Muuttolintujen matkassa...eli blogipaussi!

Muuttolintujen matkassa aiomme nyt Lumimiehen kanssa vastata alppien kutsuun. Vietämme 30-vuotishääpäivää, siellä missä meistä tuli me. Tämä tarkoittaa blogipaussia ja jopa sitä, että olen ajoittain täysin somen saavuttamattomissa. Osittain reittimme on sama kuin keväällä 2013, mutta nyt menemme idän kautta ja otimme aikaa lisää. Rahtilaivalta Saksasta Tsekkeihin ja sitten Puolaan. Onhan se Krakova nyt koettava, sillä olen tosi kauan säilyttänyt erästä juttua, joka sai minut ihastumaan Krakovan 1200-luvulta säilyneeseen vanhaan kaupunkiin. Toinen sinne vetävä asia on entinen juutalaiskaupunginosa Kazimierz, joka sijaitsee vanhan kaupungin kupeessa. Krakovasta jatkamme tapaamaan itävaltalaista ystäväämme Slovakiaan. Hän haluaa esitellä meille sekä Bratislavan että Wienin. Vihdoinkin koen Gustav Klimtin maalaukset livesti! Ach, Olen niin kauan odottanut tapaavani Emilie Flögen, että...

Wienin jälkeen sitten melkein viikko Salzburgissa ja sieltä..., mutta lopussa ehdottomasti nyt yksi päivä enemmän Cellessä, sillä tässä Pohjois-Saksan kaupungissa on oma taikansa etenkin kun sen yhdistää ehkä parhaimpaan keittiöön, jonka olen ikinä kokenut. Kevään 2013 matkajutussani olen antanut yhteystiedot tuohon tasokkaaseen paikkaan. Ei kannata antaa niiden hassujen hirvenpäiden hämätä!

Yksi kolmasosa luontopihamme huolehtijoista istuu tässä vuosaarelaisessa kesäravintolassa viime viikonloppuna. Gradun aihe selvisi ja helpotus on ilmeinen. Nyt sitten vähän tänne grillailemaan ja chillailemaan, että mamin oravat ja linnut saavat totuttua vaalimista. Olen täydellisesti sisäistänyt Riku Cajanderin kirjan Luontopiha ja Mauri Leivon Lintulaudan elämää vain lisäsi innoitusta. Pitää tänään kirjoittaa vielä vähän ohjeita...Tyylityttären asu osoittaa, että harmaa on uusi musta!

Näin unta, että saan tämän Hahnin Ponchon punaisena joululahjaksi!

Se olisi sitten tämä. Minusta unelmat on tehty toteutettaviksi ja hyvät unet tulkoot todeksi. Lupaanko taas kuvat...katsotaan, miten onnistuu parinkymmenen Apfelstrudel mit Vanille Eis jälkeen.

Yritän olla ihan hirveän laiskana ja vain nauttia olostamme, mutta kumpikin ottaa mukaan pari kirjaa, sillä etenkin rahtilaivalla aikaa on. Minulle lähtee mukaan kaksi kotimaista naiskirjailijaa: Taina Haahdin Mariaanien hauta ja Raili Mikkasen Voidaan kutsua ulkopuolelle lain. Sekä tietenkin saksan kertauskurssi, sellainen tehoisku, jolla yritän palauttaa aiemmin opittua nopeasti. Viimeksi mukanani oli Tua Harnon Ne jotka jäävät ja olisin nyt ottanut Harnon Oranssin maan, mutta se ei vain ehtinyt painosta. Kotimaassa luen paljon käännöskirjallisuutta ja ulkomailla kotimaista...En edes miettinyt mukaan muuta kuin valitsemiani, paitsi yhtä, johon innostuin Ompulla, mutta päätinkin lukea sen marraskuulla ilman kirjastosakkouhkaa päälläni.

Marraskuussa sitten valitsemme jälleen kauneimpia kirjan kansia. Tässä vaihteeksi vuodelta 2013 

Nää pakkaa nyt ihan hulluina ja sitten nää lähtee seikkailuun. Nää tykkää toisistaan kuin hullu puurosta!

Ihanaa lokakuuta teille kaikille!

Love
Leena&Lumimies

The Windmills of Your Mind

Ritta Konttinen: Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Cavén

Lokakuun viimeisenä päivänä 1908 Alvar Caven laskeutui junasta Gare du Nordilla Pariisissa. Pitkän matkan monessakin mielessä oli kokenut korpilahtelainen Mutasen pappilan poika, sillä voiko suojatummasta ja hiljaisemmasta lähteä kuin Korpilahden metsät. Lisäksi Alvarilla oli käytännössä ennen junaan nousua ollut ikuinen kahtiajako, kummalle hän omistautuu, musiikille, joka lienee ollut hänelle äidin soittamisen perua jo geeneissä, vai omalle kutsulleen tulla kuvataiteilijaksi. Sattuman kautta Alvarin taiteelle antautumisen primus motoriksi ilmaantuu Wilho Sjöström, joka maalasi kesän Korpilahden alttaritaulutilausta Mutasen pappilassa. Hän näki Alvarin lahjat ja sen seurauksena Alvar heittäytyi elämänvirtaan, jossa Pariisi näytti sekä yö- että päiväkasvonsa. Nyt oli Alvarin ja kohtalon käsissä nouseeko hän taiteilijana vai vajoaako mitättömyyteen, sammuuko ennen syttymistään, tämä Suomen sydänmailta lähtenyt poika, joka alla olevassa kuvassa on valmistautumassa tukanleikkuuseen ennen kuin hänet lähetetään sukulaisten luo käymään koulua Hämeenlinnaan, vasta lukioon poika pääsi Jyväskylän lyseoon:

Taidehistorioitsija Riitta Konttisen Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Cavén (Siltala 2015) on lukuvuoteni odotetuin teos. Vuosi vuodelta nälkäni kuvataiteisiin kasvaa, suorastaan pakahdun siihen, joten vedän tietokirjailijan kirjat tunteella toivoen, että Konttisen tieto ja minun tunteeni löytävät sen symbioosin, joka innoittaa muitakin taiteen pariin. Koska aineisto on runsas, keskityn juuri siihen, mistä sydän huutaa, mutta vastapainona annan faktaa luettelona ja tuon tunnelmia kuvilla, joiden kuvaluvista kiitän sydämellä. Muita Riitta Konttiselta lukemiani  ovat Modernistipareja, Taiteilijatoveruutta ja Fanny Churberg, jotka kaikki ovat Konttisen teoksia. Jo Modernistipareja kannessa näemme kaksoiselämäkerran pariskunnan Ragni ja Alvar Cavénin. Erittäin parhautta, että suosikkikuvani kyseisestä kirjasta on päässyt Elämänvirran kansikuvaksi, josta se jatkaa matkaa Valitse Vuoden Kaunein Kansi –kisaan blogissani loppuvuodesta. Tässä kuvatekstini maalaukseen Modernistipareissa:

Kuva on Alvar Cavénin Ateljeen sisäkuva vuodelta 1923. Kuvassa Ragni, vielä Holmberg, tulevan aviomiehensä teosten keskellä Ilolan huvilan yläkerrassa. Ragni Holmberg-Cavén arveli miehensä ’löytäneen itsensä’ taiteilijana juuri 1920 –luvun alkuvuosina, jolloin Cavén alkoi maalata ohuella värillä usein väriä imevälle liitupohjalle, jolloin jäljestä tuli freskomainen.

Pariskunnan häämatka Italian taideaarteiden ääreen 1924 kuin heitti bensaa Alvarin freskomaisuuden hakuun ja alkoi syntyä upeita töitä, joissa juuri tämä 'puuterisuus' toi niihin sen vavahduttavan tunteen, jossa katsoja kuin pakahtuu voimatta purkaa itseään muuta kuin mykällä huudolla. Kirjassa on tästä oivallinen esimerkki Kuoripojat, joten etsikää ihmeessä kuva ja häikäistykää!

Alvar Cavenin Naisen pää, 1914, kertoo taiteilijan värimaailmasta sekä kubismista, joista ainakin toinen vain vahvistuu loppua kohden. Palaan siihen myöhemmin, mutta nyt annan faktoja ja sitten palaamme Pariisiin. Ei voi tarjota kuin sirpaleita, välähdyksiä teoksesta, joka alkaa kahden taiteilijan taustoista, kertoo kiehtovia yksityiskohtia molempien vanhemmista, niistä ympäristöistä, joissa he kasvoivat miltei täysin erilaisissa maailmoissa, yhteisenä nimittäjänään vain veto ja perheen sallimus kuvataiteisiin. Pääluvut ovat: Sukuja, perheitä ja koteja, Alvar uppoutuu taiteen maailmaan, Ragni taiteen ja taideteollisuuden välimaastossa, Yhteinen polku löytyy, Avioliiton virrassa, Taidemaailmassa, Elämä virtaa taiteessa ja Lannistumaton Ragni. Historiallisessa kulississa ovat tietenkin maailmansodat, vapaussota ja vielä kielikysymys, josta monikaan ei tänä päivänä enää tiedä, mitä se todella oli. Kaiken aikaa asioita värittää myös naisten alisteinen asema myös niinkin boheemilla alueella kuin taiteessa!

Monet miestaiteilijat, mutta eivät kaikki, ajattelivat, että naisten maalaus on vain näpertelyä ja piirustamista. Usein naisille tarjottiin pienemmät ateljeet kuin miehille, mutta otettiin hintaa tuplasti. Naisia myös kiellettiin käyttämästä miesmalleja alastonkuvaharjoitteluissa ja jos he sitä yrittivät, saattoi joku julkea miestaiteilija heittää vaatteet yltään ja seistä naistaiteilijoiden edessä munasillaan! Ja nyt en edelleenkään tarkoita Alvaria, joka ei ole Rodin, kateellinen ja kuuluisa, jonka oppilas Camille Claudel, oli ohittamassa rakastajansa ja  opettajansa...

Alvarin Pariisista on kirjoitettu paljon ja vakuutan, että Konttinen ei säästele, vaan panee likoon asioita, joista en ollut kuullutkaan. Pariisissa oli salakapakoita, joissa tapahtui tosi outoja asioita, mutta kuka sinne meni, meni omalla vastuullaan. Meidän suomalaiset miestaiteilijamme tietenkin halusivat edes kerran kokeilla, mutta toista kertaa ei tullut...onneksi! Alvarin yhteenveto Pariisista, päivänvalossa viattomasta, yön kasvoiltaan ihan toiselta, on:

”Ole siunattu, mutta kirottukin sillä toista suloisempaa mutta samalla kamalan viekasta paikkaa en luule löytyvän.”

Se mikä odottamaton asia Alvarille sattui Pariisissa oli tutustuminen aateliseen de Hahnin perheeseen, jossa hän näyttää rakastuneen palavasti perheen Lucie tyttäreen ja sai tältä vastarakkautta, joka minusta kaikellaan oli suurta intohimoa. Olisimme halunneet ehkä tietää enemmänkin, mutta kreivitär Lucie kuolee vakavaan sairauteen. Ennen kuolemaansa Lucie lähettää jäähyväiskirjeen, joka minusta kertoo paljon:

Siis hyvästi, rakkaani, minä menen Jumalan luo, jonka lähellä on aina pilvetöntä ja jonka luokse sinäkin kerran tulet. Siellä, Hänen valtaistuimensa läheisyydessä, me voimme rakastaa toisiamme vuosisatojen ajan. Rakastettuamme toisiamme niin syvästi kuin olemme rakastaneet, jäljellä ei ole enää muuta kuin Jumala. Jumala ei petä, Jumala ei valehtele. Haluan, että palvelet vain häntä. Hyvästi rakas sielu, jonka minä täytin, tunnen sinut: sinä et rakasta kahdesti. Niin, minun hautani tulee olemaan sinun sydämessäsi.

Sisällä mukanaan, kätkettynä, Alvar lienee kantanut nuoruuden intohimoaan aina, mutta hänen tyylistään voi aistia ken haluaa, surua.  Ne taiteilijat, joista hän oli erityisen kiinnostunut, kertovat hänestä taitelijana paljon: Paul Cézanne, Paul Gaugin ja Vincent van Gogh.

Näihin aikoihin Elin Holmberg kasvatti helsinkiläisessä virkamieskodissa kolmea tytärtään, Ragnia, Dorrittia ja Kerstiniä. Kodista on kirjassa vaikuttavia sisustuskuvia ja paljon myös perhekuvia. Siinä missä Kerstin piti kaikesta tarkasta ja luki ylioppilaaksi ja valmistui arkkitehdiksi, Ragni ei kestänyt mitään jämptiä eikä hänellä ollut oikein lukuhalujakaan, vaan hän jätti koulun kesken. Kun äiti Elin huomasi Ragnin kiinnostuksen kuvataiteisiin, hän tuki tätä kaikellaan ja lähetti mm. Saksaan ja Ranskaan opetusta saamaan. Hieman se oli vaikeaa, sillä Ragni tuntuu olleen arka ja kovasti aina kaipasi kotiin.  Kaiken kaikkiaan Ragnista tulee myöhemmin miehensä taiteen vahvin ymmärtäjä ja tukija ja ilman häntä, tietäisimme Alvarista tosi vähän, sillä avioliitto ehti kestää vain yksitoista vuotta, sillä Alvarin terveys oli heikko ja hän kuoli varhain.

Kuvassa Alvarin maalaus vaimostaan Ragnista, Taiteilijan vaimo, 1925. Mikä värien taju! Kirjassa on näitäkin värejä vahvempi Muotokuva, jonka Alvar maalasi Katarina Bäcksbackasta, 1920.

Cavénien avioliitto vaikuttaa harmoniselta ja heillä oli aina kotona ovet auki ystäville. Boheemielämääkin oli ja kieltolaki vain kuin kiihdytti sitä. Viiniä juotiin enemmän tai vähemmän ja ystäväpiirissä pistettiin juhlat pystyyn milloin mistäkin syystä tai syyttä: Aina oli aihe juhlaan. Niistä ystävistä, jotka olivat jo varhain kuvioissa ja jotka kaikista riidoista ja näkemyseroista huolimatta jäivät, oli ehkä vaikuttavin pariskunta Jansson, Faffan ja Signe, joiden kanssa kesät vietettiin saaristossa ja talvet pidettiin seuraa Helsingissä. Pariskuntien välit olivat kuitenkin muutamaan kertaan vakavasti katkolla, sillä vaikka molemmat perheet olivat ruotsinkielisiä, Janssonit olivat myös ruotsinmielisiä ja se loukkasi Cavéneita. Etenkin Ragni antoi helposti kuulua mitä oli mieltä suomalaisten mollaamisesta ja Alvar muisti aina juurensa Mutasen pappilan poikana, jossa isän seurakunta oli pääosin suomenkielisiä. Politiikkaa olisi voitu välttää kokonaan, mutta Faffan, Tove Janssonin isä, sotki sitä aina kaikkeen ja hänen rasistiset lausuntonsa mm. juutalaisista aiheuttivat myöhemmin kitkaa myös isän ja tyttären välille. Pahin riita pariskuntien kesken syntyi varmaankin kevättalvella 1923, jolloin Alvar kirjoitti jälleen Ragnille, että ”Faffan ja rouva ovat sanoneet irti tuttavuuden minun ja Collinin kanssa.” Nyt oli kyseessä ateljeehanke, joka olisi rahoitettu ruotsalaisella rahalla, mutta Alvar ja Marcus (Collin) halusivat ettei hanke olisi kielipoliittinen. Ja he kertoivat mielipiteensä myös Nya Pressenissä. Signe ja Faffan taas olivat sitä mieltä, että sinne tuli ottaa vain ruotsinkielisiä,” ei roskasakkia ja suomenkielisiä”. Tällöin Alvar heitti bensaa asiaan ja muistutti: ”Faffan, kenen rahoilla pystytettin Tampereen monumentti!” Kiistelty monumenttihan maksettiin suomalaisella rahalla. No, tällaista se oikeasti silloin oli ja vieläkin kovempaa joissain piireissä, mutta kyllä sopu aina löytyi ja parhaiten siten, että Faffan saatiin olemaan puhumatta politiikkaa.

Tässä sitä ollaan, Alvarin lumoissa. Yllä Omakuva 1919. Tuon mieluusti esiin naistaiteilijoita, mutta Alvarin työt veivät minua ja Ragni jäi väistämättä tässä vähemmälle, mutta ei kirjassa. Konttinen kertoo, miten Ragni ja Alvar saavat pojan, Matin. Hän kertoo, miten tarmokkaasti Ragni jatkoi miehensä töiden näyttelyiden valmistamista aina ulkomaita myöten, jopa maalasi valmiiksi Alvarilta keskenjääneen alttaritaulun. Hän myös pitkästä, pitkästä aikaa tarttui siveltimeen ja alakuvassa näemme hänet ateljeessaan maalaamassa. Kirjoitin pariskunnasta näin luettuani Modernistipareja:

Ragni-Holmberg-Cavén ja Alvar Cavén ehkä harmonisin, nämä kaksi kriittistä ja hemmoteltua, jotka ’löysivät toisissaan luotettavan kallion elämän kaikkiin vaiheisiin.’ Pariskunnan yhteinen työ oli taide ja yhteinen harrastus puutarhanhoito. Ragni maalasi vielä yli 80-vuotiaana ja oli yllättävän tuottelias.

Yllä oleva voi tuntua oudolta tässä yhteydessä, mutta sitä ennen oli mainittu monta kiinnostavaa pariskuntaa, joista saamme ehkä kuulla Konttiselta myöhemmin. Sen teoksen parina ehkä Eva Bremer ja Eemu Myntti...Saahan sitä toivoa.

Alvar ammensi tauluihinsa lapsuudenkodistaan Mutasen pappilasta, joista maalauksiin tulivat uskonto ja musiikki. Alvarin työt sekä soivat että pysäyttävät värisyttävällä hartaudellaan. Ranskan ja Italian katolisuus ja kotipappilan luterilaisuus, äidin musikaalisuus ja metsäkorpien kuiske leimasivat Alvarin töitä, joiden edessä miettii, mihin hän olisi yltänytkään, mitä saavuttanut jos olisi saanut elää pitkän elämän. Kotoaan Alvar sai opin ja empatiakyvyn arvostaa kaikkia ihmisiä ja hän onkin kirjannut muistiin englantilaisen kirjailijan Oscar Wilden toteamuksen, että taide oli tarkoitettu kaikille, ”kaikkien omaisuutta, eroituksetta”.

Alvar Cavén itse, se itse hänen töissään ja muutenkin, pakahduttaa. Riitta Konttinen on antanut tilaa tunteelle, jättänyt mahdollisuuden kokea, miten Alvarin maalauksissa humisee suuri yksinäisyys syleilyssä kauniiseen alakuloon. Tällaisen kirjan ja näiden kuvien äärellä en voi muuta kuin tukeutua Edith Södergraniin lausumaan kirjassa Kaikkiin neljään tuuleen:

Ei ole välttämätöntä rukoilla; voi katsoa tähtiä ja tuntea halua vajota maahan sanattomaan palvontaan.

*****

Tampereen taidemuseossa on Elämänvirrassa näyttely 10.1.2016 saakka

*****

Taidekirjat Leena Lumissa

Kirjoitan sinulle täältä kaukaa...

Kirjoitan sinulle täältä kaukaa
tietääkseni että elän vielä,
toivoit sitä tai et.
Kuin naava kuusen rungossa
olen kiinni muistossasi, en enää sinussa,
kyllä minä tiedän!
Mutta kuusen ajatteleminen
tuo mieleeni monta asiaa:
syvän viileän varjon, lähteen saniaisten suojassa,
mustikoiden mehun.
Kirjoita, kerro niistä,
kerro mitä lähteelle on tapahtunut,
kerro siitä, vastaa.

- Eeva Tikka -
kuva John Lavery

Villiviini - syysruskan airut...ja magnolian kukan tärkeä asia

Koska yöt eivät ole olleet saarellamme kylmiä, ruska viipyy ja viipyy. Parin viikon takaisesta kuvasta näkee, että villiviini aloitti jo silloin. Jos katsotte, mitä terassin ruokailukatoksenen kaaren takana näkyy, siellä olisi tulossa valtava korallikanukka ja sen oikealla puolella vaahtera, josta on joka vuosi tullut täydellisen oranssi.

Köynnöshortertensiakaan ei ole vielä vaihtanut väriään ja syyshortensiatkin pidättelevät, joten nyt keskitymme villiviineihin, joita minulla on sekä imukärhi- että säleikkövilliviiniä. Kun yleenstä ottaen katsoo villiviiniä kiipeässä pitkin suomalaisten talojen seiniä, tulos ei aina ole kovin loistava, mutta se johtuu vain siitä, että Suomessa rakennetaan kylmän ilmaston takia hyvin ja talon seinän viereen tehdä leveät routaeristykset. Tämän takia vanhemmissa rakennuksissa näkee usein tosi upeita ja tuuheita villiviiinejä, mutta uudemmissa rakennuksissa ne jäävät alhaalta helposti lehdettömiksi. Jos näin käy, suosittelen kylmästi istuttamaan mukaan köynnöshortensiaa, joka kasvaa tiheänä alhaalta asti ja levittää juurensa toisella tavalla kuin villiviini, joka hakee syvyyttä. Jos katsotte kuvaa tarkasti, huomaatte, että terassimme oikeanpuoleista palkkia pitkin nousee ylös jo köynnöshortensia, josta kohta lisää kuvia ja jos kiinnostaa, tarinaa ihanasta köynnöshortensiasta löytyy lisää täältä

En pysty laskemaan montako villiviiniä meillä on, mutta tässä on uusin. Kasvaa talon pohjoispuolella ja on toistaiseksi vielä tuuhea myös alhaalta. Kaikissa uusissakaan taloissa ei routaeristys ole välttämättä vatupassissa, vaan se riippuu siitä, onko talossa kellarikerros vai ei. Kellarikerrostalossa routaeristys on pystysuunnassa siltä osin, miltä talo on maan sisällä.

Jos palataan nyt tähän talomme pituisen yläterassin ruokakatosta ympäröivään villiviiniin voimme verrata sen kasvua alla:

Tältä näytti syyspesämme vuonna 2013.

Ja tällaista oli viime syksynä, jolloin olimme ulkoruokinnassa vielä lokakuun alussakin. Tämä kuva tosin taitaa olla syyskuun grillausillalta, jolloin 

hämärtyvässä illassa nautimme tällaista

Ja uloimmassa kulmassa villiviini menee näin eli sieltä seinästä päin se tulee ruokakatosta verhoilemaan.

On helppo huomata, että villiviini on tuuheutunut ja se antaa suvisina, kuumina iltoina suojaa myös auringolta. Tuon takana olevan männyn vasemmalta puolelta pilkottaa Päijänne. Villiviini tarvitsee syvän istutuksen, kohtuullisen runsaasti kastelua ainakin aluksi ja joka vuosi olen lannoittanut kanankakkarakeilla. Ja nyt kurkistamme tätä systeemiä pohjoisen eli keskipihan puolelta:

Villiviini kasvoi just tällä seinän pätkällä tyhjänä alhaalta, mutta istutin siihen köynnöshortensian, joka nyt siis hakeutuu hieman pohjoisseinälle ja hyvä niin. Sen sijaan villiviini on erittäin tuuhea ylhäältä ja siitä riittää ruokakatoksen 'verhoiksi'! Ne lukijat, jotka ovat alusta asti seuranneet köynnöshortensioitamme, näkevät tästä kuvasta miten valtavaksi reunimmaista pylvästä kiipeävä hortensia on tullut: Tänä vuonna sen ensimmäinen kukinto lepäsi jo ruokakatoksen apuhyllyllä. Mutta mitä onkaan tapahtunut pergolan alla: Katsokaa tarkkaan, jos näette oikeassa reunassa jotain kuin valoa;)

Sijoitimme pari suvea sitten pergolan kattoon köynnösritilät, joihin varovasti/keveysti kiinnitimme sinne hakeutuvia köynnöshortensioita, mutta viime viikonloppuna istuimme tuossa vasemmalla saunan jälkeen ja aloimme miettiä tähtiä...Saimme idean: Seuraavana päivänä kiinnitimme ritilöihin pysyvästi ledit. Ne näkyvät nyt toisen sisääntulon päällä enemmän, mutta aiomme jatkaa systeemiä tännepäin. Niistä tuli nyt kaamosvalot, jotka ovat paljon viehättävämmät kuin alaterassin perusvalot. Olen niin innostunut ledeistä, että en sanotuksi saa!

Villiviini on ihana kasvi, mutta se kysyy aikaa ja hermoa. Nyt on 30 vuotta tehnyt tehtävänsä ja olen oppinut sietämään sitä, mitä tämä kasvi ei tarjoa ja toisaalta ihailemaan, mitä se tarjoaa. Ja mitä sävyjä sen ruskassa löytyykään!

Tämän magnolian myötä haluan haastaa teidät kaikki Bikken pilttuun Roosa nauha -haasteeseen! Yhteisvoimin syöpää vastaan, tautia joka koskettaa meistä useimpia ennemmin tai myöhemmin: Annetaan sille kyytiä ja autetaan tutkimusta.

Love
Leena Lumi

Amazing Grace

Leena Lumin puutarhassa

Mauri Leivo: Lintulaudan elämää. Opas talvisten pihalintujen tarkkailuun

Mikä ikinä onkaan yhtä innoittavaa kuin pikkulintujen ruokinta ja niiden elintapojen seuraaminen. Jotkut meistä ovat niin eläinrakkaita, että ovat luovuttaneet yläoloterassistaan melkein puolet lintujen ja oravien käyttöön ja sen lisäksi roikkuu puutarhan puissa, riittävän korkealla, mitä moninaisimpia syöttölaitteita. Kaiken kruunaavat tietenkin talvikauden kookoskakut, joihin on lisätty joukkoon hassel-ja maapähkinöitä sekä auringonkukansiemeniä. Kun kakkuja on kaksi ja syöttölautoja monia, mukaan mahtuvat samanaikaisesti sekä oravat että linnut. Haukkakin on nähty, mutta silloin kyllä lakkasi iloinen sirkutus ja meikäläinen jähmettyi patsaaksi, sillä ihmeekseni haukka jäi paikoilleen, katseli suoraan kohti ja olisi ollut suurenmoinen kuvauskohde, mutta ei tullut mieleenkään liikahtaa ottamaan kameraa: On asioita, jotka saa talletettua vain muistojen huoneisiin.

Mauri Leivon Lintulaudan elämää – Opas talvisten pihalintujen tarkkailuun (Docendo 2015) on hyötykirja, jossa Mauri kertoo sekä tietopohjalta että omiin kokemuksiinsa perustuen lintujen talviruokinnasta, eri lintulajien tunnistamisesta ja monesta, monesta muusta. Kaikki kirjan kuvat ovat Leivon omia ja kiitän Mauria kuvista, sillä mitä olisikaan lintukirja ilman kuvia! Teos jakaantuu viiteen osioon, jotka ovat Lajisto, Linnunruuat ja ruokinta, Ekologia, Käyttäytyminen ja Linnut ja lintulauta harrastuksena. Koska kirja on niin täynnä monenlaista kiinnostavaa eikä ole tarkoitus vaikka olenkin tätä lajia jo aktiivisesti kymmeniä vuosia harrastanut, kertoa kaikkea, ei tietenkään, etenen mutu-tuntumalla ja tarjoan välähdyksiä, joita mieleen tulee niin Maurin kirjasta kuin omista kokemuksistani.

Ihan tästä hetkestä tulee nyt mieleeni, että mitä ilmeisemmin meille on nyt jäämässä pieni peippopopulaatio ja vaikka kirjassa niiden sanotaan syövän lähes yksinomaan maasta, niin onneksi ne meillä tulevat myös tarjoilupöydälle ja ovat yllättäen oppineet napsimaan oraville annettuja pähkinöitä, mutta tänä viikonloppuna mukaan tulevat myös niiden herkut eli auringonkukansiemenet.  Olen nyt ihastunut peippoihin, sillä kaksi suosikkiani on kadonnut: Viime talvena ei näkynyt hömötiaisia ja siihen löytyy selitystä Leivon kirjasta. Sitten meiltä katosivat punarinnat, joihin suorastaan kiinnyin. Tämä Englannin kansallislintu on niin kesy, että iäkäs naapurimme, Lapin kävijä, luuli sitä ensin kuukkeliksi, sillä lintu söi hänen kädestään murusia. No, kuukkelia meillä ei ole Keski-Suomessa, ei ainakaan meidän saarella ja punarinnat eivät tule ravintolaamme, sillä ne syövät nimenomaan murusia. Miksi emme sitten laita murusia eli vaikka kuorittuja auringonkukan siemeniä johtuu siitä, että jos laitan niitä ruokintapöydälle, ilmestyvät hiiret. Ei minulla edes hiiriä vastaan mitään ole, mutta Perheen Järki on väsynyt niitä elävänä pyydystämään ja tappamaan meilllä ei aleta. Miksi en laita sitten kuorittuja auringonkukan siemeniä turvallisiin syöttöautomaatteihin? Siksi, että vaikka mitä automaattia on kokeiltu ja ne tukkeutuvat just noista kuorituista siemenistä kosteiden kelien aikana ja sitä taikinaa saa sitten pestä sieltä pois, että automaatti alkaisi taas toimia eli ei suju. Maahan en siemeniä laita, sillä haluan lintujeni olevan turvassa irrallaan kulkevilta kissoilta.

Tämän magneettisen kauniin keltasirkkukuvan kera annan Leivon tarjoamaa faktaa lintujen suurimmista turman syistä:

Useiden amerikkalaisten ja eurooppalaisten tutkimusten perustella on voitu arvioida, että ikkunoihin törmääminen on yksi yleisimmistä lintujen kuolinsyistä. Pelkästään Yhdysvalloissa on laskettu satojen miljoonien lintujen, jopa miljardin, heittävän henkensä joka vuosi linnun ja ikkunan kohdatessa.

Yhdysvalloissa autot vievät henkirievun joka vuosi kymmeniltä tai sadoilta miljoonilta linnuilta, Suomessakin parilta miljoonalta. Kissojen hampaissa päivänsä päättää monien tutkimusten mukaan vielä useampi lintu.

Kaikkihan tiedämme, että lintuja vaanivat myös luonnonkiertokulun saalistajat ketut, näädät, lumikot ja monet muut, mutta kuten Leivo toteaa:

Itse en soisi yhdenkään luonnoneläimen, varsinkaan pikkulinnun, päätyvän ihmisten helmoissa asuvan lemmikkimirrin suihin, koska kissat pärjäävät vallan hyvin ilman luomuateriaakin.

Välittävät ihmiset rakentavat kissoilleen ulkoilutarhan, kuten teki yksi naapureistamme ja me kiitämme! Se että lintu joutuu luonnon kiertokulkuun on vain se hyväksyttävä asia, mutta on niin monta asiaa, jotka eivät ole luonnon kiertokulkua ja kun nyt olemme muuttolintujen matkassa lähdössä sinne, missä on runsaasti reitin varralla tuulivoimaloiden siipiä, toivon, että näemme vain pärjääviä etelään matkaajia, ei siipiin ruhjoutuneita.

Eläinystävä on kaikkien eläinten ystävä ja ketään ei silloin syrjitä. Kuulun itse Eläinsuojeluliitto Animaliaan, joten minulta eivät saa kaunoja kuin punkki ja hirvikärpänen. Joskus harmittavat närhet, kun ne vetävät hetkessä kupuunsa kalliita pähkinöitä sen annoksen, millä eläisivät  koko päivän puutarhamme ja lehtomme oravat ja pähkinöitä syövät linnut, mutta elämästä selviytyminen niilläkin on vain menossa, joten annetaan luonnoneläinten selviytyä ja autetaan niitä parhain mahdollisin tavoin. Olemme nyt istuttaneet useita tammia terhojen toivossa...siis ihan oraville.

Nämä kylpevät kyyhkyset ovat onnellinen näky ja voisin jäädä tähänkin kuvaan, mutta nyt faktaa Leivon kirjasta. Kirjan yksi parhaista tärpeistä on heti alussa eli koska en itse ole kovin hyvä erottamaan toisistaaa sirkkuja, kaikkia peipposia enkä varpusia ja kerttusia, luku Tunnista lintulautavieraasi on ihan superjuttu! Meillä on monta lintukirjaa, mutta yksi on niin suuri, että siitä ei mitään hyötyä, toinen taas pieni retkiopas, mutta tästä Lintulaudan elämää, tulee nyt uusi pihabongauskirja, sillä koko on hyvä, ja alun tunnistamiset loistavat. Tunnistamisen helpottamiseksi,  on kuva ja väriselostus, vaikka kuvat ovat värikuvia. Parhautta myös, että aina kyseisen linnun kohdalla on mainittu sen pääravinto. Näin voi houkutella lintupihalleen/pöydälleen juuri niitä lintuja, joista erityisesti pitää, mutta alan kallistua kyllä lisäämään meillä menuun myös kauran, vaikka sen energia-arvo ei vastaakaan rasvaa tai pähkinää, ei edes auringonkukansiementä, sillä haluan varpuset takaisin! Muistan lapsuudesta merenkyläraitin, jossa useimman keskustan talon ympärillä oli orapihlaja-aita. Laulavat orapihlaja-aidat, sanoin minä niistä. No, varpuset olivat siellä niin suojassa, että myös pesivät aidoissa. Meillä on tontin pitkällä sivulla kuusiaita ja olen huomannut, että se on suosituin turvapaikka mustarastaille, jotka ovat viihtyneet pihallamme jo vuosia.

Mauri Leivon Lintulaudan elämää on juuri sellainen lintukirja, jollaista olen kaivannut. On faktaa, on Maurin oman pihan hauskojakin kokemuksia, joista osa alkoi naurattaa ja sehän on vain hyvä: Minäkin toivon, että lintuni tunnistavat ääneni eivätkä säntää pakoon, hah-hah. Kuvia on paljon ja myös hauskoja tilannekuvia, joiden kohdalla Leivo sitten selittää lajityypillistä käyttäytymistä, sillä linnut tottavieköön ovat persoonia! Kun alussa oli mainittu tarkkaan eri ruokien ravintoarvot ja keille ne kelpaavat, on lopussa vielä tiivistetty parin sivun juttu  Ohjeita ja vinkkejä lintujen talviruokintaan. Kirjan löydät myös täältä

Mitäkö tällainen lintukonkari sitten oppi kirjasta uutta? No ainakin sen, että nyt tiedän, mitä tehdä linnulle, joka on törmännyt ikkunaan. Ainahan me on odotettu ja annettu törmääjän toipua, jos ei ole ollut varmuutta, onko lintu menehtynyt, mutta nyt otamme pahvilaatikon valmiiksi, laitamme siihen vähän reikiä ja kun onnettomuus tapahtuu, lintu menee hetkeksi laatikkoon ja talon lämpimimpään paikkaan eli pannuhuoneeseen. Sitten siihen takkahuoneen sohvalle vain odottelemaan, milloin alkaa kuulua räpistelyä vai eikö ala. Petolintujen kyseessä ollen, kannattaa tietää, mihin soittaa. Me olemme näin pelastaneet kerran mm. pöllön ja onneksi oli tallella edesmenneen hamsterin häkki, sillä petolintukeskus otti linnun vastaan vasta aamulla. Siinä me sitten tuijottelimme toisiamme läpi yön. Saimme soiton kun pöllö oli kunnossa ja se päästettiin luontoon eli hyvin palveltu. Lisäksi opin kirjasta sekä ulkonäkötunnistusta että myös lintujen ääniä. Osaan jo monta ketun merkkiääntä, mutta nyt alan opetella lintuja. Ei hajuakaan, mikä lintu äänessä ellei se ole tilhien tiukukellot, kurjet, joutsenet, lokit tai tiaset, jotka olen aika tarkkaan oppinut. Jopa kuusitiaisen, vaikka sitä tapaankin vain kiivettyäni saarellamme eräälle korkealle paikalle, jossa on vahva kuusikko. Pihakuusiimme ne eivät ole tulleet, eivätkä lintulaudalle. Ah, en vain voi lopettaa eli vielä se, jos nyt peipposet jäävät, ne voivat olla jo talvehtimiseen sopeutuneita yksilöitä: Kirjassa on mielenkiintoista tekstiä, miten entiset muuttolinnut kehittyvät osittaismuuttajiksi, josta taas seuraa...

Mauri Leivon loppusanoja saa koristaa kuukkeli. Kun alla olevaa luette, lisään mukaan sen, että on olemassa myös ’puutarhurin palkka’ eli mitä enemmän suvella hyönteissyöjälintuja, kuten tehokkainta niistä eli kirjosieppoa, sitä vähemmän puutarhassa haittaeliöitä:

Kuinka paljon iloa meille tuottaa lintu, josta näkee, että se luottaa ihmiseen kuin ystävälliseen naapuriinsa ja jatkaa aherrustaan lintulaudalla meistä välittämättä. Kiitollisuutta siltä ei kannata kerjätä, tokkopa se sellaista tunteekaan, mutta silmän ja sielun iloa saamme siltä kosolti aivan pyytämättäkin. Olkoon se meidän palkkamme – jos sellaista vaadimme – siitä, että puolet vuodesta, läpi tuulen, tuiskun ja pakkasten, huolehdimme ystäväisemme nokan alle tuoretta, hyvälaatuista apetta. Ilman tätä vuorovaikutusta molempien, ihmisen ja linnun, elo läpi pitkän pimeän talven olisi paljon ikävämpää.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut myös Kaisa Reetta

*****

Aikaisemmin Mauri Leivolta luettua:

Savanni hengittää

Kuikka - alkulintu

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Chloen ensimmäisenä koulupäivänä Madeleine kärsi hirvittävistä PMS-oireista. Hän yritti turhaan sivuuttaa ne, mieliala on oma valinta, Madeline sanoi itselleen keittiössä ja nakkasi suuhunsa helokkikapseleita kuin Valiumeja (hän tiesi, ettei siitä ollut mitään hyötyä, koska helokkia oli tarkoitus käyttää säännöllisesti, mutta hänen oli pakko yrittää jotakin, vaikka riivatut kapselit olivat todennäköisesti pelkkää rahanhaaskausta). Huono ajoitus suututti Madelinea. Hän olisi halunnut syyttää tilanteesta jotakuta, mieluiten enstistä miestään, mutta ei keksinyt, miten Nathan voisi olla vastuussa hänen kuukautiskierrostaan. Bonnie hoiteli naiseutensa virrat ja vuorovedet tanssimalla kuutamossa.

Australialaisen Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet (Big Little Lies, WSOY 2015, suomennos Helene Bützow) vangitsi minut valtoihinsa täydellisesti ja tarvitsin tätä juuri nyt! Takuulla tiedän, että olen nauttinut ja kirjan funktio saa olla Iso Viihtymys. Laadukasta viihdekirjallisuutta, jota luin himolla aamukolmeen ja nautin joka hetkestä!

Olen aikaisemmin lukenut Moriartylta Hyvän aviomiehen ja sekin riemastutti minua, vain loppu olisi saanut olla vähän toinen, mutta sehän on vain makukysymys. Nyt Mustat valkeat valheet panee paremmaksi ja tämä on juuri sellainen ihmissuhdedraama, jossa saa sekä nauraa että itkeä, vähän jännittääkin ja myös kauhistua, sillä

Celeste yritti palauttaa mieleensä, miksi oli varannut ajan. Urheilukarnevaalit olivat olleet samana päivänä.

Se liittyi jotenkin siihen, kuinka huvittuneelta Perry oli näyttänyt, kun Josh oli kysynyt hänen kaulassaan olleesta jäljestä. Sitten Celeste oli palannnut urheilukarvevaalista ja kadehtinut siivoojiaan siksi, että he nauroivat. Hän oli lahjoittanut kaksikymmentäviisituhatta dollaria hyväntekeväisyyteen.

Mustat valkeat valheet pyörii tiiviisti Pirriween koulun ympärillä sekä oppilaiden että heidän vanhempiensa elämässä. Koululla on hyvä maine ja nollatoleranssi koulukiusaamisen suhteen.  Heti ensimmäisenä koulupäivänä tapahtuu kuitenkin jotain niin rajua, että syyllistä aletaan etsiä ihan noitavainon tyyliin vaikka kyse on viisivuotiaista lapsista. Vanhemmat jakautuvat kahtia ja kirjan värikkääksi kolmikoksi muodostuu paikkakunnalle vasta saapanut Jane, Ziggyn nuori yksinhuoltajaäiti, upea, rikas kaunotar, kaksosten äiti Celeste sekä räväkkä, temperamenttinen Madeline, jolla on tytär Abigail edellisestä avioliitostaan Nathanin kanssa, tytär Chloe Edin kanssa sekä epämääräinen kasa kaunaa Nathanin uutta viherpipertäjävaimoa Bonnieta kohtaan. Miten epäoikeudenmukaista, että Nathanin ja Bonnien lapsi tulee samalle luokalle Chloen kanssa! Kaiken huipuksi Abigail haluaa muuttaa isälleen ja Madelinen verenpainetta nostaa ennen niin välinpitämättömän Nathanin puuhailu koululla ja selvästi yritys päästä vuoden isäksi.

Jos kuulostaa kovin keveyltä, niin ilmoitan, että kermavaahtoa tämä ei ole.  Moriartylla on uskomaton kyky terävöittää kerrontaansa just kun lukija luule lukevansa vain tiukoista ja hyvin tosissaan olevista äideistä, joiden kaikki lapset ovat erityislahjakkaita tai ainakin erityiskauniita.  Kirjan naiskolmikko vaikuttaa heterogeeniseltä ’kolmelta muskettisoturilta’, mutta juuri heidän erilaisuutensa, saa heidät täydentämään toisiaan. Toisaalta heillä kaikilla on kannettavanaan jotain erityistä repussaan, joten mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää.

Luin mitä kirjasta sanottiin takakansitekstissä ja minusta USA Today osuu napakymppiin:

”Moriartyn romaanin lukeminen on vähän kuin joisi pink cosmo –coctailia, arsenikilla terästettynä. Mustat valkeat valheet on hauska, hurmaava ja paikoin järkyttävä lukukokemus.”

Mikä ihme viehätys Australian naiskirjailijoissa on, sillä ensin etenkin Kate Mortonin Paluu Rivertoniin ja myös Hylätty puutarha, sitten olen jo vuosia lukenut joka suvi ainakin yhden Jacquelyn Mitchardin kirjan uudelleen. Useimpaan kertaan taitaa olla luettu Onnen mahdollisuus.

Liane Moriarty hallitsee tyylin, jossa kepeys muuttuu laaduksi, totuus valheeksi, rakkaus vihaksi, epäilys ystävyydeksi, aurinko varjoksi, varjo toivoksi, suudelma lyönniksi, limonadi samppanjaksi, farssi tragediaksi. Lukija vain toivoo kirjan jatkuvan sateenkaaren tuolle puolen ja tajuaa, että Mustat valkeat valheet on kirjallinen vastine leffalle, jota katsotaan aina vain uudestaan oli se sitten Jutun loppu (The End of  The Affair) tai Jotain annettavaa (Something’s Gotta Give). Tuskin jaksan odottaa kirjasta tekeillä olevaa Nicole Kidmanin tähdittämää elokuvaa!

”Ollaanko siellä juovuksissa?” rouva Ponder sanoi.

Sateen juovittama ikkuna oli koulun ulko-ovien tasalla, ja yhtäkkiä sisältä alkoi lappaa väkeä. Valonheittimet valaisivat ovien edessä olevan kivetyn alueen niin, että se oli kuin näyttämö. Sumupilvet tehostivat teatterimaista vaikutelmaa.

Kaikilla naisilla oli pitkä musta puku, valkoiset hansikkaat ja kaulaa myötäilevä helmikaulakoru. Miehet puolestaan olivat valinneet esikuvakseen Elviksen kypsässä iässä. Naiset olivat kauniita. Miesparat näyttivät pelkästään naurettavilta.

Rouva Ponderin katsoessa yksi Elviksistä mottasi toista leukaan. Eräs Audrey hautasi kasvot käsiinsä...

”Pitäisikö soittaa poliisi?” rouva Ponder pohti ääneen, mutta kuuli kaukaa sireenin ulinan, ja samaan aikaan joku nainen parvekkeella alkoi huutaa huutamasta päästyään.

*****

Aussikansi, olkaa hyvät!

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Annika/Rakkaudesta kirjoihin Mari a  Tuijata Amma  Kirjakaapin kummitus  Katja

Kun kuulaat iltapäivät...

Kun kuulaat iltapäivät
Pudottelivat syksyllä
Rapistuneita minuutteja
Nyt, nyt, nyt
Ja lopulta kun puu
Oli aivan alaston
Pelkkää ääriviivaa -
Niin minun sanani, hellät huokaukseni
Varisivat sinun syliisi
Punaisina ja keltaisina lehtinä
Ja olin luonasi, yön sammalissa
Kun kaikki minuutit olivat menneet

- Kirsti Simonsuuri -
Rakkaus tuli kun lähdin maan ääriin (Tammi 2000)
kuva Iines

Ledien tunnelmissa, miettimistä jaksamisesta ja viikonloppua kohti...

Vaikka pelakuut kukkivat täysillä oli eilen käytävä hankkimassa callunat, sillä kohta niitä ei enää saa. Samalla reissulla näin tämän led-pallovalosarjan, josta näki heti, että se halusi tulla yhdelle meidän Ikean hyllyistämme.

Huolimatta siitä, että olen syksyllä ehdottomasti vahvimmillani, enemmän minä, on viime aikoina alkanut melkein seitsemän vuoden bloggaaminen tuntua. Ensimmäinen vuosi, kun olen lukenut kirjoja jaksamatta/ehtimättä niistä kirjoittaa. Olen joutunut miettimään omaa jaksamistani, sillä totuushan on, että teen tavalla tai toisella blogiin liittyviä juttuja 24/7. Ystäväni vähän järkyttyi, kun kuuli, että lauantain saunan, leffaillan ja herkkujen jälkeen, vielä luen aamutunneille tai pahimmassa tapauksessa kirjoitan viikolla lukemastani kirjasta tekstiä, jonka sitten ajastan. Tähän ei voi muuta todeta, kuin että 'omapahan on valintani'. Siksi myös prosessoin tämän ihan itse ja odotan jotain valaistumista myös tulevalta viikkojen lomaltamme: Nyt aion todella matkalla miettiä, mitä haluan jatkossa tehdä. Juttu bloggaaja Aino Rouhiaisesta on niin totta ja miten hyvä, että hän sanoo niin kuin asiat ovat.

Bloggaamisessa on kuitenkin paljon innoittavia tekijöitä, mutta on tulut mieleen, että yleensä oma projektiaikani on viisi vuotta ja nyt kolkutellaan jo lujaa seitsemättä vuotta. Olisi niin kiva nähdä uusi kohde, uusi huippu, jota kohden alkaa suunnistaa...Katsotaan mitä prosessointi ja seuraavat kuukaudet tuovat mukanaan. Uskon, että syksy, sen raikas, kaivattu pimeys kirkastaa meidät kaikki itsellemme.

Viikon ihanin päivä on huomenna eli mitä elämä olisikaan ilman lauantaita. Olen leiponut omenapiirakan ja taidan tehdä nyt toisen, sillä se on todellista sesonkiherkkua. Huomenna leffaa, homejuustoja&co. Sunnuntaina alkavat toisen tuotantokauden jaksot brittisarjasta

Broadchurch, josta kirjoitin innostuneena viime vuonna näin  Kakkoskausi alkaa tulevana sunnuntaina MTV3 klo 21. Mikä harmi nuo mainokset. Ensimmäisen tuotankauden saimme nuoriltamme joululahjaksi netistä tilattuna, joten senkun vain nautimme tunteja brittiläisestä laadusta.

Sataa, tuulee, raikastaa...uskon, että syksy kirkastaa meidät itsellemme.

Love
Leena Lumi

So Close

Antti Tuomainen: Kaivos

Hän oli säilyttänyt kuvaa kaikki nämä vuodet. Se oli repaleinen ja haalistunut ja kulunut reunoiltaan pehmeäksi.

Kuvassa nuori perhe söi jäätelöä Seurasaaren sillan pielessä. Kuuma kesäpäivä, juuri maalatut sillan valkoiset kaiteet, värikkäät – 1980-luku oli murhaa myös muodille – kesävaatteet, sortsit ja T-paidat, vuoden ikäinen poikalapsi rattaissa isän ja äidin välissä: perhe, joka näyttää nuorelta ja onnelliselta.

Päivä, jolloin kuva otettiin: Hänen elämänsä parhaimpia päiviä.

Päivä, jolloin hän joutui luopumaan kuvan ihmisistä: hänen elämänsä päivistä pahin.

Antti Tuomaisen Kaivos (Like 2015) on paras kotimainen jännityskirja, jonka olen lukenut ikinä! Aloitin hyvin epäillen, sillä jo se, että kirja liikkuu jossain nikkelissä, lyijyssä ja kullassa, kaivoksessa ja sen ympäristövaikutuksissa, on minulle trillerinä yhtä kartettava aihe kuin huumemaailmaan sijoittuvat tarinat: Luen ja välitän niistä livesti, en nauti lukea niitä yökirjoinani. Niinpä vain kirjailija Tuomaisessa ’se jokin’ ja olen ihan myyty. Millä ihmeellä tämä mies kirjoittaa kuin runoa, sen olematta runoa. Enkä voi tässä käyttää sanaa runoproosa, ei ja ei. Kaivos vain on niin vetävä, että voin tarjota tätä reissukirjaksi Lumimiehelle Herman Kochin Naapurin ohella. Pidän Kaivoksessa kaikesta. Kieli, tempo, oikea henkilömäärä, tyylikkyys, kuvauksellisuuden suhde toimintaan, se, miten kerrotaan naisista: ei vain heidän ulkonäköään kuvaillen, ylentäen ja alentaen, vaan tasavertaisesti, pelottavuus, yllätyksellisyys ja kaiken aikaa lunta, lunta, lunta...Lunta johon upotaan, lunta jota katsotaan kuin ihmettä:

Lumisateen ensimmäinen hetki oli joka kerta yhtä ihmeellinen asia: yhtäkkiä taivaalta alkoi leijailla jotakin ja kohta maailma oli valkoinen.

Tai:

Luminen yö oli kuin hyvä uni, pehmeä ja upottava.

Luminen kirja, jossa toimittaja Janne Vuori tammikuun kylminä päivinä tarpoo Pohjois-Suomessa sijaitsevalla nikkelikaivoksella ollen samalla vajoamassa elämänsä suurimpaan kinokseen, sillä avioliitto Pauliinan kanssa korisee henkitoreissaan parivuotiaasta Ellasta huolimatta ja kolmekymmentä vuotta sitten kadonnut isä palaa niin hänen kuin hänen äitinsä Leenan elämään. Samoina lumisina viikkoina kuolee myös paljon kaivoksen toimintaan liittyneitä ihmisiä, mutta mikään ei ole sitä, miltä Jannesta aluksi näyttää. Ja isä Emil taas:

Aika kuroutui umpeen ja aika repesi railoksi. Oli entistä vaikeampaa hyväksyä, että hän oli ollut omasta päätöksestään poissa melkein koko sen ajan, jonka poika oli maan päällä elänyt ja että pojan koko elämä oli hänelle tuntematonta. Ei ollut mitään tuolta ajalta, mitä he olisivat yhdessä kokeneet, yhtäkään muistoa.

Kuitenkin:

Samassa oli selvää, kristallinkirkasta, mikä hän oli ja mikä oli hänen roolinsa tässä ja nyt ja samalla aina.

Kaivos on trilleri, joka laajenee kuin aurattu lumitie sekä isä-poika –kirjaksi että avioliittoromaaniksi. Kirjan murhatkin kuin todetaan, niillä ei mässäillä, joten voin suositella tätä jännitysromaania myös heille, jotka eivät ole kaltaisiani jännityksen ahmijoita. Toisalta taas kirjan loppu...tunnen miten John Irvingin Marion ja Eddie kolmenkymmenenseitsemän vuoden jälkeen palaavat muisti-iholleni: Ne kaikki vuosikymmenet välissä ja sitten...oih!

Antti Tuomaisen Kaivos on yhtä ihmeellisen uniikki kuin on yksi lumihiutale.

...tuossa Leena istui, viehättävänä ja viisaana, tässä samassa ravintolassa kuin kolmekymmentä vuotta sitten, samassa pöydässä. Emil ei muistanut mitä viiniä he olivat silloin juoneet. Tänään pöydällä oli pullo tummaa, tuoksuvaa chileläistä punaviiniä, ja pöydän toisella puolella nainen, jonka ennen epävarmat, nuoret kädet pitivät nyt lasia varmoin, levollisin sormin.

Vuodet. Me joko katoamme niihin mitään käsittämättä tai me otamme ne vastaan kuin lahjan. Jotakin sellaista.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena Kaisa Reetta  Annika/Rakkaudesta kirjoihin.   Arja/Kulttuuri kukoistaa  ja Kirsin kirjanurkka

*'***

Dekkarit Leena Lumissa

Linn Ullmann: Ennen unta

Saanen esitellä Arvidin ja Torildin: kaksi onnettoman raivokasta ihmistä, jotka ihmettelevät, miksi menivät naimisiin kaksikymmentä vuotta sitten heti lukion jälkeen, miksi he jatkoivat avioliittoaan sen jälkeen kun Arvid rakastui Karoline-nimiseen tyttöön kuusitoista vuotta sitten ja miksi he ovat naimisissa yhä tänäkin päivänä, kun kaikki, mikä on jäljellä, on selvää vihaa, selvää pelkoa, selvää halveksuntaa, selvää epätoivoa.

Linn Ullmanin esikoisteos Ennen unta (Før du sovner, WSOY 1999, suomennos Tarja Teva) saapui luokseni lahjana lukijaltani: Kiitos Sanna! Lienee kiveen hakattu, että ennen helvetti jäätyy kuin minä jätän lukematta  Ullmanin kirjoja, mutta myönnän, että hänen esikoisensa vaati paljon tunteja yksin aurinkoisella terassilla sulattelemassa. Hetken mietin, että en kirjoita tästä mitään, tämä on ’mun ikioma salaisuus, että tästäkin pidän’, vaikka kirja sattui kuin joku menetys tai sairaus sekä myös ärsytti. Olen rauhoittunut. Hiukan. Pääsin ajatuksesta, että Ullmann on panostanut esikoiseensa sietämättömän runsaasti ’kikkailua’ saadakseen huomiota. Ensivaikutelma on huomionhakuisuus. Kuin rasittava lapsi joka hakee väkisin huomiota, kun se ei hänelle muuten lankea. Päivät kirkastivat Ennen unta minulle, sukukuvat eheytyivät.  Asiaa auttoi ajan lisäksi Ullmanin loistava loppuratkaisu, joka väistämättä kaartui kohti...ja olen äärettömän iloinen, että saan omistaa tämän kirjan, joka alkaa yhdellä eniten rakastamistani Rilken runoista, nyt ei edesmenneen ystäväni Eve Rehnin (ent.Kuismin) suomentamana, vaan Anna-Maija Raittilan.

Ennen unta on hyvin ärsyttävän, nuoren Karin Blomin kertomus sekä itsestään että omasta perheestään. Karin kuin maalaa perhekuvan, jossa hän painottaa asioita mielensä mukaan, kertoo siekailematta sisarestaan Juliesta mitä mieleen tulee, saa hänen häissään päähänsä valita, että vie sänkyyn kenet huvittaa ja  myös vastaanpyristelevät ja varatut herrat, ivailee toisten avioliittoja, käyttäytyy miten huvittaa, tämä Karinimme, joka ei kauneudessa vedä vertoja sisarelleen Julielle, mutta mikä pahinta, hänen äitinsä Anni on vastustamattomin nainen, mitä on koskaan nähty, hänestä Zlatko Dragovic sanoi tummalla äänellään englanniksi murtaen: ”Your mother in that light, can you see. Look at your mother. Karin! Julie! Look at your mother! Her eyes, my good, her eyes. Have you ever seen such eyes?” Annikin oli sitä mieltä, että hän oli niin uskomaton, että ei ollut melkein tosikaan. No, hirveän ihana perhe, sillä Karin uhkaili lapsena tappaa äitinsä koiran, sanoi jo tehneensä sen, ja sai Annin niin suunniltaan, että tämä kuiskasi:

Karin, rakastan sinua, koska olen äitisi, mutta en pidä sinusta mitenkään erityisemmin.

Siitä hetkestä Karin oppii selviytymisen keinon ja se on valehtelu. Hänestä tulee mitä taitavin valehtelija, joten voimme vain miettiä, onko mikään totta mitä hän kertoo. Epäluotettavin kertoja ikinä. Epämiellyttävin lapsi ikinä, joka kasvaa kirjan myötä ja perheestään epävakaasti välähdyksiä, sirpaleita tarjoten suhteellisen ehjäksi aikuiseksi. Kirjan alku ja loppu ovat hänen aikuisuutensa sinetti ja siinä Ullmann teki hienon yllätysvedon!

Karinilla on kuitenkin jotain, mitä ei ole Annilla eikä Juliella, hän osaa laulaa. Kun hän laulaa, hän kuin loitsee kenet ikinä haluaa, hän saa mitä haluaa laulullaan. Karin myös kuuntelee, kun Julie kertoo avioliittonsa vaikeuksista ja miten vaikeaa on, kun on lapsi, Sander, kun Julie vain haluaisi nukkua ja

en voi, en tiedä miten, anna minun olla. Joka aamu, ja ajattelen kaikkea mitä voin sanoa jotta säästyisin nousemiselta. Jotta ei tarvitsisi tehdä aamiaista. ei saattaa Sanderia päiväkotiin, mennä töihin, kohdata ihmisiä.

Ennen unta piirtää perhekuvan joka liikkuu kolmekymmentäluvun New Yorkista yhdeksänkymmentäluvun Osloon.  Jo perhekuva New Yorkista on outo: Siinä legendaarinen Rikard Blom ja häen kaksi naistaan, vaimo June ja sitten vielä Junen sisko Selma ja heidän edessään kaksi pikkutyttöä Anni ja Else. Naiset ovat päärooleissa, mutta miehiä tulee ja menee. Ihmisiä katoaa. Annin mieskin, hänen tyttöjensä isä lähtee, mutta ihan likelle vain, kymennen vuotta on hänelle tarpeeksi. Lohduttomuus voisi vallata sukukudelman, sillä liian moni kulkee kohti yksinäisyyttä, mutta Linnin piikikäs kynä on esikoisessa niin terävä, että suvun monet hulluudet ja etenkin ikivanha, ilkeä, tupakoiva, riitelevä Selma-täti pyyhkivät rätillä surumieltä!

Miten minusta tuli Linn Ullmannin lukija, alkoi ehdottomasti kirjasta Aarteemme kallis, joka oli lukuvuoteni 2012 neljänneksi paras kirja.  Silloinkin koin lukevani aivoliittoromaania, kuten nytkin, mutta kirjoitin näin:

Myönnän kyynelehtineeni kirjaa lukiessa. Jokin satutti. Ehkä roson kauneus. Olen herkkänä avioliittoromaaneille ja sitäkin tässä on. Kuitenkin kirjan ja ehkä lukijankin juhlakalu on seitsemänkymmentäviisivuotiasjuhliinsa ryyppäämällä valmistautuva Jenny Brodal, joka iästään huolimatta on upea ilmestys.

Siis mehiläiskuningatar Jenny, joka oli äitinä yhtä kyseenalainen kuin Ennen unta tarinan Anni! 

Kun olen luonasi on myös avioliittoromaani, jossa lukija saa seurata Stellan ja Martinin syväjäädytettyä avioliittoa ja joutuu kuulemaan sen kumisevaa tyhjyyttä. Kirja on putoamisten kirja ja jo kirja-arviooni kirjoitin, että

Mietin jo ottavani pitkälle syyslomalle mukaan Ullmanin esikoisteoksen Ennen unta, mutta en voi. Luen sen joskus myöhemmin, sillä Linn kirjoittaa tavalla, jolle olen liian altis. Hän kirjoittaa suoraan mieleeni.

Myöhemmin tulikin sitten ennemmin...Ullmanin tyylissä on jotain häijyä, jotain tahallista halua satuttaa, saada lukija kavahtamaan, töytäistä lukija mahdollisuuteen, että ’tällaista paskaa tämä elämä on.’

No, tässä sitä ollaan: En voinut vastustaa taaskaan Ullmanin houkutusta, vaikka en selviäsi hänestä ollenkaan ellei hän joka kerta kehräisi verkkoonsa jotain kaunista ja julman kyynisessä Kun olen luonasi teoksessa se oli: Amanda, jonka nimi tarkoittaa: se jota tulee rakastaa.

Nyt kun kolme Ullmanin teosta on luettu, on suosikkini edelleen Aarteemme kallis, joka sai minut kirjoittamaan näinkin:

Linn on kirjoittajana lahjakkuus, jolla jännittävä, suorastaan trillerimäinen juoni kietoutu sumun sanoihin. Tämäkin teos on sekä proosaa, trilleriä että runoa. Linn on kirjoittanut sumulla, joka aamulla onkin jo kiveä tai valkoinen kukka Mailandin puutarhassa. Jostain tulee tuoksu: L’Air du Temps. Ja on joulukuu.

Ennen unta tarinan mehikäiskuningatar haluaa olla Anni, mutta kukapa tietää, Selman kauneudesta ja viettelevyydestä elää suorastaan legenda, joka on yhtä vahva kuin oli hänen kiukkunsa. Vielä viimeisenä elinpäivänään hän oli raivopäinen, hapan ja vaativa. Hän haukkui mielestään tyhmän kirjakauppiaan, yhden Norjan suurimman lehden päätoimittajan, hän haukkui hallituksen korkea-arvoisen jäsenen sekä haukkui koko suvun soittamalla kaikille vuoronperään keskellä yötä. Omissa hautajaisissaankan hän ei voi vaieta, vaan tuuppii Karinia kipeästi kylkeen ja valittaa ettei Rikard ollutkaan häntä vastassa tuonpuoleisessa kaiken lupaava hymy huulillaan. Ja kun pappi rukoilee, Karin tuntee äkkiä kiihkeiden nuorten huulien kuiskaavan korvaansa:

Arvaa mitä Rikard sanoi minulle kerran kun makasimme vierekkäin vuoteella? Hän sanoi: Kun makaan vartaloasi vasten niin kuin nyt, ennen unta, silloin olen kotona.


*****

Osallistun tällä kirjalla Kirjallinen retki pohjoismaihin -haasteeseen