaavasti punertaa. Tämä on siis yläterassin järven puoleinen pääty, jossa ruokailu on Sun Grade -katoksen alla, joten pieni sadekaan ei olisi tehnyt haittaa. Tämän suven super tässä on ollut se, kun tyttären poikaystävä Teemu asensi kameran katokseen ja se kuvasi 5 sekunnin välein auringonlaskua Päijänteeseen: Sitä sitten katsoimme jälkeen puolen yön terassin ikkunalaudalle asetulta läppäriltä, kuin ulkoilmaelokuvissa. Sen jälkeen minut yllätettiin suosikkibiiseilläni, jotka Teemu oli valinnut ja Mamas&Papas oli ehdottomasti mukana. Kiitos Teemu♥ Soitimme hiljaa, sillä emme halunneet häiritä suviyötä.

Perunat pestiin hyvin, lohkottiin ja sitten laitoin ne jo aamusta marinoitumaan öljyseokseen, jossa paljon valkosipulin kynsiä paloina, suolaa ja paprikajauhetta. Välillä kääntelin lusikalla, että maut tavoittaisivat kaikki perunat. Tomaattisalsa on muunnelma tomaatti-mozzarellasalaatista, eli tämä on sama, paitsi nyt ei mozzarellaa, sillä tuhti ruoka ei sitä kaivannut ja tomaatit silppusin pieniksi. Katsoin eilen muuten viiden vuoden välin labrani ja HDL-kolestrolini on nyt 2,26! Kiitän siitä Sinikka Piipon kirjaa Puhdasta ravintoa, jonka jälkeen aloimme nauttia capresea pari kertaa viikossa. Se voi olla jopa pääruoka kera uunituoreen patongin ja juomaksi sopii vesi tai lasillinen punaviiniä. Hyvä kolestrolini on petrannut niin paljon, että olen jo viidelle lääkärille saanut kertoa capresen ohjeen. Kiitos Sinikka♥ Ensin veneperunat foliovuoassa grilliin ja siinä 45 minuuttia 150 asteessa. Sitten pihvien grillaus nopsasti. Pihveihin olin hieman päivän mittaan lorauttanut öljyä ja valkosipulinkynsiä, joilla niitä sitten vähän hieroin. Kaiken kruunuksi tuli rasva, sillä laitoin grillimaustevoinapit sekä perunoihin että pihveihin. Jos kalaa on kaksi kertaa viikossa ja punaista lihaa harvoin, tämä sallittakoon.

Me ainakin nautimme hyvällä omallatunnolla niin ruoasta kuin keskustelusta, illan hiljaisuudesta, pimeän putoamisesta ja siitä kun lepakot alkoivat lennellä suih, suih, suih...

Set fire in to the rain

Love
Leena Lumi

Ruokareseptit Leena Lumissa

Nainen, olet kaunis, kurvikas ja puolukkainen!

Tämän päivän Hesarin Torstai-liite oli jälleen hyvin mielenkiintoinen: Oli uppopaistettuja broilerinugetteja, juuressipsejä, sitruunaisia pikarahkamunkkeja, oodia kuminalle ja juttua raakaravinnon sekä kyynisyyden haitoista ja tietysti viikon viini. Tällä kertaa minut pysäytti kuitenkin kertakaikkiaan Essi Lehdon juttu Olet kaunis (ingressi) ja siinä joogaopettaja, virolainen Kylli Kukk, joka onkin todella kaunis (ainakin lehden kuvissa) ja pääjuttu Lempeyden lähettiläs herätti sitten kuviakin enemmän. Essi Lehdon jutussa, Kukk kertoo kehoittavansa opetettaviaan lopettamaan huoraamisen, vaikka voikin lieventää joskus sanojaan, mutta:

"Huoraaminen merkitsee sitä, että pahoinpitelee itseään ajatuksilla ja kahlitsee itsensä tilanteisiin, joissa tuntee olonsa huonoksi."

Tajusin heti, mutta annetaan Lehdon jutun Kyllistä vielä hieman jatkua:

Suomessa Kukk mässäili ja lihoi lyhyessä ajassa parikymmentä kiloa. Siitä seurasi morkkis, kuntoilukohtauksia ja ihmeellisiä dieettejä. (EL)

Tempoilu ei auttanut. Vuosi kului, ja kilot näyttivät tulleen jäädäkseen.(EL)

Uudesta olomuodosta oli siis pakko oppia pitämään, Kukk päätti. Vaa'an sijasta hän asettui peilin eteen ja alkoi lässyttää: siinä te nyt olette, minun uudet, ihanat kurvini.(EL)

Valoisalla eestittärellä on nyt joogasali ja hän on myös julkaissut elämäntaito-oppaan toimittaja Virpi Mellerin kanssa. Mainittua opastakin enemmän minua kiinnostaa, mitä Kylli sanoo oppilailleen, jotka valittavat vaikka levinneitä reisiään:

"Sanon, että rakas, katso, miten kauniit silmät sinulla on. Ja sydän, joka ei ole puolta minuuttiakaan levännyt. Ja kohtu, josta on tullut kolme lasta. Silti sä puhut vain reisistä!"

Oijoi, olisipa meillä enemmän näitä 'kyllejä', mutta kun ei. Olen kyllä huomannut ihan käytänössä, että eestittäret ovat iloisempia ja osaavat nauttia elämästään meitä suomalaisia paremmin. Olen niin kyllästynyt ihmisiin, joiden pääintohimo on laihuus. Pääpuheenaihe on pinnallinen, montako kaloria mikäkin ruoka sisältää ja jos kuulee toisen syöneen vaikka omenalörtsyn, alkaa hirveä kauhistelu. Eräskin tuttuni näännyttää itseään ja näyttää täysin uupuneelta, koska työn, lasten, ison talon, puutarhan ja monen muun asian lisäksi kuntoilee kaiket vapaa-aikansa tavoittaakseen laihuuden: "En halua vanhana olla se lihava nainen, joka lyllertää markettiin hoikan miehensä perässä." No piru minuun meni ja totesin, että 'sitä pelkoa sinulla ei ole, sillä miehesi on nyt jo rankasti ylipainoinen.'

Saman lehden Ruokatunnustuksissa Lena Nelskylä haastattelee Anne Kukkohovia, joka näyttää ainakin lehden kuvassa äärimmäisen hoikalta (=laihalta). Minusta hiukan hassua, kun haastatellulta kysytään 'Mitä söit eilen?', AK kertoo lounaastaan näin: "Lounaaksi söin Cafe Kokossa laten ja piiraan, jossa oli kinkkua ja juustoa." Varmaan maitokahviakin sitten voi syödä, mutta jatkuu: "Lohturuokasi?" Vastaus AK: "Samppanja vie kyllä pahimman kireyden pois. Yksi lasillinen esimerkiksi..."

Voi taivahan talikynttilät! Minä en jaksa enää seuraa, jossa elämän suurin keskustelun syvyys on miten olla syömättä mitään ja silti säilyä hengissä. Tai miten oikein kronklata ruoalla, vaikka ei ole mitään allergioita tai muita sairauksia. Minä syön leipää ja nautin siitä. Tänään meni kaupungilla omenalörtsyt teellä, koska Lumimies on hulluna lörtsyihin ja hän on hoikka ja pelaa korista sekä juoksee silloin tällöin SM-kisoissakin. En ole kauheasti hulluna punaiseen lihaan ja meillä onkin kalaa kahdesti viikossa, mutta tulevana viikonloppuna suostun mieheni grillaamiin pihveihin ja veneperunoihin, joiden kanssa tomaattisalsaa (=yksinkertaistettu versio capresesta, ei juustoa, sillä tuhti ruoka nyt ja tomaatti silputaan pieniksi paloiksi, muuten kaikki samoin) sekä punaviiniä, jota tänään hartaasti valitsimme.

Ollaan nyt vaikka minkäkokokoisia, niin nautitaan elämästä ja sen tarjoamista pienistä ilon helmistä. Yksi ovat puolukat metsässä ja niistä voi tehdä herkullista vispipuuroa ja toinen voi olla vaikka tällainen Lumenelta veloituksetta saamani Lumene Time Freeze Ultra Firm Elixir, joka on kiinteyttävä tehohoito eli seerumi, joka levitetään kasvoille päivävoiteen alle. Tiedän, että moni nyt ihmettelee mikä tähän intohimoiseen kirjabloggaajaan on mennyt ja kiitänkin kaikesta Tiian blogia, jossa minua alkaa aina vähän viirata;) Tuo ihana seerumipullon kuvakin on Tiialta: Kiitos♥ Mutta tämä oli se juttu, joka sekoitti mun pään. Tai sitten se oli se yksi toinen...Käyn Tiialla välillä muka rentoutumassa, mutta sitten huomaankin jotain tuttua heittäytymistä, hulvattomuutta ja kaiken huipuksi vielä blondi...Vakuutan, että kun luen Tiaa tunnen miten otsassani hehkuu teksti OHITUSKAISTA! Oi, minä olen hidas ja väsynyt ja vaikka mitä Tiiamaiseen luonnonvoimaan nähden.

Kiitän Lumenea tuotenäytteestä ja voin ilokseni kertoa, että levitin sitä nyt sekä kasvoille, että decolteelle, en kaulalle, sillä kaulan iho on arvaamaton tapaus eli vaatii omat juttunsa. Tämä kiinteyttävä tehohoito on tehty suomalaisesta puolukkauutteesta ja se yhdessä Skin Messenger Molecules -teknologian kanssa siloittaa ja kiinteyttää ihoa tehokkaasti. Seerumin tuoksu on raikas ja se tuntuu iholla hyvältä. Kun purkki, joka on tosi viehko pumppupullo, on loppu, ette ehkä enää tunne minua.

Minulle tässä puolukkaseerumissa on tärkeää myös se, että Lumene ei tee eikä teetä eläinkokeita raaka-aineille tai tuotteille. Lumene noudattaa EU:n kosmetiikkalaisnsäädäntöä, joka kieltää eläinkokeet. Suomessa kosmetiikka-alan lainsäädänön (sis. eläinkoekiellon) noudattamista valvoo Turvallisuus- ja Kemikaalivirasto, jolle Lumene on velvollinen tekemään selvityksen tuotteiden ja raaka-aineiden turvallisuudesta sekä niihin liittyvistä tutkimuksista, ja lain noudattamisesta toiminnassaan. Tämä siis sisältää myös valvonnan siitä, ettei eläinkokeita tehdä.

Päätetään oppia nauttimaan elämästä sen kaikilla tarjoomuksilla. Sitähän voisi tehdä vaikka puolukka-piparminttumarenkeja Tai omenapiirakkaa Tai sitten vain lukea ja levätä. Tai istuttaa sipulikukkia, kuten minä tein jo tänään. Enpä ole ennen niitä hellemekossa istuttanut. Keskityn tänä vuonna siihen, mikä on helpointa ja mitä minulla on jo tuhat tai ziljoona eli istutan lisää scillaa, joka ei katoa, vaan leviää leviämistään ja näytää kivalta onnnepensaiden juurella ja esikkojen kanssa. Tosin odotan jo kuumana valkoisia varjoliljonani, jotka on luvattu toimittaa viikolla 37, mutta ei ole vielä näkynyt. Koska olen kuitenkin kirjabloggaaja, niin pakko sanoa, että olen niin nauttinut viime aikojen kirjoistani! Eräs erityinen tähti lähitaivaallani on Ompun arvio Silvia Avallonen Teräksestä. Jaettu ilo on aina Iso Ilo♥

Aurinkoista viikonloppua teille kaikille tasapuolisesti! Nautitaan syyskesän upeista päivistä ja hurmaavista illoista, ollaan itsellemme armollisia ja helliä, levitetään seerumia kasvoille, nautitaan vaniljajäätelöä omilla mansikoilla ja oikein tunnetaan miten ihanaa on olla just sellaisia kuin olemme: Täydellisiä naisia!

Love
Leena Lumi

Syyskesälle vielä ikisuosikkini Ville Valon ja Natalia Avelonin Summer Wine

taidekuva Gustav Klimtin Danae

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Cecilia olisi empimättä luovuttanut siskolleen toisen munuaisensa, mutta toisinaan hänen todella teki mieli istua hajareisin sisarensa päälle ja painaa tyyny hänen kasvoilleen. Se oli ollut hyvin tehokas tapa pitää Bridget aisoissa silloin, kun he olivat lapsia. Oli valitettavaa, että aikuiset joutuivat tukahduttamaan aidot tunteensa.

Australialaisen Liane Moriartyn teos Hyvä aviomies (The Husband's Secret, WSOY 2014, suomennos Helene Bützow) on kerrankin juuri sitä, mitä suomalainen kustantaja on uskaltanut painaa kirjan nimen alle sitaattina Sun -lehdestä: "Loistava, kutkuttava, jännittävä." Oikeastaan voisin ihan hyvin lopettaa tähän, sillä nuo kolme sanaa kuittaavat loistavasti kirjan annin, mutta joku pirulainen minussa haluaa jatkaa, sillä miten en voisi olla kertomatta teille, että

- luin kirjaa niin innoissani, että mieheni väitti minun vetäytyvän Hyvän aviomiehen kanssa vuoteeseen jo klo 19

- ihmettelin Moriartyn taikaa saada paketti pysymään kasassa, sillä mukana on kuitenkin paljon henkilöitä, tosin Australian 11. menestynein Tupperware-myyjä Cecilia ja hänen perheensä pääosassa, mutta useita muita, enkä yhtään hetkeä ollut hukassa kuka, mitä, missä

- Moriarty hallitsee tyylin, jossa kepeys muuttuu laaduksi, totuus valheeksi, rakkaus vihaksi, liian aurinkoinen varjoksi, varjo toivoksi, ennakko-oletus yllätykseksi: lukija huomaa liukuvansa tunnetilasta toiseen nauttien joka sekunnista toivoen kirjan jatkuvan sateenkaaren tuolle puolen

- hyvän ystäväni mies sairastui juuri agressiiviseen syöpään...heidän piti lähteä maailmanympärysmatkalle, mutta nyt kaikki on toisin...tänään suosittelin juuri tätä kirjaa ystävälleni nyt kun aviomiehen rankat hoidot ovat alkamassa, siis tätä suosittelin ystävälleni joka lukee vain tietokirjoja...halusin hänelle jotain joka vie ajatukset hetkeksi 'irti'...

- suosittelen tätä kirjaa kaikille ikään, säätyyn, sukupuoleen ja kirjamakuun katsomatta ja lupaan, että kirja on sekä viihdyttävä että älykäs ja koukuttavampi kuin Gillian Flynn!

Keskiössä on tietenkin jokaisen asian hallitsija, kaikki langat käsissään pitävä Cecilia Fitzpatrick, joka kirjan alussa elää niin erotiikan nälässä että:

Laupias taivas. Nyt Cecilia jo kuvitteli seksiä sisar Ursulan arkunkantajan kanssa. Ulkonäöstä päätellen poika oli vasta lapsi. Todennäköisesti vielä high schoolissa. Cecilian ajatukset olivat moraalittomia, sopimattomia ja kaiken lisäksi lainvastaisia. (Oliko ajatteleminen lainvastaista? Oliko lainvastaista himoita alakoulun opettajan arkunkantajaa?)

- arvatkaa mitä: kirjoitan aina tekstini ensin wordille, mutta nyt olin tästä Hyvästä aviomiehestä niin tohkeissani, että naputtelin tekstin suoraan blogiin

- Lumimies on hyvin utelias lukemaan tämän kirjan...

- tiedän, että haluat tietää, mitä tapahtui 6. huhtikuuta 1984

- lisäys Janten lain tyyliin: Älä luule, että tiedät, mistä tämä kirja kertoo

- jos jollekin ei aukene kirjan kansi, niin tiedämmehän, että parhaat vangitaan lasipurkkiin ja otetaan esille vain...

Oli kuin joku olisi tarttunut Ceciliaa olkapäistä, pyöräyttänyt hänet ympäri ja pakottant katsomaan silmästä silmään todistetta...

Heidän vastuunsa tyttärelleen. Hinta jonka Polly maksaisi heidän rikoksestaan.

Oli kuin huikaisevan valkoinen ydinräjähdys olisi kovertanut Cecilian ontoksi. Hän oli enää itsensä kuori...

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Booksy Kirjasähkökäyrä  Amma Irene Paula Annika Arja  ja Krista

Seré Prince Halverson: Äidinrakkaus

”Hei vaan. Minä olen Paige Capozzi. Zachin ja Annien äiti.”

Äiti? Määrittele ”äiti”. Ja hänen nimensä oli yhä Capozzi. Capozzi? Joe Capozzi. Annie Capozzi. Zach Capozzi. Paige Capozzi. Sekä Ella Beene. YKsi näistä on erilainen kuin muut; yksi näistä ei kuulu joukkoon.

Kalifornialaisen Seré Prince Halversonin esikoisteos Äidinrakkaus (The Underside of Joy, Bazar 2014, suomennos Natasha Vilokkinen) ei millään olisi voinut valikoitua minun lukemistooni nimensä ja kannen perusteella. Pelkään siirappisia kirjoja ja tässä oli kaikki nuolet osoittamassa juuri ylimakeuteen ja hömppään. Arvostelukappale kuitenkin tuli pyytämättä ja on totuus, että muutamat kustantajat tuntevat toisinaan minut paremmin kuin minä itse, mutta minä päätin, että tämä ei ole minun kirjani. Bessu saapui ja ojensin sen hänelle luettavaksi muutaman muun kirjan ohella. Meni pari viikkoa ja ystäväni saapui ojentaen Äidinrakkautta minulle ja sanoen: ”Leena, lue ihmeessä tämä, ei tietoakaan siirapista.” Ja hän oli oikeassa. Tarina on tarkkanäköinen, rehellinen, suora, traaginen. Kirjoitettu sydänvereen kastetulla musteella paperille, johon on roiskahtanut kyynelien ja meren suolaa.

Ella ja Joe ovat elänet yhdessä pienessä Elbown kylässä kolme vuotta. Ella on jättänyt menneisyytensä taakseen ja matkalla jonnekin kauas pois tai sitten vaikka Alaskaan, hän pysähtyi Joen luona ja jäi sille tielleen. Hän avaa sydämensä niin Joelle kuin tämän lapsille Zachille ja Annielle sekä koko Joen amerikanitalialaiselle suvulle, joka ottaa perheen suureen ja meluisaan syliinsä. Joe ansaitsee elantoa pitämällä perheen suvun kauppaa. Kaikki on kuin yhtä aurinkoa ja lämminhenkistä piknikkiä ja uimista meressä ja suolanmakuisia suudelmia. Jonnekin nurkkaan on lykätty synkät varjot kuten Sergio-papan internointi sodan aikana leirille vihollismaan kansalaisena sekä Joen vaimon ja hänen lastensa äidin lähtö, jolloin hän hylkäsi perheensä selitystä antamatta.

Äkillinen tragedia vie yllättäen valokuvausta harrastavan Joen päivänä, jona hän oli jälleen kuvaamassa rannalla. Koko suku ympäröi Ellan ja lapset kuin turvapesään, mutta yllättäen kuviohin ilmestyy lasten oikea äiti Paige Capozzi:

Olin väsynyt. Mutta lapset tarvitsivat minua ja minä tarvitsin heitä. Heidän biologinen äitinsä oli alkanut kaarrella lähettyvillä enkä tiennyt, etsikö hän laskeutumispaikkaa vai vaaniko hän saalista ja valmistautui nappaamaan Annien ja Zachin – vai oliko parhaassa tapauksessa kyse vain siitä, että hän vahti etäämmältä pesää, jonka oli hylännyt vuosia sitten.

Ella on voimiensa äärirajoilla, sillä hän haluaa jatkaa ja myös uudistaa kauppaa yhdessä Joen veljen Davidin kanssa. Hän ideoi kaupalle nimeksi Elämän eväsretki samalla kun huoli lasten mahdollisesta menetyksestä alkaa syödä häntä. Lopulta Paige ryhtyy toimiin ja alkaa taistelu siitä, kumpi on lasten äiti, biologinen, joka on heidät hylännyt vai äiti, joka on heitä hoitanut kuin omiaan. Tapahtumien rankkuus jakaa ystäviä, saa Ellan turvautumaan lääkkeisiin ja kauppa jää yhä enemmän Davidin hoteisiin. Kaiken kaikkiaan miltei ylittämätön asia, se, jota Ella ei uskaltaisi edes ajatella, olisi lasten joutuminen Paigelle, joka asuu kaukana Elbowsta, lasten tutusta ympäristöstä:

”Tämä saattaa kuulostaa omituiselta” sanoin, ”mutta olen aina ajatellut, että tämä paikka, Elbow, on jotenkin kyllästänyt Annien ja Zachin. Haluan hengittää heidän tuoksuaan, sen täytyy olla heidän 'terroirinsa'.”

 ”...pystyn haistamaan maan, tämän paikan, heidän hiuksissaan, niskan ihopoimuissa ja sormenpäissä. Ihanan multavan tuoksun, johon on sekoitettuna savua, kastanjatammea ja punapuuta, rosmariinia, laventelia. Ja myönnettäköön, vähän valkosipulia Marcellan luota...”

Kaikki huomaavat kaiken aikaa paljon, mutta rakastava perhekään ei huomaa, että Ella ei nuku enää ilman Xanaxia ja että vaikka lapset näyttävät selvinneen sekä isänsä menetyksestä että kahden äidin sodasta, niin pieni Zach miettii vain miten voisi ajaa pyörällään syvään veteen ja löytää isänsä...

Lukiessani Äidinrakkautta aloin tuntea Halversonin äänessä jotain tuttu: Halverson muistuttaa minua wisconsinilaisesta Jacquelyn Mitchardista, jonka kirjat Mitä eniten haluat, Rakkauden lait, Syvä kuin meri ja ennen kaikkea Onnen mahdollisuus ovat ikiaikaisia suvisuosikkejani. Etenkin Onnen mahdollisuudessa oli  samaa naisen vahvuutta ja heikkoutta, sirpaleiksi hajoamisen ja eheytymisen vuorosoittoa kuin on Äidinrakkaudessa. Kummassakin kirjassa aivan erityinen päähenkilön liikeidea kuin myös riittävästi rosoa pitämään kirja kiinnostavana vaativallekin lukijalle. Molempiin on kätketty opetus, jolla mistä tahansa vaikeudesta voi selvitä tulemalla vahvaksi, mutta ei kovaksi. Suosittelen!

...pidin molempia sylissäni kirkkaassa, viileässä vedessä, painottomia kun olivat. Tunsin jonkin viistävän nilkkaani pinnan alla, vesivirran, pyrstön silkkisen heilahduksen ja sävähdin saadessani muistutuksen siitä, että astelin halki kokonaisen maailman, jota en voinut nähdä.


*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirjasähkökäyrä

"Jokainen kuukausi on ystäväin mut..."

"Jokainen kuukausi on ystäväin mut omenakuuta eniten ma rakastan." (L.M.Montgomery)

Ihan näin rakastava en itse ole kaikkia kuukausia kohtaan, mutta onko mikään kuukausi kuin on syyskuu, jossa kypsyvien hedelmien huumaava tuoksu houkuttaa istumaan puutarhan hämärässä ja syyskuun yö....

Syyskuu on romantikkaa ja arkea: Se sytyttää tulet leivinuuniin, etsii esiin kynttilät, sytyttää pienet ledit pitkien valkoisten verhojen taakse, keittää kaakaota, vetää jalkaan villasukat, lukee kirjaa huovan alla, sytyttää värit, syö iltaisin luumuja suoraan puusta, ihailee kuutamoa, lentää sudenkorentona auringossa, suihkii yössä kiitäjinä suih, suih, suih..., herättää armottoman syyshamsterin, joka kerää omenoita koreihin ja

kantaa keittiöön

ja valmistaa niistä

kanelista, vaniljaista omenasosetta

Tänään minustakin kehkeytyy leipoja, sillä nyt alkaa valmistua omenapiirakkaa, joka on niin helppo ja herkullinen, että

sitä nautitaan kursailemattomasti syvältä lautaselta kera runsaan vaniljakastikkeen.

Omena luumupuussa on oravan herkkukätkö, jolle eivät taida vetää vertaa muut kuin tarjoamani hasselpähkinät.

...ja mistä kaikki alkoikaan: Oi ihana toukokuu!

Me täällä saarellamme nyt sitten vain nautimme, emmekä lähde minnekään, sillä täällä järjestetään la-su SM-suunnistuskisat, johihin osallistuu myös kansainvälisiä kilpailijoita. Muuratsalon vaativat, mutta ah!, niin upeat maastot voivat yllättää niin kilpailijat kuin yleisönkin. Osa teistä on suljettu ja kulku tänne tai täältä pois on hieman hakusessa. Vain linja-autot ajavat saarellemme eli katsojat jättävät kulkupelinsä edelliseen saareen parkkiin.

Omenantuoksuista viikonloppua teille kaikille♥

Love
Leena Lumi

Windmills of Your Mind

tilhikuva Pekka Mäkinen

Kari Martiala&Helena Lylyharju: Lapin makuja

Lappia ei voi vangita. Se ei suostu rajoihin. Se on villi poro, joka vaeltaa karttojen rajoista piittaamatta laumana tai tokkana ruoan perässä maasta toiseen. Poro hakee itse ravintonsa vuodenajan ja elämäntilanteen mukaan. Se syö sieniä ja pitää erityisesti tateista. Niistä se saa rasvaa, jolla selviää talven yli. Se haukkaa varpukasveja, jäkälää, naavaa ja kaivaa maasta jänkän sulettua tuoretta juuriversoa. Poro katsoo sinua suoraan kohden ja sen katse on lempeä ja lapin taikaa täynnä. Joskus poron silmissä näkyy pelko, jossa kesyys ja villeys kohtaavat kuin lapin tunturipurot. Suurimman osan elämäänsä poro saa kuitenkin vaeltaa vapaana maisemissa, joille ei löydy maailmassa vertaa, juoda vesistä, joita puhtaampia ei ole missään ja syödä marjoja, joiden aromin ainutlaatuisuus on osa Lapin taikaa: Yöttömät yöt, joiden auringon kaamos sammuttaa vasta kun aika on vongata.

Keittiömestari, ruokatoimittaja Helena Lylyharjun ja ruokatoimittaja, valokuvaaja Kari Martialan upea ruokakirja Lapin makuja (Karisto 2014) on paljon muutakin kuin ruokareseptejä. Teos on pariskunnan viiden vuoden matkakertomus Lapista ristiin rastiin, kodasta tupaan, vesiltä tuntureille, nuotiotulilta takkatulien tarinoihin, mutta ennen kaikkea se on kahden ammattilaisen kertomus siitä, miltä Lappi maistuu.

Kirjan tekijöiden työympäristö näyttää tällaiselta ainakin Kilpisjärvellä:

Makumatkalla Lappiin tapaamme monia maisemia, monia ihmisiä, mutta tarjonnan runsaus on niin ylellistä, että poimin vain muutaman ’hillan’ ja loput saatte lukea itse kirjasta. Ja tietenkään emme jää paitsi muutamaa herkullista reseptiä. Ihan ensiksi tapaamme Lapland Hotel Kilpiksen keittiöpäällikön Hannu Karhapään, joka on kiertänyt Suomea kalastuksen ja ruoan merkeissä jo 40 vuotta. Sitten hänen piti vain viivähtää pieni hetki Lapissa, mutta sille tielle herra jäi. Karhapää on ottanut missiokseen kalastaa yhden Suomen monista Kivijävistä tyhjäksi hauista. Siis järven, joka on kuuluisa taimenistaan ja siioistaan. Hannun mielestä hauki on the juttu, mutta saisi Hannu töitä tehdä, että meikäläinen ottaisi haukea lautaselleen. Hannu itsekin myöntää, että Kilpisjärven hopeakylkinen siika on maukkainta, mitä hän on ikinä syönyt missään ja ehkä selitys on tässä:

Makuun vaikuttavat asiantuntijoiden mukaan se, että alueelta puuttuvat kokonaan havupuut. Aurinkokin saattaa antaa makeutta kalan makuun, samalla tavalla kuin se makeuttaa marjat ja yrtit.

Erämaajärvien kylmissä vesissä elävää rautua eli nieriää pidetään kuningaskalana. Hannu nostaa paistinpannuunsa mieluummin kevyesti suolattuja siikoja, joiden seuraksi pannulle riittää vain nokare voita.

Oikeassa erämaan siiassa on se aivan oma vivahteensa tai bukeensa (bouquet), ihan niin kuin viineissäkin, toteaa Hannu, joka kerää myös villiyrttejä:

Viime keväänä keräsin rannasta kaikki kymmensenttiset horsmat, kiehautin ne, soseutin sauvasekoittimella ja laitoin pakkaseen. Hyvää horsmakeittoa riitti heinäkuulle saakka.

Kuten varmaan nyt olette huomanneet, Lylyharjun ja Martialan kirja kattaa resepteissä poron, kalan, yrtit, marjat ja monta,monta muuta. Jotain mitä ei saa mistään muualta. Ja reittimme ulottuu aina Jäämeren rantaan asti, jossa jokainen saa kalastaa ilman kalastuslupaa!

Mietin juuri, että nauttisimmeko nyt Maustepaahdettua lohta savumuikkujen kera

vai Rautu-siikakeittoa. Valitsen tällä kertaa keiton:

200 g rautua (=nieriää)

200 g siikaa

2 rkl voita

4 porkkanaa

1 sipuli

100 g purjosipulia

0,25 g sahramia (0,5 pussia, 1 pussissa 0,5 g)

6 dl kalalinetä – itse tehtyä tai valmista

2 dl valkoviiniä

2 dl ruokakermaa

1 rkl tilliä, silputtuna

6 maustepippuria, kokonaisina

2 laakerinlehteä

8 valkopipppuria, kokonaisina

Suikaloi kalat, porkkana ja purjosipuli ja kuutioi sipuli pieneksi.

Kalaliemi: keitä kalan ruodot ja pää ilman kiduksia miedolla lämmmöllä vähän suolatussa, pippurein ja laakerinlehdin maustetussa vedessä noin 20 minuuttia. Siivilöi sitten liemi.

Freesaa (kuullota) hienonnettu sipuli ja porkkanasikaleet voissa.

Lisää sahrami, valkoviini ja kalaliemi ja kiehauta keitto.

Lisää kalanpalat, purjosuikaleet ja kerma ja kiehauta uudelleen.

Lopuksi lisää silputtu tilli ja tarkasta maku.

Tarjoa keitto tuoreen ruisleivän tai näkkileivän kanssa.

Tämän kanssa sopii minun mielestäni myös juuri uunista tullut patonki. (LL)

Ohitimme tällä kertaa Haudutetun leipäjuuston, Poropadan sekä Hannun hyvän yrityksen tarjota Korianteri-limehaukea.

Peeran emäntä Miia Aitalaakso tulee vastaamme kantaen sylissään poroa. Myöhemmin hän esittelee taitavia kutomuksiaan sekä tarjoilee Peeran tikkukalaa kodassa, Poromakkaraa kurppaa myötäillen, Suovakäristystä sekä Peeran kalakeittoa. Me jatkamme matkaa Pallakselle ja päätämme nauttia punaista lihaa eli Poroa kukkapedissä. Tiedämme, että poro on saanut elää lajilleen tyypillistä elämää ja toivomme, että se on saanut myös arvoisensa kohtelun loppuun asti eli hyvää ruokahalua:

Poronfilee

700-800 g poronfileetä

5 g suolaa

10 g mustapippuria

Ota liha huoneenlämpöön noin puoli tuntia ennen paistamista.

Puhdista fileet kalvoista ja mahdollisesta rasvasta.

Paista fileet voi-öljyseoksessa kuumalla pannulla niin, että fileet saavat kaniin ruskean pinnan kauttaaltaan.

Mausta suolalla ja pippurilla.

Paista fileitä uunissa noin 3 minuuttia 180 asteessa ja kääri tämän jälkeen lihat folioon vetäytymään 10-15 minuutiksi.

Palsternakkapyree

0.5 palsternakkaa

1 l vettä

1 dl kermaa

100 g voita

ripaus suolaa

Keitä kuoritut palsternakat kypsiksi suolalla maustetussa vedessä.

Laita kypsät palsternakat, kerma ja voi kutteriin tai tehosekoittimeen ja sekoita tasaiseksi massaksi.

Lisää kermaa ja voita, kunnes massa on haluamasi paksuista.

Maista ja lisää tarvittaessa suolaa.

Tattikastike

0,5 kg tatteja

1 sipuli

3 dl hyvää lihalientä

1 rkl voita paistamiseen

3 rkl Maizenaa suurustamiseen

0,5 timjamia ja rosmariinia

ripaus suolaa

mustapippuria myllystä pari kierrosta

Paista kuutioidut tatit ja sipuli voissa.

Lisää lihaliemi ja mausteet.

Keitä hetki miedolla lämmöllä.

Suurusta Maizenalla.

Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa.

Kokoa annos lautaselle: ensin tattikastiketta ja palsternakkapyreetä, sitten paahdettua poronfileetä.

Koristele annos syötävillä kukilla: Orvokeilla, kehäkukilla, ruiskukilla, kanervankukilla.

Jälkimaku kera hyvän viinin on: Neljä vuoden aikaa Lapista eli poro on parasta!

Kittilässä kohtaamme Timo Niemisen ja Antti Tuonosen, kettiöalan konkarit, joilla on näkemystä hyvään: Minä kranttu länsirannikkolainen saan herkkuani madekeittoa ja napsin tietty ensin maksat, sillä ne vasta madesopan tekevät. Maustepaahdettu lohi, jonka kuva oli edellä, on herrojen Nieminen&Tuononen upea, herkullinen luomus.

Ylläksellä nautimme syötäviä kukkia: ruiskukkia, orvokkeja ja kehäkukkaa. Vahvistumme ruusujuuresta tehdystä siirapista ja maistelemme Jaana Saran villivihannespiirasta, jossa on maitohorsman kukkanuppuja. Lapin Lemmenjuomaakin on tarjolla sekä ihastuttavan herkullisia Lapin villivadelmia. Miten tulikin mieleeni, että meillä on jälkiruoka nauttimatta. Valitsemme Marjat hillakastikeen kera:

Tuoreita marjoja (ahomansikkaa, vadelmaa,hillaa ja mesimarjaa)

Hillakastiketta

Hillakastike

200 g lakkoja

100 g hienoa sokeria

Puhdista marjat.

Valmista hillakastike pusertamalla lakat siivilän läpi, niin että marjojen siemenet jäävät siivilään. 

Sekoita hienoa sokeria marjasoseeseen ja anna levähtää hetki ennen käyttöä.

Laita tuoreita marjoja jälkiruoka-astioihin ja kaada päälle hillakastiketta.

Halutessasi voit koristella annoksen sitruunamelissan lehdillä ja kermavaahdolla.

Lapin tuoreet marjat ovat oikea terveyspommi. Niitä kannattaa nauttia aina, kun vain on mahdollisuus.

Tällainen ruoka on Lappia. Mikään ei voita suomalaisia marjoja, paitsi suomalainen lappilainen marja. Ellette usko kysykää professori Sinikka Piipolta ja lukekaa kirja Suomalaiset marjat ja Puhdasta ravintoa. Ahhh, mikä bouquet ja yksinkertaisuudessa sen salaisuus! Ja huomatkaa mesimarja.

Helenan ja Karin Lapin makuja pursuaa herkkuja sekä Karin upeita luonto- että ruokakuvia. Ruokia on laidasta laitaan eli niin lihan, kalan kuin kasvisten ja yrttien ystävät saavat osansa. Lapin luontoa tuodaan myös moimuotoisesti esille ja tapaamme eräoppaita, yrttiviljelijöitä, keittiöammattilaisia ja monia, monia muita. Eräs heistä on luomuviljelijä Anneli Tahvonen, jonka pihalla tuoksuu maariantuoksuheinä, mutta emäntä on kädet yhtä syvällä mullassa kuin minulla useimmiten. Viehättävä Anneli kukkakimppuineen, jossa väinönputkea, iisoppia ja kaalinlehtiä. Sitten tapaamme tietysti joulupukin ja istumme Martti Kotakorvan kanssa pororuokaa tulistelemassa. Kirjan lopussa on suppea lappilainen sanasto sekä tietysti reseptit, joita on paljon. Ainoa mitä kaipasin lisää olivat sieniruoat, mutta tavallaan selitys tuli jo kirjan alussa: Sienet kuuluvat poroille ja poroissa sitten maistuu usein etenkin herkullinen tatti. Tosin varmaan huomaatte, että mukana on resepti, jossa on tattia, sillä minua ei saa sienistä mikään eroon. No...paitsi keittiömestari Tapio Sointu tällä siikatarjoomuksella taamoaa minut:

Lapin makuja on täydellisen kattava ruokatietokirja. Se on paljolti tekijöidensä oloinen: tietämystä, tunnetta ja seikkailua. Se on myös kuten kantensa: Kaunis, villi, arktinen houkutus, ripauksella uppuraa...

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa