Anne Holt: Tomussa ja tuhkassa

Hän tiesi naisen rutiinit paremmin kuin useimmat muut.

Se ei kuitenkaan ollut syynä siihen, miksi Jonas Abrahamsen oli kaikkien vuosien ajan seurannut Christel Bengtsonia turvallisen matkan päästä. Alussa, siitä alkaen kun oli nähnyt ensimmäisen vilauksen kahdeksanvuotiaasta tytöstä matkalla koulusta kotiin, hän ei ymmärtänyt, miksi hän jatkoi tarkkailemista. Jollain lailla pienen tytön näkeminen tarjosi hänelle hengähdystauon, se oli jotain muuta kuin iänikuinen, syyllisyyden täyttämä suru.

Vankilassa hän oli ikävöinyt Christeliä. Miettinyt, miten tyttö hänen näkemättään muuttui kasvaessaan ja vanhetessaan...Christelin näkeminen tavallaan toi Dinan lähemmäs häntä ja...

Anne Holtin Hanne Wilhelmsen –dekkari Tomussa ja tuhkassa (I støv og aske, Gummerus 2018, suomennos Outi Menna) on norjalaisen menestysdekkaristin vahvaa tarinaa: epäilyksiä, piinaa, kostoa ja surua. Pieni Dina kuolee liikenneonnettomuuden seurauksena ja hänen isänsä syyttää itseään siitä sen yhden kahvikupillisen verran, jonka joi tai oli juomatta, kun piti seurata Dinan touhuja pihalla. Jonas oli omistautunut koti-isä ja vaimo Anna palasi töihin. Dinan jälkeen kaikki hajosi kuin idylliä ja rakkautta ei olisikaan ollut. Tapahtuu lisää kuolemia ja lopulta Jonas saa syytteen. Hän joutuu vuosikausiksi vankilaan. Dina kuoli 2001, joten paljon myöhemmin, kun Jonas on jo vapautunut, tapaus päätyykin yllättäen ratkaisemattomia rikoksia tutkivan Henrik Holmen pöydälle. Hän on vakuuttunut Jonaksen syyttömyydestä ja yrittää saada itsepäisen mentorinsa Hanne Wilhelmsenin uskomaan, että Jonas tuomittiin syyttömänä. Hanne puolestaan on asialle liian kiireinen toisaalla, mutta kuten tunnettua: Kaksi erillistä rikosta voivat ristetä ennakoimattomasti. Lopulta Hanne ja Henrik tekevät tiiviisti yhteistyötä.

Anne Holt on ollut idolini etenkin Inger Johanne Vik –sarjoillaan. Hullaannuin ensimmäisestä Inger Johanne Vik -kirjasta aikanaan isosti ja otin yhteyttä kirjailijaan pyytäen ’kirjoita lisää Ingeristä, sekopäisestä profiloijasta, joka niin usein osuu oikeaan.’ Ja Anne vastasi kirjoittavansa! Niin sitten kun luin Kuollut kulma (Skyggedød), olin täydellisen myyty ja palasin Holtin lukijaksi. Kuollut kulma on yksi parhaita ikinä! Silti nyt luin tämän viimeisen Hanne Wilhelmsen –dekkarin, sillä Holt ei enää tämän jälkeen kirjoita Hannesta. Halusin nähdä mihin on tultu, halusin kokea Hannen finaalin ja kohtasinkin ihan eri Hannen kuin vuosia sitten. Siedettävämmän! Vahvan, mutta huumorintajuisen: Parisuhde, kokonainen perhe, oli tehnyt hänelle hyvää. Entäs sitten hänen työparinsa Henrik Holme:

Taivaanlahja Hannelle, kuten Wilhelsen itsekin toteaa. Sitten tapahtuu vielä, että...

Katoaa lapsi. Lapsi joka olisi voinut olla kuin Dina, mutta hänen nimensä oli toinen ja hän halusi kotiin. Nyt alkaa etsintä, jossa on oltava nopea, mutta huolellinen, sillä erehdykselle ei ole aikaa, ei tilaa.Toisaalla toiminta, toisaalla lamaannuttava suru. Hämmästyttävää kuka lopulta muistaa vanhan motiivin, sen ikiaikaisista kovimman eli koston. Mutta onko jo liian myöhäistä?

Yö kohta on, jo hiljenee maa.

On tonttulasten aika nukahtaa!

Kuu, kodittomallekin...

...valoas luo, lempeydelläs lohduta itkevää...

...anna kaikille paikka, jossa levähtää, katso ettei kukaan yksin jää.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Kesäpuisto

Tahdon ruusujen luo, puistoon muistojen,
kätköhön aitojen uneksuvien, luo varjojen ammoisten.

Siellä patsaat minut nuorena muistavat
ja minä muistan, kuinka Nevan vedet heitä huuhtoivat.

Majesteettisten lehmusten katveessa, tuoksuvassa
hiljaisuudessa, laivan mastojen kitinä kummittelemassa.

Ja joutsenet kuin muinoin, kautta aikain purjehtien,
kaksoisolentonsa kauneutta rakastaen.

Ja jäisessä horroksessa, vihollisten ja ystäväin,
ystäväin ja vihollisten, kumu satojen, tuhansien askelten.

Eikä loppua näy kulkueelle varjojen,
graniittimaljalta oville palatsien.

Siellä valkeat yöni rakkaudesta, niin salaisesta, korkeasta,
jonkun toisen, kuiskailevat.

Ja kaikkialla hehku jaspiksen, helmiäisen,
mutta piilossa valon lähde, kätkö salainen.

- Anna Ahmatova -
Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö, Kirjokansi 2016)
kuva Elin Danielson-Gambogi

Karoliina Suoniemi: Ihan oikeat prinsessat ja prinssit

Kautta sukupolvien lapsia ovat kiehtoneet tarinat prinsessoista ja prinsseistä. Vaikka tietoa olisi ollut kuinka vähän, ovat etenkin tyttöjä innoittaneet prinsessaleikit ja sitten joku naapurin pikkupoika on saanut olla prinssi. Tosin perustimme näytelmäkerhon, jossa me tytöt usein esitimme myös prinssiroolit. Mielikuvitusta vain kehiin ja sitten keksimään, millaisia olisivat kuninkaallisten perheiden lasten päivät. Vaikka luimme paljon, en muista yhtään kirjaa todellisista kuninkaallisen perheen lapsista. Tarinat olivat satuja, joilla oli varsin vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Tämän hetken lapsilla on mahdollisuus kurkistaa ihan oikeiden kuninkaallisten lasten leikkeihin, koulutukseen ja kasvamiseen tuleviksi kuninkaiksi tai kuningattariksi.

Karoliina Suoniemen teos Ihan oikeat prinsessat ja prinssit (Avain 2018) on lapsille tarkoitettu tietokirja Euroopan kuninkaallisista aina Rikhard I Leijonamielestä, syntynyt Oxfordissa 8.9.1157, prinssi Georgeen, Ison Britannian tulevaan kuninkaaseen, syntynyt 22.7.2013. saakka. Historian harrastajana luin kirjaa varsin innokkaasti, vertailin aikuiskirjojen tietoihin ja olin hyvin otettu, miten taitavasti Suoniemi kirjoittaa lapsille. Onhan aivan selvää, että erään Katariinan kaikkia asioita ei kerrota lasten tietokirjassa, samoin viisaasti vaietaan kuningatar Elisabet I:n äidin Anna Boleyn kuolinsyystä. Kerrotaan vain, että Elisabet menetti äitinsä ollessaan vain kolmevuotias. Elisabetin isän, Henrik VIII:n hurjuus mainitaan, mutta ei tekoja. Prinssi Aleksein elämän tragedia kerrotaan samoin koko perheen tuho Jekaterinburgissa, mutta ilman lapsen mielen yli käyviä nyansseja.

Englannin kuningatar Elisabet I on saanut kirjassa lisäarvon Viisas prinessa. Ja sitä totisesti tämä Englannin ja Irlannin vuonna 1533 syntynyt nainen oli. Sanomattakin selvää, että Elisabetilla riitti kosijoita, mutta hän vastasi sanoen:

olen jo sitoutunut aviomieheeni ja tuo aviomies on Englannin kuningaskunta.

Tuohon aikaan nainen olisi avioliitossa ollut miehen määräysvallan alainen ja siihen ei Elisabet halunnut. Hän hallitsi viisaasti, harrasti henkeviä keskusteluja sekä tieteitä ja taiteita. Vieläkin Elisabet I:stä pidetään Englannin merkittävimpänä kuningattarena.

Karoliina Suoniemen kirjan tarinoiden väleissä on lapsille kivoja tehtäväsivuja, joissa pieni lukija voi miettiä vaikka omaa kuninkaallista nimeään, laatia kuninkaallisen lukujärjestyksen, piirtää unelmiensa linnan tai suunnitella oman kruununsa!

Puolan silloisessa pääkaupungissa Krakovassa (Ach, ich habe noch meinen Koffer in Krakow...) syntyi 1526 Puolan prinsessa Katariina Jagellonica, joka päätyi kuningattareksi pohjolaan. Kasvuvuosinaan hän piti kovasti musiikista ja pianon soitosta. Katariina oli lempeä ja piti eläimistä. Hän oli myös taitava ratsastaja. Saapuessaan Suomeen herttua Juhanan vaimona, mukana tuli 52 lämminverihevosta. Vaikka hoveissa valmennettiin tulevia hallitsijoita, heidän koulutuksensa saattoi vaihdella paljonkin. Kieliä tietysti luettiin, etenkin latinaa, jota pidettiin sivistyksen merkkinä, mutta kaikille ei kielten oppiminen ollut yhtä helppoa. Katariina osasi useita kieliä: italiaa, puolaa, latinaa ja saksaa. Ruotsin kuninkaan puolisona hän opetteli myös ruotsin kielen. Häälahjaksi puolisoltaan Katariina sai mm. linnan Ahvenanmaalta sekä koko Rauman kaupungin! Hevosten lisäksi Katariina toi mukanaan paljon hoviväkeä, itämaisia mattoja, koruja sekä haarukan, jollaista ei Suomessa ollut ikinä nähty.  Pohjolan jouluun hän toi glögin, joka olikin kylmissä linnoissa talviaikaan tarpeen. Avioliitot olivat tuohon aikaan sovittuja, mutta mitä ilmeisemmin Katariinan ja Juhanan liitto oli lemmekäs, sillä vihkisormuksen kaiverrus oli: ”Nemo nisi mors”, ”vain kuolema erottaa meidät”.

Ludvig XIV kasvoi Ranskan aurinkokuninkaaksi, joka hän oli lempinimeltään. Kuningas eli yltäkylläisen lapsuuden, mikä ei aina ollut selviö prinsessoille ja prinsseillekään, sillä tulevia hallitsijoita haluttiin myös karaista eli vahvistaa tuleviin koitoksiin. Nuori Ludvig opiskeli matematiikkaa, historiaa, musiikkia ja piirustusta. Lisäksi italiaa, latinaa ja espanjaa. Hän oli myös erinomainen tanssija. Ludvig rikkoi aikansa tapoja olemalla puhdas! Siihen aikaan hygieniasta ei niin piitattu ja naisetkin vain suihkuttelivat päälleen hajuvesiä ja lisäsivät puuteria sen sijaan, että olisivat peseytyneet, mutta Ludvig pesi itsensä joka päivä sekä vaihtoi alusvaatteensa kolmasti päivässä! Ludvigista tuli Ranskan pitkäikäisin hallitsija.

Suoniemen kirjan mukana kuljemme hovista hoviin, vuosisadasta toiseen. Venäjän kuuluisasta mahtihallitsijattaresta Katariina Suuresta siirrymme Ison-Britannian ja Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan kunigatar Viktoriaan, joka eli pitkän elämän. Hän syntyi 24.5.1819 ja kuoli 22.1.1901. Viktoria oli monessa rohkea ja kosi itse miestä, Albertia, jonka halusi. He saivat yhteensä yhdeksän lasta, jotka aikoinaan avioituivat muihin Euroopan kuningashuoneisiin. Tätä kautta löytyy sukulaisuus myös Venäjän Romanoveihin ja Tanskan hoviin. Viktoriaa onkin kutusuttu ’Euroopan isoäidiksi’. Hän hallitsi Englantia 60 vuotta.

Kun kirja alkaa ei ollut vielä kameroita ja kaikki yhteydenpito oli kirjeenvaihdon tai tapaamisten varassa. Kuninkaallisia kuitenkin ikuistettiin maalauksiin ja niitä katsoessa kaunehin lie ollut prinsessa Sisi, joka oli Baijerin herttuatar, Itävallan keisarinna ja Unkarin kuningatar. Häntä on jo valokuvattukin, joten kuningattaren polviiin ulottuvat hiukset nähdään jo mustavalkokuvissa. Sisi oli surumielinen, kaunis ja ylen hoikka. Hän rakasti ratsastamista ja matkustamista. Sisi on innoittanut sekä taiteilijoita että elokuvien tekijöitä.

Kuten tunnettua eniten minua kiinnostavat Romanovit ja etenkin Nikolai II:n perhe ja kaikki siinä ajassa ja ympärillä. Kaunis perhe. Traaginen perhe. Nikolai II oli vastentahtoinen hallitsija, joka ei olisi tsaariksi edes halunnut. Hän sai kuitenkin valita edes vaimonsa rakkaudesta ja näin jälleen syntyi ’silta’ Britannian Viktoriaan, joka oli morsiamen isoäiti ja myös elämäntapavaikuttaja. Kaunis perhe valkeine ruhtinattarineen ja heidän pikkuveljensä prinssi Aleksei, joka oli Venäjän viimeinen prinssi tai kuten Venäjällä sanotaan ’keisarin kruununperijä, tsarevitš'. Aleksein  tarina on surullinen, sillä hän sairasti perinnöllistä, vakavaa verenvuototautia, jossa pienikin haava olisi ollut kohtalokas. Aleksei eli hyvin rajoitettua elämää ja kuoli perheensä kanssa Jekaterinburgissa Venäjällä 17.8.1918. Alekseista löytyy paljon kuvia ja tarinaa perheestä kertovista teoksista.

Jos kysyttäisiin Suomen suosituinta vävyä, saattaisi moni liputtaa Länsi-Götanmaan herttuan, prinssi Danielin puolesta, sillä niin hurmaantuneita häneen olemme. Daniel siirtyi kuntosaliyrittäjästä Ruotsin prinssiksi avioituessaan prinsessa Victorian kanssa. Daniel on kokenut vaikeuksia terveytensä kanssa eikä Victoriankaan saaminen puolisoksi tapahtunut sekunnissa. Danielin ja Victorian häät olivat ikimuistoiset ja rakkautta tulvillaan. Pariskunta haluaa lastensa viettävän mahdollisimman tavallisen lapsuuden. Se on hyvin kaukana siitä, miten kuninkaallisia lapsia on yleensä hoidettu eli omien vanhempien tapaamisia on rajoitettu ja usein kotiopettajat olivat lapsille likeisempiä kuin omat vanhemmat. Ihailemamme prinssi Daniel onkin sanonut:

Kun kuulet lapsesi nauravan, muistat, mistä elämässä on kyse.

Karoliina Suoniemen teos Ihan oikeat prinsessat ja prinssit on kuin tilaustyö tähän päivään, jossa historian tuntemus on katoavaa. Tämä on ensimmäinen lapsille kohdennettu historiallinen elämäkerta, minkä minä tiedän. Lapsi joka lukee tämän kirjan vaikka yhdessä vanhempiensa kanssa tai ihan itse, tavoittaa niin paljon mennyttä maailmaa, että kipinä historiaan voi syttyä. Kirja on täynnä herkullisia yksityiskohtia oikeiden prinsessojen ja prinssien elämästä. Lukija saa tietää kuka kuuluisa kuningas oli Leijonamieli ja kuka oli köyhä tyttö, josta tuli kuningatar. Kirjassa on viidentoista edesmenneen tai elossa olevan tulevan hallitsijan tarinat sekä joukossa ’kuninkaallisia’ tehtäviä.

Kuvat ja asemointi ovat aivan upeat, jonka huomaa erityisesti tästä viimeisestä kuvasta eli kaikki kuninkaalliset esitellään näin: Kuninkaallinen henkilöesittely vasemmalla, kuva oikealla ja sitten tulee kertomus.

Lapsi tai aikuinen joka ei tunne historiaa, ei tiedä menneisyydestä mitään, on eksyksissä nykyisyydessään eikä osaa edes kuvitella tulevaisuutta! Nyt kun puhutaan kielikylvyistä, voitaisiin ihan hyvin aloittaa historiakylvyt! Miten olisi aloitus aikuistakin kiinnostavalla tietoteoksella Ihan oikeat prinsessat ja prinssit?

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa

Aikaisin aamulla, neljäs huhtikuuta mieheni raiskasi nuoren naisen göteborgilaisessa hotellissa. Naisen nimi oli Magdalena Svensson, hän oli kaksikymmentäkolmevuotias ja hän oli ollut hotellissa töissä vuodenvaihteesta lähtien. Hän teki rikosilmoituksen noin kolmen viikon miettimisajan jälkeen toinen toukokuuta.

Voi myös olla, että mieheni ei raiskannnut häntä. En voi tietää, koska en ollut paikalla.

Håkan Nesserin kaupunkisarjan jännitysromaani Elävät ja kuolleet Winsfordissa (Levande och döda i Winsford, Tammi 2018, suomennos Aleksi Milonoff) tarjoaa jo hyvin alussa mahdollisesti tapahtuneen rikoksen olematta trillerin focus, mutta hyvinkin se voi olla lukijalle kuin salakielinen merkki, miten tätä pariskuntaa ehkä voisi katsoa. Pinnallisesti he ovat etuoikeutettuja ja tunnettuja, kultakalalammikkolaisia. Martin Holinek on tunnettu keskustelija, kirjailija ja kirjallisuuden professori. Maria puolestaan on television uutisankkuri. Heillä on kaksi lasta ja koira. Heillä on toisensa...vai onko? Löytyykö kummankin menneisyydestä jotain niin noiria, että se vääjäämättä kuljettaa heitä kohti muita maita kuin pakottaen heidät kohtaamaan menneisyytensä salat. Kohun laannuttua he päättävät aloittaa alusta ja lähtevät ajamaan kohti Marokkoa pitkälle, epämääräisen pitkälle lomalle. Martin haluaa kuitekin heidän ajavan Puolan kautta, sillä hän haluaa tavata professori Soblewskin, joka oli ollut mukana Sámoksen ryhmässä ’70-luvulla, samassa jossa olivat olleet runoilija Tom Herold ja menestyskirjan kirjoittanut Bessie Hyatt, mutta ei Maria. Ryhmään oli kuulunut muitakin, mutta Martin ei koskaan kertonut Marialle tuosta ajasta oikeastaan mitään.

Maria puolestaan on kokenut suuria menetyksiä. Häneltä kuoli sisko auto-onnettomuuden uhrina, hän menetti rakkaan Rolfinsa kuolemalle samoin vanhempansa. Kaiken lisäksi hän sairastui, tyttären tultua maailmaan, synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja joutui sairalaan. Maria katsoi kaiken aikaa, että tapahtuma oli leimannut hänen ja tyttären suhdetta koko heidän elämänsä ajan.

Kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi pitänyt lapsestani. Kyse oli siitä, etten halunnut elää. En nähnyt missään valoa enkä merkitystä.

Sain monenlaista tukea ja lopulta myös terapeutin.

Olin laiminlyönyt elämääni, sain tietää. En ollut hoitanut sitä niin kuin elämää tulisi hoitaa, en ollut ottanut sitä tosissani.

Maria kokee, että kun lapset muuttivat kotoa heti täysikäisinä, he olivat olleet vain kuin hotellivieraita, vaikka hän olikin usein yökaudet miettinyt heitä ja uskonut rakastavansa heitä...

Håkan Nesser on psykologisen trillerin aatelinen. Kaikki edellä kirjoitettu on vain alkusoitto, josta kaikki alkaa. Nesser lämmittelee lukijaansa, vähän hämääkin, mutta kaiken tarkoituksena on lopulta saada lukija yllätetyksi ja voi totisesti! Vääryyttä kärsinyt Mariamme ajelee pitkin Eurooppaa koiransa Castorin kanssa ja miettii mieluisinta paikkaa aloittaa uusi elämä, vaikka enää hän ei ole kovin nuori. Missä hän on koskaan ollut onnellisin? Se oli yhtenä kesänä Cornwallissa ja niinpä Maria asettuu koirineen Winsfordin pikkukylään kuin olisi syntynyt aloittamaan elämän alusta. Kuin ikinä ei olisi tapahtunut mitään pahaa. Kuin kaikkeus olisivat nummet, meri ja sumu sekä hänen koiransa Castor. Maria tuntee järisyttävää oman elämän hallinnan tuomaa vahvuutta ja sulautuu pikkukylän menoon kuin olisi sinne syntynyt muistamatta kysyä, onko elämä luvannut uuden alun? Tuosta vainko hän saa alkaa olla se nainen, joka hän haluaa olla? Nainen ilman menneisyyden painolastia.

Nesser lainaa hieman itseltään, sillä tässä tarinassa on samaa paluuta nuoruuden kuohuviin vuosiin ja myös '70 -luvulla tehty matka Puolaan...Matka, joka muutti kaiken, kuin oli kirjassa Yksinäiset (De ensamma), joka on yksi Barbarotti –sarjan parhaita ellei suorastaan paras. Miksei kukaan varoita katsomasta taakse, aukomasta menneisyyden ovia, kiellä päästämästä tuhon tulvaa tähän hetkeen, joka olisi voinut olla niin hyvä? Ei tietenkään, sillä charmantti, pelottava Håkan Nesser haluaa meidän itse huomaavan jotain tärkeää. Joko peili heijastaa kuvasi väärin tai ei ole luvattu uusia alkuja tai sumu on niin sakea, että kaikki polut nummella ovat kadonneet ja jäljellä on vain eksyminen.

Kuka soittaa ovikelloa?

Kaikki olennainen on tapahtunut jo kauan sitten. Jos se edes oli niin olennaista, mutta onneksi meillä on mieli jolla voimme kuvitella yhtä ja toista.

...odotan iloisena, että saan nähdä Mark Brittonin ulkona – olen varma että hänellä on sylillinen ruusuja, ehkä pullo samppanjaa, ehkä molemmat...

Odotus, elämässä ei ole mitään sen suloisempaa.

Kuka soittaa ovikelloa?

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Eilinen ja hipaisu puutarhaa

Kesäkuun päivä oli korkea ja kaunis. Olimme juhlistamassa ystäväni tyttären ylioppilaaksi valmistumista. Sää oli kuin morsian, joten kaikki pöydät saatiin katettua puutarhaan ja rannalle. Paljon ystäviä, joiden kanssa on pidetty yhtä jo yli kolmekymmentä vuotta eli nämä Keski-Suomen vuodet. Sitten nuoria, jotka olivat hujahtaneet just aikuisuuden kynnyksen yli ja paljon lapsia ja vauvoja. Ihanat juhlat♥

Niin paljon punaturkki pussaili Reimaa, että toivoisin hänen nyt jo tajuavan, mitä meiltä uupuu. Kun on elämästään melkein viisitoista vuotta elänyt punaturkin kanssa, ei siitä pois opi. Minä syötin Siralle mansikkakakkua ja vettäkin hän sai nauttia lasistani. Silti. Silti novascotialainen valitsee aina miehen. Nainen on kävelevää hoviväkeä ja liikkuva ravintola. Minäkin olin suuriruhtinatar Olgalle ykkönen vain kun R. oli työmatkoilla. Ei yhtään tehnyt heikkoa!

The party is over! Kiitos ja hei, hei taas Sininen Koti järven rannalla.

Kullerot ovat avautuneet. Tässä niittykulleroita ja...

vahvemman värisiä kesäkulleroita.

Vähän samaa hurmaa kuin...

Kerrotussa oranssissa tulppaanissa, 'Tulipa Orca'. Oranssi on♥

Helmiorapihlajaan varmaan palaamme vielä, sillä vasta yhdessä kolmesta puusta ovat kukat auki.

Moskovan kaunotar sen sijaan tietää arvonsa ja päätti diivailla tarjoamatta tänä suvena kukan kukkaa. Onneksi on viime ja edellisvuoden kuvat nautittaviksi.

Kirjapuolella tulee seuraavaksi jännitystä ja sitten hyvin viehättävä ja innoittava lasten tietokirja prinsessoista ja prinsseistä.

Tänään nautitaan ensimmäiset uudet perunat kera grillatun lohen.

Aurinkoista ja levollista pyhäpäivää kaikille tasapuolisesti!

Love
Leena Lumi

Juhlakalu eli ylioppilasneito Pinja♥

Mitäs me ylioppilaat! Heppatytön hevoselle tietty myös lakki.

Hyvästi

Tule vielä kerran
kuin ilta omenapuuhun
ja varista minusta kaikki tuoksuvat kukat.
Niin minä sanon sinulle: hyvästi
ja hengitän hiljaa ohimosi varjossa.
Niin minä sanon sinulle: hyvästi
hyvästi vaaleana yönä.

Ja jos huomisaamuna herään
vieraalta lakeudelta
vieraan viljapellon sylistä
juurissani uusi multa,
niin silloin minä päästän taivaan ja tuulen
sydämeni läpi
ja sanon hyvästi vielä kerran
hyvästi sydämeni läpi.

- Aulikki Oksanen -
Maallisia lauluja (Kirjayhtymä)

Leena-Kaisa Laakso: Tämän maailman reunalla Tarinoita Irlannin länsirannikolta

Galway ja Irlannin länsirannikko on vähän sellainen. Maaginen. Paikka, johon mennään viikoksi ja jäädään vuosiksi.

Mielentila.

Katujen hiljaisuus ja kenkien kopina.

Meren tuoksu. Pubit, joissa palaa takkatuli.

Huoltoasemat kiviaidan vieressä. Fleecetakkiset iltalenkkeilijät. Illalla talorivien takaa kuuluu koiranhaukku, ja ilmassa leijuu hiilenhaju ja silloin tietää olevansa Irlannissa.

Leena-Kaisa Laakson Tämän maailman reunalla Tarinoita Irlannin länsirannikolta (Reuna 2018), on jo saapuessaan minulle kuin kelttimytologiaa, sillä jos luettelisin vaikka vain viisi minuun eniten vaikuttanutta paikkaa, yksi niistä olisi Galway! Muistan miten seisoin Galwayn rantakivillä ja Atlantin kylmät aallot pirskottuivat minuun. Jos luet Regina McBriden kirjan Ennen sarastusta (The Nature of Water and Air), saat tietää hyljenaisten nousseen näille kallioille ja...

"Galway on kuin Thomas Mannin Taikavuori", sanoo kämppikseni Bernie. Taikavuoren päähenkilö Hans Castrop menee pariksi viikoksi parantolaan serkkuaan katsomaan ja seitsemäksi vuodeksi. Aika ja muu maailma katoavat.

Me olimme vain kaksi viikkoa, mutta piti muuttaa kahdeksi vuodeksi...Se oli vuonna 1986 ja silloin Irlannissa moni nykyaikainen asia oli vielä hukassa. Vaistoni sanoi, että minä riskiraskauteni kanssa olin väärässä paikassa eli ajoitus oli ihan pielessä. Vaan ikinä ei unohtunut Irlannin länsirannikkoa, jossa tosi ja taru sekoittuvat ja ikiajan läsnäolon tuntee. Joku kirjassa, en muista enää kuka, lähti Galwaysta 1986 ja palasi kymmenen vuoden kuluttua: Silloin oli moni asia jo toisin. Silti, vaikka Galway onkin mennyt eteenpäin, arvaan sieltä löytyvän ja Leena-Kaisakin sen kertoo kirjassaan, paikan hipahtavan tunnelman, yhteisöllisyyden, tihkusateen, sen tunteen, että Galway jää osaksi itseä, seuraa mukana, sinne on pakko palata. Se on maaginen paikka Connemaran ja Burrenin syleilyssä taustanaan meri tai Claren vuoret.

Harva tietää, että Irlannin länsirannikko ja etenkin Burrenin maisema vaikuttivat Tolkieniin. Dr Liam Campbell on tehnyt aiheesta jo väitöskirjan. J.R.R.Tolkien toimii kymmen vuoden aikana, 1949-59 Galwayn yliopiston englannin laitoksen kesätentaattorina. Galwayssa hän on kesät 1949, 1950, 1954, 1958 ja 1959.

Burren Tolkien Societyn perustaja Peter Curtin arvelee, että etenkin viimeinen kappale Taru Sormusten Herrasta on saanut paljon vaikutteita Burrenista:

Moni täällä kävijä pitää Burrenia Mordorin kaltaisena, vaikka eivät ole tutkimuksista kuulleetkaan.

Leena-Kaisa Laakso tuli sumujen saarelle, Euroopan reunalle ensimmäisen kerran 90’-luvun alussa. Myöhemmin hän palasi ja jäi vuosiksi Galwayhin. Hänen oli pakko kirjoittaa tunteensa ulos, jakaa ne muiden kanssa ja saada heidätkin kuulemaan tinapillin ääni. Se kertoo siitä ikiaikaisuudesta, jossa oli suuri nälänhätä ja noin miljoona irlantilaista kuoli. Monet lähtivät ja jatkoivat muualla. Heitä on yhteensä arvioituna maailmassa kahdeksankymmentä miljoonaa. Hekin kantavat mukanaan saarensa tarinoita, sen sumuja, myrskyjä ja nuotiotulia, laulavat Galway Girliä ja muistavat oman musiikkinsa.

 Leena-Kaisan kertoessa nykyisestä Galwaysta, hätkähdän siinä kohden, missä galwaylaiset kaipaavat pubien tilalle urheilumahdollisuuksia! Me emme ikinä unohda sitä rantakatua, jonka varrella pubi toisensa jälkeen soi elävää musiikkia ja jossain oli vielä sahajauhotkin lattialla. Elämäni parasta vanhaa jazzia olen kuunnellut Galwayssa. Mieheni muistelee, että olisimme ihastuneet erityisesti Róisin Dubhiin, jossa soittivat bändit ilta illan jälkeen. Toki teimme myös päivämatkan Dubliniin. Minusta se oli likellä, mutta länsirannikolla on ajateltu sen olevan kaukana ja päättävän liikaa heidän asioistaan. Jotkut, ehkä monet, muuttavat nyt Dublinista länsirannikolle ja usein se on iirin kielen takia. He haluavat, että heidän lapsensa puhuvat iiriä, käyvät iirinkielistä koulua ja säilyttävät kielen omille lapsilleen. Länsirannikolla on ainakin kaksi iirinkielistä kustantamoa ja Galwayssa on maailman ainoa iirinkielinen teatteri. Galway ei ole pysähtynyt eikä sen tarvitsekaan sitä tehdä. Luovuus kukoistaa kuitenkin sen suolaisessa ilmassa, pubeissa, joihin on kiva piipahtaa sateella, takassa tuli ja ikkunat huuruisina...Kun puhutaan irlantilaisista puhutaan tietysti myös kirjoittamisesta, laulamisesta, tarinoiden kerronnasta ja käsitöistä. Pieniä puoteja syntyy niin kirjojen kuin käsitöiden varaan ja ruokakulttuuri on mainettaan parempi: Siitä pitää huolen etenkin meri. Myös elokuvia tehdään ja saimmehan vastikään televisioon irkkusarjan Näytön paikka. Ja missä muualla ikinä maalataan runoja seinille kuin Galwayssa!

Leena-Kaisa Laakson Irlanti -kirjan luvut ovat houkuttavia: Ihanin on Salthill, Suuren tuulen yö ”The Night of The Big Wind”, Taivaspala, Maaginen Burres ja hain hammas, Kadonneiden lasten maa, Tähdenlento...Ollaan myös Kadonneen kielen jäljillä, tehdään Löytöretkiä kirjallisuuteen (monelle varmaan uusia nimiä!), vietetään Vielä hetki West Corkissa...

Tämän maailman reunalla sisältää mustavalkoisia Leena-Kaisan ottamia kuvia, mutta kirjan henki, se on se kovin juttu. Kirjoittajalla on selvä irlantilainen ’tatsi’, jota ei voi tuottaa ellei ole hengittänyt sisäänsä halulla maailman läntisimmän reunan sykettä, sitä vähän hidasta, mutta sitäkin antavampaa. Erinomainen matkakirja mukaan Irlantiin ja etenkin Galwayhin lähtijälle tai muuten vain luettavaksi.

Lupasin lyhyesti kertoa Leena-Kaisalle sen oman juttuni Connemarasta, Galway –juttuja on liian monta:

Kävelimme mieheni kanssa Connemaran nummilla. Hän tuli jäljestä, sillä varmaan jossain oli taas joku kartta tms.kiinnostavaa. Yllättäen näin edessäni valtavan lauman Connemaraponeja. Ne juoksivat kohti. Levitin käteni ja yhden autuaan hetken tällä ponitytöllä oli Connemaraponisiivet, kun ponit jakaantuivat kohdallani kahteen ryhmään levitettyjen käsieni maagiseksi jatkoksi. Tuollaista hetkeä ei voi ikuistaa kuin muistojen kultaiseen matka-arkkuun.

Talon ikkunat näyttävät tähdiltä. Polku alkaa talon kaukaisimmalta kulmalta, ja kylällä huhutaan, että sille lähteneet katoavat. Se vie vuorille, eikä niillä asu kukaan.

Joskus seudulla liikkuu valkoinen kettu. Jos sen näkee, joku on syntynyt tai joku kuolee, ja vanha sielu lentää tähtenä taivaaseen.

Kun ilta muuttuu yöksi ja aamuksi, voi kuulua toinenkin ääni.

Kettu on kadonnut. Koira on mennyt ulos ja odottaa hiljaa. Vain se näkee, että taivasta halkoo tähdenlento, hento mutta selkeä. Yksi on tullut ja toinen lähtee.

En ole ollut ahkera enkä hyödyllinen!

En ole ollut ahkera enkä hyödyllinen. Olen pyörinyt neljä päivää länsirannikolla, käynyt kaksi kertaa Tampereen Ikeassa, lukenut uudelleen Gillian Flynnin Paha paikka, syönyt jäätelöä samalla ja tietysti myöhään, liian myöhään. Olen ostanut Porin Ratsulasta ylihintaisen kesäpaidan farkkujen kanssa pidettäväksi ja nauttinut vohveleista hillolla ja kermavaahdolla. Olen tavannut länsirannikon perhettä ja nauttinut yhdessäolosta.

Olen saanut ystävältä upean hortensian, jota aion seurata syksyyn eli miten värit muuttuvat.

Aamulla aikaisin. Villiviini ruokakatoksen ympärillä vasta nyt tekee lehteä.

Olen ihaillut tyttäreni Merin ja hänen rakkaansa parveketta Aurinkolahdessa tämän vuoden kuosissa kuvien kautta, mutta ehkä kohta sinne piipahdamme...Tuossa kun istuu näkyy meri.

Nuorilla kukkii laatikossa alppikärhö ja tässä minusta erittäin kaunis ryhmä kellokukkia.

Oravia siellä sun täällä ja meidän pihalla ainakin yksi pesäkin.

Maisemassa lemmikkejä...eli se niitty on toteutunut ja vielä etupihalla. Kohta aloittavat puna-ailakit, lehtosinilatvat sekä akileijat. Huomatkaa köynnöshortensian kasvu jo yli parveekkeen reunan.

Ikeasta ostimme tällaisen minisetin, jonka pysyvä paikka on rapun pielessä. Siinä on kiva istahtaa joskus kun aurinko paahtaa toista puolta ja voi ihailla vaikka lehtoa tai katsella kirjosieppopariskunnan perhetouhuja lähipöntössä. Entinen kalusto oli käytetty niin loppuun, että se saa finaalinsa green housen (vanha, kivinen leikkimökki) terassilla alapuutarhassa. Kun minä valitsin tyynyjä, tuolit olivat jo kärryssä, Lumimies valitsi hyllystä 'pöydän'...Kotona hän sitten kiitettävällä ahkeruudella vielä paluun iltana kokosi ryhmän ja totesimme ostaneemme pöydän sijasta jakkaran. Onneksi tuollaiset matalat tasot ovat nyt ihan in, joten no hätä:) Parikin alppikärhöä kiipeää pitkin mongolianvaahteran rosoista runkoa...

Jo monta suvea olemme saaneet seurata kirjosieppojen lähtöä ja joka vuosi löytyy yksi pahnanpohjimmainen, joka haluaisi jäädä täysihoitoon. Hän ei ole ollenkaan tyytyväinen, mutta kyllä vanhemmat huolehtivat kunnes nousi lentoon. Vielä saamme nukahtaa ja herätä isäkirjosiepon lauluun...

Atsaleat ovat vielä nupulla. Tässä viime vuoden kaunein eli revontuliatsalea 'Northern Hi-Lights'.

Kirjasta Erään avioliiton muotokuva:  Sissinghurstin puutarhan oli oltava kesytön ja sen oli kartettava järjestystä. Villikukkien oli saatava tunkeutua puutarhaan ja rhododendronit oli karkotettava ja niiden lempeämpi serkku azalea, sai korvata ne...

Sellainen puutarha, millainen puutarhuri. Haluankin olla kesytön puutarha, villi cottage garden, jossa kukat vaeltavat minne huvittaa!

torstaiterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Philip Roth: Ihmisen tahra

Philip Rothin Ihmisen tahra (The Human Stain,1998) on kirja, joka vie kenet tahansa 'heikoille jäille'. Se paljastaa, kuinka pienestä elämämme käsikirjoituksessa on kysymys. Luulemme, että kaikki menee kuten olemme suunnitelleet ja sitten sanomme vaikka vain yhden sanan, jonka merkitys on varhempina aikoina ollut aivan toinen ja samalla koko elämämme saa uuden, tässä tapauksessa katastrofaalisen suunnan. Professori Coleman Silkille tuo sana oli 'spoke' ja sen jälkeen mikään ei koskaan enää ollut kuten ennen.

Kirjan kertojaääni on Nathan Zuckermanin, joka on Philip Rothin alter ego. Nathan on sivustajakatsoja ystävänsä Colemanin elämän syöksylaskussa. Siinä missä Coleman aloittaa rajun elämän ja uuden nuoruuden elämisen Viagran avulla, Nathan tyytyy epäonnistuneen prostataleikkauksen jälkeen seuraamaan kaikkea sivusta vaipat housuissa. Kauhuissaan hän näkee sivistyneen ystävänsä aloittavan kiihkeän suhteen lukutaidottoman Faunia Farleyn kanssa, jonka ex-mies on Vietnamin sodassa pahoin tasapainonsa menettänyt, mustasukkainen, hyvin vaarallinen traumaatikko.

Philip Roth on yksi Yhdysvaltain kirjallisuuden huippunimiä, jonka kuuluisin teos on Portnoyn tauti (1969). Kyseisen kirjan jälkeen Roth otti alter egokseen Nathan Zuckermanin, jonka kautta hän on tilittänyt tunteitaan vanhenemisen sietämättömyydestä keskiluokan heikon moraalin arvosteluun. Ihmisen tahra on kuitenkin aivan liian monitasoinen kirja ollakseen vain vanhenemisen tilitystä tai keskiluokan arvostelua. Se on kirja joka jättää 'tahran' lukijaansa. Kirjasta eivät jää ikuisesti mieleen Shakespeare ja Thomas Mann -lainaukset, vaan nuoren tytön runo Colemanille: "Hän on älykäs ja röyhkeä. Hän on neljä vuotta vanhempi, mutta joskus hän tuntuu nuoremmalta. Minä olen tälle miehelle miltei vaaraksi...", Coleman Silkin epätoivonen, raastava, epäonnistumaan tuomittu yritys selvitä erehdyksen suosta, vajota sinne ja sitten yritys aloittaa ihan uusi elämä lukutaidottoman, tuhon merkillä tatuoidun naisen kanssa.

Ihmisen tahra on Philip Rothin unohtumattomin teos! Ja tätä mieltä olen luettuani Rothilta Salajuoni Amerikkaa vastaan, Amerikkalainen pastoraali, Jokamies...

Lähde heikoille jäille Ihmisen tahran avulla, jos sinulla on jään tajua. Tee se vaikket tietäisi jäästä mitään, mutta kaipaat elämääsi jotain erilaista, vaikuttavaa. Minun elämäni järähti lopullisesti sivulla 109...Tässä kirja, joka ei unohdu, kun kannet ovat sulkeutuneet.

In memoriam Philip Roth 22.5.2018

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Pekka Vartiainen/Kirjankera

Pierre Lemaitre: Verihäät

6. tammikuuta 2001

Sophie on syvästi masentunut. Anoppinsa kuolemasta lähtien hän on suhtautunut kaikkeen tulevaan pelolla. Minä taas huolestuin siitä, kun kuulin poliisin tutkivan kuolemaa, mutta onneksi se oli lähinnä muodollisuus. Tapaus luokiteltiin nopeasti tapaturmaksi. Minä ja Sophie kyllä tiedämme, minkä kanssa me olemme tekemisissä. Nyt minun on kiristettävä verkkoa hänen ympärillään, en voi ottaa riskiä, että Sophie pääsee livahtamaan ulottumattomiini. Huomikykyni on tällä hetkellä viiltävä. Joskus suorastaan vapisen.

Kuluneiden päivien jälkeen Sophie ei voi mitenkään enää uskoutua Vincentille omista ongelmistaan. Hänet on syösty yksinäisyyteen.

Pierre Lemaitren trilleri Verihäät (Robe de marié, Minerva Crime 2018, suomennos Kaila Holma) sai minut kiertämään itseään tovin, sillä huolimatta romaanista Näkemiin taivaassa, joka on takuulla huomisen klassikko eikä dekkari, elin Lemaitren Silmukkaan asti vakuuttuneena Lemaitren kovimman luokan dekkarien liiasta pelottavuudesta. Sitten eräs ylilääkäri, joka voisi myydä minulle hiekkaa Saharassa, kertoi lukevansa juuri näitä Lemaitren ’koviksia’. Päätin osalllistua Verihäihin ja olen vaikuttunut: Mestari on mestari, ei sille mitään voi.

Miettikää, voisiko tämä tapahtua kenelle vain:

Kolmekymppinen Sophie Duguet alkaa hukata kaikkea, hän ei tunnu muistavan enää mitään ja aviomies samoin kuin työkaverit toteavat hänen unohtavan niin omat tekemisensä kuin sanomisensa. Tilanne menee niin pahaksi, että Sophie jättää työnsä ja hakeutuu lapsenhoitajaksi uravanhempien lapselle. Sitten tapahtuu mitä tapahtuu ja lopulta Sophie miehineen muuttaa kauas maalle ja Sophie alkaa odottaa lasta...

Mikään ei kuitenkaan muutu paremmaksi vaan pahenee. Lopulta Sophie tajuaa, että pelissä on kolmas osapuoli, josta jää vain vahingollisia jälkiä, häivähdyksiä. Kaiken kohteena on kuitenkin Sophie, aina vain Sophie, joten Sophie päättää kadota, vaikka se onkin tuskallista, sillä

Äkkiä ajatus, ettei hän enää voisi mennä isänsä luo, saa hänet hätääntymään. On kulunut melkein puoli vuotta siitä, kun hän viimeksi kävi tämän luona...Hän näkee vanhan miehen, aina yhtä hoikka ja vahva kuin tammesta veistetty, iäkäs ja jykevä. Sophie valitsi Vincentin samalla sapluunalla: pitkä, rauhallinen yksitotinen mies...Enää hän ei voisi mennä isänsä luo eikä puhua hänen kanssaan.

Verihäät onkin yllättäen verisestä nimestään huolimatta psykologinen tarina, sairaskertomus sekä armottoman ovela juonipunos: dekkarien aatelia! Aiheesta tuli mieleen elokuva Kaasuvalo, tyylistä monet hyvin ovelat trillerit, joissa lukija yllätetään vielä finaalissa. Lisäksi on Pierre Lemaitre –bonus, sillä hänellä on käsittämätön kyky vuodattaa tarinaa ilman, että lukija ’tösähtää’ ärtyneenä johonkin väärään painotukseen. Lemaitre ei ikinä korosta naishahmojensa ulkonäköä itsetarkoituksellisesti, vaan vain jos tarina sitä vaatii ja hän tekee sen tasapuolisesti niin miehille kuin naisille. Tarinan focus on henkilöiden pään sisällä, joka ainakin minulle on laatudekkarin leima. Verihäissä kertojina toimivat sekä uhri että...

LUOTTAMUKSELLINEN

Lähettäjä:

Tohtori Catherine Auverney

Clinique Armand-Brussiéres

Vastaanottaja:

Ylilääkäri Sylvain Lesgle

Clinique Armand-Brussiéres

16.11.1999

On mahdollista, että geneettiset tekijät, joihin tämän raportin puitteissa ei ole mahdollista syventyä, ovat edesauttaneet Sarah Bergin sairauden puhkeamista. Suositan, että potilaan jälkeläisten kehitystä seurataan tarkasti siltä varalta, että heissä ilmenee merkkejä pakkomielteisistä tai kuolemaa ihannoivista taipumuksista.

Symbolisena korvaajana lapsi alkoi Sarahin mielessä välittömästi edustaa potilaan omista vanhemmistaan kokemaa tuskaa, ja Sarahin toistuvat aggressiot puhkesivat pojan myötä ja...

Raskauskuukausia sävyttivät myös Sarahin kaksi IMY:ä, joita voi pitää merkkeinä vaikeudesta hyväksyä uutta lasta (Sarah oli täysin varma, että lapsi oli poika), joka hänen kuvitelmissaan...Raskaus päättyi lopulta lapsen syntymään 13.8.1974. Pojan nimeksi tuli Frantz.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Toukokuulta

Sinihimmeä ilta,
meren häipyvä kuvastin, -
häikäisten nousevat vaahterat
kultaisia kukkia täynnä!

Kuka maalannut lie,
kuka mestari,
tämän elävän, kukkivan toukokuun,
nämä iltojen kultaiset terälehdet,
pian varisevat,
sinihimmeää taustaa vasten
katoavaisuuden - ?

- Aila Meriluoto -
Lasimaalaus (WSOY 1951)

Heinrich Thies: Marlene Dietrich ja salattu sisar Fasismin varjo tähtikultin yllä

Varmaan useimmat meistä vähintäin tietävät Marlene Dietrichin ja toiset osaavat hänen kuuluisimmat laulunsakin useammilla kielillä. Tiedämme, miten hän jätti kotimaansa Saksan vastalauseeksi Hitlerin hallinnolle ja miten hän sodan alettua kierteli viihdyttämässä liittoutuneiden sotilaita ihan eturintamassa. Hän ei vaaroja kaihtanut! Mutta kuinka moni tietää, että hänen sisarensa pyöritti Bergen-Belsenissä miehensä Georgen kanssa parin tuhannen hengen elokuvateatteria natsisotilaille vain puolentoista kilometrin päässä keskitysleiristä. He olivat sisarukset Maria Magdalene ja Elisabeth, Leni (Lena) ja Liesel, perheensä ainokaiset, jotka elämä vei niin eri suuntiin kuin mahdollista. Kuitenkaan he eivät koskaa kadottaneet sisaruuttaan, vaikka se kätkettiin koko maailmalta. Marlenelle olisi ollut kauhistus, että maailma olisi tietänyt hänen siskostaan, joka työskenteli Bergenissä natsivallalle. Jos sisar vain vaikenisi ja kieltäisi, asian ei pitänyt olla vaikeaa, sillä heitä ei sisariksi olisi  voinut ulkoisesti eikä suhteessa Hitleriin uskoa. Molemmat saivat kuitenkin vain yhden lapsen ja he pitivät loppuun asti toisistaan niin tiukasti kiinni, mitä Marlenen ylityöllistetty elämä vain salli. Marlene oli myös liittoutuneiden kärjessä näiden mennessä Bergen-Belseniin, sillä hän halusi kuumassa tilanteessa pelastaa Lieselien ja tämän pojan Hans-Georgen.

Heinrich Thiesin teos Marlene Dietrich ja salattu sisar Fasismin varjo tähtikultin yllä (Fesche Lola, brave Liesel. Marlene Dietrich und ihre verleugnete Schwester, Minerva 2018, suomennos Maikki Soro) toi mieleeni ajot läpi Bergenin, jonka lähellä, Cellessä toinen ’kotihotihotellimme' sijaitsee, niin likellä, että Hans-George lähti oppikouluunkin Celleen. Marlenelle Berliini oli villi kotikaupunki ennen Hitlerin valtaan tuloa. Berliinissä kaikki oli mahdollista ja kaikkea tehtiin luvalla tai luvatta. Berliinissä Marlene aloitti itävaltalaisen elokuvaohjaaja Josef von Stenbergin avulla nousun elokuvatähdeksi. Stenbergin isä oli Wienin ortodoksijuutalaisia, mutta Marlene ei tunnustanut rotuoppeja ja viihdemaailmahan Berliinissä oli vielä suurelta osin juutalaisten varassa. Marlene teki joitakin huonoja filmejä, mutta Stenberg loi tähden:

”Minä upotin hänet valoon,” kunnes muodonmuutos oli valmis,”Marlene heräsi kirjaimellisesti eloon, Stenberg toteaa. ”Hän toteutti ohjeeni niin vaivattomasti, etten ole ennen kokenut vastaavaa.”

Muutoksessa toki meni muutamat poskihampaat kasvojen kaventamiseksi, korkeita poskipäitä korostettin ja valaistuksen valvoi itse ohjaaja. Tähti oli syttynyt, sillä elokuva oli Sininen enkeli, jonka ensi-iltaan Marlene saapui miehensä Rudin kanssa. Lola rooli oli Marlenen ensimmäinen huomattava menestys ja se huomioitiin myös Atlantin toisella puolella, jonne Marlenea kohta kutsuttiinkin. ”You’re The Cream in My Coffee”, ”Ich bin fesche Lola” (Olen kaunis Lola) ja ”Ich bin von Kopf bis Fuss auf Liebe eingestellt” (Olen rakastunut päästä varpaisiin) , nämä mm. jäivät soimaan Marlenen kiertue-esityksiin loppuun asti.

Mitä teki tällä aikaa Liesel? Perheen harmaavarpunen, ahkera lukija, mutta ei kunnianhimoisen äitinsä suosikki, opiskeli opettajaksi, josta työstä sitten kovasti piti. Ikävä vain, että väliin tuli avioliitto natsimielisen Georgen kanssa, joka houkutteli hänet Bergen-Belseniin kanssaan töihin viihdyttämään SS-sotilaita ja leirin muita tuöntekijöitä.

Kuvassa Dietrichin (1906) perhe pyhäpuvussa. Elisabeth vasemmalla, äiti Josephine, isä Louis Erich Otto sekä Marie Magdalene. Perheen kuri oli preussilaista eli tiukkaa. Tottelemista, kaikkeen työhön tarttumista ja velvoitteita. Tämä jätti vahvan jälkensä Marleneen niin, että hän ei ikinä halunnut peruuttaa esitystä, ei edes vaikka oli jalka verellä kaaduttuaan näyttämöllä rautanaulaan, tai oli muutoin hyvin sairas...Hän käytännössä roikkui kulisseissa myöhemmin ja vaati esitysten jatkamista, vaikka kunto olisi edellyttänyt sairaalaa.

Ihminen voi näyttää parastaan, vain jos hänelle annetaan siihen mahdollisuus. Äiti Josephine tuki Marlenea häpeämättä jättäen Elizabethin huomaamattomuuden varjoon, mutta Marlenesta tuli hänen toiveensa täyttymys.

Kuvassa Elisabeth Will ja hänen puolisonsa Georg Bergen-Belsenissä. Elisabeth vaikeni ja Marlene maksoi takaisin toimittamalla siskolleen etenkin tämän miehen muutettua pois toisen naisen luokse, paljon taloudellista avustusta, kalliita lahjoja, myös matkoja hänen ensi-iltoihinsa Pariisiin ja Lontooseen.  Marlene stailasi siskoaan, mutta kun Liesel palasi Bergeniin hän oli taas jälleen vain yksinäinen, vaatimaton nainen, jonka poikakin oli muuttanut jo muualle. Ihan näin yksiselitteistä mikään ei tietenkään ollut, sillä lähipiiriä tietysti kaivoi aihe, miten paljon Liesel oli tietänyt ja nähnyt Bergen-Belsenissä, mitä hän oli tehnyt? Luultavasti sen mitä sen ajan saksalaisille opetettiin eli 'pois katsomista'. Kun et katso ja näe, et tiedä.

Marlenen suuri rakkaus oli Jean Gabin, mutta tämä ei estänyt muita suhteita. Marlenea rakastivat sekä miehet että naiset ja hän vastasi rakkauksiin.  Häneen ihastuivat myös monet kuuluisuudet ja jopa valtioiden päämiehet. Mainittakoon nyt vaikka John. F. Kennedy, jonka kanssa hän vietti samppanjaisen tuokion makuuhuoneen puolella. Naisista mainittakoon laulaja Edith Piaf ja miehistä vaikka Frank Sinatra. Kaikesta huolimatta Goebbels jaksoi uskollisesti houkutella Dietrichiä takaisin Berliiniin siinä kuitenkaan onnistumatta. Kirja juoksuttaa esiin nimiä, joita ei voisi kuvitellakaan. 

Unohtumaton Marlene ottaa tässäkin teoksessa pääroolin, sillä hänestä tiedämme niin paljon enemmän ennen ja jälkeen tämän teoksen. Lieselietä ei ole kuitenkaan unohdettu, sillä jo pelkästään hänen ajoittainen häälyvyytensä suhteessa Hitlerin valtavuosiin kiinnostaa. Myös hänen eristyneisyytensä...ja sen dramaattisempaa loppunäytöstä ei voi olla kuin oli Marlenen siskolla.

Marlene Dietrich ja salattu sisar toi minulle mieleen Ray Connollyn elämäkerran Elvis Presleystä, sillä kummankin työtahti oli eläimellinen. He kestivät vain piristeillä, rauhoittavilla sekä alkoholilla. Kumpikin halusi myös elättää sukuaan. Marlene kustansi sekä siskonsa elämän, että oman tyttärensä, Maria Rivan, neljän pojan elämän ja koulutuksen. Marlene oli suuri taiteilija ja niinpä hän joskus vähän väritti tarinoita ja silloin kuvaan astui tytär Maria Riva, joka kertoi, miten asia oli ollut. Mutta värikkään elämän Marlene eli ja Thies tuo sen esiin kuten koko maailman kuningattarelle sopiikin

Lopulta, vanhana ja työkyvyttömänä, Marlene vetäytyy Pariisin asuntoonsa, jossa hän ei suostu tapaamaan ketään muuta kuin Romy Schneideria, häntä paljon nuorempaa naista, jonka kanssa heillä on ollut hämmästyttävän samanlaiset elämät. Thiesin teoksen ansioksi on myös luettava superlähdeluettelo sekä paljon antava 'Liitteet' päivämäärinen.

Marlene nukkui pois 6.5.1992. Pitkän uran tehneen näyttelijän arkku vietiin hänen toiveestaan Berliiniin. Tällöin voidaan katsoa hänen palanneen kotikaupunkiinsa, jonne ’Ich hab noch mein Koffer in Berlin’. Kymmenet tuhannet ihmiset seisoivat katujen varsilla vastaanottamassa kotiinpalaajaa.

Wenn sich die späten Nebel drehn

Werd´ihc bei der Laterne stehn

Wie einst Lili Marleen

Wie einst Lili Marleen

Kun illan usva laskeutuu,

taas lyhdyn alle seisahdun,

sun kanssas, Liisa pien’,

sun kanssas, Liisa pien’.

ja

Sag mir, wo Blumen sind.

Wo sind sie gelieben?

Sag mir, wo die Blumen sind.

Was ist geschen?

Kerro, missä kukat on.

Minne ovat kadonneet?

Kerro, missä kukat on.

Mitä tapahtui?

Sag, wo die Soldaten sind?

Über Gräbern weht der Wind...

Missä ovat sotilaat?

Tuuli käy yli hautojen…

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa