keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Kevättalvea!

Kevättalvi ei ole ikinä tylsä, sillä aamulla herätessä et tiedä heräätkö lumipyryyn vai aurinkoiseen kevään hipaisuun, jossa voi olla jo ripaus lounatuulta...Pidän talvesta ja syksy on suosikkivuodenaikani. Silti siitä väistämättä antautuu jo maaliskuulla joillekin kevään houkutuksille, vaikka lunta ainakin meillä on yltä kyllin. Aamulla linnut lauloivat jo kevättä, mutta sitten on vielä tulossa päiviä, jolloin ne lennähtävät läpi lumipyryn kiitollisina nokkimaan talia ja syömään siemeniä. 

Minua alkoi kevät nyt kutsua aivan epätavanomaisella jouluruusulla, joka on uutuus Saksasta. Heti kun ystäväni lähetti minulle tämän Baldur-Gartenin uutuuden kuvan, minäkin halusin. Toivottavasti tänä vuonna mikään eläin ei laita näitä suuhunsa! Viime vuonna olimme kotilovapaita kiitos parin meillä kolmisen viikkoa viihtyneiden sorsien. Uros toi puolisonsa meille rauhaan lepäilemään ja lähti pesäntekoon. Hänen palattuaan alkoivat kulkea pitkin poikin puutarhaa ja lehtoamme syöden ahkerasti jotain eli mitä ilmeisemmin kotiloita. Sitten lepäsivät ja levättyään polskuttelivat kalliomme lintulammikoissa.  Ruokalevon jälkeen taas syömistä ja yöksi hävisivät omille teilleen. Oi mikä onni heidän vierailunsa olikaan! Kun olen tätä muille kertonut, on heillä herännyt ajatus muutamista ankoista...Siis tämä värikimara, joka ei ole tyypillistä minua, veikin nyt lujaa. Koska pussissa on kolme 'Knollenia' olen valinnut jo paikatkin ja menevät kaikki nyt vähän sinne sun tänne eli testaan samalla jouluruusun sielunelämää. Olisi niin kiva saada jouluruusut viihtymään pysyvästi. Yhden päätin jopa suojata sellaisella häkkyrällä eli jos kyseessä onkin ristihuulten herkku, eivät pääsekään nyt jouluruusuilla herkuttelemaan.

Sitten vanhat tutut tetenarsissit. Ostan näitä ihan ensimmäiseksi, sillä kestävät hyvin kasteltuna pakkasta ruukussa -10 asteeseen saakka. Voin hyvinkin ostaa sisälle ja kun kukat ovat kukintansa kukkineet, istutan ne maahan rinteeseen joka ensimmäisenä maata näyttää. Istutuskastelu ja siinä se oli. Seuraavana vuonna kukkivat ilman mitään vaivannäköä ja ainakin vielä vuosi vuoden jälkeen.

Olin kirjoittanut näihin, että olisivat kukkineet jo maaliskuulla...Voikohan olla tottakaan. Nyt on näiden rinne ainakin ylenpalttisen lumikerroksen peitossa. Muistan viime vuonna minne yllätyspaikkaankin laitoin suuresta, laakeasta ruukusta eli jaoin. 

Pienemmät nostan suoraan istutuskuoppaan seuraavaa kevättä odottamaan. Kyllä näiden lehdistä näkee, että ovat pakkastakin saaneet, mutta hyvin kukkivat.

Tästä se lähti...Tetenarskut ja yllätys, myös helmililjat, ovat kaikkensa pääsiäisenä sisällä antaneina, seuraavan kevään puutarhailo!

Tottakai valkoinen jouluruusu on kaunehin, mutta nyt vaihtelu saa virkistää!

Tämä kukki etupihalla kauan marras-joulukuulla...Jouluruusu on huono viihtymään sisällä, joten sitä en enää edes yritä.

kevättalven kukkaterveisin
Leena Lumi


lintukuva Pekka Mäkinen



*****

Vielä ei olla huhtikuussa, mutta meni tunteja löytää nämä tetenarssien kestävyyskuvat (huhtikuu 2019), koska jutun nimenä oli: Huhtikuu on kuin petollinen rakastaja, se tulee mairein huulin hunajaisin...


Huhtikuu tuo petollinen rakastaja. Se tulee mairein huulin, hunajaisin valoin, lupauksin. Se lämmittää sinua, lupaa taivaalta kuut, tähdet ja uinnit pitkin kuunsiltaa. Jääurkujen soittaessa olisimme jo lipumassa avioliiton satamaan...(LL)


Juot maljan tarjotun, maistat meren ja suolan kyynelten. Aavistat vaaraa. Hunaja kiteytyy jääpuikoiksi, valat kohmettuvat, sydämesi jäätyy: Missä on pedonsilmäinen armaani? Etkö kuule, etkö kuule? Jääurkujen soittaessa hän jo kiiruhtaa toiseen satamaan. Uusiin puutarhoihin.(LL)


Huhtikuu kuukausista julmin, kuukausista hellin! (LL)

lauantai 13. maaliskuuta 2021

Gustaf Skördeman: Geiger

Katso, että muutat mielipidettäsi sillä siunaamalla, kun puolue tekee niin…Tarvitset vihollisia, et ystäviä, jotta vaikutat itse luotettavalta.

Heidän ei pidä koskaan löytää minkäänlaista halkeamaa julkisivustasi.

Sinun pitää uskoa aatteeseen itse.

Kätke totuus syvälle pieneen sopukkaan, jonka voit lukita. Älä sydämeesi, sillä sydän voidaan aina tiirikoida auki.

Kätke se aivojesi takaosaan niiden salaisuuksien taakse, joita häpeät eniten. Joita et ikinä kertoisi kenellekään. Kaiken kantamasi häpeän ja syyllisyyden sekä sen taakse, josta et milloinkaan voi puhua, kuolisit mieluummin kuin kertoisit siitä. Pieni kova totuuden siemen.

Gustaf Skördemanin esikoisteos Geiger  (Geiger, Minerva Crime 2021, suomennos Katarina Luoma) on monipolvinen vakoiluromaani kylmän sodan vuosilta. Tarinan päähenkilöiden liitto niin sodassa kuin rauhassa, on sinetöity kolmekymmentä vuotta sitten, joten suloinen rauha makaa koko Ruotsin kuuluisan televisiosuosikin Stellan -isän kodissa Brommassa. Stellan on jo kahdeksankymmentäviisivuotias, mutta pää on terävä kuin partaveitsi.  Aikuiset tyttäret Lotta ja Malin käyvät tervehtimässä vanhempiaan heidän kauniissa kodissaan, joka aivan pursuaa muistoja. Isä vietti heidän lapsuudessaan paljon aikaa puutarhassa, vaikka heillä oli myös palkattu puutarhuri. Puutarhavaja oli kuin isän pesä, jonne tämä pakeni milloin kuumuutta, milloin tyttöjen melua. Perheellä oli siivoja Jane ja tällä tytär Sara. Jane ja Sara saivat asua yhdessä rannan rakennuksista ja koska Sara oli tyttöjen ikäluokkaa, heistä tuli ystävät. Vai tuliko? Nyt aikuisena hän miettii, miten vähän tytöt ehkä hänestä perustivatkaan, palvelijan tytöstä. Kun syksy koitti ja koulut alkoivat, tytöt unohtivat Saran aina seuraavaan suveen asti. Sara Nowak työskenteli Tukholman poliisin prostituutioryhmässä, kun Brommassa tapahtui rikos. Sara alkaa omapäisesti tutkia tapausta perustellen sen perheen monivuotisella tuntemisella. Mitä enemmän hän käy Brommassa, sitä enemmän muistikuvien satumaisuus alkaa särkyä ja hän joutuu kohtaamaan oman itsensä niin pahassa kuin hyvässä, samoin Saran ja Malinin ja etenkin oman äitinsä Janen, jota he huutelivat ’Cleaning Lady!’ kun tahallaan sotkivat paikkoja. Vain Stellan ja hänen vaimonsa Agneta tuntuivat säilyvän muistikuvien mukaisina. Vanhat albumit paljastivat, miten hauraita muistomme voivat olla ja miten paljon elämä on voinut huijata.

Mitä selväpiirteisimmin menneisyys hahmottui, sitä häilyvämmiksi muuttuivat nykyhetken ääriviivat ja sitä epätodellisemmalta oma elämä tuntui. Elikö hän tosiaan nyt? Vai silloin?

Ikävästi mieleen tuli myös se, miksi hän todellisuudessa oli halunnut juuri Martinin. Oliko syynä se, että hän sai vietyä yläluokkaan kuuluvilta ystäviltään, etenkin Lotalta, jotakin tärkeää? Hän voitti saaliin, joka nyt kuorsasi sängyllä leuka kuolassa. Ei mikään hurmaava näky. Martinin puhelin piippasi ja Sara pyyhkäisi näyttöä. Multimediaviesti. Viesti, jonka jälkeen Saralle aukeni oma hyväuskoisuutensa…

Skördeman tekee hyvää työtä aloittaessaan idyllistä, jossa tapahtui tragedia. Näin luodaan pohjaa ymmärtää niitä moniselkoisia suhteita, joista kylmä sota koostui. Agenttien salanimet, koko homman koodi, mitä ihmettä on tapahtumassa kolmenkymmenen vuoden kulutta ja mitä Saksassa sijaitseva Fulda tähän kuului? Neuvostoliiton sinne tänne ujuttamat agentit, joille oli luotu uusi elämänhistoria. Tatuoitu se heihin niin, että uskoivat itsekin olevansa mitä sanottiin, kunnes tietty koodi aukaisi toiminnan. Mukaan Stellan -sedän kutsuille oli otettu Ruotsin merkkinimiä aina pääministeristä viihdyttäjiin asti. Sarakin oli saanut kokea kutsujen kiihkeän, kuin odottavan tunnelman, kunnes heidät oli tyttöjen kanssa määrätty nukkumaan. Juhlat kestivät auringonnousuun ja aina alkoi uusia. Selvää oli, että korkea-arvoisia vieraita kestittiin hunajaisilla herkuilla. Sopimuksia syntyi. Uusia pommin rakentajia. Vieraita oli niin entisestä DDR:stä kuin Neuvostoliitosta ja he kaikki sulautuivat ruotsalaisen yläluokan hauskanpitoon viimeiseen pisaraan asti.

Kaikki nämä alkukantaset pedot, jotka näkivät nuoret naiset pelkkinä käyttöesineinä. Itsensä alfauroksiksi julistaneet miehet olivat täysin sukupuoliviettiensä vietävissä ja piilottelivat sivilisaation ja menestyksen ohuen lakkakerroksen alla. Muutaman minuutin nautinnon tähden he tuhosivat nuoren ihmisen elämän. Pitivät sitä oikeutenaan. Empatian puute oli perinpohjaista.

Juoni on rakennettu perässä pysyttäväksi, sillä sidoksena toimivat lopulta kuitenkin kaiken politikoinnin keskellä henkilökohtaiset tunteet. Pysäyttämätön jano kostoon. Sara on jutun keskiössä, joten seuraa häntä. Pysyt linjalla. Kenen kohdalle osuikaan odottamattomin? Kuka itki pimeässä ensikertaa vuosiin ja miksi?

*****

Dekkarit Leena Lumissa

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Naisen kuva


 Hänen on kyettävä miellyttämään.

Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi.
Se on helppoa, mahdotonta, vaikeaa, yrittämisen arvoista.
Hänen silmänsä ovat tarpeen vaatiessa, joskus siniset, joskus harmaat,
mustat, iloiset, syyttä täynnä kyyneleitä.
Hän makaa miehen kanssa kuin olisi kuka muu tahansa,
ainut maailmassa.
Hän synnyttää miehelle neljä lasta, ei yhtään lasta,
yhden lapsen.
Naiivi, mutta pärjää parhaiten.
Heikko, kantaen harteilla kaiken.
Hänen päänsä ei ole terävä kuin partaveitsi,
siksi hän säilyttää sen.
Hän lukee Jaspersia ja naistenlehtiä.
Hän ei tiedä mikä on ruuvien käyttötarkoitus ja rakentaa sillan.
Hän pitää kädessään siipeen haavoittunutta kyyhkystä,
kaukomatkaan säästämiään rahoja,
lihaveistä, käärettä ja votkalasia.
Minne hän kiiruhtaa, eikö hän ole väsynyt.
Ei toki, vain hieman, hyvin väsynyt, ei se haittaa.
Joko hän rakastaa miestä, tai sitten hän on itsepäinen.
Myötä, vastamäessä, luoja paratkoon.

- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

lauantai 6. maaliskuuta 2021

Koskelan uhrin ja Vilja Eerikan muistolle, sille että...

Koskelan uhrin ja Vilja Eerikan muistolle. Sille että ei enää yhtäkään uutta uhria. Ei vuosien piilotettua kärsimystä. Vaiettua kauhua seuraavasta päivästä, seuraavasta hetkestä. Vastuu on meidän kaikkien yhteinen. Ei ole lupa kääntää päätä pois. Ei ole lupa ohittaa. He kärsivät kauan. Eikö edes yksi. Joku. Nähnyt. Kuullut. Aavistanut. 

On allain avaruus ja
tähtipolku kauas vie.
On toinen maailma,
on hämärän tie.
On tähtiaika uus
ja taivaansini määränpää,
kun pilven portaisiin 
vain kevyt jälki jää.

- H.Blake -    (suom. T.Sammalkorpi)
kuva Seppo Heikkinen, Suojelusenkeli 4.3.2021

keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Leena Lumi kirjablogia jo 12 vuotta eli arvonta!




Leena Lumi blogi täytti ystävänpäivänä 12 vuotta olimme silloin viettämässä Lohjalla nuortemme luona helmikuun joulua. Niinpä perinteinen synttäriarvonta vakituisille lukijoilleni tai sellaisiksi ryhtyville alkaa nyt ja päättyy su 21.3. klo 12. Liittyminen lukijaksi on ilmaista. Koska haluan palkita lukijauskollisuutta, tarkistakaa ennen osallistumista kohdasta Lukijat, oletteko mukana ja millä nimellä.

Palkintona arvotaan kirjoja, jotka saatte valita voittajajärjestyksessä alla olevasta listasta. Kirjat ovat kertaan tai kahteen siististi luettuja, Suurin osa on uusia ja mukaan voi tulla lisääkin, jos vain ehdin lukea. Ensimmäiseksi tullut saa valita ensin, toiseksi tullut toisena etc. Toivon jokaisen seuraavan su 21.3. onko yksi voittajista ettei jono seiso. Loputtomasti ei odotella, vaan jono nytkähtää nopeastikin seuraavalle eli älkää osallistuko ellette jaksa kurkistaa tulosta. Miten minä sitten tunnistan teidät? Antakaa s-postinne ja hyvin aktiivinen usein postaamanne blogi. Ilman yhteystietoja ei voi osallistua. 

Ellette itse halua kirjoja, käyvät hyvin lahjoiksi, tuliaisiksi etc. Äitienpäiväkin on ennen kuin huomaammekaan. Ja alla sitten valittavia:


Vanessa Springora: Suostumus   varattu!

Sanna Tahvanainen : Kirsikoita lumessa

Mattias Edvardsson: Hyvät naapurit

Nina Honkanen: Pohjakosketus


Paula Ritanen-Närhi: Unelmia puutarhasta

Anna Ekberg: Kadotettu Nainen

Annamari Marttinen: Häiriömerkintä

Emma Rous: Täydelliset vieraat

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

Harriet Tyce: Veriappelsiini

Siina Tiuraniemi: Jäämeri

Jenna Kostet: Linnunluisia


Anna Jansson: Katoavat jäljet

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita   varattu!

Elisabeth Strout: Kaikki on mahdollista  varattu!

Katja Kaukonen: Saari jonne linnut lentävät kuolemaan

Siri Hystvedt: Muistoja tulevaisuudesta

Fiona Barton: Epäilty


Krista Launonen: Ofelian suru   varattu!

Stina Jackson: Erämaa

Linda Peltola: Viherpuutarha 

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani

Peter James: Totuuden kirous

Immo Pekkarinen: Hyväksy kaikki


Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Kirsti Ellilä: Tuntemattomat

David Grossman: Kun Nina sai tietää

Helena Steen: Paikka hyvässä perheessä


Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi

Philip Roth: Mieheni oli kommunisti

Herman Koch: Pormestari

Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Sanna Ryynänen: Meri Genetz Levoton sielu

Karen Cleveland: Totuuden tuolla puolen

Kristina Ohlsson: Korkein tarjous kuolemasta

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet


Joyce Carol Oatess: Elämäni rottana

Villy Lindfelt: Miltä tuntuu tappaa

Katri Vala, Sinikka Hautamäki: Onnen lupauksia  varattu!

Tommy Tabermann: Olisipa kaipaus viiniä


Jenny Erpenbeck: Päivien loppu

Jane Harper: Luonnonvoimat Viisi lähtee, vain neljä palaa

Ulrica Nordström: Samettinen sammal puutarhassa ja ruukussa

Ulla Salo ja Pertti Salo: Pihan perinnekasvit  nid.

Annette Hess: Tulkki

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet

Antti Tuomainen: Jäniskerroin

Håkan Nesser: Vasenkätisten seura

Harriet Tyce: Kaikki valheesi

Staffan Skott: Romanovit - Keisarisuvun kohtalo


Lisa Jewell: Joka askel jonka otat

Karoliina Suoniemi: Tehdaskaupungin lapset

Pierre Lemaitre: Tuhon lapset

Gustaf Skördeman: Geiger  

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet  


Iloista arvontaa ja nautitaan kun vielä satoi lunta♥ Viime vuonna tetenarskut kukkivat puutarhassa jo 22.3.! Kaksitoista vuotta jo...Alkaa vähän tuntua, kun edelleenkin vain yöt tuovat täydellisen keskittymisen.

Kiitos teille kaikille innokkaasta seurastanne jo vuosien ajalta♥

Huomaattehan, että kommenttinne eivät näy, jos en ole paikalla eli blogissani on kommenttivalvonta. Jos vain istun tässä, jää lukematta, liikkumatta, kevään ensimerkit huomaamatta. Jos on jotain kysyttävää, niin s-postini on leenalumi@gmail.com

Love
Leena Lumi

PS. Tänään 4500 tekstiä!!!!

sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi


Siellä missä minä haaveilin olevani, oli luistelijoita järvellä, kahvia termarissa, appelsiineja. Luulajassa näin uudestaan jäänsärkijät, joille olin heiluttanut hyvästit Tukholmassa. Kuinka minä kestän? Suren. Jatkan yrittämistä. Lasken askelia. Lumi oli ollut maassa kuukausia. Heitit huomenlahjan minulle kuin koiralle. Ehkä se oli ensimmäinen merkki. Tämä päivä maistuu raudalle. Me tiedämme olevamme yksinäisiä. Lapset tulivat perä perää. Heille ei saa tapahtua mitään pahaa. Heidän kätensä kurottivat taivaaseen. Me poimimme tähtiä. Tiskasimme. Söimme toinen toisemme. Meidän unelmamme surivat alkuperäänsä. Me unohdimme antaa toisillemme tilaa. Pelkäsimmekö me kuolemaa? Kyllä, mutta enemmän me pelkäsimme elämää.

Ruotsalaisen Linda Boström Knausgårdin Lokakuun lapsi (Oktoberbarn, Like kustannus 2021, suomennos Petri Stenman) tuli minulle lupaa kysymättä. Se tökkäsi samalla herkästi ja lujaa. Se ravisutti minua ja yritti aliarvioida kirjoitusjumiani, johon olin uponnut kuin suohon. Kirja toisensa jälkeen vain puudutti minua, kunnes kohtasin Lindan. Ohut, mutta ei ’ohut’ kirja. Taas kerran vahva teos vain 190 sivulla. Tähän ei ole mitään lisättävää. Ei mitään pois otettavaa.

Lindan kieli on musiikkia. Kuulen jääurut. Kaisla saa talvikaulustaan kokien joka hetkellä kilahduksen, jota ei ole toista samanlaista maailmassa. Se toistuu ja toistuu, kunnes hiljaisuus. Se on Lindan kieltä. Hän kirjoittaa minä -muodossa. Tehot nousevat päähäni. Hän on avioliitossa kuuluisan kirjailijan kanssa, on itsekin kirjailija ja neljän lapsen äiti. Unessa istun Lindan kanssa kahvilan nurkkapöydässä ja hän kertoo enemmän heidän avioliitostaan. Yksityiskohtia. Mistä oikeasti alkoi murtuma? Sellainen kiinnostaa minua lukijana. Olen sitä sorttia, että sitä ollaan tähtiin kirjoitetussa suhteessa tai ei olla. He olivat. Miksi siis ero? Ei miehesi olisi saattanut jättää sinua ahdistuksesi ja levottomuutesi takia. Ei siksi, että aallot kerta kerran jälkeen iskeytyivät sinuun, murtuivat vasten päätäsi. Ei edes pelon ja imun takia. Pohjaimu on vaarallista, mutta tarvitsit vain rakkaasi ja lapsesi. Et yksinoloa. Usko minua, tiedän mitä tarkoitat:

Masennuksen jähmeä pimeys, sen tyhjyys ja valveilla oleva kuolema, se minua odottaa kun vajoan yhä syvemmälle. Sinne missä ei ole sanoja, ei omaatuntoa, vain jähmeää unta aamulla, keskellä päivää, illalla, ja ahdistus joka sulkee sisäänsä joka solun.

Pimeässäkin koit valoa, jossa muistit osaavasi kirjoittaa. Ja mikä rakkauden määrä sinussa olikaan, vaikka en kuullut nauruasi. En kuule sitä, kuten kuulin Lucia Berlinin naurun. Eikä teissä ehkä ollut mitään samaa, mutta olitte molemmat äitejä, jotka osasivat kirjoittaa. Äitejä, jotka herättivät hämmennystä. Levottomia tuhkimoita. Maailma pelkää erilaisuutta, mutta eihän miehesi pelännyt. Hänellä oli omat syynsä. Heillä aina on. Tämä murtuma, tästä se alkoi, ei aalloista:

Minä uskoin tähtiin kirjoitetun, että me olimme me, hän ja minä. Minä myös kerroin sen sinulle, kun sinä sanoit haluavasi erota. Siitä on jo kauan, kun käyttäydyit ikään kuin meidät olisi kirjoitettu tähtiin, sinä sanoit, ja niin me otimme auton ja ajoimme maaseudulla ja puhuimme, oli alkukesä, kaikki kukki ja samaan aikaan tuntui siltä että juuri nyt, seinät kaatuvat ympärilläni. Mutta elämän ja kuoleman aistimuksesta huolimattakin tunsin eräänlaista iloa siitä, että sain sinuun yhteyden. Me puhuimme toisillemme, ja siitä oli kauan kun olit puhunut minulle sillä lailla. Me olimme ihan viimeisen kerran me kaksi.

Tuo viimeinen lause on ehkä maailman surullisin lause ikuiseen rakkauteen uskoville. Heille joiden mielestä tähtiin kirjoitettu ei voi sammua. Tiesit kuitenkin miehesi sanojen olevan kuin kiveen hakatut. Mitä hän sanoikin, se oli ja piti. Tosin varjoa ei saanut hänen ylleen langeta. Hän tarjosi ratkaisuksi erilleen kasvamisen. Se olisi muille. Sinulle jäi vain loputon putoaminen.

Jotenkin en hengittänyt kun luin Lindan Lokakuun lasta. Hammaslääkärini ei hokenut vieressäni ja muistuttanut hengittämisestä. Sellaista se on väkevää lukiessa. Antaa sen viedä mukanaan. Sitten vielä se teidän yhteinen matkanne Kreetalle. Se oli kuin esitys lapsille, että kaikki voi jatkua, vaikka äiti ja isä eivät enää asukaan yhdessä. Kerroit paljon sairaalasta, jossa sait sähköä niin monta kertaa, että en laita sitä lukua tähän. Siellä olit vuosina 2013-2017. Mietit siellä yhtä asiaa samoin kuin Camille Claudel Anne Delbéen hänestä kirjoittamassa elämäkerrassa: Kuka veteli naruista? Minäkin olisin halunnut tietää sen silloin ja nyt. Tässä suhteessa naiset ovat aina olleet heikompia. Miehet ovat saanet naisensa minne ovat halunneet. Epäilen Camillen tapauksessa R:n olleen naruista tempoja, mutta eihän kai mies, jonka kanssa olitte rakastaneet niin paljon ja halunneet kaikki suloiset lapsenne. Eihän? Onneksi et kokenut Frances Farmerin kohtaloa. Onneksi niistä vuosista on jo hiukan aikaa.

”Ruusu ruukun särkyneenkin se sentään ruusu ain on.” – Fröding – suom. Valter Juva

Linda, Linda….aika poimia simpukoita, tähtiä, elämyksiä, tehdä uusia muistoja…niitä, jotka eivät maistu raudalle.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa 

torstai 25. helmikuuta 2021

Torstai on toivoa täynnä, tähtiä lattialla, vanhoja huonekaluja ja kohti maaliskuuta!


Uusimmassa Unelmien Talo&Koti -lehdessä esitellään Ilona Pietiläisen kotia. Kiinnostavaa koko lehti, mutta


Ilonan tähtilattia vasta ihanuus onkin. Tähtiä voi taikaan ja lumoon uskova poimia milloin mistäkin: kurottaa tähtiin tai kyykistyä alas tai ottaa kiinni lumihiutaletähtiä, joista yksikään ei ole samanlainen kuin toinen. Ilona Pietiläisen kirjoittaman jutun nimi on Kalliolle kukkulalle ja kuvat lehdessä ovat myös Ilonan ottamat. 


Olin aloittaa, että muistattehan miten melkein kaikki kalusteemme ovat huutokaupoista tai  roskalavoilta ja sitten vain maalia, kuten jutussa Kotivälähdyksiä esitellyt opintolainalla ostetut tuolit ja toiset äiti olisi heittänyt pois, mutta meille kelpasivat. Rottinkinen kukkapöytä lasihyllyllä oli todellisen haun alla ja äiti sen sitten löysi. Ostin eilen hortensian, joka on mainittu sisustuksellisemmaksi kukaksi ikinä. Se käy aina. Tuon ison ruukun pohjalle laitoin ensimmäisen kerran Leca soraa, joka tasoittaa kosteutta ja mahdollistaa myös reiättömien ruukkujen käytön. Aion tänä keväänä vaihtaa mullat lehtikaktuksiimme, joista osa voi vahvasti, osa ei. En muista milloin vaihdettu...Leca soraa jäi niillekin.


Tässä ne fiinimmät tuolit. Muistan nämä lapsuudesta olohuoneessamme, mutta ei tämän värisinä.

Ensimmäinen opistolainaerä sijoitettiin ruokapöytään ja neljään tuoliin. Ne olivat 1970 -luvun vihreät. Sitten joskus siniset ja nyt tätä vaaleanpunaista puuterista Pionia. Näitä on kolme ja kaikki käytössä. Joidenkin värien liitot ovat 'match made in heaven' ja tietty vihreä ja puuterinen vaaleanpunainen ovat siitä yksi hyvä esimerkki.


Maalaten tulee joutuisasti näkyvää. 


Lakalla myös saa näyttävää, jos on kärsivällinen. Jostain onnistuin sen vaihteen löytämään ja niinpä alla on pöytä, jona löysimme osissa äidin roskalavalta ja värikin oli ihan eri. Takana näkyy biblioofiilin vanhimpien kirjojen piironki, joka myyjiltä jäi tänne varastoon. Sitä ei ole aiottu tuunata, vaan kaikki läikät ja urat mitä siinä on, saavat näkyä.


Tässä sitten se roskalavapöytä. Eräs kahvittelija yritti ostaa! Olisi pitänyt huomata ottaa lähtötilannekuvat, mutta ei niitä huomaa, kun kiinnostava kohde on löytynyt.

Nyt vaihtuu kohta kuukausi, mutta minulla ei ole ikävä kevättä. Pidän talvesta ja lumesta. En kestä vielä nähdä esikoita, kun niitä on kuitenkin touko-kesäkuulla jo ziljoona puutarhassa ja joka kiven kolossa. Kiva kukka kun leviää ja sitä malttaa jakaa ja on tullut puolivahingossa joitakin eri sortteja. Yksi on kaivettu alpeilta ja on levinnyt hyvin. Toiset ovat talon ensimmäisen rouvan jäljiltä ja sitten niitä runsaimpia en enää muista eli ovatko vain levinneet leviämistään. Monta vuotta olen jakanut pesufatillisen toisensa jälkeen, nyt taidan rauhoittaa kevään, että löytävät viimeisetkin tyhjät kolot.


Tänään ihmettelen taas yhdessä ryhmässä, että miten tämän tähtimallisen kaktuksen saa uudelleen kukkimaan. Ei ole onnistunut minulta eikä siskoltani. Mietin nyt että laittaisin saviruukkuun, koska se Leca sora tasaa kastelun virheitä. Ulos en enää vie, sillä näitä oli vaaleanpunainen ja valkoinen myös tähtimallisina, ja suvi vei ne. Niitä käytiin kastelemassa ellei satanut etc. Tässä nyt ainoani♥


Tulppaanit ovat aina tervetulleita olipa mikä vuodenaika tahansa!

Vuodenajat siirtelevät ajatuksiamme, mutta aina niihin mahtuu tähtiä. Tähtikaktuksia, tähtilattioita, tähtiä hohtamassa makkarin katossa, tähtiä taivaalla...

Mukavaa loppuviikkoa kaikille tasapuolisesti♥ On tapahtunut monenlaista ja taitaa olla, että nyt kirjoitusjumini pelastuu erään kustantamon kirjalla, joka tuli pyytämättä. Aavistinkin tarvitsevani jotain aivan erilaista...Toivo elää♥

Love
Leena Lumi

sunnuntai 21. helmikuuta 2021

Missä Jyväskylässä myydään kuorellisia saksanpähkinöitä? ja ainakaan se en ollut minä, joka sanoi, että ei enää yhtään muumimukia...


 Missä ihmeessä Jyväskylässä myydään kuorellisia saksanpähkinöitä? Niitä oli tänä vuonna pari kuukautta myynnissä ihan Keljon Prismassa, mutta nyt loppuivat kuin seinään ja vanhasta kokemuksesta tiedämme, että eivät tilaa lisää. Aivan kuin ne olisivat vain joulun juttu. Monia muitakin kauppoja on kollattu. Niissä on monta etua verrattuna vaikka maapähkinöihin, jotka eivät edes oikeasti ole pähkinöitä vaan hernekasveja. Voi laittaa jo illalla syöttöpöydälle ja isot linnut eivät niitä vie. Tulee siis edullisemmaksi! Jos laitat illalla maapähkinöitä tai auringonkukansiemeniä, yksi närhi vetää niitä kuin pelikaani kupuunsa tai tulee jopa variksia. Variksilla on muuta syötävää, sillä ne ovat Suomen maanteiden puhtaanapitolaitos. Myös kuorelliset hasselpähkinät käyvät. Auringonkukka sotkee valtavasti, mutta tarjoamme niitä mustarastaille, jotka asuvat kuusiaidallamme ja myös metsäkauriille, joiden sorkat ovat niin heikot, että eivät saa routaisesta maasta mitään irti. Sam a heikkous koskee mustarastaan nokkaa, sillä se ei kestä jäätynyttä, siksi rusinoita, omenalohkoja ja ajuringonkukansiemeniä sinne. Ruokinta-automaatteihin käytämme kuorellista auringonkukkaa. Kuorimaton kastuessaan tulee kuin taikinaksi, jota on vaikea kovallakaan pesulla irrottaa. Lintuharrastajat tietävät, että kylläinen orava ei mene linnunpesille eli tässä vain tarve saada oraville kohtuullista ja maistuvaa ruokaa kasvaa. Metsäkauriit saivat pitkään kaura- ja auringonkukkaseosta, kun toimme säkkejä Luvialta. Olisin kiitollinen tiedosta♥ Kiitos Ilona Pietiläiselle suloisesta oravakuvasta♥


Joku voi luulla, että minä olisin sanonut, että en kerää enää muumimukeja, vaan vain Wrendalea. Ei pitänyt paikkaansa kun näin tämän Tykkylumi -mukin Renkomäellä paluumatkalla Lohjalta kotiin. Se oli menoa.


Olinkin antanut jo melkein kaikki muumimukit Merille, mutta jättänyt meille vain kaksi Iltapurjehdusta ja yhden Tiuhti ja Viuhti -mukin, josta muistan aina kaksi kivaa tyttöä♥ Nyt meillä on sitten kaksi Tykkylumimukia, jotka teehetkeen sopivatkin.


Tämä ei tietenkään sulje pois sitä, että Wrendalen mukit ovat meille kova sana. Nämä rakastuneet pöllöt ovat niin...♥♥


Wrendalea on jo moneen lähtöön alkaen suosikkivillieläimestäni aina punarintaan ja monta sillä välillä.


Meillä on satanut niin paljon lunta taas, että tälle tutulle polulle emme nyt pääse. Minäkin joka istun paljon koneella tein eilen liikaa ja selkä on nyt mitä on eli käytän lumentyönnintä väärin...Kola ja etupiha ovat Lumimiehen juttu ja minun ovat sitten alapihan polut, että päästään mustarastaille ja kompostille. Taidan päästä tänään helpommalla, sillä huolimatta uudesta superpedarista, jollainen oli käytössämme kera uusien patjojen Lohjalla, eikä yhtään sattunut selästä tai polvesta yhtenäkään aamuna, olo on nyt kuin olisi selkäänsä saanut. Meidän uudet patjat ovat vasta tulossa. Yhtään en valita, sillä rakastan kuivaa lunta. Se on eläinten ja kasvien, jopa asuntojen suoja ja  mielialalle unelmien täyttymystä♥ Lähden nyt kävelemään polkua aamukauriin jälkien perässä...

Sunnuntaipäivän lumiterveisin
Leena Lumi


Pitkän pitkä kuusiaitamme tänään. Siinä asuvat kesäyön laulajat, joten joka päivä sinne niille sopivaa safkaa

Tämä aina silloin tällöin.


Lumisilta...

Aina silloin tällöin...sinisellä hetkellä♥