Muuttaessamme yli kaksikymentäviisi vuotta sitten tänne Keski-Suomeen, ystävämme kahistelivat, että 'ette te voi sinne poronhoitoalueelle muuttaa'. Me nauroimme, että länsirannikolta katsottuna Keski-Suomi voi siltä vaikuttaa, mutta nyt minua ei enää naurata ollenkaan, sillä tähän on tultu: Päätimme jäädä Keski-Suomeen lumen takia, minusta tulee Leena Lumi virallisesti, en voi kuvitellakaan enää joulua ilman lunta, talvesta nyt puhumattakaan, lempikissaeläimeni on lumileopardi
ja nyt aion julkaista osan eräästä väitöskirjasta, joka käsittelee lumoavasti lunta ja porotaloutta!
Lumen maisema
”Pakkasta on harvinaiset 18 astetta celsiusta ja sataa lunta ja sillä kielellä joka ei enää ole minun kieleni on tämä lumi qanikia, isoja lähes painottomia kiteitä, jotka tulevat tupruamalla ja peittävät maan kerroksella valkoista vitiä.”
Nämä ovat Peter Høegin romaanin Lumen taju alkusanat. Kirjan päähenkilöllä Smillalla on lumen taju, hän tuntee lumen ja jään läpikotaisin. Smilla ei enää käytä entisen kotipaikkansa Grönlannin kieltä, mutta kun hänen uudessa asuinpaikassaan Kööpenhaminassa sataa lunta, hän tuntee ja osaa luokitella sen tarkasti.
Lumi on olennainen osa meidän pohjoista maisemaamme jopa useiden kuukausien ajan. Silti aina vuosittain loka-marraskuussa saamme kuulla tai lukea uutisista miten talvi tai lumi jälleen yllätti autoilijat. Miten niin yllätti? Lumi tulee myös Etelä-Suomeen joka vuosi, mutta autoilijat eivät vain tunnu muistavan varautua lumen aiheuttamaan muutokseen. Vai emmekö me enää tunne luontoa ja yhtä sen tärkeää elementtiä, lunta? Lumeen liittyy monenlaisia tietoja ja taitoja, joiden hallinta riippuu siitä kuinka läheinen suhde kullakin on lumeen. Puhutaan lumikielestä tai lumisanastosta.
Lumi muuttaa maisemaa ja lumi merkitsee eri ihmisille erilaisia asioita. Toisille huonoja ajokelejä, aikaisia aamuja lumitöissä, kylmyyttä ja toisille taas talven iloja, lumileikkejä ja hiihtolatuja. Lumi peittää ja kaunistaa ympäristöä, kätkee roskat, valaisee ja suojaa kylmältä, lumiluolassa tai -kiepissä on lämmin. Aikaisemmin lumi auttoi ihmisiä monin tavoin. Ensilumen tuloa odotettiin, sillä tiettömissä kairoissa kulkeminen helpottui matkan taittuessa poroilla tai suksilla nopeasti. Lumeen piirtyneet jäljet paljastivat kulkijan ja auttoivat metsästäjää saaliin jäljille.
Luminen ympäristötieto
Kielen ja kulttuurin välinen side on monella tasolla tärkeä. Kieli kertoo paljon ympäristöstä, sen resursseista ja käytöstä. Kielen avulla muistetaan ja tuotetaan uudelleen merkityksiä ja todellisuutta ja sen avulla myös ammattiin kuuluva traditio siirretään sukupolvelta toiselle. Kielen yksipuolistumisen ja häviämisen pelätään johtavan kulttuurisen monimuotoisuuden köyhtymiseen ja jopa katoamiseen.
Lumi merkitsee ihmisille monia erilaisia asioita riippuen siitä, minkälainen suhde siihen on, millä tavalla lunta osataan lukea ja tulkita. Poromies ei keskustele lumen kemiallisesta koostumuksesta samoin sanoin kuin hydrologi, mutta silti hän voi tuntea lumen jopa paremmin. Lumeen kuten luonnonresursseihin yleensäkin liittyvää tietoa on kahdenlaista, ja ne eroavat toisistaan siitä huolimatta, että ne molemmat periaatteessa pohjautuvat empiiristen havaintojen systemaattiseen keräämiseen, luokitteluun ja käsittelyyn. Akateemisen, ns. tieteellisen tiedon, jota auktoriteetit ja tutkijat tuottavat, lisäksi on olemassa perinteistä ja paikallista ympäristötietoa, jolle paikalliset ihmiset perustavat luontaiselinkeinon harjoittamisen. Sen tehtävänä on omalta osaltaan turvata yhteisön jatkuvuutta. Vaikka ainoastaan osa yhteisön jäsenistä on ympäristötiedon asiantuntijoita, on se holistista ja sosiaalista; kuuluu koko yhteisölle. Osa ympäristötiedosta on ns. hiljaista tietoa, jota opitaan seuraamalla luonnon merkkejä ja eläinten käyttäytymistä. Siinä kaikki aistit, niin näkö-, kuulo-, haju- ja tuntoaistikin, ovat tärkeitä. Lunta on kokeiltava ja haisteltava, jotta sen koostumuksen tai laadun tuntee. Tätä tietoa tai tietämystä ei pysty selittämään, vaan se on opittava itse kokeilemalla eri tapoja.
Elinkeinoa koskevan sanaston laajuus kertoo miten tärkeä asema tällä elinkeinolla alueella on. Klassisia esimerkkejä tästä ovat inuiittien jää- ja saamelaisten tuntema lumisanasto. Lumisanojen runsaus on kuitenkin perua jo aikaisemmalta pyyntikaudelta. Poronhoitoyhteisöissä on monipuolinen maastoa, luontoa, sääoloja ja poronhoitoa koskeva sanasto. Esimerkiksi pohjoissaamen huhtikuu, cuoŋománnu, hankikuu liitetään poronhoitoon, sillä silloin hanki kantoi porosaamelaisten muuttoraidon ja tokan. Usein muutto tapahtui öisin, koska kevätaurinko lämmitti päivällä lumen takkalaksi, ts. lumi tarttui suksenpohjiin ja pehmitti hangen upottavaksi.
Lumen luokittelu
Lunta, jäätä ja luonnonoloja koskevia tarkkoja ja kuvailevia termejä saamen kielissä ja Lapin murteissa satoja, jos ei tuhansia. Ne voi jaotella esimerkiksi seuraavalla tavalla:
1) lumen määrä, 2) lumen koostumus, 3) lumen kantavuus, 4) lumen pinta, taso ja keli, 5) olla lumenpeitossa, 6) koskematon lumi ja jäljet lumessa, 7) kuura, huurre sekä muut jää- ja lumipeitteet kasvistossa ja puissa, 7) lumen sulaminen ja häviäminen, 8) jäävesi, 9) sulan maan ilmestyminen, esimerkiksi pälvet, 10) lumenviipymäpaikat kesäisin, 11) miten erilaiset porojen talvilaitumet ovat saatavilla ja 12) lumen pinnat. Lumen ominaisuuksista, määrästä ja laadusta riippuvat porojen ruokailu- ja liikkumismahdollisuudet. Lumen määrästä puhuttaessa on voitu käyttää mittana joko ihmistä, suksisauvaa tai poroa ja ilmaistu niiden avulla lumen määrä. Esimerkiksi lunta on sauvan mitan, polveen asti tai poron mahaa myöten.
Poronhoidon luonteesta johtuen erilaiset keli- ja sääolot on osattava erottaa. On osattava ilmaista myös lumisateen laatu; esimerkiksi onko kyseessä räntä, pyry, tuisku, raesade, maatuisku, kuuro, myräkkä vai mikä, sekä jääkö lumi puihin vai ei? Tuulella on oma vaikutuksensa lumeen, sen kantokykyyn ja paksuuteen. Kuljettaako tuuli lunta, miten tuisku lennättää lunta ja mihin kinokset muodostuvat? Myös maastolla on suuri vaikutus siihen, miten lumi peittää maan. On myös olemassa paikkoja, jotka jäävät lumettomiksi aivan kuten on myös ns. lumenviipymäpaikkoja, joista lumi ei kesälläkään sula. Nykyään moottorikelkalla kuljettaessa lumituntemuksen tarve on erilainen kuin suksilla ja porolla kuljettaessa. Nykyisin riittää jopa vain se, että tietää, missä kelkalla voi kulkea, ts. ovatko syystalvella vesistöt jäässä ja lunta tarpeeksi tai keväällä tarttuuko kelkka kinokseen.
Minkälainen on nykypäivän poromiesten lumisanasto? Poronhoidon muutosta koskevaa väitöskirjaani varten kysyin lumisanoja muutamilta haastattelemiltani poromiehiltä. Asiaa erikseen kysyessäni he pystyivät luettelemaan noin kymmenen, jotkut jopa vain viisi, erilaista lumen laatuun tai keliin liittyvää nimitystä. Osa näistä sanoista on koko Suomessa tunnettuja yleiskielen nimityksiä, kuten hanki, huurre, kinos, nietos, sohjo, tykky ja umpinen.
Kaikki haastateltavat nimesivät – joko asiaa erikseen kysyttäessä tai spontaanisti haastattelussa – seuraavat sanat: hanki, kinos, sevä, siljo, sose, takkala ja umpinen. Muutamat sanoista, esimerkiksi höttyrä, höyhtyvä tai roustale voivat olla yksilöllisiä nimityksiä, joita muut eivät tunne.
Valkea joulu
Vaikka lumi ei toimeentulon kannalta ole monille niin tärkeä kuin poronhoidossa, on lumella suuri merkitys mielikuvissamme, sillä lumipeite on useimmille meistä joulun edellytys. Lumi kuuluu olennaisesti lapsuuden jouluihin ja valkeasta joulua haaveillaan myös joululauluissa.
Erityisesti joulun aikana lumen valaiseva vaikutus on havaittavissa, sillä kaamoksen sininen valo kietoo koko maiseman vaippaansa. Lämpömittaria ei tarvitse vilkaista, sillä pakkasasteiden määrän tunnistaa vilkaisemalla ikkunasta tai kuulostelemalla miten lumi ääntelee askelten alla.
Professori Helena Ruotsala
kuva porosta Veikko Vasama
Ensilumi oli satanut yöllä. Se kätki ruumiin paremmin kuin kuusenhavut. Oli kuitenkin lumen ansiota, että ruumis löydettiin.
Näin alkavat psykologiset, hitaat, nautinnolliset jännityskirjat kuten Annika Sjögrenin Kuin hiipuva hiillos (Som göd blir till aska, Like 2010, suomennos Ida Takala). En ole lukenut Sjögrenin esikoista Ei liikahda lehtikään (Like 2009), mutta jo tämän yhden kirjan perusteella olen varma, että Inger Frimanssonin lukijat löytävät Annika Sjögrenin dekkarit. Nämä ovat niitä kirjoja, joissa ihan tavalliset, jopa hieman yksitotiset henkilöt joutuvat tapahtumiin, joihin heidän ei odottaisi joutuvan. Sama kiinnostava kuvio on koettu Frimanssonin dekkareissa Pimeyden jäljet (Like 2006), Varjo vedessä (Like 2007), Kissa joka ei kuollut (Like 2009) ja Rotanpyytäjä (Like 2010). Annika Sjögren on siis mitä ilmeisin Inger Frimanssonin ’ihan kenelle tahansa voi sattua ihan mitä tahansa’ –dekkariperinteen jatkaja.
Kuin hiipuva hiillos –kirjassa on keskiössä hieman tylsä, väritön, vetäytyvä, kunnianhimoton opettaja Staffan Walter. Hän on niin vailla kaikkea pyrkyä, että vetäytyy opettajan tehtävistä koulun vahtimestariksi. Sen sijaan hänen valovoimainen opettajapuolisonsa Sonja Walter soittaa ensiviulua ja on suuna ja päänä, tosin hyvin arvostettuna sellaisena, kaikkialla.
Staffan haluasi vain lukea kotona rakasta historiaansa ja syventyä menneisyyden suurmiesten elämään, mutta hänen kunnianhimoinen ja vaativa vaimonsa on alati aiheuttamassa häiriötä vaatimuksillaan ja – väkivallalla. Niin, nyt saamme (lue: joudumme) vihdoinkin lukea siitä, kun vaimo pahoinpitelee miestä fyysisesti ilman, että mies mitenkään puolustautuu tai hakee apua.
Aivan selvää on, että väkivaltaan alistumisen ja siitä seuraavien uskomattomien tragedioiden pohja on luotu kaukana menneisyydessä eli jälleen kerran ihmisen menneisyys on hänen tulevaisuutensa, vaikka kuinka muuta yrittäisi. Se on surullista. Se on hämmentävää. Se on avartavaa. Se on tietoa lisäävää.
Kirjan teemoja ovat naisväkivallan lisäksi homous ja perimä, joiden keskellä kasvaa pieni Viktor. Paljon on myös vaikenemista, vaikka totuuden nimessä on sanottava, että Viktorin äiti Anna todellakin yrittää parhaansa.
Annika Sjögrenin psykologinen silmä on tarkka, juoni uskottava, mutta hieman enemmän Frimanssonin rajan yli vievää tummuutta, jopa sitä hänen rankintaan, kaipasin tähän teokseen. Toisaalta me annamme Sjögrenin kirjalle Kuin hiipuva hiillos kiitokset hänen hyvänä toisena dekkarinaan ja toteamme kirjan luettuamme hänen psykologisten jännitysten polkujensa olevan auki mihin tahansa mielen syövereihin.
Varis raakkui vähän matkan päässä. Poika katsoi ärtyneenä pikkusiskoaan ja oli juuri avaamaisillaan suunsa, kun jokin sai hänet kääntämään katseensa takaisin lumikinokseen kuusen alla. Jotain omituista pisti esiin lumen alta…
Koska L.M.Montgomeryn Annan jäähyväiset, tämän vuoden sensaatio ja lukuilo, sai peräti seitsemän kommenttia, päätin järjestää kommentoijien kesken tiistaiyllätysarvonnan. Arvonta on suoritettu ja yksi vuoden 2010 vaikuttavimmista lukukokemuksista Ros Wynne-Jonesin Sade lankeaa (Something is Going to Fall Like Rain, LIKE 2010) lähtee Lumiomenalle! Onnea, Lumiomena♥
Tiedoksi, että seuraava etkäteen ilmoitettava arvonta on Valitse Vuoden 2010 Kaunein Kirjan Kansi, jossa lukijat pääsevät valitsemaan minun esikarsimistani kansista kauneimman. Siinä arvonnassa on progressiiviset säännöt eli yksi arpalippu tulee ko. postaukseen kommentoinnista, yksi linkityksestä ja lisälipun saa, jos on vakilukijani. Tämä arvonta on heti kirjamessujen jälkeen. Seuraava on 14.2.2011 eli Ystävänpäivänä, jolloin blogini täyttää kaksi vuotta
Aion vastedes järjestää yllätysarvontoja, milloin minua huvittaa. Oli jotenkin ihmeellistä, että sinänsä hyvä kirja Siilin eleganssi (Gummerus 2009) sai kommenttejea 16+23=39! ja minun uudet lenkkitossuni muistaakseni saman verran...;-) , mutta L.M.Montgomeryn Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, WSOY 2010) vain alle kymmenen. Olin itse niin Montgomeryn lumoissa, että luin sen yhtä putkea ja kirjoitin myös samaan syssyyn, sillä halusin ilahduttaa lukijoitani, joista moni on kertonut olevansa Montgomeryn kirjojen ystävä. Annoin myös kirjalle aikaa, sillä harvoin olen yhtäkään päivää postaamatta, joten kaikki kyllä saivat tilaisuuden ehtiä mukaan.
Tästä lähin: Kirjayllätys iloksenne, iskee milloin vain!
Rakkaudesta kirjaan
Leena Lumi
Samana päivän, jolloin kirjailija Lucy Maud Montgomery kuoli, 24.huhtikuuta 1942, hänen kustantajansa sai koneella kirjoitetun käsikirjoituksen. Teksti oli ja on Maudin kirjallinen testamentti, jossa hän ensimmäistä kertaa vapaana kuin tuuli kirjoittaa omana itsenään. Vuosikausia hän oli kirjoittanut sieluaan rakkaisiin tyttöihinsä, Annaan, Emiliaan, Saraan ja Patiin ja kaikissa hän soi eri asteikolla. Annassa löytyi se temperamenttinen puoli, joka löi rihvelitaulun rikki Gilbertin päähän, Runotyttönä hän oli romanttinen Emilia, Sarana hän kertoi tarinoita ja oli myös iloisempi kuin myöhemmin Patissa, nuoressa tytössä, johon kulminoitui hänen pettymyksensä ja melankoliansa. Etenkin kirjassa Pat – Vanhan kartanon valtiatar, luemme jo rivien välistä Maudin sisintä ja syvintä.
Käsikirjoitus julkaistiin kuitenkin vasta 1974, mutta ei muodossa, johon hän oli sen tehnyt, vaan toisena. Mysteeri toisensa jälkeen on estänyt meitä pääsemästä Montgomeryn omimpaan, siihen, joka hän todella oli ja jona hän halusi jäädä jälkipolville muistiin samalla näpäyttäen hänet naiviksi romantikoksi luokittelevia kriitikoita. Anna kuitenkin vain odotti oikeaa hetkeä ja nyt hetki on tullut:
L.M.Montgomeryn Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, WSOY 2010, suomennos Marja Helanen-Ahtola) on Maudin kirjallinen testamentti ja samalla yhdeksäs Anna-kirja. Kiintoisaa on, että hän halusi lähteä temperamenttisena Annana, mutta asuihan kirjailijan sisällä kahlittu tuli. Vasta niinä päivinä, kun hän oli päättänyt lähteä elämästä, hän oli vapaa kirjoittamaan kuten halusi. Annan jäähyväiset on samalla Maudin jäähyväiset meille, jotka olemme eläneet hänen kirjojensa lapsuuden ja nuoruuden. Ensimmäistä kertaa saamme kokonaisuutena lukea, mitä Montgomery halusi meidän vielä tietävän itsestään, Glen St. Maryn yhteisöstä ja tietenkin Blythen perheestä. Teoksen muoto on erikoinen ja kirjan esipuheen kirjoittaja Elizabeth Rollins Epperly toteaa siitä ja vähän muustakin:
Mitä Montgomery halusi kirjansa kertovan tai kyseenalaistavan? Miksi hän valitsi nämä tarinat ja runot satojen joukosta ja asetteli ne välinäytöksineen juuri tähän järjestykseen?
Kenties meidän on tarkoitus havaita, että Montgomery karttoi helppoja vastauksia. Kukaan, joka lukee nämä runot ja kokee novellien huolellisesti jäsennetyt vaihtelut toiveikkuudesta ankeuteen, ei erehdy pitämään tätä kirjaa minkään asian auliina kannattajana – olipa kyse sodasta tai romantiikasta. Kirjan puoliskot kommentoivat toisiaan, ja tarinat, runot ja dialogit herättävät kaiken aikaa kysymyksiä siitä, mikä kestää, mikä on väistämätöntä ja minkä täytyy muuttua.
Taiteilija Montgomery loistaa tämän viimeisen kirjan muotoilussa. Annan tarinalle ei ole helppoa päätöstä, ja meille on tärkeää tietää miksi ei.
Annan jäähyväisten novellit ovat paljon rohkeampia kuin mitkään aikaisemmat Montgomeryn tekstit. Silti niissä on tuttu montgomerylainen viehätys. Tarinoissa saavat yksi toisensa jälkeen loppunäytöksen monet aiemmissa kirjoissa lukemamme kertomukset. Kohtaamme Kotikunnaan ja tietysti Blythen perheen, mutta myös Omenakummun, joka remontoidaan kauniisti ja sielläkin solmitaan erään kudelman päät:
Sillä siinä hän oli, ylitti kuun valaisemaa nurmikkoa kevein askelin, jotka olivat aina tuoneet mieleen ”tanssivan tähden alla syntyneen” Beatricen. Siinä samassa hän seisoi ovella takanaan tummat puut ja purppurainen iltataivas.
Hänen suloiset kasvonsa, silmänsä, tummat hiuksensa kasvoja kehystämässä…samanlaisina, muuttumattomina.
Ette ikinä arvaa, mikä tarina yllä saa uskomattoman ja suloisen ratkaisunsa!
Teoksen novelleissa tapaamme Lumotun puutarhan, joka vetää erästä puoleensa täydenkuun öinä, tapaamme Pitkän-Alecin, jonka talossa paikkakunnan uusi pastori, nuori Curtis, joutuu ratkomaan järkyttävän ja talon väkeä piinanneen kummittelun, kohtaamme Glen St. Maryn tutun sosiaalisen hierarkian, jossa on rahvasta ja sitten ’meitä muita’…tapaamme kaiken tutun, mutta…ilman usvan huntua, sillä nyt näkyy kirkkaammin, koskee kovemmin, satuttaa sulommin. Rakastan, rakastan näitä Maudin kertomusten loppunäytöksiä!
Kaikkein kiinnostavinta ovat kuitenkin Anna Blythen runot, joita hän lukee perheelleen ilta illan jälkeen ja sitten perhe kommentoi niitä. Blythen perheen dialogit ovat hyvin valaisevia. Gilbert, johon aikanaan hullaannuin sokeana, osoittautuu varsin arkiseksi tohtori Blytheksi, joka ei osaa liitää vaimonsa tunnemaailmoissa. Hän on ystävällinen, mutta jotain puuttuu ja sen on Anna tajunnut jo kauan sitten. Neljäntenä runoiltana Anna lukee runonsa Kaivatulle ystävälle ja yllättäen kommentoijien joukkoon liittyy Ääni, jota kukaan ei kuule:
Walter, ajattelee: ”Kunpa minäkin tapaisin sellaisen ystävän jonain päivänä.”
Ääni, jota kukaan ei kuule: ”Tapaat sinä. Ja hänen nimensä on Kuolema.”
Nyt kun matkaamme jälleen Prinssi Edwardin saarelle, löydämme kaiken tutun, mutta vain tummemmin ja todemmin. L.M.Montgomery, jolta on ilmestynyt kaksikymmentä romaania, runsaat viisisataa novellia, viisisataa runoa, kymmenen päiväkirjaa ja lukuisia esseitä, haluaa meidän nyt kulkevan hänen kanssaan saaren tarinoissa silmät ja sielu auki. Nyt kurkistamme kulissien taakse ja kohtaamme aviorikosta, aviottomuutta, epätoivoa, naisvihaa, kostoa, ikääntymistä ja kuolemaa, mutta myös huumoria. Viime mainitusta on oivallinen esimerkki novelli Sovitus, jossa ikäneito Shelley lähtee kävellen pitkälle matkalle antaakseen Lisle Stephensille anteeksi sen, että tämä ryösti häneltä Ronald Evansin kolmekymmentä vuotta sitten. Hän aikoo ihan vilpittömästi antaa anteeksi, mutta kuinkas sitten sattuukaan…Ihan aito Annan ’alter ego’ vauhdissa!
Kirjan Jälkisanoissa Benjamin Lefebvre kertoo siitä, miten hän löysi Guelphin yliopiston arkistosta L.M.Montgomeryn konekirjoitetun Annan Jäähyväiset. Ja nyt saa selvityksensä se, miksi niin paljon kysyttiin tämän kirjan perään, kun tein Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme. Nyt vasta ilmestynyttä sekoitettiin kirjaan The Road to Yesterday (suom. Tie eiliseen 1976), jonka muuten löysin vain pari viikkoa sitten omasta kirjastostani!: Tie eiliseen on lyhennetty versio Annan jäähyväisistä. Hyvin merkittäviä osia oli poistettu ja ne olivat juuri niitä vinjettejä ja runoja, joilla Maud oli halunnut meidän tajuavan oman elämänsä varjon: Syvän alakulon ja täysin epäonnistuneen avioliittonsa, joiden johdosta hän päätyi itsemurhaan samana päivänä kuin Annan jäähyväiset kokonaisuudessaan saapui kustantajalle.
Ilman Annan jäähyväisiä emme tavoita oleellisinta Maudista. Vasta tämä kirja on se Sateenkaarinotkon silta, joka surumielisesti, mutta yllättävän rohkeasti kaartuen nivoo yhteen koko Montgomeryn tuotannon. Tämä on myös se tuuli ja tuli, joka asui meidän rakkaassa kirjailijassamme, se sisin ja syvin, jonka hän nyt ojentaa meille voidaksemme lukea häntä lävitse vuosikymmenten ilman usvan harsoa. Näethän: Maud vaeltaa Prinssi Edwardin saaren rantojen tuulissa ja kantaa mukanaan myrskylyhtyä...
Pientä salaista porttia etsin,
joka auki lennähtää
alla auringonlaskun pilven
tai kun noustessa eteeni jää.
Tai kenties loimussa keskipäivän
näen varjoissa siitä häivän.
Yöperho kai tähtenä ohjaa
ja metsä poluin hämyisin,
tai jokin ihana minua kutsuu
kuin sulotuoksuisin sävelmin…
***
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Jenni, Norkku, Sara ja Katja/Lumiomena.
***
Osallistun tällä kirjalla Sinisen linnan Marian Tyttökirjahaasteeseen.
Verkkaisesti täyttyy
sydämeni maa,
verkkaisesti kohoavat
toivoni valkeat linnut
sen maan sineä vasten.
Ne nousevat ylemmäs
yhä vain ylemmäs
puhumattoman yläpuolelle
kaiken kirkkauden taa.
Ne kohtaavat siellä
viisaat tähdet
viisaan yksinäisen
äärettömyyden:
tiedon, joka ei horju,
tiedon, jota ei
laskutikuin mitata,
tiedon sydämeni maasta
ei hallitsijaa siellä,
ei rajoja,
joita pitäisi vartioida,
ei vihaa eikä katkeruutta,
ja yhä korkeammalle
nousevat valkeat linnut,
yhä tietoisemmin
viisautta täynnä.
Sydämeni maa
valkeiden joutsenien,
rakkauden ja lohdutuksen puutarha
kohtisuoraan tähdestä tähteen
radallaan ikuisesti
käsivarsilla kaiken tiedon,
sylissä sen, kohdussa sen,
sen voimaa juova
suuren äidin.
- Kalevi Rahikainen -
Itse metsäni pohjoinen (IamBooks 2010)
kuva Sandy Pimenoff/ Iurima Ultima
Hän on mies suota, usvaa, lintuja, kuolemaa, syntymistä, näkijää, punaista, mustaa, metsää, pohjoista, tuulta, oikeutta, kritiikkiä, merta, aaltoa, hiekkaa, kasvun huminaa, silmien sineä, puuta, juurta, maata…
Kalevi Rahikainen räjäytti runotajuntani teoksellaan Itse metsäni Pohjoinen (IamBooks 2010) ollen vertaamaton kehenkään aikaisempaan lukemaani runoilijaan. Kalevi on oma itsensä ja häneen eivät taivu määreet. Juuri kun löysin jotain samaa kuin oman aikansa edelläkävijässä, Leinon rakastetussa L Onervassa, se jo katosi usvaan ja olikin vain Rahikainen ja Rahikaisen runot, jotka eivät anna minulle enää rauhaa, eivät suo majaa, vaan olen taivasalla alasti ja kuuntelen isojen, valkeiden lintujen siipien huminaa täältä jonnekin pois.
Itse metsäni pohjoisen, Kalevi Rahikaisen kootut runot, ovat toimittaneet Kalevi Rahikaisen poika, kirjailija Klaus Rahikainen ja tutkija Immo Pekkarinen. Kansi on Klausin pojan Arttu Rahikaisen taitavaa työtä. Pojanpoika on perinyt isoisänsä kuvataiteellisen lahjakkuuden, sillä Kalevi oli myös piirtäjä ja taidemaalari ja näitä kuvia löytyy myös Kootuista runoista.
Antakaa pisara verta ja matojen mehua,
olen valmis juomaan, aika on lyhyt,
meillä on kiire valloittamaan
lähteet, valloitettava
taivas voi iloita
tähtien hiljaisuudessa
Kalevi Rahikaisen elämä oli runoilijan tie, mutta jo sinällään täynnä aihetta kritiikkiin, sillä hän koki tulleensa kaiken aikaa väärin perustein syrjäytettyä Valtion apurahojen saajana. Kirjoituksessaan Salaseuran paljastuminen hän kertoo, kuinka valtion kirjallisuustoimikunnassa ovat samat kirjoittajat niin saamamiehinä kuin jakajinakin. Kalevi pyysi jopa oikeuskanslerinvirastoa tutkimaan kirjallisuusapurahojen jaon oikeudellisia ja moraalisia perusteita, johon hän kertoo päätyneensä pitkällisen ja perusteellisen turhautumisen jälkeen. Täysin ymmärrettävää, sillä pitihän runoilijankin saada elanto perheelleen!
Oliko Kalevi taidemaailman vastarannan kiiski ja häirikkö tai peräti soimaava omatunto, sillä ehdottomasti sopeutumaton hän oli ja ainoan armon muista julkisuuden kirjoittavista henkilöistä hän antaakin vain Paavo Haavikolle, ikätoverilleen. Ja myös kriitikot saavat kuulla kunniansa:
Kirjailevat kriitikot ovat keskenään sopineet taktiikasta, suosikeistaan ja apurahoistaan.
Kriitikot, kaikenmaailman napanuorankatkaisijat ja makutuomarit, tahtoisivat olla runoa päästämässä, mutta ellei heille anneta siihen tilaisuutta, näemme heidän närkästyvän. Heillä onnettomilla ei ole koskaan ollut onnea synnyttää mitään ainutkertaista, joka on runo.
Oppineisuus runossa on runon vihollinen. Runo tapahtuu nopeasti, samoin kuin se valaisee äkkiarvaamatta. Niin kuin salama piirtää avaruutta on myös runon sanoman laita.
Voiko enää todemmin sanoa! Juuri näin se menee. Minun tajuntaani ei ole ikinä mennyt käsitys runoilijasta, joka tuntikausia rustaa jotain rytmiä tai jaetta tai modernia. Ei, ei ja ei. Runo iskee kuin salama ja juuri niin iskevät Kalevi Rahikaisen runot. Ne ovat kehenkään toiseen vertaamattomat, niissä on uniikki rytminsä, joka vaihtuu heti, kun luulet sen tavoittavasi, sillä se on villi lintu. Ne ovat kielikuviltaan omaperäisiä välähdyksiä, yllätyksellisiä, iskeviä, uniikkeja, mutta myös halutessaan pehmeään tunnelmaan taipuvia.
Yö koskaan ei kenenkään
käsivarsin huimin
se ympäröi
ja hunnuin lepattavin
mustassa soutaa,
sen povella kerran
joku ottaa, joku noutaa,
yö koskaan ei kenenkään
Itse metsäni pohjoinen on hyvin runsas ja vaikuttava kirja, sillä paitsi Kalevin runoja, kirja sisältää myös Reunamerkintöjä, joissa runoilija kritisoi ja pohtii monia asioita. Luvussa Kirjeet, runoilija kirjoittaa kirjeitä mm. presidentti Walter Ulbrichtille, presidentti Richard Nixonille, Isä Jumalalle taivaassa ja Rakel Wihurille:
Rakas rouva
Monien vuosien ajan olen aina silloin tällöin lähestynyt Teitä kirjeitse. Ette ole vastannut. Olettekohan olemassa, rouva Wihuri? Vuosi vuodelta olen kuitenkin vahvistunut uskossa, että olette, ja että jonakin päivänä…
Sekä kirjan alussa, että lopussa Klaus Rahikainen kertoo isästään ja tämän varsin järkyttävästä kuolemasta kadulla. Niin, kadulla metsien runoilija kohtasi sen, joka lopulta vei hänet. Kirjan hyvin kiinnostava osuus on Immo Pekkarisen syvä analyysi Rahikaisen Olemisen mielestä luvussa Minä! Minä! Minä olen tämä! Luin sitä yöllä ja suden hetki valaisi tajuntaani ja ymmärsin pitäväni kädessä sensaatiota, runoilijaa, joka kokee runoilijan kohtalon: Hänet löydetään vasta hänen kuoltuaan!
Rahikaisen runous edustaa akanvirtaa modernistisen kirjallisuuden valtavirrassa, kun se etsii olemisen mieltä paluusta juurille ja maayhteyteen. Tämä oli ehkä se piirre, jota modernistinen sukupolvi Rahikaisessa vierasti ja joka aiheutti torjuntareaktion. Taiteessa ja kirjallisuudessa varjeltiin reviirejä ja pelättiin, että periksi antamisen myötä palattaisiin ohitettuun historialliseen vaiheeseen. (Immo Pekkarinen)
Kuoltuaan Kalevi Rahikainen palasi sukunsa maaperän yhteyteen: vainajan tuhka siroteltiin kotitilan metsään Rappusillassa. Sieltä runoilija kukkii jäkäläpikarien keskeltä, sammaleen peittämien kivien viereltä meidän kaikkien tietoisuuteen vahvana, mutta ehdottomasti omana itsenään, ”turpeena täynnä sinisiä kukkia.”
Jonakin hetkenä
taas pyyhkäisee aalto
kaiken tieltään
ja läikähtää valo
ikuisuudesta
runojeni ylle
Soili Soisalon ja Eeva Voutilaisen ruokakirja Mustikka, ruis ja rypsi – Voimaruokaa Suomesta (Otava 2010) on ylistys lähiruoalle ja Itämeren ruokavaliolle. Tämä kirja on kädenojennus hänelle, joka nyt epätoivoisesti yrittää välttää jotain tiettyä ruokaryhmää toivossa, että painoa putoaa, välttyy diabetekselta tai herää jonain aamuna Aivan Uutena Ihmisenä. Ei se niin mene, vaan:
Mitään ruokaryhmää ei kannata kartella, sillä silloin jonkin tärkeän ravintoaineen saanti voi jäädä heikoksi. Monipuolisesta ruoasta ravintoaineet kertyvät sopivassa suhteessa, eikä niitä voi saada liikaa.
Kirja on ylistys suomalaiselle puhtaalle ruoalle, jossa lannoitteita ja kasvinsuojeluaineita käytetään vähemmän kuin monissa muissa maissa. Harvaan asutun maan etuja ovat maaperän, vesien ja ilman puhtaus.
Eittämättä on selviö, että pääpaino on marjoissa, kasviksissa ja sienissä, jotka ovat erinomainen apu painonhallinnassa. Se, mikä edelleenkin on Itämeren ruokavalion tärkeä kulmakivi on ruisleipä, joka tutkimusten mukaan on erinomainen suoja suolistosyöpiä vastaan. Rukiissa on enemmän kasviestrogeeneja kuin muissa viljoissa. Ja Itämerestä kun puhutaan ja asutaan tuhansien järvien maassa, niin kalaa tietysti syödään kolmasti viikossa. Kuka tiesi, että kala suojaa masennukselta!
Rypsiöljyn rasvahappokoostumus on poikkeuksellisen hyvä. Sen sisältämä alfalinoleenihappo hoitaa sydämen terveyttä. Rypsiöljyssä myös omega-rasvahapot ovat oikeassa suhteessa. Noin kaksi ruokalusikallista rypsiöljyä päivässä riittää turvaamaan välttämättömien rasvahappojen saannin. Siihen voi laskea niin ruuanvalmistusrasvan kuin leivän päälle levitetyn kasvimargariinin, joka valmistetaan rypsiöljystä. Oliiviöljy ei maineestaan huolimatta ole rypsin veroinen. Myös oliiviöljyn rasvasta suurin osa on kertatyydyttämätöntä, joka ei hapetu helposti. Se ei kuitenkaan sisällä välttämättömiä rasvahappoja kuten rypsiöljy. Jo 1990-luvulla Ranskassa tehdyssä Lyon Heart Study -tutkimuksessa todettiin, että Välimeren ruokavalioon lisätty rypsiöljy edisti sydänpotilaiden terveyttä. Rypsiöljyä syöneellä ryhmällä todettiin vähemmän uusia sydäninfarkteja. Kuolleisuus sydäntautiin väheni noin 80 prosenttia!
Suosittelen tätä Mustikka, ruis ja rypsi -teosta hänelle, joka haluaa hitaasti, mutta varmasti muuttaa pysyvästi elämäntapojaan suosimaan lähiruokaa, olemaan itselleen armollinen, mutta huolehtiva, haluaa valita ympäristöä säästävää ruokaa, haluaa suojella sydäntään ja välttyä diabetekselta, mutta joka kuitenkin haluaa myös nauttia elämästä ja hyvästä ruoasta miettimättä jokaisen suupalan kohdalla: Apua, voinko syödä tätä!
Mustikka, ruis ja rypsi on erinomainen kirja omaan keittokirjakokoelmaan, mutta tämä on myös oiva lahjakirja hänelle, josta välität. Suorastaan sydämellinen♥
kuva rypsipellosta Ismo Pekkarinen/Skoy
PS. Löydät kirjan tekijöiden lisäinfoa teokseen täältä
Hei!
Tavataan Helsingin kirjamessuilla la 30.10. klo 15-17. Kokoustila 307, 3 krs.
Ohjelma: Avauspheenvuoro klo 15.-15.30: kirjailijat Elina Hirvonen ja Anu Silfverberg kertovat kirjailijan työstä sekä uutuuskirjastaan Sata sivua - tekstintekijän harjoituskirja. Voiko kirjoittamista opettaa ja oppia?
Ilmoittautumiset 21.10. mennessä: ina.westman@tj.fi
Kutsua voi jakaa edelleen kirjabloggaajille meilitse tai blogissa.
Tapaamisiin!
Tarttuessani Anne Kuorsalon ja Iris Salorannan toimittamaan kirjaan Sodan haavoittama lapsuus (Ajatus Kirjat 2010), tiesin astuvani tutulle, mutta silti heikolle jäälle. Äitini on kotoisin pakkoluovutetusta Karjalasta Valkjärveltä, läheltä Viipuria. Hänen mukanaan olen elänyt Karjalassa siihen asti kunnes hän toukokuussa 1944 pääsi ripiltä Valkjärven kirkossa ja tuli aika jättää jo toisen kerran taakse koti ja Karjalan käköset ja ne unohtumattomat kulleroniityt:
Onneksi ei ollut enää kulleroitten kukinta-aika. Miten olisi voinut lähteä, jos niitä olisi ollut keltaisenaan kaikkialla? (Onerva Puro)
Sodan haavoittama lapsuus –teos ei kuitenkaan kerro vain evakkolapsista, vaan useista eri lapsiryhmistä, joihin sota löi omanlaisensa, mutta aina erilaisen, leimansa. Yksi ryhmä ovat lapset, jotka lähetettiin Ruotsiin turvaan. Saamme varmasti olla asiasta kiitollisia, mutta kulissien takana kaikki ei ollut, mitä piti olla. Olihan suuri ihmetys, miksi Ruotsissa oli niin paljon maatilaperheitä, jotka halusivat vain yli kymmenvuotiaita poikia. Silloin vain ei kukaan ehtinyt ihmettelemään! Sitten oli niitä lapsia, jotka todellakin pääsivät hyviin oloihin melkein savupirteistä ja heille aukeni kuin taivas ja paratiisi, mutta sieltä oli aikanaan palattava pois, halusi tai ei. Se, mikä oli lasten Ruotsiin siirroissa outoa, oli vaikeneminen. Lapset eivät useinkaan tienneet junaan noustessaan, että ero saattoi olla vuosia tai ikuinen.
Kartanossa odotti oma huone.
Sijaiskodissa oli hyvin paneuduttu Lauri-pojan viihtyvyyteen. Sen muistan, että huoneessani oli pieni kirjahylly, jossa oli jopa muutama suomenkielinen, pojille sopiva seikkailuromaani. Koska perheessä ei ollut ikäisiäni lapsia, järjestettiin tilaisuus tutustua naapurin samanikäisiin poikiin. Näin tulivat tutuksi Folke ja Hans.
Olisin jäänyt, jos olisin voinut. (Lauri Heinonen)
Kirja toimii lukijalle helposti avautuvana, sillä esipuheen Sotien tunneperintö osa historiaa jälkeen pääsevät ääneen sodan aikaiset lapset Terttu Arajärvestä Asko Rossiin.
Säästäväisyyden lisäksi yksi sodan kokeneen sukupolven eteenpäin välittämä asia oli kova työnteko: Pittää tehä kovasti työtä! Aina pittää selvitä ja yrittää olla paras! (Asko Rossi)
Asko Rossin kertomus on suodattunutta, sillä hän oli kuullut evakkotaipaleesta mummoltaan, joka aina totesi: Kolmast piti kottoosa lähtiä! Askon tarina on kuitenkin yksi erikoisimmista ja hyvin kuvauksellinen, sillä hän oli päättänyt kuvata usvan. Suvessa on kymmenisen hyvää yötä usvan kuvaamiseen ja Asko alkoikin tosissaan kuvata kesäöinä aina saman pellon laidassa. Kun hän kehitti kuvat, niistä löytyikin yllättäen hänen sukunsa kodittomuuden historia: evakkomatkat, useat kotoa lähdöt, junamatkat, alkeelliset asumukset, perheen ja suvun hajaantumisen…
Kirja ei päästä kuitenkaan näin helpolla, sillä mukaan otetaan myös lapset, joiden toinen vanhempi oli saksalainen. Heidän tiensä ei ollut helppo, sillä olihan Neuvostoliitto määrittänyt saksalaiset vihollisiksi ja sitä oli Suomen, häviäjän uskottava. Siinä ei Suomen kansalaisuudesta ollut mitään apua, kun suomalaiset naiset, joilla oli saksalaisen kanssa lapsi/lapsia, pakotettiin Salaisen poliisin töykeiden kuulustelujen jälkeen internoimisleirille. Tästä kertovat mm. sisarukset Manghild, Runa ja Gunvor Brettschneider:
Suomen lain mukaan lasten kansalaisuus määräytyi isän mukaan, joten olimme virallisesti Saksan kansalaisia.
Meidät uhrattiin, koska ei löytynytkään Suomen viranomaisten antamien tietojen mukaista lukumäärää saksalaisia siviilihenkilöitä. Suomi täydensi lukumäärän meillä suomalaisilla.
Erityisesti Gunvor korostaa, että on muistettava, miten kaikki tapahtui Neuvostoliiton vaatimuksesta.
Evakkolapsuuden kokeneen äidin tyttärenä elin nyt kuitenkin tämän kirjan etenkin karjalaisen, sodanaikaisen lapsuuden kirjana. Ei voi tapahtua jälkiä jättämättä, että kahdesti lähtee kotoaan lapsena, asettuu vieraiden nurkkiin, kuulee ryssittelyä ja puhetta siitä, mikä erottaa evakon ihmisestä. Näiden lasten vanhemmat olivat joutuneet jättämään elämän työnsä, peltonsa, metsänsä, kotinsa, syntymämaisemansa, joten heiltä ei voinut liietä aikaa tunnevirittäytyä lapsiinsa, vaan heillä oli täysi työ selvitä aamusta iltaan yrittäessään aloittaa uutta elämää oudoissa pitäjissä.
Ei voinut selvitä ilman jälkiä lapsuudesta, jossa desantit olivat jokaöinen pelko ja päivälläkin lehmipolkujen varjoista saattoi iskeä sieppaaja. Lapset myös kuulivat enemmän kuin uskottiinkaan ja kohta he sisäisesti omaksuivat vaikenemisen lain, sillä, kun suomalainen yhteiskunta alkoi maksaa sotakorvauksia neuvostoliitolle ja kun maa haluttiin nostaa takaisin jalolleen, myös lapset joutuivat maksajiksi. Vaikenemisen vuodet ovat kuitenkin ohi ja jopa oma äitini on vieraillut ehjänä säilyneessä kotitalossaan jo kahdeksantoista kertaa ja minäkin kerran. Siellä ne mamman istuttamat omenapuut vieläkin kukkivat…Jos haluat lukea minun Karjala-kokemukseni, se löytyy täältä
Nyt käärin tämän kirjan lahjapakettiin ja lähetän äidilleni, jolla on syntymäpäivä ihan kohta. Hän muistelee paljon ja se on vain hyväksi, sillä kirjassa professori Sirkka-Liisa Kivelä toteaa muistelemisen torjuvan depressiota. Äidilläni ja kiitos hänen, myös minulla, on mittava kokoelma Karjala- ja Valkjärvi-kirjoja. Mutta ei me mitään kirjoja tarvittaisi, sillä äitini muistaa kaiken, kaiken…
Haluan tähdentää, että tämän kiinnostavan kirjan myyntituotto ohjataan Evakkovaellusten ja Evakkolasten ja sodan lasten päivien järjestämiseen.
Asko Rossi, usvan kuvaaja:
Usvan takaa meistä kaikista löytyy samoja kokemuksia, Yhden ihmisen kokemus on aina myös useiden kokemusta. Se voi olla jopa monien jakamaa universaalia historiaa. Lounais-Hämeen pellonlaidan latokuvilla olikin yllättäen yhteys lapsuuden kesiin mummolassa Nuo ladot olivatkin yksi ja sama. Muistot ja tarinat olivat tuoneet ne yhteen.
Olen siis niin yllytyshullu, että vaikka minua ei edes yllyttäisi, niin olen menossa jo;-) Pitää saada vähän listaleikkiä, sillä minulla on nyt rimakauhua monesta tulevasta asiasta ja tarvitsen...tätä. Siis Marian blogissa oli semmoinen tykkäämis- ja ei-tykkäämislistaus ja nyt minä teen omani. Tehkää kaikki vain omanne. Käyn katsomassa kirjan tai kahden jälkeen - lupaan sen. Ruususydän on kirjasta Ajan Patinaa (Tammi 2009).
En tykkää niistä, jotka eivät ole heikompien eli lasten, naisten, vanhusten ja eläinten puolesta.
En tykkää karamelleista.
En tykkää sukkahousuista.
En tykkää helteestä.
En tykkää inttäjistä.
En tykkää kahden veneen soutajista.
En tykkää selän takana pahaa puhuvista.
En tykkää rasisteista.
En tykkää omahyväisyydestä.
En tykkää mistään hyväksikäytöstä.
En tykkää oluesta.
En tykkää taateleista.
Tykkään Runotalon Sarin kuvista, kuten tästä sinisestä kukasta, joka on Äiti Maan Tähdet.
Tykkään koirista ja etenkin novascotiannoutajista ja etenkin meidän Olgasta eli Omenakukkulan Thorasta.
Tykkään kirjoista.
Tykkään suklaasta - etenkin Geishasta.
Tykkään kynttilöistä, villasukista, vanttuista, joissa on pinkkejä sydämiä, hämärän hyssystä ja kaakaosta.
Tykkään lumesta ja tähdistä.
Tykkään siitä, kun Lumimies ajaa mua takaa ja alkaa kutittaa ja melkein tukehdun nauruun ennen kuin lopettaa, mutta ikinä en sano: Kyllä, herra kapteeni!
Tykkään hitaista aamuista.
Tykkään kokata jotain luovaa.
Tykkään Salzburgista ja Zürichistä.
Tykkään kutoa pehmeästä langasta, vaikka en osaakaan muuta kuin kaulaliinoja ja islannin hevosille talviloimia.
Tykkään uskollisuudesta sateenkaaren tuolle puolen.
Tykkään korvasienikeitosta ja graavista merisiiasta.
Tykkään viinistä, valkohomejuustosta ja rypäleistä kera hyvän leffan.
Tykkään Euroopasta.
Tykkään Robertsin suklaakahvista.
Tykkään kauniista kuvista, kuten tämä Iineksen kuva alla.
Tykkään merestä ja uimisesta.
Tykkään joulusta.
Tykkään syksystä.
Tykkään musiikista ja hiljaisuudesta.
Tykkään uskaltajista.
Tykkään siitä, miltä tuntuu joka ilta puhdas puuvillainen tyynyliina.
Tykkään hämärästä ja illoista.
Tykkään saada olla minä.
Tykkään vahvan itsetunnon miehistä, jotka kestävät naisen vahvuuden lumoavasti.
Tykkkään usvasta ja sateesta.
Tykkään tehdä tätä listaa ja lopettaa sen Johannan kuvaan, jolle annoin nimen Kaipuu jonnekin...
Tykkään elämäni tunnuslauseesta, joka on Armi Ratialta: "Ainoa todellisuus on uni. Ainoa voima on rakkaus. Ainoa velvollisus on kauneus." Rakastetaan siis yli varojemme - Tommyn muistolle♥
Minulta on meinannut järki lähteä, kun talitiaiset ovat hakanneet jo monta viikkoa meidän vanhoja, mutta vielä hyviä markiisejamme aamuvarhaisesta tunteja. Olen aloittanut lintujen ruokinnan, mikä kyllä ajankohtaan jo sopiikin, mutta sekään ei ole noita tarmokkaita markiisien hajoittajia pidätellyt.
Eilisessä Keskisuomalaisessa olikin sitten Hannu Kauhasen juttu Talitiaiset ovat tutkijoita. Jutussa haastateltiin useita asiantuntijoita, jotka olivat jotensakin erimieltä, miksi etenkin talitiaiset nakuttavat tähän aikaan vuodesta kaikkea mahdollista. Vaihdellen oltiin sitäkin mieltä, että kyseessä olisi hyönteisten etsintä, mutta mielestäni vaikuttavin lausunto tuli ekologian lehtorilta, tohtori Esa Lehikoiselta Turun yliopistosta, joka ei usko siihen, että lintujen syksyisen käyttäytymisen syynä olisi nälkä.
- Ruokapula ei ole varmastikaan päällimmäinen syy. Tiaiset tekevät tätä myös yltäkylläisen ja monipuolisen ravinnon äärellä, Lehikoinen sanoo.
Lehikoinen lähtisi arvuuttelemaan todelliseksi syyksi (tali)tiaisten tutkimiskäyttäytymistä.
- Ensimmäisenä syksynä tinttien on syytä oppia tuntemaan niin ravintokohteensa kuin niiden lymypaikatkin mahdollisimman hyvin. Ravinnon löytäminen nälän tyydyttämiseksi ei ole ensisijaista, vaan etsintäkäyttäytymisen kehittyminen.
Lehikoinen muistuttaa, että tämä omituisten paikkojen koputtelu ja vahingoittaminen vähenee syksyn myötä.
- Jos ravinnon niukkuus olisi pääsyy, pitäisi kai käydä päinvastoin, hän sanoo.
No, meillä on nyt avattu jälleen kymmenen tähden talviravintola niin linnuille kuin oraville. Lintujen talviruokinnan yleisohje on aloittaa se lokakuun loppuun mennessä ja lopettaa vasta huhtikuun lopulla. Näin siis Suomessa.
Joskus on kuultu sanottavan, että lintujen ruokintaa ei voi aloittaa ellei ole varma, voiko sitä jatkaa katkeamatta koko talven. Toisethan matkustavat esim. etelään talvella viikoiksi. Talviruokinnan voi silti aloittaa, vaikka tietäsi olevansa talvella viikkoja poissa, jos asuu taajamassa, missä todennäköisesti on muitakin lintujen ravintoloita auki. Sen sijaan haja-asustusalueella, linnut ovat hätää kärsimässä ja nälkään kuolemassa, jos aloitettu talviruokinta katkeaa.
Lintujen ruokinta on antoisaa, sillä samat linnut pesivät sitten pihapiirin pöntöissä keväällä ja ovat puutarhurin parhaita torjuntakeinoja vaikkapa kirvoja vastaan. Minulle tästä on tullut nyt hieman haastavampaa, sillä arka herra Närhi on tullut jälleen esiin metsän pimennosta ja pihapiirissämme talvehtii nyt myös mustarastaspariskunta. Haukka istuu välillä parvekkeen kaiteella ja katselee minua ikkunan läpi...
kuva Pekka Mäkinen
Pöllöistä on niin hyötyä kuin hupiakin. No mitä hupia?, joku kysyy. Katso tätä kuvaa ja mieti, miltä tuntuu: alkaako itkettää vai tuleeko mukavasti huvittunut olo;-)
Kerran puutarhastamme löytyi siivestään vairioitunut pöllö. Se tapahtui talvella ja myöhään illalla. Soitimme henkilölle, jonka tiesimme pitävän loukkaantuneiden petolintujen hoitolaa. Hän lupasi tulla noutamaan linnun aamulla, mutta siihen asti meidän piti selvitä. Saimme ohjeet, joissa sitten hyväksi avuksi oli edesmenneen hamsterimme häkki. Mutta miten meni yö, sillä pöllöhän on yöeläin. Seurasimme kuinka lintu katseli meitä ja tuntui kääntelevän päätän täysin ympäri hyvin arvostelevan näköisenä. Lumimies pääsi muutaman tunnin kulutta petiin, mutta minä valvoin pöllön kanssa seurustellen koko yön. Tässä kohtaa haluan muistuttaa, että pöllöä pidetään viisauden symbolina;-) Aamulla viirupöllömme sitten lähti petolintuhoitolaan ja saimme aikanaan puhelinsoiton, jossa ilmoittettiin, että 'tänään teidän pöllö lensi terveenä vapauteen'.
S. on biologi, joka pitää kiinnostavaa luontoblogia. Hän on ennenkin postannut, miten tornipöllöjä käytetään biologiseen hyönteistorjuntaan Israelissa. Nyt hän kertoo siitä lisää ja myös eräästä pöllöihin liittyvästä uudesta maailmanennätyksestä. Kiintoisaa luontotietoa löydät täältä.
Sinä et koskaan saa niin hellyyttä
et koskaan niin kuin lumisateelta
tuhansia tuhansia hetkituhansia
- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
Syysusvien kahleet katkes,
kesä vankinsa vapahtaa:
Jo pilvien saumat ratkes,
lumihahtuvat putoaa!
Läpi ilman ne keinuvat hiljaa
yli martaan, aution maan.
Miten valkoista huurreliljaa
sydän rauhaton kaipaakaan!
Miten autuas onkaan antaa
lumen viileän vilvoittaa
sitä otsaa, mi vielä kantaa
suven muistoa polttavaa.
- Kaarlo Sarkia -
Kootut runot (WSOY 1976)
Vuoden 2009 kaunein kirja!
Lumella on niin paljon erilaisia nimiä, että tuskin rakkaimmallakaan lapsella. Niin innoittava se on, sekä ihmisille että etenkin luonnolle. Lumi suojaa kasveja ja monia metsän eläimiä.
Kukapa ei tuntisi nuoskaa, vitiä, räntää, sohjoa, pyryä ja tykkyä. Luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka; niin rakas lumi on ihmiselle.
On se antanut nimensä myös tutulle satuhahmolle, Lumikille.
Lumi syntyy jääkiteistä kylmissä sadepilvissä yläilmoissa. Lämpötila voi olla jopa 40 miinusastetta.
Sanotaan, että kahta samanlaista hiutaletta ei ole. Ne ovat kuin ihmiskasvot, itse kullakin omansa. Niistä lapset tekevät enkelinsä, talviset linnansa ja lumipallonsa.
Taivas tarjoaa tämän riemun, taivas, ja yksin se.
Olen nyt valinnut vuoden kauneimmaksi kirjaksi luontokuvaaja Hannu Hautalan ja toimittaja Tuomo-Juhani Tapion Ensilumen (First Snow, Minerva, 2009) Toivon, että minua ei pidetä jäävinä nimeni takia ;-) Kirjan alkusanat, kuvatekstit ja loppuyhteenveto ovat myös englannin ja venäjän kielellä.
I have now chosen the most beutiful book of this year nature photographer Hannu Hautala’s and editor Tuomo-Juhani Tapio’s book First Snow (Minerva, 2009). I hope they aren’t think I’m disqualified because of my name;-) The book is in Finnish but has a foreword, captions and summary in English and Russian.
Tässä myös joulun suosituin lahjakirja hänelle, jolla on jo kaikkea. Kauneutta ja luontoa ei voi koskaan olla liikaa. Kirja vaeltaa lumessa järkyttävän kauniin kuvin, jota teksti myötäilee. Kuvat vievät, teksti taipuu. Koemme hiiren hypyt hangella, joutsenten lähdön, taivaan tulet, lumen synnyn, tilhen hutikan, Olga-neidin lumen, lumienkelin ja monta muuta lumen ihmettä. Linnut ovat edustettuna kuukkelista töyhtötiaiseen ja mitä kuvia! Jos vanha kameramme tottelee laitan myöhemmin täältä kuvan tai kaksi. Likemmä joulua sitten…
Vuoden kauneimmaksi kirjaksi valitusta on ikävä mitään valittaa, mutta vaikka tilhi ja pihlajanmarjat ovat kauniita, niin kanneksi olisi ehkä kannattanut valita kuva, jossa kuuraiset heinät. Haluan tuollaisen seinän! Tai: kuva, jossa karpaloita lumessa. Viime mainittu kuva olisi palvonut valkealla pohjallaan kirjan lumen henkeä. Minua on aina kiehtonut valkea lumi ja sen päällä, kuin sydänverenä punaiset, hekumalliset, ylikypsät karpalot, jotka vain odottavat nauttijaansa…
Ensilumen aikaan voi kokea myös sinisen hetken. Se syntyy heti auringonlaskun jälkeen ja värjää koko maiseman niin syvällä sinisellä, että sellaiseen ei pysty paraskaan maalarimestari.
Revontuletkin alkavat rätistä ja kulkea taivaalla. Ne eivät viihdy kesäajassa, taivaan villit ja huojuvat liekit.
With the first snows comes the magical blue moment immediately after sunset that paints the whole of the landscape a shade of blue so deep that not even the best artist could copy it.
The Northern Lights begin to sizzle and dance across the sky. Summer is not for them – these wild, leaping heavenly flames.
Minä teen joka talvi lumienkeleitä ja lumiukkoja. Lumi on suuri ihme kaikille!
I make every winter snow angels and snowmen. Snow is the great miracle and fun for everybody!
Tein jokin aika sitten arvostelun Ros Wynne-Jonesin kirjasta Sade lankeaa (Something is Going to Fall Like Rain, LIKE 2010, suomennos Einari Aaltonen). Kun luin kirjaa tuli tunne, että kaikkien pitäisi lukea tämä. Nyt Susa on tehnyt aivan mahtavan arvostelun samasta kirjasta. Lue se täällä.
Kävimme Susan kanssa keskustelua kirjasta ja siitä, miten voimakkaasti tähän väistämättä eläytyi. Lukijalle sade lankesi ehdottomasti ennen kuin punaiseen kuivaan hiekkaan.
Veikkaanpa, että kun kirjabloggaajat valitsevat vuoden parhaita kirjoja, niin tämä kirja on listoilla kaikilla heillä, jotka ovat kirjan lukeneet.
Mitä useampi kirjan lukee, sen vähempi on niitä ihmisiä, jotka ihmettelevät: "Mikä ihmeen Darfur?" Tieto lisää tuskaa, mutta joskus se on välttämätöntä niin epäkohtien korjaamiseksi kuin oman tajunnan kirkastamiseksi. Kaikilla ei ole niin hyvin kuin meillä on!
Minun arvosteluni löytyy täältä.
Lumoavaa Syntymäpäivää, Tuure♥
Voisin tässä alkaa muistella monenmoista, mutta yritän nyt pidättäytyä. Silti en voi mitenkään unohtaa sitä tapausta, mikä liittyi Herta Müllerin Sydäneläimeen. Olitko sinä niin osaton syvään kärsimykseeni, kun jotenkin annoit minun ymmärtää, että teet samasta kirjasta arvostelun jo seuraavaksi aamuksi. Saatoinko minä ymmärtää niin väärin ja sitten valvoin koko yön kirjoittaen tuota hemmetin arvostelua veren maku suussani täysin tietämättömänä, että teetkin sen vasta myöhemmin Scriptoriin. Tällä iällä valvominen ei kaunista, mutta tulipahan panostettua. Olet kovin sparraajani!
Ja kiitos runoistasi, joita olen saanut julkaista ja levittää eteenpäin. Huomasit varmaankin, että eräs runo puuttuu sarjasta, se on vasta tulossa Lumikarpaloon, eikä siksi vielä mukana. Ylitse kaiken kiitän sinua loistavista kuvistasi, joita ilman tuskin selviäisin melkein ollenkaan. Olet loistava kuvaaja. Taiteellinen kuvatajusi on ylivertainen! (Tuuren runoja, kirja-arvosteluja sekä kuvia, löytyy täältä.)
Tiedän, että teen runsaasti kirjoitusvirheitä, sillä ajatukseni kulkee kuin sula laava. Onneksi Marcel Proust on myöntänyt suhtautuvansa lempeästi "kirjoitusvirheisiin" ja hän käytti eräässä kirjeessään merkillistä ja kaunista ilmausta: "Jokainen kirjoitusvirhe on himon ilmaus..." No, minä haluan heti muuttaa tuon viimeisen sanan intohimoksi, joka on laajempi käsite. Jos on kova intohimo moneen asiaan ja palaa tulena, niin toki syntyy virheitä. Tosin kukaan muu kuin sinä ei ymmärrä oikolukemattomia sähköpostiviestejäni: kirjoitan sanan alun, seuraavan lopun, välistä puuttuu kaksi sanaa, kirjaimet ovat väärässä järjestyksessä...ja ikinä et ole valittanut, et sanonut, ettet saa selvää, et pyytänyt korjaamaan. Kiitos, että saan kirjoittaa sitä siansaksaani, näppishäiriökieltäni ja ymmärrät sen.
Tänään on Sinun, Lokakuun Nuoren Miehen Syntymäpäiväsi. Rakastat lokakuuta, etkä suotta. Vielä syksyä parhaimmillaan. Olet lähdössä Tukholmaan synttärimatkalle. Toivotan sinulle mahtavaa reissua ja rentouttavaa syyslomaa. Jos sait sen synttärilahjan, jota olit toivonut, kerro ihmeessä se blogissasi. Se on niin upea asia, että sitä et voi salata!
Käyt samaa koulua kuin Mika Waltari aikoinaan. Valmistut ylioppilaaksi samasta kuuluisasta opinahjosta. Takuulla haluat saada häneltä muutaman hyvän neuvon ohjeeksi ja menestykseksi;-)
♥:lla Leena Lumi
Vain yhden neuvon antaisin. Kunhan nyt aikanaan saat julki sen siunatun esikoisteoksesi ja todistetuksi itsellesi että olet oikea kirjailija, niin älä tyydy pieniin aiheisiin. Kirjallista näpertelyä on ihan kylliksi. Totta kai jaloja korujakin tarvitaan ja kauniilla turhuudella on oikeutuksensa myös kirjallisuudessa, sehän tekee elämän elämisen arvoiseksi. Mutta tartu sinä moukariin ja tao omaa aikaasi kuin hehkuvaa rautaa. Älä pelkää suuria aiheita, sillä ihminen kasvaa oman työnsä mukana. Ole rohkea. Sinulla täytyy olla uskallusta myös epäonnistua. Jopa uljas epäonnistuminen vie sinua paremmin eteenpäin kuin helppo pieni voitto. Ennen kaikkea, älä masennu, älä katkeroidu, älä koskaan vihaa ihmistä.
- Mika Waltari -
Kirje nuorelle kirjailijalle/ Ihmisen ääni
Totta on: Runoilija voi elää Suomenmaassa, mutta miehuutensa parhaina vuosina hän kuitenkin tavallisesti havaitsee, että hänen sittenkin on helpompi kuolla.
- Mika Waltari -
Aiotko kirjalijaksi
Kun nuorukaisena väsyin Baudelairen kielen vaikeuteen, kävelin Montparnassen hautausmaalle ja nukuin tunnin tai pari hänen hautapatsaansa äärellä nuoruuden ja anisjuomien säpsähtelevää unta. Se oli mielestäni kunnianosoitus suurelle runoilijalle.
- Mika Waltari -
Pilvet, ihanat pilvet/ Ihmisen ääni
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)
kuvat Runotalo
nimesi on vaaleanpunainen
olet kuin japaninpuu
vaaleanpunainen kirsikka
oksasi ulottuvat minun
maailmaani
tuuli tiputtaa kirsikat
hellästi maahan
maa kukkii suurinta loistoa
kauneuttasi
♥♥♥
hiljaisesti kysyn,
mikä sinulla on
tahdon antaa palan
puutarhaani sinulle,
pienen kentän,
nurmikon
voisinko olla
aurinkosi,
kastelukannusi?
♥♥♥
oletko tarkoituksella hiljaa?
menetys jo soi ajatuksissani
katson kuuta ylhäällä
se tulee lähemmäksi,
loittonee päivä
oletko mennyt?
jos olet, kerro se
iäksi joudun vaikenemaan
- Tuure Niemi -
kuva Tuure
Sinä, Lukijani!
Sunnuntaiehtoo putoo ja uusi viikko tekee tuloaan. Ilmassa on talven tuoksua ja äsken kauppapuutarhalla käydessä kaipasin jo käsineitä, sillä tuuli oli kylmä, kylmä...Blogissani kukkivat kaikki kukat villeinä, joten ensi viikolla olemmekin sitten jo sodan haavoittamassa lapsuudessa. Soitin aiheen tiimoilta myös äidilleni, sillä hänen kotinsa jäi aikanaan pakkoluovutettuun Karjalaan. Aihe on valmis vasta loppuviikosta, sillä hidastan nyt tietoisesti tahtia ja parin viikon sisällä saanemme lukea blogistani enemmänkin tästä tahdin hidastamisesta ja siitä, että joka junaan ei tarvitse nousta.
Kerrankin odotan marraskuuta, jolloin ajattelin olla vieläkin hitaampi. Ehkä minusta on tulossa vaihtolämpöinen eläin;-) Aion ostaa yhtä aivan ihanaa, pehmoista villalankaa ja alkaa kutoa. Kutova nainen rauhoittaa miestä, olen lukenut jostain. Marraskuussa myöskään puutarha ei vaadi enää mitään. Täydellinen talven taika putoaa ja elämään tulevat kaakao, pehmeät fleece-huovat, villasukat, kynttilät, hämäränhyssyt, elävä tuli leivinuunissa harva se päivä, ensimmäiset joululahjat kääriytyvät, välikatolla Feetu kollaa ja lintujen talvisyötön voi aloittaa nyt.
Ensi viikko on sirpaleinen, mutta paljon aivan erilaisia asiota tuon tarjolle. Toivottavasti viihdyt kanssani laidasta laitaan, kirjasta kirjaan, runosta runoon, arjesta juhlaan, ilosta vakavaan, pimeästä valoon...Elämä on kuitenkin se riepumatto, jossa ne kirkkaat raidat eivät erotu ilman niitä tummia.
Vahvaa tulevaa viikkoa!
♥:lla Leena Lumi
ne me quitte pas
