G. ei ollut tavallinen mies. Hän oli ottanut asiakseen
ryhtyä seksisuhteisiin vain koskemattomien tyttöjen ja alle murrosikäisten
poikien kanssa ja kertoa niistä kirjoissaan. Sitä hän teki, kun käytti minun
nuoruuttani seksuaalisiin ja kirjallisiin tarkoituksiin. Hän tyydytti laissa
kielletyn intohimonsa minun avullani joka päivä ja rehvastelisi taas voitonriemuisesti
saavutuksellaan uudessa romaanissaan.
Niin järkyttävältä ja pöyristyttävältä kuin tämä ehkä
kuulostaa, äiti saattoi tiedostamattaan pitää G:tä ihanteellisena isänkorvikkeena
minulle, isänä jota ei ollut kyennyt minulle tarjoamaan.
Se jopa jollain lailla lisää äidin arvostusta. Niissä
boheemeissa taiteilija- ja älykköpiireissä, joissa me liikumme, suhtaudutaan
moraalisiin poikkeamiin suvaitsevasti, jopa tietyllä tavalla ihailevasti. G. on
sentään kuuluisa kirjailija, se on itse asiassa aika imartelevaa.
Hänen ( äidin) mantrakseen on jäänyt ”On kiellettyä kieltää”.
Ei ajan henkeä niin vain voi välttää.
Vanessa Springoran omaelämäkerta Suostumus (Le Consentement,
WSOY 2021, suom. Lotta Toivanen) ravisutti ilmestyessään Ranskaa, koko kirjallista
maailmaa ja kaikkia, jotka kirjan lukivat. Olen lukenut samasta aiheesta vähän
aikaa sitten erinomaisen Kate Elisabeth Russelin teoksen Vanessa, jonka tyyli
ei ollut yhtä henkilökohtainen. Kirja ylsi lukuvuoteni 2020 kuumaan ryhmään. Mieheni
Reima haluaisi Russelin teoksen oppikirjaksi kaikille, jotka ovat nuorten
kanssa tekemisissä eli ’miten saada nuoret ymmärtämään, että aikuisen esittämä
palvova rakkaus ei ole sitä vaan aivan muuta.’ Ranskalaiset tekevät kaiken toisin
haluten korostaa vapautta kiellettyynkin, mutta onneksi tämä ei ole koko
Ranska. Ranskalaisen Delphine de Viganin
elämäkerta äidistään Yötä ei voi vastustaa, liikkuu osin samoilla laittomilla
kentillä, kuin Springoran teos, jossa ’suostumus’ on vain oletus. Yötä ei voi
vastustaa ei jätä minua ikinä. Sen paikkakin on muualla kuin kirjastossa. Kun
Vanessa Springoran äiti ajan henkeen viitaten antoi suostumuksen, annetaan
ymmärtää, että sen tekee myös lapsi, kolmetoistavuotias lapsi. En ole kiveä,
vaikka olenkin kovia kirjoja pedofiliasta lukenut. Jokin ranskalaisten tavassa
kertoa vain lävistää minut kuin tikari. Olen tarinan värisevä uhri nuoren viehättävän
naisen äitinä, sillä muistan millaista oli olla nuori ja kuulla yössä huutavien junien kutsut...En voi ohittaa tätä kirjaa läpihuutojuttuna. Tämä on tosi ja satuttavakin tarina.
Luin eilen uutta Anna -lehteä, jossa Kira Poutasen jutussa Oman
elämänsä päähenkilö, G:stä aikoja sitten selvinnyt Vanessa Springora kertoo miten hän
joutui yli vuoden kestäneeseen
seksisuhteeseen 50-vuotiaan kuuluisan ranskalaisen kirjailijan Gabriel
Matzneffin kanssa. Hän kuvailee hengästyttävän tarkasti, miten isän ikävä, äidin
ihailu G:tä kohtaan, ajan henki, hänen oma kiinnostuksensa kirjallisuuteen ja tietysti
kokemattomuutensa saivat hänet ansaan. Tajuttuaan lopulta mikä G. oli miehiään
eli Vanessa ei ollut ainoa: uhreina olivat aina uudet koskemattomat tytöt ja Manilan
esipuberteettiset pojat. Vanessa halusi hukata itsensä. Siitä on kirjassa vahva
kuvaus, jossa Vanessa kulkee Pariisin kaduilla oltuaan syömättömänä kauan ja alkaen
kadottaa itseään psykoosiin, jonne G. oli hänet ajanut. Psykoosi parani ja ehkä
sitä hetkeä kuvannee lause:
”Onko kaikki tämä siis totta? Enkö minä olekaan…fiktiivinen?
…mutta hänen sieluaan korjataan kauan. Hänen pitää löytää
omat sanansa takaisin, oppia luottamaan ja rakastamaan terveellä tavalla ja
haastaa elämänsä unelma eli ryhtyä kirjoittamaan.
Anna -lehden Kira Poutasen haastattelussa Vanessa kertoo:
”Yritin tavallaan piiloutua fiktion taakse ja silti kertoa oman
tarinani. Sitten tajusin, että minun on kirjoitettava tapahtuneesta
minä-muodossa, suoraan. En vielä tiennyt, mitä tekstillä tekisin, ajattelin
vain, että se oli kirjoitettava.”
Vanessa Springora kirjoitti pieniä tekstinpätkiä lähinnä
öisin, kun ei saanut unta, ja kun jokin tapahtuma nousi hänen mieleensä.
Fragmentaarinen muoto näkyy myös lopullisessa kirjassa, joka on helppolukuinen
ja tehokas.
”Kustantaja tarttui tekstiin heti.”
Vuonna 2021 Vanessa Springora on menestyskirjailija sekä
Julliard-kustantamon – juuri sen saman, joka vuosia aiemmin julkaisi Matzneffin
pedofiliakirjan – kustannusjohtaja. (KP, Anna no 5)
Ranska on omanlaisensa maa ja on huomattava Springoran teon julkaista
kaikki tapahtunut todesti, ei G:n värittämänä, olleen todella rohkea teko. G:llä
on ihailijajoukkonsa, jonka mielestä vaikeneminen on suostumus. Eräs ihailemani
ranskalainen näyttelijä oli jyrkästi vastaan me too-liikettä…
Rangaistuksia annetaan, mutta normi tuntuu olevan, että papit
ja taiteilijat ovat lain ulottumattomissa. Voiko uskonnon ja taiteilijuuden varjolla
saada kaiken anteeksi? Ei voi ja uhrien äänet ovat vihdoin alkaneet kuulua.
Suuri kiitos siitä Vanessa Springoralle, joka uskalsi
laittaa itsensä alttiiksi
kertoa kaiken kuten se meni
pedofilia ei ole rakkautta
kirjoittaa kirjan rikoksesta ja osoittaa syyllistä
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja hyllyssä Tuijata Kirja vieköön!